Tulija oli itse Varvara Petrovna, joka oli saapunut neljän hengen
vaunuissa, nelivaljakon vetämänä, kahden lakeijan ja Darja Pavlovnan
saattamana. Tämä ihme oli saattanut tapahtua yksinkertaisesti näin:
uteliaisuudesta aivan kuolemansairaana Anisim oli kaupunkiin tultuaan
pikimmiltään käväissyt Varvara Petrovnan kartanossa ja oli lörpötellyt
palvelusväelle tavanneensa Stepan Trofimovitšin ypö yksin maalla. Hänet
olivat muutamat talonpojat tavanneet astuskelemasta yksin, jalkaisin
maantiellä ja, niin hän kertoi — nyt hän aikoi Spasoviin Ustjevin
tietä kahden Sofja Matvejevnan kanssa. Koska Varvara Petrovna jo
omasta puolestaankin oli ollut kauhean levoton ja etsiskellyt kovasti
paennutta ystäväänsä, niin Anisimin saapumisesta hänelle kerrottiin
viipymättä. Kuultuaan tältä kaiken ja erikoisesti nuo yksityiskohtaiset
kuvaukset hänen matkastansa Ustjeviin jonkun Sofja Matvejevnan parissa,
vieläpä samoissa vankkureissa tämän kanssa, hän alkoi samana hetkenä
hankkiutua hänkin matkalle ja ajaa huristi tuskin jäähtymään ehtineitä
jälkiä pitkin suoraan Ustjeviin. Stepan Trofimovitšin sairaudesta
hänellä ei vielä ollut aavistustakaan.
Kun hänen karu ja käskevä äänensä kajahti, isäntäväkikin joutui pelon
valtaan. Hän oli poikennut tänne vain tiedustelemaan ja ottamaan
asioista selvää aivan varmana siitä, että Stepan Trofimovitš oli jo
kauan sitten lähtenyt Spasoviin. Mutta saatuaan tietää hänen olevan
täällä ja lisäksi vielä sairaana hän syöksähti levottomana tupaan.
— No, missä hän sitten on? Ahaa? Vai siinä sinä olet! — hän huudahti
huomattuaan Sofja Matvejevnan, joka tänä samana hetkenä oli ilmestynyt
toisen huoneen kynnykselle. — Sinun hävyttömästä naamastasi arvasin
heti, että sinä se olet. Pois, kelvoton! Ettei sinun hajuasikaan
olisi enää tässä talossa! Ajakaa ulos hänet! Sillä muuten minä sinut,
muorikulta... minä tungen sinut iäksi päiväksi vankilaan. Vartioikaa
häntä toistaiseksi jossakin toisessa talossa. Kaupungissa hän on jo
kerran saanut istua vankilassa, istukoonpa vielä toisenkin kerran.
Ja sinua, isäntä, pyydän: et saa päästää tänne ketään, niin kauan
kuin minä olen täällä. Olen kenraalitar Stavrogina ja otan koko talon
haltuuni. Ja sinä, kyyhkykultaseni, sinä teet minulle vielä kaikesta
tarkan selon.
Tutut äänet järkähdyttivät Stepan Trofimovitšin mieltä. Hän alkoi
väristä. Mutta Varvara Petrovna oli jo ehtinyt väliseinän taakse.
Säkenöivin silmin hän siirsi jalallansa tuolin luokseen, istuutui
siihen selkä jäykästi selkämystää vastaan ja kiljaisi Dašalle:
— Mene ulos hetkeksi, mene isäntäväen puolelle. Kas, miten olet
utelias? Ja sulje ovi lujasti jälkeesi.
— No, kuinkas nyt elelette, Stepan Trofimovitš? Onko huvimatka ollut
mieluinen? — tämä ryöstäytyi häneltä raivoisan ironisesti.
— _Chère_, — yritti Stepan Trofimovitš lepertää aivan tolkuttomana, —
olen saanut tuta elämän... venäläisen elämän todellisuutta... Et je
précherai l'Evangile. [Rupean julistamaan evankeliumia.]
— Oi, sinä hävytön, kiittämätön mies! — kiljaisi Varvara Petrovna
lyöden kätensä yhteen. — Ei riittänyt teille vielä se, että häpäisitte
minut, teidän piti vielä sotkeutua tuohon... Oi, vanha, häpeämätön
irstailija!
