Mahtavan aseman, joka Venäjän valtakunnalla nykyään on, on se
verrattain myöhään saavuttanut. Vielä kaksi vuosisataa takaperin
oli se sivistyneen maailman syrjässä; se oli melkein samanarvoinen
kuin Kiinan tai Persian valtakunta meidän aikanamme. Euroopan
valtiollisissa oloissa ei Venäjän hallitsijalla ollut mitään
sanomista eikä häntä eurooppalaiseksi ruhtinaaksi luettukaan. Venäjä
oli aasialainen raakalaisvaltio, sen oloista ja tavoista ei tiedetty
muuta paitsi mitä joku lähettiläs, kauppamatkustaja tai seikkailija,
joka siellä oli kulkenut, tiesi kertoa kotimaahansa palattuaan. Tässä
asemassa oli Venäjä viime vuosisadan alkuun asti.
Että Venäjä näin syrjään muusta Euroopasta oli joutunut, siihen
vaikutti sen edelliset vaiheet. Luomme niihin lyhyen silmäyksen.
Venäjän varhaisin menneisyys on hämärässä, niinkuin useiden
muidenkin kansojen. Se vaan tiedetään, että monien eri kansojen
yhteensulautumisesta se muodostui. Sillä alalla, joka nykyään
kuuluu Venäjään, asui noin tuhat vuotta sitten useita kansoja;
pohjoisessa, koillisessa ja keskiosissa asui suomalaisia kansoja,
lännessä liettualaisia ja lättiläisiä, etelässä turkkilaisia kansoja
ja vihdoin slaavilaisia heimoja, jotka etelämpää Dnieper-virran
seuduilta tunkeutuivat keskustaa kohden suomalaisten asumille
seuduille. Hallitsevaksi kansaksi, joka yhdisti kaikki mainitut
kansat yhteen, tuli Itämeren yli Norrmannit, joita täällä kutsuttiin
Varjaageiksi. V. 862, niin vanhat kronikat kertovat, tuli kolme
veljestä, joista vanhin oli Rurik, ja rupesivat täällä olevia kansoja
hallitsemaan. Novgorod Ilma-järven rannalla oli vanhin pääkaupunki.
Suurin osa valtakunnan väestöstä oli suomalaista; mutta pian levisi
valtakunnan ala eteläänpäin, jossa asui slaavilaisia heimoja;
Kiiova tuli pääkaupungiksi. Slaavilaisten kieli tuli pääkieleksi,
Norrmannit, Suomalaiset ja Turkkilaiset sulautuivat niihin; mutta
valtakunnan nimi jäi Norrmaneilta säilymään. Yleinen nimi Ryssä
johtuu näet Rhos (Ruotsin) kansasta, johon Rurik ja hänen seurueensa
kuuluivat.
Rurikin seuraajat laajensivat valtaansa vähitellen Volgan ja
Uralin seuduille, Tonavaan ja Karpatheihin asti; mutta lujaa
valtiota ei siitä vielä muodostunut. Siihen aikaan ei näet tunnettu
Länsi-Euroopassakaan lujaa valtio-aatetta; ruhtinaat pitivät valtion
maata yksityisomaisuutenaan; se jaettiin ja taas yhdistettiin sen
mukaan kuin tahdottiin. Länsi-Euroopassa jakoivat ruhtinaat maan
vasalleillensa, josta muodostui läänityslaitos; Venäjällä taas
ruhtinaat jakoivat maan poikiensa kesken. Varsinkin sen jälkeen
kuin suuriruhtinas Jaroslav v. 1054 oli jakanut valtakunnan viiden
poikansa kesken, tuli hajanaisuus Venäjällä suureksi; se jakaantui
jakaantumistaan, kunnes vihdoin oli noin 70 ruhtinaskuntaa, Kiiovan
suuriruhtinalla oli yliherruus, niinkuin länsimailla kuninkaalla
vasallien yli; mutta riitoja, levottomuuksia, sisällisiä sotia oli
alituisesti. Ja näihin ruhtinasten sotiin katsuttiin vieraitakin
kansoja apuun. Ainoa yhdysside, jospa heikkokin, joka kuitenkin aina
oli olemassa, oli se, että kaikki ruhtinaat tiesivät kuuluvansa
samaan sukuun.
