Venäjä oli valtiollisesti irtaantunut Mongoolilaisten ikeestä, mutta
syvään se oli leimansa joutunut lyömään kaikkiin oloihin. Venäjän
kansan sivistys oli ollut liian alhaisella kannalla; sillä ei sen
vuoksi ollut niitäkään vastusvoimaa tätä itämaalaisuutta vastaan; se
omisti sen ennen pitkää, ja pitkiä aikoja ja ponnistuksia tarvittiin
ennenkun se pääsi siitä irtaantumaan. Sen hallitus oli itämaalainen,
virkamiehistö, veroitus, oikeuslaitos, rangaistustavat, elämäntavat,
puvut, sanalla sanoen koko elämä ja katsantotapa olivat sellaiset,
kun Aasian kansoille ovat omituisia. Katselkaamme vähän lähemmin
näitä oloja.
Moskoovan suuriruhtinas oli khaanien jälkeinen, joka oli perinyt
heidän valtansa, sillä samalla tavalla hän hallitsi. Iivana IV otti
tsaarin nimenkin, joka ennen oli khaaneille annettu. Valtakunta
oli tsaarin yksityisomaisuutta; hän jakeli maita, tai otti pois
mielensä mukaan: kaikki asukkaat, sekä ylhäiset että alhaiset,
olivat hänen mielivallassaan; hänestä yksin riippui kaikkien asema
ja onni, koko valtakunta oli vaan ikäänkuin hallitsijaa varten
olemassa: hallitsijan ja omaa etuansa hänen virkamiehensä silmällä
pitivätkin, eikä suinkaan kansan hyvää. Tsaarin asuntopaikka oli
Kremlin linna Moskoovassa; siellä hän oli näkymättömissä; ainoastaan
ylhäisemmät bojarit olivat hänen läheisyydessään; mutta kansa ei
saanut häntä nähdä. Kun hän joskus lähti liikkeelle kirkkoon tai
juhlatilaisuuksiin, kulki hän eri katuja, joihin ei muita silloin
päästetty, tai oli verhot estämässä näkemistä. Kirkossa oli hänen
paikkansa verhottu. Tsaari oli kansan käsityksessä jonkinlainen
puolijumala ja hänen käskyjänsä vastaan rikkominen, olivatpa ne
millaisia hyvänsä, pidettiin jotenkin yhtä törkeänä syntinä kuin
Jumalan käskyjä vastaan. Kremlin edustalla täytyi kaikkien paljastaa
päänsä, ja ne jotka hänen luoksensa pääsivät, lankesivat itämaiseen
tapaan maahan hänen eteensä. Toimettomuudessa ja tietämättä
maansa tarpeista sekä alamaistensa tilasta välittämättä tsaarit
elelivät hovissaan. Oppi, minkä he kasvatuksessaan saivat, oli
melkein yksinomaan uskonnollista laatua; mutta käytännölliseen
hallitustoimeen ei heitä valmistettu. Loistoa ja komeutta oli tsaaria
ympäröimässä. Suuri joukko bojareja oli joka päivä palatsissa
kunnioitustaan osottamassa, niinkuin Ranskan aateli Ludvig XIV:lle.
Suurinta komeutta osotettiin kuitenkin muukalaisille lähettiläille,
jotka tsaarin luo tulivat; tahdottiin näet loistoa näyttää ja sen
kautta arvoa ulkomaalaisten silmissä korottaa.
Kun tieto oli tullut Moskoovaan, että jonkun vieraan ruhtinaan
lähettiläitä oli tulossa, lähetti tsaari palvelijoitaan jo rajalle
niitä ottamaan vastaan. Heidän seurassaan kulkivat he sitten
varakkaampien maakuntien läpi Moskoovaan, jossa he saivat eri
palatsin asuttavakseen. Tsaarin hovista heitä ylellisesti kestittiin.
Tämä kaikki oli kohteliaisuutta, mutta samassa varovaisuutta:
tahdottiin näet estää ulkomaalaisia pääsemästä kansan yhteyteen,
ettei muka valtion salaisuuksia sen kautta tulisi ilmi. Kun tsaari
laski heidät puheilleen oli hovissa äärettömän paljon bojareja
loistavissa puvuissa; tsaari oli itse palatsin perimmäisissä
huoneissa. Tsaari tiedusteli lähettiläiltä heidän maansa asioista
yleensä ja erittäin sitä, minkä johdosta he olivat sinne tulleet.