— Chère...
Stepan Trofimovitšin ääni petti, hän ei voinut sanoa sanaakaan, katseli
vain silmät kauhusta levällään.
— Kuka _hän_ oikeastaan on?
— C'est un ange... C'était plus qu'un ange poir moi [Hän on enkeli.
Hän oli enemmän kuin enkeli minulle], hän on kaiken yötä... oi, älkää
huutako, älkää peloitelko häntä, _chère, chère_...
Yht'äkkiä Varvara Petrovna tuolia kolistellen hypähti istualtaan; hänen
säikähtynyt huutonsa kajahti: »vettä, vettä!» Stepan Trofimovitš oli
tosin jo taas tajussaan, mutta Varvara Petrovna vapisi yhä pelosta ja
katseli kalpeana hänen vääristyneitä kasvojansa. Nyt vasta hän ensi
kerran käsitti hänen sairautensa vakavuuden.
— Darja, — hän kuiskasi samassa Darja Pavlovnalle, — viipymättä
hakemaan lääkäriä, Salzfischia; Jegorytš saa lähteä heti. Ottakoon
täältä kyydin ja tuokoon kaupungista muassaan toiset vaunut. Ennen yötä
heidän täytyy olla takaisin täällä.
Daša juoksi täyttämään määräystä. Stepan Trofimovitš katseli yhä
säikähtyneenä ja suurin silmin. Kalvenneet huulet vavahtelivat.
— Odotahan, Stepan Trofimovitš, odotahan, kyyhkykulta, — lohdutteli
Varvara Petrovna häntä kuin lasta; — no, odotahan nyt, odotahan,
Darjakin palaa kohta ja... ah, hyvä Jumala, emäntä, emäntä, tulehan
sinä vaikka tänne, emokulta!
Ja kärsimättömänä hän jo itse juoksi emännän puolelle.
— Heti paikalla, tässä silmänräpäyksessä, palauttakaa _se_ takaisin.
Takaisin hänet, takaisin!
Kaikeksi onneksi Sofja Matvejevna ei ollut vielä ehtinyt lähteä talosta
kovin kauaksi ja oli parhaillaan säkkeineen ja myttyineen vasta portin
kohdalla. Hänet tuotiin takaisin. Hän oli niin pahasti säikähtänyt,
että hänen jalkansa sekä hänen kätensä aivan tärisivät. Varvara
Petrovna sieppasi häntä kädestä, kuten haukka iskee kananpoikaan, ja
alkoi vetää häntä perässään Stepan Trofimovitšin luo.
— No, tästä saatte nyt hänet. Enhän minä ole häntä syönyt, näettehän.
Te tietysti ajattelitte, että olen syönyt hänet suuhuni.
Stepan Trofimovitš tarttui Varvara Petrovnan käteen, painoi sen
silmiänsä vastaan ja puhkesi kyyneliin, itki ääneen, kipeästi,
kohtauksittain.
— No, rauhoituhan, rauhoituhan, no niin, kyyhkykulta, niin, vaaripaha!
Ah, hyvä Jumala, rau-hoi-tuhan nyt sentään! — hän huudahti. — Voi, sinä
kiduttaja, kiduttaja, minun ikuinen kiusanhenkeni!
Rakkaani, — sai Stepan Trofimovitš lopulta soperretuksi Sofja
Matvejevnalle, — menkäähän, rakkaani, hetkeksi tuonne, minulla olisi
täällä jotakin puhuttavaa...
Sofja Matvejevna kiiruhti heti poistumaan.
‒ _Chérie... chérie_... — hänen henkeänsä salpasi.
Ette saa nyt puhua, Stepan Trofimovitš, odottakaa hieman, levähtäkää
ensin. Tässä olisi vettä. Mutta o-dot-ta-kaahan toki!
Varvara Petrovna istuutui taas tuolille. Stepan Trofimovitš piteli
lujasti häntä kädestä. Pitkään aikaan hän ei saanut lupaa puhua. Hän
vei Varvara Petrovnan käden huulilleen ja alkoi suudella sitä. Varvara
Petrovna puri hampaansa yhteen katsoen jonnekin nurkkaan.
