II.

— Nähkääs, ystäväni, sallinette minun nimittää teitä ystäväkseni,

_n'est-ce pas_? — Stepan Trofimovitš alkoi hätäillä, heti kun vankkurit

vain lähtivät liikkeelle. — Minä, nähkääs... J'aime le peuple, c'est

indispensable, mais il me semble que je ne l'avais jamais vu de près.

Stazie... cela va sans dire gu'elle est aussi du peuple... mais le

vrai peuple [Rakastan kansaa, sehän on välttämätöntä, mutta minusta

näyttää, etten koskaan ole nähnyt sitä läheltä. Stazien kyllä, ja onhan

selvää, että hänkin kuuluu rahvaaseen, mutta tarkoitan aito rahvasta

sellaisenaan...], se on, tuota oikeata, jonka tapaa valtamaantiellä,

minusta tuntuu, että hän ei pyrikään muuhun kuin saamaan tietää, minne

minä matkustan... Mutta, unohtakaamme loukkaukset. Taidan puhua hieman

sekavasti, mutta se johtuu kai hätäilemisestäni.

— Ette liene oikein terve, — virkkoi tarkkanäköisesti, mutta kuitenkin

kohteliaasti häntä tarkastellen Sofja Matvejevna.

‒ Olen, olen — täytyy vain kääriytyä lämpimämmin, ja tuulikin on niin

kovin raikas, ehkäpä liiankin raikas, mutta unohtakaamme se. Minä,

enhän minä oikeastaan tahtonut sanoa sitä, Chère et incomparable amie

[Kallis, verraton ystäväni], minusta tuntuu, että olen melkeinpä

onnellinen, ja siihen olette syynä — te. Mutta minulle ei ole edullista

olla onnellinen, sillä silloin minä heti riennän suomaan anteeksi

vihollisilleni...

— Mitäpä siitä, sehän on oikein tehty.

— Ei aina, chère innocente. L'Evangile... Voyez vous, désormais nous

le prècherons ensemble [Viaton ystävä. Evankeliumi... nähkääs vastedes

julistamme sitä yhdessä.] Kansa on ja mielelläni minä rupean myymään

teidän kauniita kirjasianne. Niin, tunnen, että se saattaa olla aate

sekin, quelque chose, de très nouveau dans ce genre [jotakin lajia

aivan uutta], uskonnollismielistä, _c'est admis_, mutta se ei tunne

vielä raamattua. Minä selitän sille sitä... Suullisessa esityksessä

saattaa hyvin korjata kaikki tämän merkillisen kirjan virheet,

kirjan, jota kuitenkin kunnioitan mitä suurimmasti. Minusta saattaa

siis olla hyötyä maantielläkin. Olen aina ollut hyödyksi, olen aina

sanonut sen _heille_ et à cette chère ingrate... [ja tuolle rakkaalle

kiittämättömälle...] voi, suokaamme, suokaamme ennen kaikkea ja aina

anteeksi kaikille... Toivokaamme, että myös meille suodaan anteeksi.

Niin, sillä kaikki me ja jokainen meistä on aina jotakuta kohtaan

rikkonut. Me olemme kaikki syyllisiä!...

— Kas tuon suvaitsitte sanoa oikein hyvin.

— Niin, niin... tunnen puhuvani hyvin. Minä puhun myös heille hyvin,

mutta mikä olikaan pääasia, josta tahdoin mainita? Minun ajatukseni

katkeilevat, enkä muista... Sallittehan, etten enää eroa teistä?

Tunnen, että teidän katseenne ja... ihmettelen käyttäytymistänne: te

olette yksinkertaisen hyvä, te puhutte kansanomaisesti, asetatte kupin

alassuin teevadille... ja tuo inhoittava sokerinpala, mutta sittenkin

teissä on jotakin ihastuttavaa ja teidän kasvojanne piirteistä

näen... Oo, älkää punastuko, älkää pelätkö minua... miehenä. Chère et

incomparable, pour moi une femme c'est tout. Minä en voi elää ilman

naista, mutta en tahdo muuta kuin olla hänen vain lähettyvillänsä...

mutta, kuinka kauhean, kauhean sekavasti minä puhun... En mitenkään

jaksa muistaa, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Voi, autuas se, jolle

Jumala aina lähettää jonkun naisen ja... luulenpa, että olen suorastaan

riemastunut. Maantielläkin saattaa siis löytää elämänsä tarkoituksen!

Kas — kas, sitähän minä tahdoinkin sanoa, kas nythän sen muistankin,

oli niin vaikeata palata taas siihen ajatukseen. Ja miksi he lähtivät

viemään meitä eteenpäin? Olihan sielläkin niin hyvä olla, mutta

täällä, mutta täällä — cela devient trop froid. A propos, j'ai en tout

quarante roubles et voilà cet argent, ottakaa, ottakaa, en minä osaa,

minä siedän kaikkea, ja minulta otetaan... Minusta tuntuu, aivan kuin

minua nukuttaisi ja aivan kuin jotakin pyörisi päässäni. Aivan niin,

pyörii, pyörii, pyörii. Voi, kuinka te olette hyvä, millä te minua

peittelettekään?

