Jälkilause.
Kaikki tapahtuneet ilkityöt ja rikokset paljastuivat perin nopeasti,
paljon nopeammin kuin Pjotr Stepanovitš oli olettanut. Kaikki sai
alkunsa siitä, että onneton Marja Ignatjevna sinä yönä, jolloin hänen
miehensä murhattiin, heräsi aamunkoitteessa, ja kun hänen miehensä ei
ollut palannut, hän joutui kuvaamattoman levottomuuden valtaan. Hänen
luonaan oli silloin ollut yötä Arina Prohorovnan palkkaama apuvaimo.
Tämä ei saanut häntä mitenkään rauhoittumaan, ja heti kun alkoi tulla
valoisampaa, apuvaimo lähti itse hakemaan Arina Prohorovnaa vakuutellen
lähtiessään sairaalle, että tämä kyllä tietäisi, missä hänen miehensä
oli ja milloin hän palaisi. Mutta Arina Prohorovnakin oli hieman
huolissaan: hän oli jo saanut tietää mieheltänsä yöllä Skvorešnikissa
tapahtuneesta urotyöstä. Virginski oli palannut kotiin vasta noin
yhdentoista aikaan ennen puoltayötä kauheassa mielentilassa ja
kauhean näköisenä. Käsiänsä väännellen hän oli heittäytynyt suin päin
vuoteeseen suonenvedontapaisesti itkusta nytkähdellen ja hokien: »Tämä
ei ole sitä, tämä ei ole sitä; tämä ei ole sitä lainkaan!» Tietenkin
kaikki päättyi siten, että hän tunnusti hänen luoksensa ehättäneelle
Arina Prohorovnalle kaiken, — muuten, vain yksin hänelle koko talossa.
Anna Prohorovna vaati häntä jäämään vuoteeseen neuvoen ankarana, että
»jos hän kerran välttämättä tahtoo tyrskiä, niin tyrskiköön sitten
mieluummin pielusten suojassa», että se ei kuuluisi muualle ja että
hän on hölmöjen, hölmö, jos hän »huomenna ulkonäöllään aikoo jollakin
tavoin ilmaista sen». Kuitenkin hän alkoi ajatella asiaa vakavammin ja
rupesi kaiken varalta penkomaan tavaroitansa: liiat paperit, kirjat,
ehkäpä vielä julistuksetkin hän ehti piilottaa tai muuttaa tuhkaksi.
Kaiken tämän ohella hän kuitenkin päätteli itseksensä, että eihän
oikeastaan hänen enemmän kuin hänen sisarensakaan, hänen tätinsä ja
naisylioppilaan eikä hänen pitkäkorvaisen veljensäkään tarvinnut pahoin
pelätä. Kun Marja Ignatjevnan apuvaimo aamulla tulla tupsahti hänen
luoksensa, hän lähti empimättä lapsivaimon luo. Häntä halutti muutoin
kauheasti tietää, oliko mitään perää siinä, mitä hänen puolisonsa eilen
oli kuiskannut hänelle pelokkain ja mielettömin kuiskauksin, mikä oli
oikeastaan muistuttanut hourailua, viittaillut Pjotr Stepanovitšin
aikeisiin, joita tällä »yhteisedun vuoksi» oli Kirillovin suhteen.
Mutta Marja Ignatjevnan luo hän saapui liian myöhään. Lähetettyään
palvelusnaisen pois ja jäätyään yksin Marja Ignatjevna ei ollutkaan
malttanut olla nousematta vuoteestapa heitettyään yllensä vain
jonkin verran vaatteita, mitä sattui saamaan käsiinsä, jotakin
sangen ohutta ja tähän vuoden aikaan aivan sopimatonta, hän lähti
Kirillovin luo sivurakennukseen ajatellen, että ehkäpä tämä kaikkein
varmimmin voisi antaa joitakin tietoja hänen miehestänsä. Voitaneen
käsittää, miten lapsivaimoon vaikutti se, mitä hän näki siellä. On
huomattava, että hän ei ehtinyt lukea Kirillovin kirjelappusta, jonka
tämä oli kirjoittanut ennen kuolemaansa ja joka oli pöydällä, sangen
näkyvällä paikalla muuten. Säikähdyksissään hän ei ollut sitä edes
huomannut. Hän riensi takaisin ullakkohuoneeseen, sieppasi syliinsä
pienokaisen ja lähti se mukanaan kadulle. Aamu oli kostean kolea ja
sumuinen. Syrjäisellä kadulla kukaan ei tullut häntä vastaan. Hän
riensi yhä hengästyneenä kylmässä, upottavassa liejussa ja lopulta
alkoi kolistella talojen oviin. Eräässä talossa hänelle ei ollenkaan
avattu, samoin toisessa oltiin kauan avaamatta. Kärsimättömänä hän
jätti kolistelun sikseen ja meni kolmanteen taloon. Tämä oli erään
meikäläisen kauppiaan, Titovin, talo. Täällä hän nosti aika hälinän,
huutaa pauhasi ja koetti katkonaisesti selitellä, että »hänen miehensä
oli murhattu». Šatov ja osittain koko hänen historiansa tunnettiin
Titoveilla: he säikähtivät kauheasti, että Marja Ignatjevna, omien
sanojensa mukaan vasta vuorokausi sitten synnyttäneenä, juoksenteli nyt
tuollaisissa pukimissa ja näin kylmällä ilmalla pitkin katuja sylissään
pienokainen, jonka ympärillä ei myöskään ollut liikoja verhoja. Ensiksi
luultiin hänen hourailevan, sitäkin suuremmalla syyllä, koska hän ei
mitenkään saanut selvästi sanotuksi, kenet oli murhattu: Kirillovko
vaiko hänen miehensä? Arvattuaan, että häntä ei uskottu, hän oli jo
lähtemäisillään eteenpäin, mutta hänet pysähdytettiin väkisin, ja
kerrottiin hänen silloin kauheasti huutaneen ja riuhtoneen itseään.