— _Je vous aimais!_ — häneltä purkautui lopuksi. Varvara Petrovna ei
ollut vielä koskaan kuullut häneltä näitä sanoja eikä näin lausuttuina.
— Hm! — hän ynähti tälle vastaukseksi.
— Je vous aimais toute ma ole... vingt ans! [Rakastin teitä koko
elämäni ajan... kaksikymmentä vuotta!]
Varvara Petrovna oli ääneti ainakin pari, kolme minuuttia.
— Entä miten valmistauduit Dašaa varten, hajuvesiä pirskottelit
päällesi, — hän yht'äkkiä kuiskasi julmasti. Stepan Trofimovitš
lamaantui taas.
— Sidoit uuden kaulaliinankin...
Taas seurasi parin minuutin äänettömyys.
— Entä muistatteko sikarin?
— Ystäväni, — sai Stepan Trofimovitš viimein kauhuissaan sanotuksi.
— Sikarin, illalla, ikkunan luona... kuu paistoi... Lehtimajan
jälkeen... Skvorešnikissa. Muistatko, muistatko sen, — hän hypähti
paikoiltaan, sieppasi käsiinsä hänen pieluksensa ja pidellen sitä
kahdesta vastakkaisesta nurkasta alkoi vatkata siinä sen nurkkien
välissä hänen päätänsä. — Muistatko, sinä tyhjänpäiväinen, sinä
jonninjoutava, mitätön, alhainen, ikuisesti, ikuisesti mitätön mies! —
Näin hän kuiskaili raivokkaasti sähisten ja vain vaivoin pidättäytyen
huutamasta. Lopulta hän jätti hänet rauhaan ja vaipui tuolille peittäen
kasvonsa käsillään. — Riittää! — hän sanoi jyrkästi ja suoristautui. —
Kaksikymmentä vuotta on kulunut, niitä ei saa enää takaisin; hölmö olen
ollut minäkin.
— _Je vous aimais_. — Stepan Trofimovitš risti taas kätensä.
— Ja mitä sinä nyt suotta hoet minulle — _aimais_ ja _aimais_!
Riittää jo, — hän hypähti taas seisoalleen. — Ja jollette nyt nuku
heti paikalla, niin minä... te tarvitsette lepoa; nukkukaa, nukkukaa
heti paikalla, sulkekaa silmänne. Ah, hyvä Jumala, ehkä hän tahtoo
aamiaista! Mitä te söisitte? Mitä hän ylipäänsä syö? Ah, hyvä Jumala,
missä on se? Missä on hän?
Taas syntyi hälinää. Mutta Stepan Trofimovitš yritti samassa lepertää
heikosti, että hän olisi todellakin mielellään nukahtanut _une heure_,
ja sitten — _un bouillon, un thé... enfin il esi si heureux_. Hän
näytti todellakin hetkiseksi nukahtaneen (varmaankin hän teeskenteli).
Varvara Petrovna odotti hetken ja lähti sitten varpaisillaan väliseinän
toiselle puolelle.
Hän kävi istumaan isäntäväen huoneeseen, ajoi sieltä talonväen pois ja
antoi Dašalle määräyksen, että hänen luokseen oli tuotava se. Alkoi
vakava kuulustelu.
— Kerrohan nyt, emokulta, kaikki yksityiskohdat. Istu tähän viereeni,
sillä tavalla. No!
— Stepan Trofimovitšin minä kohtasin... — Seis, vaiti. Sanon sinulle jo
ennakolta, että jos valehtelet tai yrität peittää minulta jotakin, niin
kuoltuasikin kaivan sinut vielä esiin maan alta. No?
— Stepan Trofimovitšin minä... nimittäin heti kun olin tullut
Hatoviin... Sofja Matvejevna hengästyi jo aivan.
— Seis, vaiti, odotahan; kylläpä sinulta puhe luistaa! Ensinnäkin,
mikäs lintu sinä itse oikein olet?
Sofja Matvejevna yritti aivan muutamin sanoin kertoa jotakin itsestänsä
aina Sevastopolista alkaen. Varvara Petrovna kuunteli häntä ääneti
istuen selkä suorana, ankarana ja itsepintaisesti katsoen kertojaa
suoraan silmiin.