— Te taidatte olla vakavasti vilustunut, peitän teidät vaipallani,

mutta rahoista minä...

— Voi, Herran tähden, n'en parlons plus, parce que cela me fait mal,

voi kuinka hyvä te olette! Hän katkaisi puheensa jokseenkin äkkiä ja

nukahti sangen pian horkkaiseen uneen. Maantie, jota myöten he ajoivat

nämä seitsemäntoista virstaa, ei ollut kaikkein sileimpiä, ja ajoneuvo

töyssähtelivät tuon tuostakin. Stepan Trofimovitš heräsi vähän väliä,

kohotti päänsä aina nopeasti pieneltä tyynyltä, jonka Sofja Matvejevna

oli sujahduttanut hänen päänsä alle, ja sieppasi matkatoverinsa käden

tiedustellen: »Olettehan täällä?» — aivan kuin olisi pelännyt tämän

poistuvan luotansa. Hän kertoili nähneensä unissaan jonkin ammottavan

leuan, jossa oli hampaita, ja että se tuntui hänestä inhoitta valta.

Sofja Matvejevna alkoi olla jo hänen puolestansa hyvin levoton.

Kyytimiehet veivät heidät suoraan neli-ikkunaiseen isoon tupaan,

jonka pihassakin oli asuttavia ulkorakennuksia. Havahtunut Stepan

Trofimovitš kiiruhti suoraan toiseen, kaikkein avarimpaan ja

parhaimpaan talon huoneeseen. Hänen unisiin kasvoihinsa tuli puuhakas

ilme. Heti kohta hän teki selväksi emännälle, pitkälle, rotevalle,

noin nelikymmenvuotiaalle eukolle, jolla oli sysimustat hiukset

ja selvät viikset, että hän vaati haltuunsa koko huoneen ja että

»huoneen ovi suljettaisiin ja ettei sinne päästettäisi ketään muita,

parce que nous avons à parler. Oui, j'ai beaucoup à vous dire.

chère amie. Minä maksan, maksan teille!» Näin hän käsillään huitoen

vakuutteli emännälle. Vaikka hän hätäilikin puhuessaan, hänen kielensä

tuntui sittenkin liikkuvan perin kankeasti. Emäntä kuunteli häntä

epäystävällisesti, mutta vaikeni kuitenkin myöntymyksen merkiksi,

vaikka tässä myöntyväisyydessäkin saattoi tuntea piilevän jotakin

uhkaavaa. Mutta hän ei huomannut mitään, vaan puuhakkaasti (hän

puuhaili kauheasti) vaati, että tämä poistuisi ja antaisi hänelle

niin pian kuin mahdollista päivällistä »vähääkään viivyttelemättä».

Viiksekäs eukko ei enää malttanut pitää suutansa kiinni.

— Ei tämä ole mikään majatalo, herra, ei meillä ole varattu päivällistä

matkustavia varten. Rapuja voidaan keittää, teekeitin saatetaan

sytyttää, mutta ei ole muuta meillä mitään. Tuoretta kalaakin saadaan

vasta huomenna.

Mutta Stepan Trofimovitš huitoi vain käsillään hokien suuttuneen

kärsimättömänä: »Maksan kunhan vain saan pian.» Sovittiin kalakeitosta

ja paistetusta kanasta. Emäntä ilmoitti, ettei koko kylästä saisi

kanaa. Hän suostui kuitenkin menemään hakemaan, mutta sen näköisenä,

että olisi luullut hänen suorittavan jotakin aivan tavatonta palvelusta.

Tuskin hän oli poistunut, kun Stepan Trofimovitš oli jo asettunut

sohvalle ja vetänyt vierelleen Sofja Matvejevnan. Huoneessa oli sekä

sohva että nojatuoleja, mutta ne olivat hirvittävässä kunnossa. Huone

oli muuten jokseenkin iso (väliseinällä oli erotettu vuoteenpaikka),

seinäpaperit olivat keltaiset, vanhat, repeytyneet, seinillä oli

jumalaistarustoa esittäviä kauheannäköisiä kivipainoksia pitkän

pyhäinkuvarivin jatkona, huonekalut olivat haalitut kokoon mikä

mistäkin. Tämä sekoitus oli samalla jotakin kaupunkilaista ja samalla

aito talonpoikaista. Mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan tätä, ei

katsahtanut ikkunasta edes järvelle, joka ulottui kymmenen sylen päähän

talosta.

— Lopultakin me olemme kahden emmekä päästä tänne ketään! Tahdon kertoa

teille kaiken, kaiken aivan alusta alkaen.