Lähdettiin Filippovin taloon, ja kahden tunnin kuluttua koko kaupunki
jo tiesi Kirillovin itsemurhasta sekä hänen jälkeensä jättämästään
kirjelipusta. Poliisi alkoi tiedustella asiaa synnyttäjävaimolta, joka
silloin vielä oli tajussaan. Tällöin kävi selville sekin, että hän ei
ollut lukenut Kirillovin kirjettä, mutta sitä, mistä hän oli päätellyt,
että hänen miehensä oli murhattu, häneltä ei saatu selville. Hän vain
huusi, että »jos kerran se on murhattu, niin miehenihän on murhattu;
he olivat yksissä!» Puoleen päivään mennessä hän oli käynyt jo täysin
tajuttomaksi eikä hän siitä enää selvinnytkään, vaan kuoli kolmen
päivän kuluttua. Vilustunut lapsi kuoli jo häntä aikaisemmin.
Kun Arina Prohorovna tullessaan ei tavannut Marja Ignatjevnaa eikä
lasta, hän oli heti oivaltanut, että asiat olivat hullusti, ja oli
aikonut ensin rientää kotiinsa, mutta olikin pysähtynyt portille ja
lähettänyt vain apuvaimon »kysymään sivurakennuksen herralta, oliko
Marja Ignatjevna hänen luonansa tai tiesikö tämä ehkä jotakin hänestä».
Apuvaimo palasi huutaen raivoisasti, niin että koko katu sen kuuli.
Saatuaan hänen suunsa tukituksi tuolla tunnetulla argumentilla: »joudut
syytteeseen», Arina Prohorovna oli livahtanut tiehensä.
On itsestään selvää, että hänen luoksensa tultiin tiedustelemaan jo
heti samana aamuna, olihan hän ollut synnyttäjän kätilönä, mutta
häneltä ei saatu paljoa tietää: hän kertoi hyvin asiallisesti ja
kylmäverisesti kaiken, mitä itse oli nähnyt ja kuullut Šatovilla,
mutta kaikesta muusta tapahtuneesta hän ei sanonut tietävänsä eikä
ymmärtävänsä mitään.
Voitaneen käsittää, millainen hälinä syntyi kaupungissamme. Taas
uusi »juttu», taas murha! Mutta tähän liittyi nyt jo muutakin:
kävi päivän selväksi, että todella oli olemassa jokin salainen
murhamiesten, murhapolttaja-vallankumouksellisten ja kapinallisten
liitto. Lizan kauhea kuolema, Stavroginin vaimon murha, itse
Stavrogin, murhapoltto, kotiopettajattaria varten järjestetty juhla,
Julija Mihailovnan ympärillä rehoittanut tapainturmelus... Vieläpä
Stepan Trofimovitšin katoamisessakin tahdottiin välttämättä nähdä
jotakin salaperäistä. Paljon, paljon kuiskailtiin myös Nikolai
Vsevolodovitšista. Ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, saatiin tietää
Pjotr Stepanovitšin poistumisesta, ja mikä omituisinta, hänestä
puhuttiin kuitenkin vähimmin. Mutta eniten sinä päivänä puhuttiin
sentään »senaattorista». Filippovin talon luota väkijoukko ei poistunut
koko aamuna. Viranomaiset oli Kirillovin jättämä kirjelappu vienyt
todella harhaan. Uskottiin sekä se, että Kirillov oli murhannut
Šatovin, että »murhaajan» itsemurha. Vaikka esivalta ensin joutuikin
hieman neuvottomaksi, niin ei kuitenkaan pitkäksi aikaa. Sana »puisto»
esimerkiksi, joka oli niin epämääräisesti mainittu Kirillovin
kirjelapussa, ei vienyt ketään harhaan, kuten Pjotr Stepanovitš oli
olettanutkin. Poliisi suuntasi heti askelensa Skvorešnikiin eikä
suinkaan yksistään sen vuoksi, että vain siellä oli puisto, jollaista
ei ollut missään muualla, vaan suorastaan jo jonkinlaista vaistoansa
noudattaen, koskapa viime päivien kaikki kauhut olivat olleet joko
suoranaisessa tai ainakin kaukaisessa yhteydessä Skvorešnikin kanssa.