— Miksi olet noin pelästynyt? Miksi tuijotat maahan? — Pidän
sellaisista, jotka katsovat kohti ja pystyvät väittelemään kanssani.
Jatka.
Kertoja puhui tapaamisesta, kirjasista, siitä, miten Stepan Trofimovitš
oli kestinnyt eukkoa viinalla...
— Sillä tavalla, sillä tavalla, et saa unohtaa pienintäkään seikkaa, —
Varvara Petrovna rohkaisi tätä. Lopuksi tämä kertoi siitäkin, miten he
sitten olivat lähteneet matkaan ja miten Stepan Trofimovitš yhä vain
puhui, tosin »jo aivan sairaana», ja täällä sitten hän kertoi koko
elämänsä, aivan alusta alkaen, kertoili siitä useita tunteja.
— Kerrohan elämästä.
Sofja Matvejevna hämmentyi hieman, ja hänen suunsa meni aivan tukkoon.
— En minä osaa tästä kohdasta kertoa yhtään mitään, — hän sanoi jo
melkein itkien, — enkä minä siitä ymmärtänytkään juuri mitään.
— Valehtelet! Kyllä sinä siitä sentään jotakin ymmärsit!
— Kertoilivat mitä lienevät kertoilleet muutamasta tummatukkaisesta
hienosta rouvasta, — Sofja Matvejevna punastui kauheasti huomatessaan
samassa Varvara Petrovnan vaaleat hiukset sekä sen, että tämä ei
vähääkään muistuttanut »tummaa kaunotarta».
— Tummatukkaisestako? Mitä hän kertoi? No, puhu!
— Siitä, miten tuo hieno rouva oli ollut häneen niin kovin rakastunut
elämänsä kaiken, kokonaista kaksikymmentä vuotta, mutta ei vain
uskaltanut koskaan sitä ilmaista ja häpesi häntä, koskapa lienee ollut
liian lihava...
— Hölmö mies! — virkahti Varvara Petrovna päättäväisenä ja mietteissään.
Sofja Matvejevna ei enää itkenyt.
— En minä osaa kertoa mitään hyvin, sillä itsekin pelkäsin suuresti
hänen puolestansa, enkä voinut edes käsittää kaikkea, sillä kovinpa
näyttää olevan viisas...
— Ei ole sinun asiasi, tuollaisen variksen, arvostella hänen järkeänsä.
Tarjoiliko kättänsä sinulle?
Kertoja alkoi väristä.
— Rakastuiko sinuun? Puhu! Tarjoiliko sinulle kättänsä? — kivahti
Varvara Petrovna.
— Eiköhän tuo liene tarkoittanut sitä... — Sofja Matvejevna pisti taas
itkuksi. — Mutta enpä minä pitänyt sitä minään, heidän sairautensa
vuoksi, — hän lisäsi lujasti kohottaen katseensa.
— Mikä on nimesi, ristimänimesi ja isännimesi?
— Sofja Matvejevna.
— Tiedä siis, sinä, Sofja Matvejevna, että hän on kaikkein mitättömin,
tyhjänpäiväisin ihminen tässä maailmassa... Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
Pidät kai minuakin kelvottomana?
Sofja Matvejevnan silmät revähtivät auki.
— Kelvottomana, tyrannina, joka on turmellut hänen elämänsä?
— Miten se olisi mahdollista, tehän näytte itsekin itkevän.
Varvara Petrovnan silmissä kiilsivät todella kyynelet.
— No, istu pois, istu, älä säiky. Katsohan minua vielä kerran silmiin,
suoraan, mitä punastelet? Daša, tule tänne, katsohan häntä: luuletko
sinä, että hänen sydämensä on puhdas...
Ja hämmästyksekseen, ehkäpä vielä enemmän kauhukseen Sofja Matvejevna
tunsi, että Varvara Petrovna taputti häntä äkkiä poskelle.
— Sääli vain, että olet typerä — typerä enemmän kuin ikäsi sitä sallii.
Hyvä on, rakkaani, otanpa sinut huostaani. Huomaan, että kaikki on
pelkkää lorua. Elä hänen lähettyvillään, sinulle vuokrataan asunto ja
minulta saat toistaiseksi ruoan ja kaiken... kunnes uudelleen otan
asian puheeksi.
Sofja Matvejevna rohkeni säikähdykseltään vain inahtaa, että hänen oli
muka kiire.