Sofja Matvejevna yritti pysähdyttää hänet hyvin levottomana:

— Tietänetteköhän, Stepan Trofimovitš

— Comment, vous savez déjà mon nom? [Mitä, tehän tiedätte jo

nimenikin?] — hän hymyili riemullisesti.

— Kuulin äsken sen Anisim Ivanovitšilta, kun keskustelitte hänen

kanssansa. Mutta kas, — minäkin rohkenisin omasta puolestani...

Ja hän alkoi hätäisesti kuiskailla Stepan Trofimovitšille vilkuen

suljettuun oveen päin nähtävästi peloissaan, että heitä kuunneltaisiin:

— Täällä, tässä kylässä, voi millaista täällä onkaan. Kaikki täkäläiset

talonpojat, vaikka ovatkin kalastajia, oikeastaan vain keinottelevat ja

ottavat joka kesä yövierailta maksua niin paljon kuin suinkin ilkeävät.

Tämä kylä ei ole valtatien varrella, vaan syrjässä, eikä tänne kukaan

muutoin tulisikaan, ellei laiva tänne pysähtyisi, sillä jos ilma on

vähänkin huonompi, niin se ei saavu ollenkaan, ja silloin kerääntyy

kansaa monena päivänä niin, että väkeä on joka kylän tuvassa, ja

sitähän ne isännät vain odottelevatkin. Jokaisesta esineestä kiskotaan

sitten kolminkertainen hinta, ja täkäläinen isäntämies on ylpeä ja

koppava, sillä täkäläisen seudun eläjä on rikas, jo pelkkä heidän

nuottansa maksaa tuhat ruplaa.

Stepan Trofimovitš katseli Sofja Matvejevnan eloisaksi käyneitä kasvoja

melkeinpä moittivasti ja yritti useammankin kerran pysähdyttää hänet.

Mutta tämä ei hellittänyt, vaan sai kuin saikin sanottavansa loppuun:

hänen puheensa mukaan hän oli jo ollut täällä kesällä erään »sangen

jalosyntyisen rouvan kera» kaupungista tullessaan, ja silloinkin

he olivat olleet täällä yötä laivaa odotellessaan, vieläpä kaksi

kokonaista päivää, ja olivat saaneet niin paljon pahaa mieltä, että

vieläkin peloitti sitä muistellessa.

— Kas nytkin, kun te, Stepan Trofimovitš, suvaitsitte pyytää

jättämään tämän huoneen yksin teidän huostaanne... Minä vain teitä

varoittaakseni... Tuolla toisessa huoneessa on jo matkustavia, muudan

keski-ikäinen herra ja muudan nuori mies sekä joku rouva lapsineen,

ja huomiseen mennessä, ennenkuin kello on kaksi, niitä kerääntyy tupa

täyteen, sillä laiva, se kun ei ole käynyt kahteen päivään, tulee tänne

varmasti. Niin tästä erikoishuoneesta ja siitä, että olette pyytänyt

heiltä päivällistä, ja jo kaikkien muiden matkustavien kiusaksikin

he pyytävät teiltä sellaisen maksun, ettei pääkaupungeissakaan ole

sellaisia hintoja.

Mutta Stepan Trofimovitš kärsi, kärsi aivan todella.

— Assez, mon enfant, rukoilen teitä, nous avons notre argent et après —

et après le bon Dieu. [Riittää jo, lapseni... onhan meillä rahamme ja

sitten, sitten saa hyvä Jumala auttaa.] Ihmettelen suorastaan, että te,

jolla on niin korkeat käsitykset... Assez, assez, vous me tourmentez

[Riittää, riittää, te kiusaatte minua], — hän lausui hysteerisesti:

— Meidän edessämmehän on koko tulevaisuutemme, ja te saatte minut

pelkäämään tulevaisuutta...

