I.

Olen varma siitä, että Stepan Trofimovitš oli pelännyt kovin

tuntiessaan sen hetken lähestyvän, jolloin hän oli päättänyt toteuttaa

mielettömän aikeensa. Olen varma siitäkin, että hän kärsi pelostansa

eniten tuon ratkaisevan päivän edellisenä yönä, tuona kauheana

yönä. Nastasja muisteli kyllä myöhemmin, että hän oli tosin käynyt

nukkumaan myöhään, mutta että hän oli todella nukkunut. Mutta tämähän

ei todista mitään. Väitetään, että kuolemaantuomitutkin saattavat

nukkua sangen sikeästi teloituksen edellisenä yönä. Vaikka hän

olikin lähtenyt liikkeelle vasta sitten, kun päivä oli jo valjennut,

jolloin hermostunut ihminen aina hieman virkistyy (niinhän Virginskin

sukulainenkin, majuri, lakkasi aina uskomasta Jumalaan, heti kun vain

yö oli ohi), niin olen varma siitä, että hän koskaan ennen ei olisi

voinut kauhutta edes kuvitella itseänsä kulkemassa täten maantiellä.

Nähtävästi jotakin perin toivotonta oli pesiytynyt hänen ajatuksiinsa,

mikä ensi hetkenä lievensi sitä kauheata ja odottamatonta yksinäisyyden

tunnetta, joka oli vallannut hänet heti, kun hän tuskin oli ehtinyt

jättää Stasien ja kaksikymmentä vuotta hautomansa makuusijan. Mutta

yhdentekevää: vaikka hän olisi tajunnut aivan selvästi kaikki häntä

odottavat kauhut, hän olisi sittenkin lähtenyt maantielle ja alkanut

astella sitä pitkin! Tähän sisältyi jotakin ylevää, joka innoitti häntä

kaikesta huolimatta. Oi, olisihan hän saattanut ottaa vastaan Varvara

Petrovnan loistavat tarjoukset ja jäädä hänen armoillensa »_comme un_

tavallinen elätti»! Mutta hän ei ollut ottanut vastaan armopalaa eikä

ollut jäänyt. Ja kas nyt hän itse jättää hänet ja kohottaa »ylevän

aatteen lipun» ja lähtee kuolemaan sen puolesta maantielle! Näin hän

varmasti tunsi, näistä syistä kuvitteli menettelynsä johtuvan.

Toisenkin kerran olen miettinyt kysymystä: miksi hän oli tahtonut

paeta nimenomaan kävellen, — oikein jalan kävellen, eikä ollut

lähtenyt yksinkertaisesti hevosella ajaen. Ensin koetin selittää

tämän johtuvan viisikymmenvuotisesta epäkäytännöllisyydestä ja

taipumuksesta fantastisuuteen, jota lisäksi voimakas tunne kannusti.

Minusta näytti siltä, että ajatus kievarikyydistä ja hevosista

(vaikkapa niillä olisi ollut kulkusetkin) olisi näyttänyt hänestä liian

tavalliselta ja jokapäiväiseltä, kun taas pyhiinvaellus, vaikkakin

sateensuojan turvissa, hänestä näytti paljon kauniimmalta, ja sehän

oli kostonsuloista. Mutta nyt, kun kaikki on jo päättynyt, luulen,

että kaikki tämä tapahtui paljon yksinkertaisemmin: ensinnäkin, hän

oli pelännyt ottaa hevosia, sillä Varvara Petrovna olisi ehkä saanut

tästä tietää ja olisi pidättänyt hänet väkisin, minkä tämä varmasti

olisi tehnytkin, ja hän itse taas ei olisi voinut olla alistumatta ja

— silloinhan olisi ollut jätettävä hyvästit ikuisiksi ajoiksi yleville

pyrkimyksille. Toisekseen taas, jos hän olisi ottanut kyydin, olisi

täytynyt ainakin tietää, minne oli matkan määrä. Mutta sitähän hän

juuri ei tietänytkään, ja sehän se muodostikin hänen pääkärsimyksensä

tänä hetkenä. Hän ei saattanut mitenkään mainita nimeltä ja määrätä

paikkaa, jonne aikoi. Sillä jos hän olisi päättänyt lähteä johonkin

kaupunkiin, hänen yrityksensä olisi samana hetkenä näyttäytynyt

hänen omissa silmissäänkin järjettömältä ja mahdottomalta. Sen hän

varsin hyvin aavisti. Niin, mitä tekisi hän juuri siinä kaupungissa,

ja miksi hän ei mennyt mieluummin johonkin toiseen? Hakemaanko _ce

marchandia_. Mutta mitä kumman _marchandia_! Ja tässä tulikin esille

tuo toinen ja kaikkein peloittavin kysymys. Todellisuudessa hänestä

ei ollut mikään sen kauhistuttavampaa kuin tuo _ce marchand_, jota

hän näin oli lähtenyt suin päin hakemaan ja jonka hän pelkäsi todella

vielä löytävänsä. Ei, parempi oli sittenkin maantie, sillehän voi vain

yksinkertaisesti lähteä kävelemään ja kulkea sitä mitään ajattelematta,

niin kauan kuin suinkin oli mahdollista olla mitään ajattelematta.