— Ei sinun ole minnekään kiire. — Kaikki kirjasi ostan minä, ja sinä
saat istua toistaiseksi täällä. Vaiti, ei mitään vastustelua. Vaikken
minäkään olisi tänne tullut, ethän kuitenkaan olisi häntä jättänyt?
— En olisi jättänyt missään tapauksessa, — virkkoi Sofja Matvejevna
hiljaa mutta lujasti kyyneliänsä pyyhkiellen.
Tohtori Salzfisch tuotiin vasta myöhään yöllä. Tämä oli kunnianarvoisa
vanha ukko ja sangen taitava lääkäri, joka oli meillä menettänyt
virkansa jonkin hänen ja hänen esimiestensä välillä syntyneen riidan
vuoksi, jonka hän oli katsonut arvolleen loukkaavaksi. Varvara Petrovna
oli silloin samana hetkenä alkanut häntä kaikin voimin suosia. Lääkäri
tutki sairaan huolellisesti, teki välttämättömät kysymyksensä ja
ilmoitti Varvara Petrovnalle varovasti, että »kärsivän» tila oli sangen
epäilyttävä, koska sairauden kulku oli osoittaunut monivivahteiseksi,
ja että saattoi odottaa »myös kaikkein pahinta». Varvara Petrovna, joka
kahdenkymmenen vuoden aikana ei koskaan ollut tottunut siihen, että
Stepan Trofimovitšin taholta olisi ollut odotettavissa jotakin vakavaa,
oli nyt syvästi järkyttynyt, lieneepä kalvennutkin.
— Eikö todellakaan ole mitään toivoa?
— Onhan aivan mahdotonta ajatellakaan sellaista, että ei olisi
minkäänlaista toivoa, mutta...
Varvara Petrovna ei mennyt sinä yönä nukkumaan, ja hänen oli vaikeata
odottaa aamua. Sairas oli tuskin ehtinyt avata silmänsä ja tulla
tajuihinsa (hän oli yhä tajuissaan, vaikka heikkenikin hetki hetkellä),
kun Varvara Petrovna päättäväisenä tuli hänen luoksensa:
— Stepan Trofimovitš, on valmistauduttava kaiken varalta, — olen
lähettänyt hakemaan pappia. Teidän on täytettävä velvollisuutenne...
Tuntien hyvin hänen vakaumuksensa Varvara Petrovna oli pelännyt tämän
kieltäytyvän vastaanottamasta pappia. Stepan Trofimovitš katseli häntä
ihmeissään.
— Loruja, loruja! — Varvara Petrovna vingahti luullen hänen jo
yrittävän kieltäytyä. — Nyt ei enää sovi leikitellä. Olette jo
tarpeeksi hullutellut.
— Mutta... olenko minä sitten... niin sairas?
Hän suostui mietteissään. Ja muutenkin minä suureksi ihmeekseni kuulin
Varvara Petrovnalta, että hän ei ollut vähääkään säikähtänyt kuolemaa.
Ehkäpä hän yksinkertaisesti ei uskonut sitä ja piti sairauttansa yhä
vain ohimenevänä.
Hän ripittäytyi ja nautti ehtoollista sangen halukkaasti. Kaikki, myös
Sofja Matvejevna sekä palvelusväki, kävivät häntä onnittelemassa.
Kaikki järjestään itkivät pidättyvästi nähdessään hänen pieniksi
käyneet ja murtuneet kasvonsa sekä hänen vaalenneet, vavahtelevat
huulensa.
— _Oui, mes amis_, ja ihmettelen vain, että te tuolla tavalla...
puuhailette. Huomenna minä ehkä jo nousen ja me... lähdemme matkalle...
_Toute cette cérémonie_... jolle minä tietenkin annan kaiken
tarpeellisen...
— Pyytäisin teitä, isäkulta, välttämättä jäämään sairaan luo, — Varvara
Petrovna pysähdytti näin sanoen jo kauhtanansa riisuneen papin.
— Heti kun on tarjoiltu teetä, pyydän teitä keskustelemaan hänen
kanssaan jumalisista, se voisi tukea hänen uskoansa.
Pappi alkoi puhua; toiset istuivat tai seisoskelivat sairaan vuoteen
lähettyvillä.