Ja sitten hän taas alkoi eritellä koko tätä juttua siinä määrin

hätäillen, että aluksi oli suorastaan vaikeata häntä ymmärtää, mutta

se ei kestänyt kauan. Tuotiin pöytään kalakeitto, tuotiin kana,

tuotiin lopulta teekeitinkin, mutta hän vain yhä haasteli. Hän ilmaisi

kaiken hieman omituisesti, sairaalloisesti, mutta hänhän oli todella

sairas. Tämä oli äkillistä järjen voimien pingoittumista, jota — tätä

Sofja Matvejevna pahoin pelkäsi koko kertomuksen ajan — oli tietenkin

seuraava aivan täydellinen voimien lamaantuminen tässä epäkuntoon

joutuneessa elimistössä. Hän aloitti aivan lapsuudesta asti, jolloin

hän »puhtain rinnoin kierteli ketoja»; vasta tunnin kuluttua hän oli

ehtinyt molempiin avioliittoihinsa saakka sekä Berliinissä vietettyyn

aikaan. En oikeastaan rohkene nauraa hänelle. Hänen mielestänsä tässä

oli jotakin ylevää ja, uusimpaan tyyliin puhuen, suorastaan taistelua

olemassaolosta. Hän näki edessänsä sen, jonka hän oli valinnut tulevan

retkensä kumppaliksi, ja hän kiiruhti nyt niin sanoakseni näyttämään

hänelle kaikkein pyhimpänsä. Hänen nerokkuutensa ei saisi jäädä tälle

salaisuudeksi... Ehkä hän liioittelikin Sofja Matvejevnan suhteen,

mutta kerta kaikkiaan hän oli nyt hänet valinnut. Hän ei voinut tulla

toimeen ilman naista. Hän huomasi kyllä itsekin tämän kasvoista, että

tämä ei näyttänyt häntä ymmärtävän, ei edes kaikkein tärkeintä.

— Ce n'est rien, nous attendrons [Se ei tee mitään, me odotamme], mutta

toistaiseksi hän käsittää sen vaistollansa.

— Ystäväni, en tarvitsekaan muuta kuin sydämenne! — hän huudahteli

tuon tuostakin keskeyttäen kertomuksensa. — Tuo herttainen, lumoava

katseenne, jolla te minua katselette! Voi, älkää punastuko, sanoinhan

jo teille... — Tämä kävi jo perin hämäräksi sattumalta tähän kaikkeen

joutuneelle Sofja Matvejevna paralle. Sittenkuin kertomuksessa, joka

jo muistutti kokonaista väitöskirjaa, siirryttiin siihen kohtaan,

miten kukaan ei koskaan ollut ymmärtänyt Stepan Trofimovitšia ja

miten »meillä Venäjällä nerot sortuvat», kaikki oli ollut »niin

peräti viisasta», kuten Sofja Matvejevna oli myöhemmin surumielisesti

kertonut. Hän kuunteli silminnähtävästi kärsien hänkin ja silmät

levällään. Kun Stepan Trofimovitš siirtyi sitten huumoriin ja

singahdutteli mitä terävimpiä ilkeyksiä meidän »ensirivin mahtavista»,

niin Sofja Matvejevna yritti vain pelkästä surusta hymähtää hänkin

vastaukseksi tähän pilkkanauruun, mutta se oli ollut vieläkin

epäonnistuneempaa kuin kyynelet, niin että Stepan Trofimovitš lopulta

jo häpesi itseänsä ja vielä innokkaammin ja raivoisammin takertui nyt

nihilisteihin sekä uuden polven miehiin. Tämä sai Sofja Matvejevnan jo

suorastaan säikähtämään, ja hän sai levähtää hetken. Tosin lepokin oli

sangen petollista, sillä nyt vasta alkoi itse romaani. Nainen on aina

nainen, olkoonpa hän sitten vaikka nunna. Sofja Matvejevna hymyili,

kieputteli päätänsä punasteli toisinaan, toisinaan loi silmänsä maahan,

mikä taas sai Stepan Trofimovitšin niin ihastumaan ja innoittumaan,

että hän alkoi jo höystää puhettansa pienillä valheilla. Varvara

Petrovna muuttui ihmeen ihanaksi tummaksi kaunottareksi (»joka sai koko

Pietarin ja sangen monet Euroopankin pääkaupungit ihastuksiin»), hänen

miehensä oli kuollut »Sevastopolissa kuulan lävistämänä», yksinomaan

vain sen vuoksi, että ei pitänyt itseänsä vaimonsa rakkauden arvoisena,

ja antoi täten tietä kilpailijalle, toisin sanoen itse Stepan

Trofimovitšille... — Älkää olko hämillänne, minun vieno kristittyni!