Näin ainakin minä arvelen. (Huomautan, että Varvara Petrovna oli
varhain aamulla tietämättä vielä mitään tästä kaikesta lähtenyt
ajamaan takaa Stepan Trofimovitšia.) Ruumis löydettiin lammikosta
sinne johtavista jäljistä vielä saman päivän iltana. Murhapaikalta
oli löytynyt Šatovin lippalakkikin, jonka murhaajat olivat sangen
kevytmielisesti unohtaneet sinne. Lääkärintarkastuksessa ilmenneet
seikat sekä muutamat muut merkit ja arvelut herättivät jo ensi
askelella epäilyksen: Kirillovilla oli täytynyt olla tovereitakin.
Saatiin selville Šatov Kirillovilaisen salaisen järjestön olemassaolo
siihen liittyvine julistuksineen. Mutta keitä olivat nämä toverit?
_Meikäläisistä_ ei silloin vielä epäilty ainoatakaan. Saatiin selville,
että Kirillov asusti aivan erakkona ja niin ypö yksin, että hänen
luonansa, kuten myöhemmin saatiin selville kirjeestä, oli saattanut
hyvin piileskellä useita päiviä Fedjkakin, jota oli kaikkialta
haettu... Eniten harmitti se, että koko tästä sekasotkusta ei saanut
mitenkään esille mitään yhtenäistä ja sitovaa. Vaikeata on kuvitella,
millaisiin johtopaatoksiin ja millaisiin perättömiin luuloihin olisi
lopulta takertunut meidän jo suorastaan pakokauhuisesti pelästynyt
väestömme, ellei kaikki olisi selvinnyt Ljamšinin avulla jo heti
seuraavana päivänä.
Hänen voimansa pettivät. Hänen oli käynyt juuri niin, kuin Pjotr
Stepanovitš oli lopulta alkanut aavistella. Kun hänet oli jätetty
ensin Tolkatšenkon ja sitten Erkelin huostaan, hän oli loikoillut koko
seuraavan päivän vuoteessa nähtävästi aivan rauhallisena, seinään päin
kääntyneenä, puhumatta sanaakaan, tuskin vastaten hänelle tehtyihin
kysymyksiin. Hän ei siis saanut koko päivänä tietää siitä, mitä
tapahtui kaupungissa. Mutta Tolkatšenkon, joka itse varsin hyvin tiesi
kaiken, päähän pälkähtikin illan suussa jättää kokonaan tehtävä,
jonka Pjotr Stepanovitš oli jättänyt hänelle ja jonka mukaan hänen
oli huolehdittava Ljamšinista, ja hän lähti kaupungista maaseudulle,
s.o. pakeni yksinkertaisesti. Oli siis selvää, että kaikki olivat
»kadottaneet järkensä», kuten Erkel oli heistä puhuessaan suvainnut
huomauttaa. Mainitsen tässä senkin, että Liputin oli myös tänä samana
päivänä kadonnut kaupungista, vieläpä jo ennen puoltapäivää. Mutta
tämä oli päässyt pujahtamaan jotenkin niin, että hänen katoamisestaan
viranomaiset saivat tietää vasta seuraavan päivän iltana, silloin kun
hänestä alettiin kysellä hänen perheeltänsä, joka hänen poissaolonsa
vuoksi oli säikähtänyt, mutta joka pelosta vaikeni. Mutta palatkaamme
Ljamšiniin. Tuskin hän oli jäänyt yksin (Erkel luottaen Tolkatšenkoon
oli jo aikaisemmin lähtenyt kotiinsa), kun hän jo lähti kotoansa ja
sai tietenkin hyvin pian tietää, miten asiat olivat. Palaamatta enää
edes kotiansa hän lähti juoksemaan ilman minkäännäköistä päämäärää.
Mutta yö oli niin pimeä, ja koko yritys niin kauhea ja vaivalloinen,
että kuljettuaan pari kolme kadun väliä hän palasi takaisin ja lukitsi
ovensa yöksi. Aamupuoleen hän lienee tehnyt itsemurhayrityksenkin,
mutta se ei onnistunut. Näin hän istui lukittujen ovien takana
puolipäivään asti ja — lähti sitten yht'äkkiä viranomaisten puheille.