— Tänä meidän syntisenä aikakautenamme, — pappi aloitti tasaisen
sujuvasti puheensa pidellen teekuppia kädessään, —usko Kaikkein
Korkeimpaan on ihmiskunnan ainoa tuki ja turva kaikissa elämän
murheissa ja koetuksissa, samoinkuin usko iankaikkiseen autuuteen, joka
on hurskaille luvattu...
Stepan Trofimovitš näytti elpyvän. Hieno hymähdys käväisi hänen
huulillaan.
— Mon père, je vous remercie, et vous êtes bien bon, mais... [Isähyvä,
kiitän teitä, olette sangen hyvä, mutta...]
— Ei ollenkaan _mais_, ei suinkaan _mais_! — Varvara Petrovna huudahti
pyrähtäen pystyyn tuoliltaan. — Isäkulta, — hän kääntyi papin puoleen,
— tämä, tämä mies on sellainen, tämä on sellainen mies... tunnin
kuluttua olisi pakko jo uudelleen ripittää hänet! Kas, sellainen mies
tämä on.
Stepan Trofimovitš hymähti pidättyväisesti.
— Ystäväni, — hän virkkoi, — Jumala on minulle tarpeellinen jo
yksistään sen vuoksi, että hän on ainoa olento, jota saattaa rakastaa
ikuisesti. Lieneekö hän todellakin ruvennut uskomaan, vai liekö
suurenmoinen sakramentinjako-seremonia saanut hänet järkytetyksi ja
herkistänyt vielä lisää hänen luontonsa jo muutenkin taiteellista
vastaanottavaisuutta, mutta ainakin väitettiin, että hän lujasti
ja tuntehikkaasti oli ilmilausunut muutamia sanoja, jotka monessa
suhteessa olivat peräti ristiriitaisia hänen entisten vakaumustensa
kanssa.
— Minun kuolemattomuutenikin on välttämätön siksi, että Jumala ei
tahdo menetellä väärin eikä sammuttaa kokonaan rakkauden tulta, joka
on leimahtanut minun sydämessäni. Rakkaus on olemassaoloa korkeampi,
rakkaus on olevaisen kruunu, ja miten olisi mahdollista, että olevainen
ei kumartaisi sitä? Jos kerran olen alkanut rakastaa Häntä ja iloitsen
tuosta rakkaudestani, niin voisiko olla mahdollista, että Hän
sammuttaisi minut sekä iloni ja tekisi meistä vain nollan? Jos Jumala
on olemassa, niin olen minä myös kuolematon. _Voilà ma profession de
foi_. [Kas tässä minun uskontunnustukseni.]
— Jumala on olemassa, Stepan Trofimovitš, vakuutan teille, että hän on
olemassa, — Varvara Petrovnan ääni oli rukoileva. — Kääntykää, jättäkää
tuo typeryytenne, vaikkapa vain kerran elämässä! (Hän ei nähtävästi
ollut ymmärtänyt oikein Stepan Trofimovitšin _profession de foita_).
— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš kävi yhä henkevämmäksi, vaikka
hänen äänensä pettikin tuon tuosta, — ystäväni, kun ymmärsin... tuon
ojennetun toisen posken... minä... siinä samassa minä ymmärsin jotain
muutakin. J'ai menti toute ma vie [Olen valehdellut koko elämäni ajan],
koko elämäni ajan. Tahtoisin... muuten huomenna... huomennahan lähdemme.
Varvara Petrovna alkoi itkeä. Stepan Trofimovitš näytti hakevan
jotakuta silmillään.
Kas täällä, täällä hän on! — Varvara Petrovna sieppasi Sofja
Matvejevnaa kädestä ja vei hänet Stepan Trofimovitšin luo. Stepan
Trofimovitš hymyili hellästi.
— Voi, tahtoisin taas mielelläni elää! — hän huudahti tuntiessaan uuden
elinvoiman puuskan. — Jokaisen hetken, jokaisen elämän tuokion tulisi
olla ihmiselle autuus... Tulisi... tulisi välttämättä olla! Ihmisen
oma velvollisuus on järjestää se sillä tavalla. Se on hänen lakinsa...
salainen, mutta välttämätön... Oi, tahtoisin nähdä Petrušan... ja
heidät kaikki... myös Šatovin!