Mutta tällä n.s. norrmannilaisella aikakaudella oli yhteys vilkas
länsimaitten kanssa. Rurikin jälkeenkin tuli yhäti Skandinaviasta
miehiä ruhtinasten palvelukseen. Kun Vladimir taisteli vallastaan,
lähti hän sinne apua hankkimaan; Skandinaviasta kutsui Jaroslavkin
apumiehiä 11:nen vuosisadan alussa. Tämä lienee kuitenkin ollut
viimeinen kerta, Ruhtinaat olivat sukulaisuussuhteessa Länsi-Euroopan
hallitsijoiden kanssa. Niinpä suuriruhtinas Jaroslavin yksi tytär
oli Ranskan kuninkaan Henrik I:sen puoliso, toinen tytär oli Norjan
kuninkaan Harald Hårdråden ja kolmas Unkarin kuninkaan Andreas II:sen
puoliso. Saksan keisari Henrik IV:nen puoliso Agnes oli Venäjältä
kotosin. Venäjän ruhtinaat ottivat usein puolisoja itselleen joko
Itä-Roomasta tai Saksasta. Venäjän kaupungit olivat tärkeitä
Euroopan kaupalle. Novgorod oli jo aikaisin tärkeä kauppapaikka.
Suomenlahdesta Nevajokea myöten Laatokkaan ja sieltä Olhova-jokea
pitkin Ilma-järvelle kulki Hansakauppiasten laivat. Smolenskin ja
Tschernigovin kaupungit olivat yhtä tärkeitä kuin Saksan kaupungit.
Kiiovan markkinoille saapui kauppiaita eri maista. Siellä oli
saksalaisia, venetsialaisia, genualaisia ja norrmanneja; sinne saapui
niinikään tavaroineen turkkilaisia, arapialaisia ja juutalaisia
kauppiaita. Venäjän kaupungit olivat kaupan välittäjänä Idän ja
Lännen välillä. Volga-virtaa pitkin kulki vanha kauppatie, jota
myöten Intian tavaroita kuljetettiin. Venäjälle tuli Kreikasta,
Italiasta ja Saksasta käsityöläisiä, rakennusmestaria y.m. Kouluja
perustettiin; ruhtinaat osottivat itse opinharrastusta. Sanalla
sanoen, Venäjällä oli alkamassa samallainen sekä henkinen että
aineellinen elämä kuin muuallakin Euroopassa. Mutta ennenkun se pääsi
tarpeeksi juurtumaan ja vakaantumaan, niin se katkesi ja tukehtui.
Katoolisen kirkon suojassa kehittyi länsimaiden sivistys keskiajalla.
Rooma oli sen pääpaikkana ja latinankieli sen välittäjä ja
ylläpitäjä; kirkko se oli, joka liitti kansat yhteen. Venäjä ei
omistanut Rooman paavin oppia, sillä Vladimir suuri 10:nen vuosisadan
lopulla, luopuessaan pakanuudesta, valitsi kreikan-katoolisen uskon.
Näihin aikoihin oli Rooman ja Konstantinoopelin patriarkat jo kauan
olleet riitaisella kannalla ja pian molemmat kirkot näennäisestikin
erosivat toisistaan (1054). Tämän johdosta Venäjä jo vieraantui
länsimaista. Latinankieli, sivistyksen välikappale, oli siellä
jotenkin tuntematon; Venäjän kirkossa tuli n.s. slavonian kieli
käytäntöön, se kun lainattiin Tonavan slaavilaisilta kansoilta, jossa
se jo aikaisemmin oli muodostunut. Länsimaiden tuoma sivistys jäi
sen vuoksi Venäjälle vieraaksi; se ei tuntenut sen filosofiiaa, eikä
taiteita; ristiretkien innostus ei ulottunut sinne, ritarisuuden
herättämä kunniantunto ei tullut kansan tapoja ja katsantotapaa
jalostamaan niinkuin Länsi-Euroopan kansoissa.
Vielä suuremmassa määrässä Venäjän vieraantumiseen länsimaista,
vaikuttivat valtiolliset seikat.
Noin vuoden 1200 vaiheilla lähti eräs paimentolaiskansa Mongoolit
asuinpaikoiltaan Itä-Siperiasta liikkeelle. Äärettömän suurissa
joukoissa hurjien johtajiensa kanssa ne kulkivat hävittäen
ja valloittaen Aasian maita, aina Kiinasta Välimereen asti.
Kaukasus-vuorten yli, josta paljon raakalaiskansoja on Eurooppaan
tullut, Mongoolitkin hyökkäsivät Venäjälle. Venäjän ruhtinaat
koettivat kyllä vastusta tehdä, mutta heidät voitettiin v. 1227.
Venäjä joutui nyt Mongoolien valtaan; ainoastaan Novgorodin
valtio, johon kuului pohjoinen ja luoteinen osa, jäi vapaaksi.
Keski-Eurooppaan tahtoivat samat rajut joukot tunkeutua, mutta Saksan
kehittyneempi sotalaitos oli vastassa ja sille he eivät saattaneet
vertoja vetää. Unkarin ja Puolan he hävittivät perin pohjin, mutta
nämätkin maat pääsivät heidän vallastaan vapaaksi.