On väitetty, että hän ryömi polvillaan, itki ja parkui ääneen,
suuteli lattiaa huutaen, että hän ei ollut kelvollinen suutelemaan
edes hänen edessään seisovien ylhäisten virkamiesten saappaita.
Häntä yritettiin rauhoittaa ja hänelle oltiin hyvin suopeita. On
väitetty kuulustelun kestäneen ainakin kolme tuntia. Hän teki selkoa
kaikesta, kaikesta, kertoi kaiken juurta jaksain, kaiken mitä
tiesi, kaikki yksityiskohdatkin; hätäili kertoessaan, yritti tehdä
tunnustuksia, lateli aivan tarpeetontakin, mitä häneltä ei ollenkaan
edes kysytty. Kävi selville, että hän tiesi asiat riittävän hyvin
ja riittävän hyvin osasi ne myös esittää: Šatovin ja Kirillovin
tragedia, tulipalo, Lebjadkinien kuolema y.m., y.m. joutuivat
toisarvoiseen asemaan. Ensi sijan anasti nyt Pjotr Stepanovitš,
salainen järjestö, viisikot, verkko. Kysymykseen: minkä vuoksi oli
tehty niin paljon murhia, skandaaleja ja ilkitöitä, hän vastaili
hätäilevän kiireisesti, että kaikki tämä oli tapahtunut sen vuoksi,
»että systemaattisesti saataisiin perustukset järkkymään, että koko
yhteiskunta ja kaikki, mille se perustui, saataisiin systemaattisesti
hajoamaan sen vuoksi, että saataisiin kaikilta ensin luonto pois
ja että aikaansaataisiin puuro, ja että kun yhteiskunta saataisiin
täten järkkymään, yhteiskunta, joka oli sairas ja käymistilassa,
kyynillinen ja uskonsa menettänyt, mutta joka määrättömästi janosi
jotakin sitä johtamaan kykenevää aatetta ja halusi säilyttää itsensä,
— silloin valta otettaisiin omiin käsiin ja kohotettaisiin kapinan
lippu nojautuen viisikkojen verkkoon, viisikkojen, jotka tällä aikaa
olisivat toimineet, värvänneet väkeä ja valmistelleet käytännössä
toimenpiteitä, joihin olisi ryhdyttävä, sekä tutkineet niitä heikkoja
kohtia, joita voitaisiin käyttää hyväksi». Lopuksi hän sanoi että
se epäjärjestys, joka Pjotr Stepanovitšin toimesta oli nyt saatu
kaupungissamme aikaan, oli tulevan systemaattisen epäjärjestyksen,
niin sanoaksemme tulevien edesottamisten, ohjelman ensimmäinen
toimeenpanokoe, aiottu opiksi kaikille viisikoille, — ja että tämä oli
oikeastaan vain hänen, Ljamšinin ajatus asiasta, hänen arvelunsa, ja
että »tämä olisi välttämättä pidettävä mielessä ja otettava kokonaan
huomioon, onhan hän siinä määrin ollut avomielinen ja yksistään vain
hyvää tarkoittaen selittänyt koko asian, että näin ollen hänestä
saattaisi olla hyötyäkin ja että hän edelleenkin voisi tehdä tällaisia
palveluksia esivallalle». Jyrkästi tehtyyn kysymykseen: Oliko
viisikkoja paljonkin? hän vastasi, että niitä oli määrätön paljous,
että koko Venäjä oli verkon peitossa, ja vaikka hän ei voinutkaan
esittää todisteita, luulen kuitenkin, että hän vastauksissaan oli
täysin vilpitön. Viranomaisille hän jätti vain järjestön painetun
ohjelman — se oli painettu ulkomailla, — ja heidän systeeminsä
mukaisten toimenpiteiden edelleenkehittämisen suunnitelman, joka tosin
oli vain luonnos, mutta kuitenkin Pjotr Stepanovitšin omaa käsialaa.
Tästä kävi selville, että puhuessaan »perustusten järkyttämisestä»
Ljamšin oli aivan kirjaimellisesti lainannut kaiken tästä paperista,
aina pisteitä ja pilkkuja myöten, vaikka olikin vakuutellut, että
se, mitä hän oli sanonut, oli vain hänen oma käsityksensä asiasta.