Maantie — sehän oli jotakin loppumattoman pitkää, jonka päätä ei

näkynyt, — aivan kuin ihmiselämä, aivan kuin ihmisen harhakuvitelma.

Maantiessä on aatetta, mutta mitä järkeä on kyytihevosissa?

Kyytihevosiin aate päättyy... Vive la grande route [Eläköön maantie],

ja sitten tapahtukoon Jumalan tahto.

Kohdattuaan äkkiä ja odottamatta Lizan, tämän kohtauksen olen jo

kuvannut, hän oli vaipunut mietteisiinsä ja painunut yhä kauemmaksi

tietä pitkin. Maantie kulki puolen virstan päässä Skvorešnikista, ja

kuinka omituista, hän ei aluksi edes huomannut, miten hän oikein oli

sinne joutunut. Tänä hetkenä hänestä oli aivan sietämätöntä harkita

mitään perusteellisesti tai vaikkapa vain tuntea jotakin selvästi.

Tihkusade milloin lakkasi, milloin taas alkoi vihmoa. Mutta hän ei

huomannut sadettakaan. Hän ei huomannut sitäkään, että oli heittänyt

matkalaukun olallensa ja että hänen oli siten helpompi kävellä.

Varmaankin hän oli kulkenut noin virstan verran, ehkäpä puolitoistakin,

kun hän äkkiä pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Vanha, mustanpuhuva

ja pyöränjälkien uurtama tie hänen edessään jatkui loppumattomana

nauhana, jonka kummallekin puolelle oli istutettu raitoja. Oikealla

oli aivan autiota, vilja oli korjattu jo kauan sitten; vasemmalla oli

pensaita ja niiden takana kauempana nuorta metsää ja vielä kauempana

tuskin häämöttävä, vinosti kulkeva rautatielinja ja siellä kaukaisen

junan sauhu, mutta ääniä ei kuulunut. Stepan Trofimovitšia alkoi

aristaa, mutta sitä kesti vain hetken. Aiheettomasti hän huoahti,

asetti laukkunsa raidan alle ja istahti levähtämään. Painuessaan

istuma-asentoon hän tunsi värisevänsä ja kietoutui vaippaan.

Huomattuaan samalla, että satoi, hän levitti yllensä sateensuojan. Hän

lienee istunut näin kauan, silloin tällöin maiskahdutellen huuliansa

ja puristaen lujasti kädessään sateensuojankahvaa. Mitä erilaisimpia

kuvia kiiti yhtenä jonona hänen ohitsensa, aivan kuin sattuu kuumeessa,

toisen vaihtuessa nopeasti toiseksi. »_Lise, Lise_», hän ajatteli,

»ja hänen kanssansa _ce Maurice_... Omituisia ihmisiä... Mutta mikä

omituinen tulipalo lienee siellä ollut, ja mitä ne siellä oikeastaan

höpisivät ja kuka oli murhattu? Minusta tuntuu, että _Stasie_ ei ole

vielä nytkään ennättänyt saada tarkkoja tietoja ja odottelee kai

parhaillaan minua juomaan kahvia... Korttipelissäkö? Olenko minä

menettänyt korttipelissä ihmisiä? Hm! Tosinhan meillä Venäjällä

niinsanotun maaorjuuden aikana... voi, hyvä Jumala, entä Fedjka?»

Säikähdyksissään hän havahtui kokonaan ja katsahti ympärilleen: »Niin,

mutta jospa täällä jossakin pensaan takana istuukin tuo Fedjka. Onhan

kerrottu, että hänellä jossakin täällä maantiellä on kokonainen

ryövärijoukko? Oh, hyvä Jumala, silloin minä... Silloin minä sanon

hänelle koko totuuden, että olen syypää... ja _että minä kymmenen

vuotta_ olen kärsinyt tuskaa hänen puolestansa, paljon enemmän kuin hän

itse sotamiehenä ollessansa siellä, ja... ja annan hänelle kukkaroni.