Tämän jälkeen kutsuttiin heidät tavallisesti hoviin päivällisille,
joissa oli ruokia 60:kin lajia sekä viinejä kaikellaisia; hopeisissa
astioissa ruuat kannettiin ja hopeisia maljoja käytettiin. Kun
lähettiläät olivat suorittaneet tehtävänsä ja saaneet tsaarilta
luvan lähteä, saatettiin heidät jälleen rajalle asti. Usein saivat
lähettiläät kuitenkin kärsiä sangen paljon tsaarien oikullisesta
mielivallasta. Heidät pantiin vankeuteen ja pidettiin väliin pitkiä
aikoja. Paljon sai kärsiä esim. Viipurin piispa Paavali Juusten
ja hänen kanssaan ollut lähetystö, jonka Juhana III v. 1569 oli
Moskoovaan lähettänyt. Iivana Julma antoi jo matkalla heitä huonosti
kohdella; kurjassa tilassa he saapuivat Moskoovaan, ja siellä heidät
heitettiin vankeuteen ja vasta pitkän ajan perästä laskettiin
palaamaan.
Tässä kohden tulee näkyviin tsaarien luonne, sivistyskanta ja
katsantotapa. He olivat itämaalaisten despoottien kaltaisia
hallitustavassaan; oikullisuus, tunnottomuus, mielivalta ja kavaluus
oli Rurikin suvun viimeisten jäsenten tunnusmerkkinä. Iivana III
Vasiljevitsch oli viekas ja julma luonteeltaan, mutta samassa
pelkuri. Hän kavalasti vaikka älyllä juonitteli khaanin kanssa,
mutta kun tämä sotajoukolla oli Moskoovaa vastaan tulossa, niin
hän ei rohjennut ryhtyä vastustamaan, vaan keräsi aarteensa ja
lähetti ne turvallisempaan paikkaan, tuumien itse hädän tullessa
lähteä myöskin. Hänen pojanpoikansa Iivana IV on julman nimen
saanut, ja hänessä ilmestyy mielivaltaisen hallitsijan kaikki
ominaisuudet, vaikka samassa älyä ja tarkkanäköisyyttä. Hän oli
vallanhimoinen, julma, ylpeä ja kavala. Jo 13-vuotiaana antoi hän
jahtikoiriensa repiä pirstoiksi mahtavan bojarin Andrej Schinskin,
joka hänen alaikäisyytensä aikana oli hallitusta hoitanut; itse
hän valtaistuimelta tätä katseli. Valtakunnan etevimpiä miehiä,
etevimpien sukujen jäseniä, uskollisia palvelijoita mestattiin;
ensin heitä kidutettiin kaikella tavalla joko piikkihuoneissa,
piiskaamisella tai muulla tavalla. Mutta hänen hurjuutensa koski
yksityisiä ulommaksi. Hän hävitti kyliä ja kaupunkeja ja vihdoin hän
jakoi valtakuntansa kahteen osaan; toiseen kuului puoli Moskoovasta
ja paljon seutuja muualtakin. Siitä karkoitettiin kaikki asukkaat;
maa ja asunnot annettiin tsaarin palvelijoille ja uskotuille. Tästä
n.s. "Opritschinasta" hän kokosi sotajoukkonsa ja vei sen hävittämään
ja ryöstämään toista suurempaa osaa valtakunnasta. Siinä raivattiin
kuin vihollisen maassa. Kaikki mitä eteen sattui, huoneet, eläimet,
vaimot ja lapset joutuivat saman hurjuuden uhriksi; yksin kasvava
viljakin pellolla poltettiin. Julmuuttaan ja kovuuttaan alamaisiaan
kohten hän koetti sovittaa uskonnollisilla tempuillaan. Hän kulki
kirkosta toiseen, notkisti polvensa pyhien jäännöksien edessä,
kuunteli messuja, siten hankkiakseen rauhaa omalletunnolleen.