Julija Mihailovnasta hän oli, odottamatta että häneltä olisi sitä edes
kysytty, maininnut merkillisen hauskasti, että »hän oli viaton ja että
häntä oli vain vedetty nenästä». Mutta merkillisintä oli, että Nikolai
Stavroginia hän ei pitänyt salaisen järjestön jäsenenä, samoin kielsi
hän senkin, että tämä olisi ollut jollakin tavoin yhteistoiminnassa
Pjotr Stepanovitšin kanssa. (Niistä salaisista ja sangen naurettavista
toiveista, joita Pjotr Stepanovitš oli hautonut Stavroginin suhteen,
Ljamšinilla ei ollut pienintäkään käsitystä.) Hänen sanojensa mukaan
Pjotr Stepanovitš oli järjestänyt Lebjadkinien kuoleman aivan yksin,
ilman vähintäkään Nikolai Vsevolodovitšin apua, ja että hänen ovelana
tarkoituksenansa oli ollut kietoa Nikolai Vsevolodovitš tähän rikokseen
ja saada hänet sillä tavoin riippuvaisuussuhteeseen itseensä. Mutta
sen kiitollisuuden asemesta, kiitollisuuden, johon Pjotr Stepanovitš
varmasti ja kevytmielisesti luotti, hän oli tällä teollaan herättänyt
muka vain jaloluonteisen Nikolai Vsevolodovitšin suuttumuksen, olipa
saanut tämän suorastaan epätoivoonkin. Lopuksi hän taas mainitsi
jotakin Stavroginista hätäillen aivan turhaan, koskapa häneltä ei sitä
edes kysytty, ja nähtävästi aivan tahallaan yrittäen tähdentää sitä
seikkaa, että Stavrogin mikä lienee ollutkin sangen mahtava henkilö,
että tässä piili jokin salaisuus, että hän oli elellyt parissamme niin
sanoaksemme »incognito», että hänellä oli kai jokin salainen tehtävä
suoritettavanaan ja oli mahdollista, että hän taas palaisi näille
maille Pietarista (Ljamšin oli aivan varma siitä, että Stavrogin
oli Pietarissa), mutta nyt jo aivan toisessa asemassa ja sellaisten
henkilöiden seuraamana, henkilöiden, joista ehkä meilläkin pian
puhutaan ja että tämän kaiken hän oli kuullut Pjotr Stepanovitšilta,
Nikolai Vsevolodovitšin salaiselta vihamieheltä.
Teen välihuomautuksen: kahden kuukauden kuluttua Ljamšin tunnusti, että
hän oli yrittänyt suojella Stavroginia tahallaan, luullen Stavroginin
voivan tehdä jotakin hänen puolestansa ja uskoen, että tämä Pietarissa
saisi aikaan sen, että hänen rangaistustansa lievennettäisiin ja
että kun hänet karkotettaisiin, hän saisi ehkä tältä rahoja sekä
suosituskirjeitä. Tästä tunnustuksesta saattaa huomata, että hänellä
todellakin oli sangen liioiteltu käsitys Nikolai Stavroginista.
Samana päivänä vangittiin tietenkin Virginski ja kiireisesti hätiköiden
myös koko hänen perheensä. (Arina Prohorovna, hänen sisarensa, täti
ja naisylioppilas ovat nyt jo kauan olleet vapaina; väitetäänpä, että
Šigaljovkin vapautetaan pian, koska hänen ei katsottu soveltuvan
mihinkään niistä rikosluokista, joihin syytetyt jaettiin. Tämä
muutoin on vain pelkkää kulkupuhetta!) Virginski tunnusti kaiken heti
paikalla. Vangittaessa hän oli ollut aivan sairaana ja kuumeessa.
Väitetään hänen suorastaan ilostuneen: »Aivan kuin kivi olisi
vierähtänyt sydämeltä», kerrotaan hänen sanoneen. Hänestä on väitetty
sellaistakin, että hän oli muka tunnustanut kaiken aivan avoimesti,
mutta kuitenkin koko ajan säilyttäen arvokkuutensa ja tinkimättä
vähääkään »valoisista toiveistansa» sekä kiroten koko ajan poliittista
uraansa (pitäen sen vastakohtana sosiaalisen toiminnan tietä), jolle
hän oli viehättynyt lähtemään aivan vahingossa ja kevytmielisesti
pelkästään »yhteensattuneiden olosuhteiden pyörteen», pakotuksesta.
Hänen käyttäytymistänsä murhan tapahtuessa pidetään hieman lieventävänä
asianhaarana, ja kaikesta päättäen se on todella lieventäväkin hänen
kohtaloansa. Näin ainakin meillä arvellaan.
Mutta Erkelin kohtaloa tuskin saadaan lievennetyksi.
Vangitsemishetkestä alkaen hän on pysynyt vaiti ja vääristelee totuutta
mm paljon kuin suinkin. Hänen suustansa ei ole saatu lähtemään
ainoatakaan katumuksen sanaa. Ja kuitenkin hän on herättänyt kaikkein
ankarimpienkin tuomarien myötätunnon nuoruudellaan, turvattomuudellaan
sekä sillä, että on käynyt aivan ilmeiseksi, että hän jos kukaan
fanaattisuudessaan on suorastaan joutunut poliittisen kiehtojan
uhriksi. Mutta eniten kai sentään lienee häntä kohtaan syntyneeseen
myötätuntoon vaikuttanut se, että kävi ilmi, miten hän oli kohdellut
äitiänsä, miten oli lähettänyt tälle melkein puolet pienestä
palkastansa. Hänen äitinsä on nyt täällä meillä. Hän on sairas ja
heikko nainen, ennen aikojaan vanhentunut. Hän itkee itkemistään
ja aivan sananmukaisesti ryömii viranomaisten jaloissa anoen armoa
pojallensa. Miten käyneekin, mutta monet meillä ainakin kovasti
säälivät Erkeliä.