Huomautan, että Šatovista ei kukaan heistä, ei Darja Pavlovna, ei
Varvara Petrovna eipä edes Salzfischkaan, vaikka oli viimeisimpänä
saapunut kaupungista, tietänyt mitään.
Stepan Trofimovitš kävi yhä levottomammaksi, sairaalloisesti, yli
voimiensa.
— Ja tuo ainainen ajatus siitä, että on olemassa jotakin määrättömän
paljon oikeamielisempää ja onnellisempaa, kuin mitä minä itse olen,
herättää mielessäni määrätöntä liikutusta ja — ylistystä; — oi, olinpa
sitten millainen tahansa, teenpä mitä tahansa! Välttämättömämpää
kuin oma onni ihmiselle on tietää ja joka hetki uskoa siihen, että
on olemassa jossakin aivan täydellistä ja levollista onnea, jota
ulottuu kaikille ja kaikkeen... koko ihmiskunnan olemuksen peruslaki
on siinä, että ihminen aina saattaa kumartua jonkin määrättömän ylevän
edessä. Jos ihmisiltä otetaan pois määrättömän ylevä, niin he eivät
rupea elämään, vaan kuolevat epätoivoissaan. Määrätön ja loppumaton
ovat myös ihmiselle aivan välttämättömiä, aivan samoin kuin se pieni
planeettakin, jota hän asuu... Ystäväni, kaikki te, kaikki, eläköön
Ylevä Ajatus! Ikuinen, määrättömän korkea Ajatus! Jokaiselle ihmiselle,
olkoonpa hän kuka tahansa, on välttämätöntä kumartaa Ylevän Ajatuksen
olemassaoloa. Kaikkein typerinkin ihminen tarvitsee aina jotakin
ylevää. Petruša... oh... miten mielelläni tahtoisin nähdä taas heidät
kaikki! He eivät tiedä, eivät tiedä, että heissäkin elää tuo ikuisesti
Ylevä Ajatus!
Tohtori Salzfisch ei ollut näissä menoissa läsnä. Tultuaan äkkiä hän
kauhistui ja ajoi kokoontuneet tiehensä pitäen aivan välttämättömänä,
että sairasta ei saanut tehdä levottomaksi.
Stepan Trofimovitš kuoli kolmen päivän kuluttua täydellisesti
tajuttomana. Hän sammui vain hiljaa, aivan kuin loppuunpalanut
kynttilä. Toimitettuaan kuolinpaikalla sielumessun Varvara Petrovna vei
ystäväparkansa ruumiin Skvorešnikiin. Hänen hautansa on kirkkotarhassa,
ja sinne on jo ennätetty saada marmoripatsaskin. Muistokirjoitus ja
aitaus valmistuvat vasta keväällä.
Varvara Petrovnan poissaoloa kaupungista kesti noin kahdeksan päivää.
Hänen muassaan, hänen vierellään vaunuissa saapui kaupunkiin myös
Sofja Matvejevna, joka nähtävästi jää nyt hänen luoksensa ikuisiksi
ajoiksi. Huomautan, että tuskin Stepan Trofimovitš oli menettänyt
tajunsa (se tapahtui jo samana aamuna), kun Varvara Petrovna jo taas
lähetti Sofja Matvejevnan pois, kokonaan pois tuvasta, ja hoiteli
sairasta itse, aivan yksin loppuun asti. Mutta tuskin oli henki tästä
lähtenyt, kun hän jo taas kutsui Sofja Matvejevnan luokseen. Hän ei
tahtonut kuunnella vähääkään tämän vastusteluja ja ehdotti kauheasti
säikähtäneelle Sofja Matvejevnalle (oikeammin antoi määräyksen), että
hän siirtyisi tästä lähin ikuisiksi ajoiksi Skvorešnikiin.
— Loruja kaikki tyynni! Minä itse lähden kanssasi myyskentelemään
raamatulta. Ei ole minulla enää ketään tässä maailmassa.
— Onhan teillä sentään poika, — uskalsi Salzfisch huomauttaa.
— Ei ole minulla poikaa! — Varvara Petrovna katkaisi keskustelun
jyrkästi ja — aivan kuin hän näin sanoen olisi ennustanut jotakin.