— hän huudahti Sofja Matvejevnalle, uskoen täysin itsekin sen, mitä

oli kertonut, — se oli jotakin niin ylevätä, jotakin niin hienon

hienoa, että me molemmat emme kertaakaan koko elämämme aikana tulleet

toisillemme edes ilmaisseeksi tunteitamme. — Tähän asiaintilaan oli

syynä, — näin kävi selville kertomuksen kestäessä, — muudan vaalea

kaunotar (jollei hän tällä tarkoittanut Darja Pavlovnaa, niin sitten on

vaikea ymmärtää, ketä Stepan Trofimovitš oikein tarkoitti). Tämä vaalea

kaunotar oli riippuvaisessa suhteessa tummaan kaunottareen, oli tämän

kaukainen sukulainen ja oli kasvanut tämän kodissa. Kun musta kaunotar

huomasi lopulta vaalean kaunottaren rakkauden Stepan Trofimovitšia

kohtaan, hän sulkeutui kuoreensa, ja kun vaalea kaunotar taas huomasi

tumman kaunottaren Stepan Trofimovitšiin kohdistuvan rakkauden,

niin hänkin sulkeutui samoin kuoreensa. Kaikki he kolmisin pelkästä

toisiinsa kohdistuvasta jalomielisyydestä sulkeutuivat nääntyen

kuoreensa.—Voi, millainen oli tuo intohimo, voi millainen intohimo! —

Näin hän huudahteli nyyhkyttäen vilpittömässä innostuksessaan hänet

(tumman kaunottaren) hänen kauneutensa kukoistuksessa, näin tuska

sydämessäni joka päivä, näin, miten hän kulki ohitseni, aivan kuin

olisi hävennyt kauneuttansa (olipa hän kerrankin sanonut: »hävennyt

lihavuuttansa») ja lopulta minä sitten karkasin jättäen jälkeeni tuon

kuumehoureisen kaksikymmenvuotisen unelmani. — _Vingt ans!_ Ja kas nyt,

maantiellä... — Sitten hän tulehtuneita aivojansa jännittäen alkoi

selitellä Sofja Matvejevnalle, mikä merkitys oli oleva tämänpäiväisellä

»niin satunnaisella ja niin kohtalokkaalla heidän tapaamisellansa aina

iankaikkisesta iankaikkiseen». Lopulta Sofja Matvejevna nousi kauhean

hämmästyneenä sohvalta; Stepan Trofimovitš teki heikon yrityksen

laskeutua polvillensa hänen eteensä, niin että naisparka puhkesi

itkuun. Hämärä tiheni; he olivat viettäneet lukitussa huoneessa jo

useita tunteja...

— Ei, parempi olisi, jos päästäisitte minut tuonne huoneeseen, — Sofja

Matvejevna sai tuskin sanotuksi, — muuten nuo ihmiset... saattavat

vielä luulla mitä tahansa.

Vihdoinkin hän pääsi hänestä irti, Stepan Trofimovitš antoi hänen

lähteä, sittenkuin hän oli luvannut käydä heti nukkumaan. Hyvästi

jätellessään hän vielä valitteli päänkipua. Sofja Matvejevna oli

taloon tullessaan jättänyt matkalaukkunsa ja muut tavaransa etumaiseen

huoneeseen aikoen viettää yönsä isäntäväen puolella, mutta ei oltu

sallittu hänen levähtää...

Yöllä Stepan Trofimovitš sai tuon minulle sekä kaikille hänen

ystävillensä varsin tutun koleriinikohtauksensa, kaikkien hänen

hermojännitystensä ja mielenliikutustensa tavallisen seurauksen. Sofja

Matvejevna parka ei saanut nukkua koko yönä. Koska hänen sairasta

hoidellessaan täytyi tuon tuostakin tulla tupaan ja taas poistua siitä

talonväen huoneen läpi, niin siinä nukkuvat matkustajat sekä emäntä

alkoivat murista ja lopulta suorastaan sättiä häntä, kun aamupuolella

hänen mieleensä vielä kaiken lisäksi juolahti ruveta sytyttelemään

teekeitintä. Stepan Trofimovitš oli kohtauksen kestäessä tainnoksissa.

Toisinaan hän houreissaan oli näkevinään, että tuotiin teekeitin,

että hänelle juotettiin jotakin (vaapukkateetä), vatsalle ja rinnalle

aseteltiin jotakin lämmintä. Mutta joka hetki hän vaistosi senkin, että

hän oli tässä hänen luonansa, että hän tuli ja meni, kohotti hänet

toisinaan vuoteelta ja laski hänet taas sinne takaisin. Kello kolmelta

puoliyön jälkeen alkoi tuntua helpommalta. Hän kohottautui, laski

jalkansa vuoteelta maahan ja lysähti Sofja Matvejevnan eteen lattialle.

Tämä ei enää ollut äskeistä polvennotkistusta, hän suorastaan makasi

hänen jaloissansa ja suuteli hänen hameensa lievettä...

— Älkäähän toki, enhän ansaitse sellaista, — soperteli Sofja Matvejevna

yrittäen nostaa häntä takaisin vuoteelle.

— Pelastajani, — hän kohotti ristityt kätensä hartaana häntä kohti: —

Vous étes noble comme une marquise! [Te olette ylevä kuin markiisitar!]

Ja minä — olen roisto! Oi, elämäni kaiken olen ollut kunniaton...

— Rauhoittukaa, — Sofja Matvejevna yritti tyynnytellä häntä.

— Kaikki se, mitä sanoin äsken, oli valhetta, — minä vain

kunnianhimosta, herkutellakseni, joutilaisuuttani, kaikki, kaikki,

aivan joka sanaan asti, oi, roisto, roisto!

Koleriini oli siis vaihtunut hysteerisen itsekidutuksen puuskaksi.