Venäjä oli Mongoolin vallan-alaisuudessa kolmatta vuosisataa, ja tämä
aikakausi sen Euroopasta kokonaan vieroitti. Valtakunnan pääpaikka
oli idässä, suurkhaani asui joko Kiinassa tai Keski-Aasiassa ja sinne
päin Venäjänkin täytyi kääntyä. Myöhemmin, kun tuo suuri valtakunta
oli jakaantunut, muodosti Venäjä eri osan, n.s. Kiptschakin
khaanikunnan, jonka pääpaikka oli Volgan-suussa Sarai-nimisessä
kaupungissa. Siellä asui "kultaisen hoordin" khaani itämaalaisen
loiston ympäröimänä, sieltä he lähettivät veronkokoojiansa Venäjän
ruhtinaskuntiin; sinne, saapuivat ruhtinaat kunnioitustaan ja
uskollisuuttaan osottamaan; maahan lankeamalla täytyi heidän
alamaisuuttaan näyttää khaanin edessä ollessaan. Viisaudella ja
taidolla useat ruhtinaat osasivat maansa asioita valvoa; mutta
myöskin halpamaisella imartelulla monet koettivat khaanin suosioon
päästä, ja toiset katsoivat vaan omia etujaan ja panettelemalla
toisia ruhtinaita hankkia itselleen hyötyä. Meidänkin historiassa
tunnettu Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski kävi usein khaanin
luona maansa asioita puolustamassa ja suurella älyllä ja viisaudella
sai aina ne edukseen ajetuksi. Useat Moskovan ruhtinaat taas olivat
kavalia ja älykkäitä miehiä, jotka khaanin välityksellä saivat
herruuden muiden ruhtinasten yli. He hankkivat itselleen muun
muassa veronkokoamis-oikeuden koko valtakunnassa; he sitoutuivat
näet maksamaan khaaneille määrätyn summan ja saivat lähettää omia
virkamiehiään niitä kokoomaan. Tämän johdosta Moskoovan ruhtinaita
pidettiin jonkinlaisina herroina, muita korkeampina, ja 1328 tuli
Moskoova pääkaupungiksi; sen ruhtinaat saivat suuriruhtinaan arvon.
Mongoolilaisten valta heikontui heikontumistaan; se hajaantui
pienempiin osiin. Jo v. 1389 yritti Moskoovan suuriruhtinas Dmitri
vapauttaa Venäjän: hän voittikin suuren kansansaduissa ylistetyn
Kulikovan tappelun lähellä Donvirtaa, josta hän sai kunnianimekseen
Donskoj. Mutta Mongoolilais-valta saa uutta voimaa hurjan Tamerlanin
kautta, joka yhdisti jälleen koko Dschingiskhaanin valtakunnan.
Sekään ei täyttä vuosisataa koossa pysynyt. Jo 1480 lakkaa Iivana
III Vasiljinpoika vuotuista veroansa suorittamasta, eikä khaaneilla
ole enää voimaa saada sitä pakottamalla otetuksi. V. 1550 vaiheilla
valloitti Iivana IV Volgan ympärille jääneet Kasanin ja Astrakanin
khaanikunnat. Mustanmeren rantamaille jäi vielä Krimin khaanikunta,
viimeinen jäännös Mongoolilaisvallasta, ja aina Pietari Suuren
alkuhallitukseen asti suorittivat Venäjän suuriruhtinaat vanhan
alamaisuuden muistona sen khaanille vuosittain veron, joka kuitenkin
lahjan nimellä mainittiin. Vasta viime vuosisadan lopulla yhdisti
keisarinna Katharina II nämätkin maat Venäjän valtakuntaan.
Iivana III:nen hallitusaikaa saattaa pitää nykyisen Venäjän
varsinaisena alkuna. Se Venäjä, joka ennen Mongoolien tuloa oli,
oli ainoastaan hajanaisia toisistaan erillään olevia keskenään
taistelevia ruhtinaskuntia. Mongoolien khaani liitti kaikki
valtaansa; hän yhdisti eri osat ainakin entistä lähemmäksi. Ja
sen vuoksi Venäjä sellaisena kun se lähtee Mongoolien vallasta on
entistään kokonaisempi. Moskoovan suuriruhtinaat ovat jo ennen
verojen vuokraoikeudellaan saavuttaneet jonkinlaisen herruuden muiden
ruhtinasten yli, ja Iivana III sekä hänen lähimmät seuraajansa
pakottavat heidän jättämään koko ruhtinaskuntansa, muuttamaan
Moskoovaan; he saivat kyllä pitää knäsin (ruhtinas) nimen, mutta
valta oli pois. He tulivat suuriruhtinaiden palvelijoiksi, niinkuin
bojaarit eli korkeampi aatelistokin oli, ja luettiinkin niiden
joukkoon kuuluvaksi.