Liputin vangittiin vasta Pietarissa, jossa hän oli ehtinyt oleskella
jo kaksi viikkoa. Hänelle tapahtui jotakin niin tavatonta, että
sitä on suorastaan vaikea selittää. Hänellä väitettiin olleen
jonkun toisen nimelle otettu passi, ja hänellä oli siis ilmeinen
mahdollisuus livahtaa ulkomaille, ja rahaakin hänellä oli ollut
muassaan huomattava määrä. Mutta tästä huolimatta hän jäi Pietariin
eikä lähtenyt mihinkään. Jonkin aikaa hän haeskeli Stavroginia ja
Pjotr Stepanovitšia, mutta yht'äkkiä hän sitten alkoi juoda ja elää
määrättömän irstailevasti aivan kuten ihminen, joka kokonaan on
menettänyt terveen järkensä sekä käsityksen omasta asemastaan. Hänet
vangittiin Pietarissa, jossakin porttolassa ja aivan humalaisena.
Huhuillaan sellaistakin, että häneltä ei kuitenkaan suinkaan puutu enää
rohkeutta, tunnustuksissaan hän valehtelee ja valmistuu juhlallisena
ja toivorikkaana tulevaan oikeudenistuntoon (?). Hän aikonee puhuakin
oikeudenkäyntitilaisuudessa. Tolkatšenko, joka vangittiin jossakin
maaseudulla noin kymmenen päivän kuluttua pakonsa jälkeen, käyttäytyy
paljon kohteliaammin, ei valehtele, ei vääristele asioita, on ilmaissut
kaiken, minkä tietää, ei puolustele itseänsä, alistuu syyllisyyteensä
vaatimattomasti, mutta hänelläkin on sentään taipumusta puhua hieman
korkealentoisesti. Hän puhuu paljon ja mielellään, ja kun puhe alkaa
hipoa »kansan tuntemusta ja sen vallankumouksellisia elementtejä», niin
hän ottaa aina määrätynlaisen asenteen ja tavoittelee vaikuttavuutta.
Hänenkin väitetään aikovan puhua oikeudessa. Sekä hän että Liputin
eivät ole kovinkaan peloissaan, ja sehän on jo melkeinpä omituista.
Sanon vielä kerran, juttu ei ole vielä päättynyt. Nyt, kolmen
kuukauden kuluttua tapahtumasta, kun kaupunkimme väestö on jo ehtinyt
hieman levähtää tuosta kaikesta sekä on tointunut entiselleen, se on
myös muodostanut oman mielipiteensä asiasta, joka on siinä määrin
omaperäinen, että Pjotr Stepanovitšiakin muutamat pitävät jopa
suorastaan nerona, tai ainakin henkilönä, jolla on »neron lahjat».
»Sitä ne tekevät, ne järjestöt», puhutaan klubissa, ja näin sanoen
kohotetaan sormi ylöspäin. Tämä kaikki on muuten sangen viatonta,
ja harvat ne oikeastaan näin haastelevat. Toiset taas päinvastoin
myöntävät, että hän on tosin terävä-älyinen ja lahjakas, mutta että hän
ei vähääkään tunne todellisuutta, että hän on kauhean abstraktinen,
että hän on väärään ja tylsästi kehittynyt vain yhteen ainoaan suuntaan
ja että tästä johtuu hänen tavaton kevytmielisyytensä. Ja mitä taas
tulee hänen moraaliinsa, niin siitä ovat kaikki sentään yhtä mieltä.
Siitähän ei kukaan saattaisi väitelläkään. En todellakaan tiedä,
kenestä vielä mainitsisin, etten unohtaisi ketään. Mavriki Nikolajevitš
on matkustanut jonnekin aivan teille tietymättömille. Eukko Drozdova
on käynyt aivan lapseksi... Minun on muuten vielä lopuksi kerrottava
sangen synkkä tarina. Rajoitun vain pääseikkoihin.
Varvara Petrovna oli matkalta palattuansa jäänyt asumaan
kaupunkitaloonsa. Kaikki sillä aikaa kertyneet uutiset tulvahtivat nyt
hänelle yht'aikaa ja saivat hänet aivan järkyttyneeksi. Hän sulkeutui
yksin kotiinsa. Oli ilta. Kaikki olivat väsyneinä lähteneet nukkumaan.