Näistäkin kohtauksista olen jo maininnut puhuessani hänen Varvara

Petrovnalle lähettämistään kirjeistä. Liza muistui nyt hänen mieleensä

sekä heidän eilisaamuinen kohtauksensa. — Sehän oli niin kauheata ja

— siinä piili varmasti jokin onnettomuus, mutta minä en edes kysynyt,

en saanut mitään tietää! Minä ajattelin vain itseäni! Oi, mikä hänen

lienee, ettekö tiedä, mikä hänen lienee? — Hän kääntyi rukoilevasti

Sofja Matvejevnan puoleen. Sitten hän vannoi, ettei »petä koskaan»,

että hän palaa _hänen luoksensa_ (tietenkin Varvara Petrovnan luo). —

Sitten me lähestymme aina hänen portaitansa (Sofja Matvejevnan kanssa

tietenkin), joka päivä, aina kun hän lähtee aamuajelulle vaunuissaan,

ja katselemme häntä siitä hiljaisina... Oi, minä tahdon, tahdon, että

hän löisi minua poskelle. Nautin jo siitä suorastaan. Minä ojennan

lyötäväksi toisenkin poskeni comme dans votre livre! [niinkuin

kirjassanne sanotaan]. Vasta nyt, vasta nyt ymmärrän täysin, mitä

merkitsee ojentaa toinenkin poskensa. Koskaan aikaisemmin en ole sitä

ymmärtänyt.

Sofja Matvejevnalle koitti nyt kaksi hänen elämänsä kauheinta päivää.

Vielä nytkään hän ei saata muistella niitä kauhusta värähtämättä.

Stepan Trofimovitš sairastui niin vakavasti, että hänen oli mahdotonta

lähteä laivaan, joka tällä kertaa saapui »akuraatisti» kello kahdelta

päivällä, eikä Sofja Matvejevna taas mitenkään saattanut jättää häntä

yksin eikä hänkään lähtenyt Spasoviin. Hänen kertomansa mukaan Stepan

Trofimovitš oli ilostunut kovin kuultuaan laivan jo lähteneen:

— Sepä erinomaista, sepä oivallista, — hän soperteli vuoteessa; —

pelkäsin kovin, että pitäisi matkustaa. Täällä on niin hyvä olla,

parempi kuin missään muualla... ettehän vain jätä minua? Oo, te ette

jättänyt minua!

»Täällä» ei muuten ollut niinkään hyvä olla Hän ei vain tietänyt mitään

Sofja Matvejevnan vaikeuksista. Hänen päänsä oli täynnä pelkkiä omia

kuvitelmia. Sairauttansa hän taas piti ohimenevänä pikkuseikkana eikä

ajatellut sitä vähääkään, mutta sen sijaan hän mielellään mietti sitä,

miten he yhdessä lähtevät myymään »näitä kirjasia». Hän pyysi lukemaan

hänelle raamattua.

— En ole lukenut sitä pitkään aikaan... Alkuperäistä nimittäin. Jokuhan

voi kysäistä jotakin, ja minä saatan erehtyä. Täytyyhän sentään hieman

valmistautua elämäntehtäväänsä.

Sofja Matvejevna istahti hänen vierelleen ja aukaisi kirjan.

— Tehän luette suurenmoisesti, — hän keskeytti lukijan jo ensi rivillä,

— huomaan, huomaan, etten ole erehtynyt! — hän lisäsi hämärästi, mutta

innostuneesti. Ylipäänsä hän oli koko ajan alituisessa innostuksen

tilassa. Sofja Matvejevna luki vuorisaarnan.

— _Assez, assez, mon enfant_, riittää... Ettekö todellakaan ymmärrä,

että riittää jo _tämä_.

Ja voimattomana hän sulki silmänsä. Hän oli hyvin heikko, mutta

kuitenkin täydessä tajussaan. Sofja Matvejevna aikoi nousta luullen

hänen tahtovan nukkua. Mutta hän esti tämän lähtemästä.

— Ystäväni, olen valehdellut koko elämäni ajan, silloinkin kun puhuin

totta. En koskaan ole puhunut totta totuuden itsensä vuoksi, vaan aina

omaa itseäni varten, olen sen tietänyt ennenkin, mutta nyt sen vasta

huomaan selvästi. Oi, missä lienevät ystäväni, joita koko elämäni ajan

olen ystävyydelläni loukannut? Ja kaikki muutkin, ja kaikki muutkin!

Savez-vous, taidan nytkin valehdella. Aivan varmasti valehtelen

nytkin. Pahinta on se, että uskon itseäni valehdellessani. Ei mikään

ole vaikeampaa kuin elää elämäänsä valehtelematta... Ja... ja olla

uskomatta omiin valheisiinsa, niin, niin, niin, kas sillä lailla juuri!

Mutta odottakaahan, tästähän voi myöhemminkin... Me yhdessä, yhdessä! —

hän lisäsi innoissaan.

— Stepan Trofimovitš, — rohkeni Sofja Matvejevna virkkaa arasti, —

emmeköhän lähettäisi hakemaan kuvernementin lääkäriä.

Stepan Trofimovitš hämmästyi tavattomasti.