Iivanan pojan kuoltua loppuu vanha Rurikin suku v. 1598. Levottomia
aikoja syntyy sen johdosta; on useita valtaan pyrkijöitä, muutamia
väärällä nimelläkin, Puolan ja Ruotsin kuninkaat koettavat myöskin
päästä Moskovassa vallitsemaan. Ruotsalainen ja suomalainen
sotajoukko on kuuluisan päällikön Jaakko de la Gardien johdossa
Moskovassa asti. Koko valtiolle näyttää perikato uhkaavan, mutta v.
1613 Moskoovassa valitaan eräs nuori bojari Mikael Peodorovitsch
Romanov tsaariksi, ja hänen jälkeisissään valta meni perintönä.
Näistä tsaareista ei kerrota tuollaisia mielivaltaisia tekoja kuin
Iivana Julmasta, vaan ne hallitsivat kohtuudella ja lempeydellä
kansaansa.
Tsaari oli siis itsevaltias; mutta hänen rinnallaan oli kuitenkin
n.s. bojarineuvosto eli duma, johon kuului valtakunnan korkeimpia
miehiä, jotka tsaari oli nimittänyt. Tämän kanssa hän neuvotteli
sodasta, virkamiesten nimityksistä y.m.; mutta hänen oma tahtonsa se
kuitenkin oli, joka asiat ratkaisi. Olipa joskus tsaareilla tapana
kutsua suurempikin kokous eri säädyistä; mutta mitäkään määrättyä
sääntöä ei tavata, eikä niistä saattanut kansan eduskuntaa muodostua
Länsi-Euroopan tapaan. Maan varsinainen hallinto oli virastoilla
"prikaasseilla", joita oli yhteensä 36. Erilaiset hallintoasiat
olivat alkuansa jaetut eri prikaaseille; mutta kun ruhtinaskuntia
yhdistettiin Moskoovan suuriruhtinaskuntaan, lisättiin niiden
lukumäärä ja yksi prikaasi sai siten kaikki saman ruhtinaskunnan
asiat hoitoonsa. Maakuntiin taas määrättiin voivoodeja, joiden
haltuun jätettiin kaikki asiat; ne olivat tuomaria, veronkokoojia,
lainvalvojia, melkein rajattomia hallitsijoita; prikaasien valvonnan
alle ne kuitenkin kuuluivat. Kaupunkeihin ja muihin kuntiin
nimitti voivoodi alemmat virkamiehet, alavoivoodit tai starostit.
Virkamiehillä oli apunaan suuri joukko kirjuria eli djakeja, jotka
muodostivat melkein oman kansanluokan, kirjoitustaitoa kun ei muilla
ollut, joitakuita munkkia lukuunottamatta. Ainoastaan tsaarin etuja
valvomassa sekä omaa hyötyänsä varten virkamiehet olivat. Kansa niitä
kammolla katseli eikä se suinkaan luottamuksella heidän puoleensa
koskaan kääntynyt. Ne kiskoivat veroissa, minkä irti saivat; heidän
mielivaltaansa ei mikään ehkäissyt. Mutta virkamiehet eivät valtiolta
saaneetkaan palkkaa ja ainoastaan muutamiksi vuosiksi voivoodit
maakuntiin määrättiin, jonka tähden he niin paljon kuin suinkin
koettivat omaksi hyödykseen toimia, ottaen liikoja veroja, antaen
oikeutta lahjoilla j.n.e. Useinpa alemmat virkamiehet jakoivat
anastamansa saaliin korkeimpien kanssa saadakseen olla syytettäissä
rauhassa. Mongoolilaisvallan aikana virkamiehistö sellaiseksi oli
muuttunut.
Kaikki virkamiehet sekä ylhäiset että alhaiset määrättiin aateliston
joukosta. Aateli taas jaettiin useampiin eri arvoluokkiin omien ja
esi-isiensä ansioiden mukaan; bojarit, joihin entiset ruhtinaatkin
luettiin, muodostivat korkeimman luokan; mutta esi-isien toimet
antoivat jälkeläisille erilaisen aseman. Oli olemassa n.s.
"astekirjoja" (Rosräd), joihin oli merkitty eri sukujen ansiot.