Heti seuraavana aamuna sisäkkö toi Darja Pavlovnalle hyvin salaperäisin
ilmein kirjeen. Tämä kirje oli sisäkön sanojen mukaan tullut jo eilen
illalla, mutta myöhään, kun kaikki olivat jo menneet maata, niin että
hän ei ollut uskaltanut enää tulla herättelemään. Se ei ollut saapunut
postitse, vaan sen oli tuonut Skvorešnikiin Aleksei Jegorytšille joku
aivan tuntematon henkilö. Aleksei Jegorytš taas oli tuonut sen edelleen
tänne eilen illalla, antanut sen suoraan sisäkön käteen ja sitten taas
lähtenyt heti Skvorešnikiin.
Darja Pavlovna katseli kirjettä kauan sykkivin sydämin uskaltamatta
sitä avata. Hän tiesi, keneltä se oli: Nikolai Stavrogin kirjoitti. Hän
luki kirjekuoresta: »Aleksei Jegorytšille, annettava edelleen Darja
Pavlovnalle, salaisesti».
Ja tämä kirje kuului sanasta sanaan näin, ilman että korjaan tämän
venäläisen herrasmiehen tyylissä ainoatakaan virhettä, herran, joka ei
koskaan ollut jaksanut päästä täydellisesti venäjän kieliopista perille
kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestään huolimatta:
»Rakas Darja Pavlovna.
Kerran Te sanoitte haluavanne tulla minun sairaanhoitajattarekseni,
ja minä lupasin lähettää teitä hakemaan silloin, kun tarvitsisin.
Matkustan kahden päivän kuluttua enkä palaa. Tahdotteko mukaani?
Viime vuonna minä, kuten Herzen, kirjoittauduin Urin kantonin
kansalaiseksi, eikä siitä tiedä kukaan mitään. Olen jo ostanut sieltä
pienen talonkin. Minulla on vielä kaksitoistatuhatta ruplaa. Me
lähdemme ja asumme siellä sitten ikuisesti. Minä en tahdo koskaan
lähteä sieltä mihinkään.
Paikka on ikävä, rotkot ja vuoret ahdistavat näköä ja ajatusta.
Hyvin synkkää. Minä sen vuoksi, koska pieni talo oli ostettavissa.
Jos teitä ei miellytä, niin myyn ja ostan toisesta paikasta. En
ole oikein terve, mutta sikäläisessä ilmanalassa toivon pääseväni
hallusinatsioneistani. Tämä koskee fyysillistä puolta, ja minun
sielunihan te tunnette tarkkaan, tokkopahan sentään aivan tarkkaan?
Olen kertonut Teille paljon elämästäni. Mutta en kaikkea. En edes
teille kaikkea! Muuten, tahdon sen sanoa Teille, omantuntoni mukaan
olen syyllinen vaimoni kuolemaan. En nähnyt Teitä sen jälkeen ja sen
vuoksi tahdon tämän sanoa. Olen rikkonut myös Lizaveta Nikolajevnaa
kohtaan, mutta tämänhän Te tiedätte, Tehän tiedätte jo kaiken.
Parempi olisi, jollette tulisi. Kutsuessani Teitä menettelen kauhean
alhaisesti. Miksi hautaantuisittekaan koko elämänne ajaksi minun
kanssani sinne? Te olette minulle rakas, ja ikävöidessäni minun olisi
hyvä olla teidän lähettyvillänne. Vain yksin Teidän läsnäollessanne
voin puhua ääneen. Mutta eihän tämä merkitse mitään. Te itsehän
sanoitte: 'sairaanhoitajaksi', — nämä ovat Teidän sanojanne. Mutta
miksi sellainen uhraus? Huomatkaa sekin, etten sääli Teitä, koskapa
kutsun, enkä kunnioita, koska odotan. Ja kuitenkin minä sekä kutsun
että odotan. Joka tapauksessa pidän tärkeänä vastaustanne, sillä minun
on lähdettävä pian. Siinä tapauksessa matkustan yksin.
En odota mitään ihmeellistä Urista. Matkustan vain yksinkertaisesti.
En ole tahallani valinnut synkkää seutua. Venäjällä ei minua sido
mikään — täällä on minulle kaikki yhtä vierasta kuin muuallakin. Tosin
en missään ole viihtynyt niin huonosti kuin täällä, mutta täälläkään
en ole jaksanut syttyä vihaan!