— Minkä vuoksi? Est-ce que je suis si malade? Mais rien de sérieux.

Mitä me tekisimme täällä vierailla ihmisillä? Saavat vielä tietää ja

— mitenkä sitten käy. Ei, ei, ei ketään syrjäisiä, vain me yhdessä,

yhdessä.

— Tiedättekö, — hän sanoi taas oltuaan hetken vaiti, — lukekaahan

minulle jotakin, noin vain, mikä sattumalta aukeaa, mihin silmä sattuu.

Sofja Matvejevna aukaisi kirjan ja alkoi lukea.

— Mistä sattuu, aivan umpimähkään, — hän toisteli.

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita»...

— Mitä tuo on? Mitä? Mistä se on?

— Se on Johanneksen ilmestyskirjasta.

— O, je m'en souviens, oui, l'Apocalipse. Lisez, lisez [Ahaa, muistan,

niin todellakin. Ilmestyskirjasta. Lukekaa, lukekaa], minä tahdon

ennustaa siitä teidän tulevaisuuttanne, tahdon nähdä, mikä kohta

sattuu. Lukekaa enkelistä, lukekaa enkelistä...

— »Ja Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita: Näin sanoo Amen, se

uskollinen ja totinen todistaja, Jumalan luomakunnan alku. Minä tiedän

sinun tekosi: et ole kylmä etkä kuuma: oi, jospa olisit kylmä taikka

kuuma! Mutta nyt, koska olet penseä etkä ole kylmä etkä kuuma, olen

minä oksentava sinut suustani. Sinähän sanot: minä olen rikas, olen

rikastunut enkä mitään tarvitse: etkä tiedä, että sinä olet viheliäisin

ja kurjin ja köyhä ja sokea ja alaston.»

— Tuoko... onko tuo teidän kirjassanne! — hän huudahti silmät säteillen

ja kohottautuen päänalaseltaan. — En ole tietänyt tuota suurenmoista

kohtaa olevankaan! Kuulitteko: mieluummin kylmä, kylmä kuin penseä,

kuin _ainoastaan penseä_! Oi, osoitan, että se on totta. Mutta älkää

vain, älkää vain jättäkö minua yksin! Me osoitamme, me osoitamme sen

yhdessä!

— Enhän minä jätäkään teitä, Stepan Trofimovitš, en jätä teitä koskaan!

— Sofja Matvejevna sieppasi häntä kädestä, puristi sitä omassaan ja vei

sen sydämelleen kyynelet silmissä katsellen häntä (hänen oli Stepan

Trofimovitšia niin kovin sääli tänä hetkenä). Stepan Trofimovitšin

huulet alkoivat nytkähdellä.

— Mutta, Stepan Trofimovitš, eiköhän sittenkin olisi jotakin tehtävä?

Eiköhän olisi lähetettävä tieto tästä jollekulle tuttavallenne tai

ehkäpä sukulaisillenne.

Mutta tällöin Stepan Trofimovitš säikähti niin, että Sofja Matvejevna

jo suorastaan katui, että oli tullut sellaista maininneeksikaan.

Väristen ja vapisten hän rukoilemalla rukoili, ettei suinkaan

kutsuttaisi ketään eikä ryhdyttäisi mihinkään; hän vaati Sofja

Matvejevnaa lupaamaan tämän kunniasanallaan hokien: — Ei ketään, ei

ketään. Me kahden, vain me kahden, _nous partirons ensemble_.

Onnetonta oli sekin, että isäntäväki kävi perin levottomaksi.

Talonväki oli nyreissään ja kiusasi kyselyillään Sofja Matvejevnaa.

Hän maksoi heille runsaasti ja yritti näytellä lisää rahoja. Tämä sai

heidät joksikin aikaa heltymään. Mutta isäntä vaati kuitenkin Stepan

Trofimovitšilta »henkilökirjan». Ylimielisesti hymähtäen sairas osoitti

pientä matkalaukkuansa, josta Sofja Matvejevna vihdoin löysi hänen

osoituksestaan jonkin eropassin tai jotakin sen tapaista, pelkästään

sen turvissa hän oli elellyt koko elämänsä ajan. Isäntä ei kuitenkaan

asettunut, vaan sanoi, että oli kuin onkin johonkin ryhtyminen, »sillä

ei meillä ole mikään sairashuone, ja sattuu vielä kuolemaan, niin on

sitten puuhaa jos jonkinnäköistä, saamme vielä aivan tarpeeksemmekin».

Sofja Matvejevna koetti mainita hänelle lääkäristäkin, mutta sellaisen

tuottaminen kuvernementin pääkaupungista olisi tullut maksamaan niin

paljon, että koko sellainen ajatuskin oli jätettävä. Surumielin

hän palasi potilaansa luo. Ja Stepan Trofimovitš vain heikkeni

heikkenemistään.

— Nyt on teidän luettava minulle vielä eräs kohta. Sioista, — hän

huomautti taas.