Ja sen mukaan he saivat virkoja. Sen mukaan he saivat paikkansa
neuvostossa joko lähempänä tai kauempana tsaarista; sen mukaan
hovin virat jaettiin; sotajoukossa päällikkyys annettiin j.n.e.
Luonnollista on, ettei tällainen tapa ollut eduksi, sillä usein
saatiin kokonaan kykenemättömiä miehiä toimeensa. Sen lisäksi
oli alituisesti kilpailua ja kinastusta bojarein kesken sukunsa
ansioluettelojen tärkeydestä; toinen, joka arveli omia ansioitaan
suuremmaksi, ei tahtonut sellaisen alle alistua joka hänen mielestään
oli halpa-arvoisempi. Sen vuoksi tsaari Feodor v. 1682 käski hävittää
kaikki rosräd-kirjat ja niihin perustuvaa ansiota ei enää otettu
lukuun.
Bojarein jälkeen olivat dvoränit eli hovimiehet, niitäkin oli
eriarvoisia virkansa mukaan; ja vihdoin "bojareinlapset",
jotka muodostivat köyhimmän osan aatelistosta eli tsaarin
palvelijaluokista. Sotajoukkoon heitä tavallisesti kutsuttiin.
Aatelisto oli tsaarin palvelijajoukko ja korvaukseksi antoi hän sille
maatiluksia eli lääniä; mahtavat bojarit saivat sangen suuria aloja,
sellaisia, joissa asui 15 à 17,000 talonpoikaisperhettä, sillä näiden
mukaan maatilan arvo luettiin, ne kun siihen kuuluivat maaorjuuteen
sidottuina; toiset saivat vähemmin, ja bojarein lapsilla oli usein
ainoastaan 2 tai 3 talonpoikaisperhettä maa-alallaan.
Vielä ulommaksi valtakunnan hallintoa ulottui tsaarin mielivalta.
Hän käytti omaksi edukseen kauppaa, ja sitä varten hänellä oli
suuri joukko virkamiehiä, korkeampia ja alempia. Tsaari oli näet
valtakunnassa kaupanvälittäjä. Kun ulkomaalainen kauppias toi
tavaroita Venäjälle, ei hän saanut niitä muille myydä kuin tsaarille,
jos tämä tahtoi ostaa. Tsaarilla oli yksinomainen oikeus viinan,
olven ja siman valmistamiseen ja kaupitsemiseen; hänen kauttaan kulki
myöskin suurin osa vientitavaroista; hän antoi näet virkamiestensä
ostaa pitkin valtakuntaa turkiksia, hevosia, liinavaatetta, kaloja
j.n.e., jotka sitten vietiin Arkangeliin, joka oli Venäjän ainoa
satamakaupunki. Sieltä Englantilaiset ja Hollantilaiset kuljettivat
ne kotimaahansa, sillä laivoja ei Venäjällä vielä ollut, joten koko
ulkomaan kauppa oli vasta mainittujen kansojen hallussa. Tsaarin
myyjät kaupitsivat usein pienissä erin lihaa, hedelmiä ja muita
ruokatavaroita, ja elleivät tahtoneet kaupaksi mennä, kiellettiin
muita kaupustelijoita myymästä niin kauaksi kuin tsaarin tavaroita
vielä oli myymättä. Tsaarin etu teki sentähden kauppiasten olon
ja varttumisen mahdottomaksi. Vähän niitä olikin ja kaupungit
olivat vähäpätöisiä, suurempien maakylien kaltaisia, ja kaikki
asukkaat jotenkin samassa köyhyydessä kuin maalaisväestökin.
Yksin Novgorodkin, joka 13:llä ja 14:llä. vuosisadalla oli tärkeä
kauppakaupunki, rupesi kuihtumaan sen jälkeen kun se yhdistettiin
Moskoovan suuriruhtinaskuntaan. Moskoova oli ainoa kaupunki, joka oli
rikas ja suuri; sen väkiluvun sanotaan 17:llä vuosisadalla olleen
700,000, jossa kenties on liikaa.
Jos lopuksi luomme silmäyksen varsinaiseen kansaan eli
maalaisväestöön, näemme senkin aseman olleen huonolla kannalla.