Olen tahtonut koetella voimiani joka suhteessa. Te olette neuvonut
niin tekemään, että 'oppisin tuntemaan itseni'. Koetellessani
itseäni oman itseni vuoksi sekä näyttääkseni voimaani toisille
se on osoittautunut, aina ennen niin kuin nytkin, koko elämäni
aikana — rajattomaksi. Teidän nähtennehän kestin veljeltänne
saamani korvapuustin, tunnustin avioliittoni julkisesti. Mutta
mihin saattaisin käyttää tätä voimaani — kas, sitä en ole koskaan
käsittänyt. En käsitä nytkään huolimatta kaikista rohkaisuistanne,
joita sain Teiltä Sveitsissä ja joihin silloin uskoin. Yhä vieläkin
minä, kuten aina ennenkin, saatan tuntea halua tehdä hyviä töitä
ja tunnen siitä nautintoa. Rinnan haluan tehdä samoin pahaakin ja
tunnen siitäkin nautintoa. Mutta sekä toinen että toinen tunne on yhä
entiseen tapaan liian heikko, eikä se koskaan ole toisenlainen. Minun
tahtoni ilmaukset ovat liian heikkoja, ne eivät voi johtaa minua.
Tukilla voi päästä joen yli, mutta ei lastulla. Tämä vain sen vuoksi,
että te ette ajattelisi minun lähtevän Uriin jonkinlaisin toivein.
En syytä mitään enkä ketään, kuten en tehnyt sitä ennenkään. Olen
maistanut paheen kaikkia muotoja ja kuluttanut niissä voimani. Mutta
minä en rakasta enkä ole tahtonut pahetta. Te olette seuraillut minua
viime aikoina. Tiedättekö mitä, katselin vihamielin meikäläisiä, noita
kaiken kieltäjiäkin, kadehtinenkohan heidänkään toiveitansa? Mutta
turhaan Te pelkäsitte, minä en voinut olla heille toveri, koska en
voinut heille jakaa mitään. Mutta leikin vuoksi, vihasta en voinut
myöskään, enkä sen vuoksi, että olisin leikkiä pelännyt, — leikkiä
en säiky, — vaan sen vuoksi, että minulla sittenkin oli kunnollisen
ihmisen tavat ja minua inhoitti. Mutta jos minulla olisi ollut heitä
kohtaan enemmän vihaa tai kateutta, niin ehkäpä olisin lähtenytkin
heidän mukaansa. Päätelkää itse, missä määrin minun oli helppo olla ja
miten paljon olen riehunut!
Ystävä kallis, lempeä ja suurisieluinen olento, joksi Teidät olen
aavistanut! Ehkäpä Te haaveilette voivanne antaa minulle niin paljon
rakkautta ja jaksavanne vuodattaa minuun niin paljon kauneutta
Teidän kauniista sielustanne, että luulette sillä voivanne lopuksi
asettaa minulle päämäärän? Ei, Teillä olisi syytä olla varovaisempi:
Minun rakkauteni tulee olemaan yhtä pientä kuin mitä itsekin olen,
ja Te tulette onnettomaksi. Teidän veljenne on sanonut minulle,
että se, joka katkaisee siteensä omaan maahansa, se katkaisee
myös suhteensa jumaliin, s.o. kaikkiin päämääriinsä. Kaikesta voi
kiistellä loputtomasti, mutta minusta on vuotanut ulos vain pelkkää
kielteisyyttä, ilman minkäännäköistä suurenmoisuutta ja ilman
minkäännäköistä voimaa. Eipä edes kielteisyyttäkään oikeastaan. Kaikki
on niin pientä ja penseätä. Yleväsieluinen Kirillov ei kestänyt
aatteen painoa, vaan — ampui itsensä; mutta minähän huomaan, että
hänkin oli yleväsieluinen vain siksi, ettei ollut täysijärkinen. Minä
en ole koskaan luopunut järjestäni enkä koskaan ole jaksanut uskoa
aatteeseen siinä määrin kuin hän. En voi edes siinä määrin syventyä
aatteeseen, en koskaan, en koskaan voisi ampua itseäni!...
Tiedän, että minun pitäisi tappaa itseni, lakaista itseni olemattomiin
maan pinnalta, aivan kuten olisin inhoittava täi, mutta minä kammoan
itsemurhaa, sillä pelkään näyttää ylevämielisyyttä. Tiedän, että tulee
uusi pettymys, — loputtoman pettymysten sarjan viimeinen pettymys.
Onko mitään hyötyä pettää itseänsä vain sen vuoksi, että aikoo
näytellä suurenmoista? Suuttumusta ja häpeätä en voi tuntea koskaan,
en siis myöskään pettymystä.
Suokaa anteeksi, että kirjoitan näin paljon. Olen havahtunut, olen
tehnyt tämän huomaamatta. Näin ei riittäisi sata sivuakaan, ja
kymmenessä rivissäkin olisi jo tarpeeksi, kymmenen riviäkin riittää
kutsumaan Teidät ’sairaanhoitajaksi'.
Siitä saakka kuin lähdin, olen oleskellut sieltä lukien kuudennella
asemalla, sen asemapäällikön luona. Häneen tutustuin juomingeissa
viisi vuotta sitten Pietarissa. Ei kukaan tiedä, että asun siellä.
Kirjoittakaa hänen nimelleen. Osoite seuraa mukana.