Darja Pavlovna lähti heti näyttämään kirjettä Varvara Petrovnalle.
Tämä luki sen ja pyysi Dašaa poistumaan lukeaksensa sen vielä kerran
yksikseen. Mutta kovin pian hän taas kutsui hänet takaisin luokseen.
— Lähdetkö? — hän kysäisi arasti.
— Lähden, — Daša vastasi.
— Laita itsesi kuntoon! Lähdetään yhdessä! Daša katsahti häneen
kysyvästi.
— Mitäpä täälläkään tekisin? Eikö liene yhdentekevää? Minä myös aion
Urin kansalaiseksi ja elän loppuelämäni rotkossa... Ole huoleti, en
minä teitä häiritse.
Alettiin puuhata lähtöä, niin että olisi ehditty jo puolenpäivän
aikoihin lähtevään junaan. Mutta ei ollut kulunut puoltakaan tuntia,
kun Skvorešnikista saapui Aleksei Jegorytš ja ilmoitti, että Nikolai
Vsevolodovitš oli äkkiä saapunut aamulla, varhaisimmassa junassa, oli
nyt Skvorešnikissa, mutta »siinä tilassa, ettei vastaillut kysymyksiin,
oli käynyt kaikissa huoneissa ja lukinnut oman ovensa omalla
puolellaan»...
— Vastoin heidän määräystänsä tahdoin tulla tästä tänne ilmoittamaan, —
Aleksei Jegorytš lisäsi huolekkain ilmein.
Varvara Petrovna katsahti vain häneen läpitunkevasti eikä alkanut
kysellä mitään. Silmänräpäyksessä tuotiin vaunut, ja hän lähti matkaan
Daša mukanaan. Väitettiin heidän pitkin matkaa tehneen ristinmerkkejä.
Nikolai Vsevolodovitšin »omalla puolella» kaikki ovet olivat
lukittuina, eikä häntä itseään näkynyt missään.
— Ettei vain liene toisessa kerroksessa? — Fomuška huomautti
varovaisesti.
Merkillistä oli, että Varvara Petrovnan mukana nuoren herran »omalle
puolelle» oli tullut muutamia palvelijoitakin, ja jäljellä olevat
jäivät odottelemaan saliin. Koskaan muulloin he eivät olisi rohjenneet
menetellä näin vastoin talon tapoja. Varvara Petrovna näki kaiken ja
oli vaiti.
Tultiin toiseen kerrokseen. Siellä oli kolme huonetta, mutta ei
ainoassakaan ollut ketään.
— Mutta jospa olisivat menneet tuonne? — joku näkyi osoittavan
ullakkohuoneen ovea. Ullakkohuoneeseen vievä ovi, joka oli aina ollut
suljettu, oli nyt todellakin selko selällään. Sinne täytyi nousta —
melkeinpä katon tasalle — puisia, korkeita, hyvin kapeita ja kauhean
jyrkkiä portaita myöten. Siellä oli näet jonkinlainen huone.
— Minä en mene tuonne. Minkä vuoksi hän olisi kavunnut sinne? — Varvara
Petrovna valahti kauhean kalpeaksi ja katsahti palvelijoihinsa. Nämä
katsoivat vuorostaan häneen äänettöminä. Daša vapisi´...
Varvara Petrovna riensi kuitenkin ylös portaita; Daša hänen jäljessään;
mutta tuskin hän oli ehtinyt ullakkohuoneeseen, kun hän kiljahti ja
kaatui taintuneena maahan.
Urin kantonin kansalainen riippui hirttäytyneenä heti oven vieressä.
Pöydällä oli pieni paperilippunen, johon oli lyijykynällä kirjoitettu
seuraavat sanat: »Ei kukaan ole syypää, minä itse». Samalla pöydällä
oli vasara, saippuankappale ja iso naula, joka nähtävästi oli
hankittu siihen kaiken varalta. Luja silkkinen nuora, johon Nikolai
Vsevolodovitš oli hirttäytynyt ja jonka hän kaikesta päättäen
oli valinnut ja varannut itselleen jo kauan sitten, oli paksulti
saippuoitu. Kaikki osoitti, että hän oli kaiken jo ennakolta tarkasti
suunnitellut ja että hän oli täydessä tajussaan viimeiseen hetkeen asti.
Ruumiinavauksen tapahduttua kaikki lääkärimme olivat ehdottomasti
sitä mieltä, että mielenhäiriöstä tässä tapauksessa ei saattanut olla
kysymystäkään.