— Mitä sanoittekaan? — Sofja Matvejevna säikähti kauheasti.

— Sioista... Sehän on myös tuossa... _ces cochons_... minä muistan.

Riivaajat menivät sikoihin, ja kaikki hukkuivat. Lukekaa se kohta

välttämättä. Myöhemmin selitän, minkä vuoksi. Tahdon palauttaa sen

mieleeni aivan kirjaimellisesti. Tahdon aivan kirjaimellisesti.

Sofja Matvejevna tunsi hyvin evankeliumit ja haki nyt Luukkaan

evankeliumista sen kohdan, jonka olen ottanut kronikkani motoksi:

— »Niin siellä oli vuorella suuri sikalauma laitumella; ja he pyysivät

häntä, että hän antaisi heille luvan mennä sikoihin. Ja hän antoi

heille luvan. Niin riivaajat lähtivät ulos miehestä ja menivät

sikoihin. Silloin lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui.

Mutta tapahtuman nähdessään paimentajat pakenivat ja kertoivat siitä

kaupungissa ja maataloissa. Niin kansa lähti katsomaan sitä, mikä oli

tapahtunut, ja he tulivat Jeesuksen tykö ja tapasivat miehen, josta

riivaajat olivat lähteneet, istumassa Jeesuksen jalkain juuressa

puettuna ja taidossaan; ja he peljästyivät. Niin tapahtuman näkijät

kertoivat heille, kuinka riivattuna ollut oli tullut terveeksi.»

— Ystäväni, — Stepan Trofimovitš oli kovin kiihtynyt,— savez-vous, tämä

ihmeellinen ja... merkillinen kohta on ollut minulle kompastuskivenä

elämäni kaiken... _dans ce livre_... niin että olen jo lapsuudesta

alkaen muistanut tämän kohdan. Mutta nyt on mieleeni tullut eräs

ajatus: _une comparaison_. Mieleeni tulvii kauheasti ajatuksia:

ettekö näe, tällähän tarkoitetaan selvästi meidän Venäjäämme. Näitä

riivaajia, jotka käyvät ulos sairaasta ja menevät sikoihin, ovat kaikki

nuo paiseet, nuo tartunnan levittäjät, tuo likaisuus, nuo riivaajat

ja rienaajat, joita on kertynyt meidän suureen ja rakkaaseen, meidän

sairaaseen Venäjä-parkaamme vuosisatojen, jo vuosisatojen kuluessa!

Oui, cette Russie, que j'aimais toujours. [Niin, tämä Venäjä, jota

olen aina rakastanut.] Mutta ylevä ajatus ja ylevä voima on vielä

lankeava sen osaksi ylhäältä, kuten tuolle mielettömälle riivatullekin,

ja kaikki riivaajat, kaikki likaisuus, kaikki tuo inhoittava, joka

on alkanut märkiä sen pinnalla... tulevat siitä kerran ulos, ja ne

itse pyytävät vielä kerran päästä sikoihin. Ehkäpä ovat jo menneetkin

niihin! Sellaisia olemme me, me sekä ne, Petruša myös... et les autres

avec lui [ja muut hänen mukanansa], minäkin, ehkäpä aivan ensimmäisenä,

ja sitten me, mielettömät ja riivautuneet, heittäydymme kalliolta

mereen ja hukumme kaikki, ja niin täytyykin tapahtua, sillä mihinkään

muuhun me emme kykene. Mutta sairas tervehtyy ja »istuutuu Jeesuksen

jalkain juureen»... Ja kaikki katselevat sitä ihmeissänsä. Rakas, vous

comprendrez apres, mutta nyt olen tästä kaikesta kovin kiihtynyt...

Vous comprendrez après... Nous comprendrons ensemble. [Te käsitätte sen

myöhemmin... Me käsitämme sen yhdessä.]

Hän alkoi jo hourailla ja menetti lopulta tajuntansa. Tällaista kesti

vielä seuraavankin päivän. Sofja Matvejevna istuskeli hänen vieressänsä

ja itki. Kolmeen yöhön hän tuskin lienee yhtään nukkunut koettaen olla

näyttäytymättä isäntäväelle, sillä hän aavisteli näiden jo ryhtyneen

jonkinlaisiin toimenpiteisiin. Vasta kolmantena päivänä alkoi hieman

helpottaa. Stepan Trofimovitš havahtui aamulla, tunsi Sofja Matvejevnan

ja ojensi hänelle kätensä. Toivorikkaana Sofja Matvejevna teki

ristinmerkin. Stepan Trofimovitšin teki mieli katsahtaa ulos ikkunasta

»Tiens, un lac [kas», järvi], hän virkkoi: »ah hyvä Jumala, vasta

nyt näen sen...» Tänä hetkenä kuuluivat talon eteen vierivän jotkin

ajoneuvot, mikä samassa jo synnytti talossa aika hälinän.