Valtakunnan etelä-osissa ainoastaan oli vapaita maanomistajia ja
sielläkin sangen vähän. Maa oli yleensä joko aatelin hallussa
tai kirkon, luostarien ja kruunun omaisuutena. Talonpojat näillä
tiloilla olivat ammoisista ajoista asti olleet vuokramiehiä, jotka
maanomistajille suorittivat suuren osan tuloistaan. Mutta heillä
oli 17:nen vuosisadan loppuun asti vapaus muuttaa tilukselta
toiselle määräaikana syksyllä kunakin vuonna. Tsaari Boris Godunov
kielsi tämän ja sen jälkeen ne seurasivat maan mukana eli tulivat
maaorjiksi, jollaisessa asemassa talonpojat useissa muissakin
Euroopan maissa jo keskiajalta asti olivat olleet. Tästä alkaen
ne olivat kokonaan herrojensa mielivallassa; herra sai määrätä
verot mielin määrin, vaatia päivätöitä kartanoon, joita useinkin
tehtiin kuusi päivää viikossa, joten sunnuntai vaan jäi oman maan
viljelemiseen. Herralla oli myöskin sangen laaja tuomio-oikeus: hän
saattoi tuomita hänelle ruumiillista rangaistusta, heittää vankeuteen
j.n.e., ainoastaan kuolemaan tuomitseminen ei ollut hänen vallassaan.
Sanalla sanoen isäntänsä hyvästä tahdosta talonpoika oli kokonaan
riippuvainen. Suopea isäntä saattoi vaatia vähemmän päivätöitä,
olla muutenkin kohtuullisempi vaatimuksissaan; hänellä oli oikeus
antaa vapauskin alustalaiselleen. Mutta tylyn isännän vallassa oli
päinvastoin.
Paitsi näitä maahan kiinnitettyjä talonpoikia oli huoneorjia
(cholopi). Ne olivat herransa yksityistä omaisuutta niinkuin
muukin tavara; niitä ostettiin ja myytiin mielivaltaisesti.
Kotona nämät toimittivat palvelijoina kotiaskareet. Vähitellen
muuttui maaorjienkin asema samantapaiseksi, vaikka se alkuansa oli
toisellainen ollut.
Ainoa valta, jolla tsaarin rinnalla oli jonkun verran itsenäisyyttä,
oli kirkon. Alkuansa kuului Venäjän kirkko, kuten jo olemme
maininneet, Konstantinoopelin patriarkan ylijohtoon; mutta v. 1589
erotti Iivana julma sen ja asetti Moskoovaan erityisen patriarkan
Venäjän kirkon korkeimmaksi päämieheksi. Useat näistä ovat sangen
mahtavia miehiä ja osottavat suurta vaikutusta valtiollisellakin
alalla, vaikka he eivät milloinkaan saavuttaneetkaan sellaista
asemaa, kuin länsimaissa Rooman paavilla oli. Niinpä patriarkka
Hermogenes vaikutuksellaan ja johdollaan saa Puolalaiset karkotetuksi
v. 1611, kun he jo ovat oman prinssinsä valituttaneet tsaariksi;
patriarkka Filaretin poika on Mikael Romanov ja hän se oikeastaan
johtaa hallitusta ensimmäisen Romanovin aikana. Patriarkan
alapuolella oli metropoliittoja eli arkkipiispoja, piispoja eri
osissa valtakuntaa sekä muita pappeja käytännöllisessä viroissa.
Mutta näiden lisäksi oli kirkossa suuri joukko luostareja sekä
miehiä että naisia varten. Niinkuin länsimainen katoolinen kirkko
oli aikojen kuluessa saanut suuria rikkauksia, niin Venäjänkin
kirkolla oli hallussaan paitsi äärettömiä summia irtainta kalleutta,
maatiluksia ja maaorjia lähes seitsemäs osa koko valtakunnassa.
Rikkaudet tekivät sen vielä mahtavammaksi.