Hm! J'ai en tout quarante roubles; il prendra les roubles; et il me

tuera tout de même.» [Minulla on kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa, jotka

hän ottaa ja tappaa minut kuitenkin.]

Peloissaan hän jostakin käsittämättömästä syystä veti sateensuojansa

kokoon ja asetti sen vierelleen. Etäämpänä kaupungista johtavalla

tiellä näkyivät ajavan jotkin rattaat. Levottomana hän alkoi

tarkastella niitä.

»_Grâce à Dieu_, siellähän on rattaat, ja hevonenhan kulkee kävellen;

se lienee vaarallista. Nämä täkäläiset kiusaantuneet hevosparat...

Olen aina sanonut, että rotu... Mutta Pjotr Iljitšhän taisikin

puhua klubissa rodusta, ja minä tein hänestä pietin, _et puis_,

mutta mitä siellä on sen takana, ja... rattailla istunee eukko.

Talonpoika eukkoineen — cela commence à être rassurant [tämä alkaa

olla rauhoittavaa...]. Eukko istuu takana ja talonpoika edessä, —

_c'est très rassurant_. Ja rattaiden taakse on sarvista sidottu lehmä,

c'est rassurant au plus haut degre.» [tämä on mitä suurimmassa määrin

rauhoittavaa]

Rattaat, jokseenkin lujatekoiset ja vankat, tavalliset talonpojan

rattaat, saavuttivat hänet. Maalaiseukko istui tiukkaan sullotulla

heinäsäkillä ja talonpoika taas rattaiden laidalla, jalat roikkuen

Stepan Trofimovitšin puolisesta reunasta ulkona. Takana tulla

löntysteli tosiaankin punertava, sarvista sidottu lehmä. Talonpoika

ja eukko katselivat Stepan Trofimovitšia silmät muljollaan, ja Stepan

Trofimovitš katseli myös samoin heitä. Mutta tuskin he olivat joutuneet

hänestä kahdenkaankymmenen askelen päähän, kun hän jo nousi kiireesti

ja lähti tavoittamaan heitä. Rattaiden naapuruudessa hänestä tuntui

tietenkin turvallisemmalta, mutta saavutettuaan ne hän taas unohti

kaiken ja vaipui jo taas kaluamaan ajatustensa ja kuvitelmiensa tynkiä.

Hän asteli aavistamatta vähääkään, että talonpojan ja hänen eukkonsa

mielestä hän tänä hetkenä oli mitä salaperäisin ja huvittavin kapine,

minkä suinkin saattoi kohdata maantiellä.

— Te... tahdoin vain... mikäpä lienette oikein miehiänne, jos lienee

lupa kysyä? — eukko ei malttanut lopulta olla kysymättä, kun Stepan

Trofimovitš äkkiä hajamielisyydessään katsahti häneen. Eukko oli noin

kahdenkymmenenseitsemän vanha, tukeva, mustakulmainen ja punaposkinen,

hänen punaiset huulensa hymyilivät lempeästi, ja niiden välistä

välähtelivät valkeat, tasaiset hampaat.

— Te... puhutteletteko minua? — kysäisi Stepan Trofimovitš surumielisen

ihmettelevästi.

— Varmaankin kauppiaita, — virkkoi talonpoika itsetietoisesti.

Hän oli roteva, noin nelikymmenvuotias mies, hänellä oli leveät,

viisaannäköiset kasvot ja tuuhea, punertava parta.

— En, en ole oikeastaan kauppias, minä... minä... moi c'est autre chose

[Olen jotakin aivan toista], — Stepan Trofimovitš yritti jotenkin

päästä pälkähästä ja kaiken varalta jäi jo hieman jälkeen rattaista,

niin että hän asteli nyt lehmän vierellä.

— Herrasväkeäpä sentään lienette, — päätteli talonpoika kuultuaan

sanat, jotka eivät olleet venäjää, ja nykäisi hevoskaakkiansa.

— Siltäpä meistä tässä näyttääkin, kuin olisitte lähtenyt noin vain

lystiksenne kävelylle? — yritti eukko taas udella.

— Mitä... mitä, kysyttekö minulta?

— Ulkomaalaisiakin sattuu tänne joskus höyryssä poikkeamaan, näyttää,

kuin ette olisi näiltä seuduilta, saappaatkin teillä on tuollaiset...

— Sotilassaappaat, — talonpoika teki huomautuksensa itsetyytyväisen

painokkaasti.

— Enhän minä... en tarkoittanut, että olisin ... sotilaskaan... minä...