Elämä ja olot olivat Venäjällä jotenkin yksinkertaisella kannalla
aina Pietari suuren aikoihin asti. Komeutta ja loistoa ei paljon
nähty muualla kuin tsaarin hovissa, josta jo kerroimme; patriarkka
ja piispat elivät myöskin kuten länsimaillakin ruhtinaallisella
tavalla. Bojarit taas olivat pakotettuna komeasti esiintymään tsaarin
hovissa ollessaan; ja maaseutujen virkamiehinä he myöskin koettivat
Moskoovan elämää jäljitellä, mutta tiluksillaan ollessaan ei
sellaista ollut huomattavissa, ei bojareilla, vielä vähemmin muissa
yhteiskuntaluokissa. Bojarin asunto maaseuduilla oli yksinkertainen;
siinä oli tavallisesti kaksi hirsistä rakennettua huonetta, joskus
vaan yksi, ja keittiö; toisella puolen kartanoa oli palvelijoiden
asunto ja aitat. Kaikki tarvekalut ja vaatteet valmistettiin kotona,
talonpojat olivat palvelijoina. Metsästys oli tavallisin huvitus;
nautintoaineet olivat paloviina, sima, kvaasi ja tee, samat kuin
talonpojallakin. Harvoin hän lähti talostaan; pitkät matkat oli
erottamassa muista; teitä ei ollut, joten ainoastaan talvella monin
paikoin saatettiin matkustella.
Talonpojan asunto oli kurjannäköinen savesta ja oljista kokoonkyhätty
hökkeli, harvoin hirsistä tehty; siinä hän asui perheineen ja
elikoineen samassa huoneessa. Siivottomuus oli yleinen, kaikki
vieraat matkustajat kammolla siitä mainitsevat. Juoppous oli yleinen
pahe, joka Venäjällä tavattiin; kevytmielisyydestä ja haureellisesta
elämästä niitä niinikään syytetään. -- Tavat ja vaatetus olivat
itämaalaisia. Perheen isä oli itsevaltias vaimonsa ja lastensa yli.
Miehillä oli pitkä parta, sillä syntinä pidettiin sen poisottamista;
se oli muka Jumalan kuvan häpäisemistä, koska Jumala oli ihmisen
kuvakseen luonut. Päässä oli itämaalaisen turbanin kaltainen lakki;
pitkä leveähihainen viitta oli yllä; se oli myöskin itämailta
lainattu.
Naisen asema oli huono. Korkeimpien säätyjen naiset eivät
saaneet julkisuudessa näyttäytyä; ikäänkuin vangittuna omassa
asunnossaan "teremissä" he päivänsä viettivät; ainoastaan munkkeja,
palvelijoita ja ihmeiden tekijöitä oli heidän seuranaan. Alemman
säätyläisluokan nainen ei ollut näin jyrkästi erotettu. Vaimo
oli miehensä orja. Miehelään vietäessä ei naisen mieltä kysytty;
vanhemmat hänen luovuttivat kenelle he tahtoivat. Avioliitoissa
käytettiin tavallisesti jotakuta välittäjää, joka tiedusteli
naisen varallisuutta, ulkomuotoa y.m. suhteita. Näistä hän
ilmoitti sulhaselle. Usein hän kuitenkin petti; hän kun kertoi
että asianomainen morsiameksi aijottu oli kaunis, vaikkapa hän oli
hyvinkin ruma, kehui terveeksi, vaikka hän olikin sairas j.n.e.
Hääiltana vasta sulhanen näki ensi kerran morsiamensa ja silloin
hän tapasi useinkin varsin toisellaisen aviopuolison kuin hän
mielessään oli kuvitellut. Onnettomat avioliitot seurasivat tästä
salaperäisyydestä. Tsaarilla oli etuoikeuksia tässäkin kohden; hän
sai näet valita itse kauniimman ja miellyttävämmän maan tyttäristä
itselleen puolisoksi. Määrätyksi päiväksi kutsuttiin tsaarin hoviin
ylhäiseen säätyluokkaan kuuluvat naimaikäiset naiset; näistä tsaari
korotti puolisokseen sen joka häntä paraiten miellytti. Kun esim.
Iivana III tahtoi hankkia pojalleen Vasiljille puolison, kerättiin
1,500 kaunista tyttöä koko valtakunnasta, joista hän valitsi yhden.
Luonnollista on, että kaikki ylhäiset suvut koettivat päästä tsaarin
sukulaiseksi, heidän oma arvonsa ja vaikutuksensa sen kautta kohosi.