»Kuinka utelias eukko», Stepan Trofimovitš suututteli itsekseen. »Ja

miten he minua tarkastelevat... _mais enfin_. Sanalla sanoen, on

omituista, aivan kuin olisin johonkin syyllinen, mutta enhän minä ole

mitenkään syyllinen.»

Eukko alkoi kuiskailla jotakin talonpojalle.

— Jollette panisi pahaksi, niin ottaisimme ehkä teidät rattaille, jos

se vain olisi teille mieleen.

Stepan Trofimovitš tarrautui ehdotukseen.

— Niin, niin, ystäväni, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä olen kovin

väsynyt, mutta miten minä pääsen sinne kiipeämään?

»Miten tämä on ihmeellistä», hän ajatteli itsekseen, »kuljin niin kauan

tämän lehmän vieressä, eikä ennemmin juolahtanut mieleeni pyytää päästä

rattaille... Tässä 'elämän todellisuudessa' piilee jotakin sangen

karakteristista.»

Talonpoika ei kuitenkaan vielä pysähdyttänyt hevostansa.

— Mutta minne päin matka? — hän yhä yritti tiedustella epäluuloisesti.

Stepan Trofimovitš käsitti vihdoinkin.

— Mielinette ehkä Hatoviin?

— Hatoviin? Ei, en oikeastaan Hatoviin... Enkä tunne oikein paikkoja,

vaikka olenkin tosin kuullut.

— Hatovin kirkonkylä on yhdeksän virstan päässä täältä.

— Kirkonkyläkö? _C'est charmant_, ilmankos minusta tuntui, että olen

joskus kuullut...

Stepan Trofimovitš kulki yhä, eikä häntä vieläkään oltu autettu

rattaille. Nerokas arvelu välähti hänen mielessään.

— Te... ehkäpä te luulette, että minä... Minulla on passi, ja minä olen

professori, se on jos niin tahdotte... opettaja... mutta pääopettaja.

Olen pääopettaja. Oui, c'est comme ça qu'on peut traduire. [Niin, juuri

näinhän sen voi käsittää.] Ostan teille palkaksi siitä puoli tuoppia

viinaa.

— Puolisen ruplaa, hyvä herra, matka on vaivalloinen.

— Sillä muuten käy mielemme kovin pahaksi, — eukonkin oli sanottava

jotakin.

— Puoli ruplaa? No, hyvä on, puoliruplaa. C'est encore mieux, j'ai

en tout quarante roubles, mais... [Vieläkin parempi, minullahan on

kaikkiaan neljäkymmentä ruplaa.]

Talonpoika pysähdytti ajoneuvot, ja Stepan Trofimovitš raahattiin

yhteisvoimin rattaille sekä istutettiin eukon viereen säkille.

Ajatusten pyörre ei vain hellittänyt. Toisinaan hän tunsi olevansa

kauhean hajamielinen ja ajattelevansa jotakin aivan muuta, kuin mitä

olisi ollut ajateltava, ja ihmetteli sitä itsekin. Hetkittäin hänelle

kävi sangen raskaaksi tuntea tätä järjen sairaalloista heikkoutta, ja

se tuntui myös masentavalta.

— Tuo... mutta mitenkäs tuo lehmä tuolla takana? — hän kysäisi äkkiä

eukolta.

— Vo-oi, voi teitä, herra, niinkuin ette nyt muka olisi ennen sellaista

nähnyt, eukko naurahti.

— Ostettiin kaupungista, — talonpoika selitteli, — oma karja näet jo

keväällä kuoli ruttoon. Meillä on kuollut niitä joukoittain, kaikki, ei

puoltakaan ole jäänyt. Minkäpä sille.

Ja hän nykäisi taas hevostansa, jonka jalka oli uponnut raiteeseen.

— Niin, sellaista sattuu meillä Venäjällä... ja yleensäkin me

venäläiset olemme... No niin, sattuuhan sitä, — Stepan Trofimovitš ei

sanonut sanottavaansa loppuun.

— Koskapa lienette opettaja, niin mitäpä te sitten Hatovissa? Vai

ehkäpä vieläkin kauemmaksi?

— Minä... enhän minä oikeastaan kauemmaksikaan... _C'est à dire_, aion

erään kauppiaan luo.

— Spasoviin varmaankin?

— Niin, niin, aivan niin, Spasoviin. Mutta sehän on oikeastaan

yhdentekevää.

— Mutta jos te kerran aiotte Spasoviin ja vielä lisäksi jalan, niin

tuskinpa noissa saappahaisissanne pääsette sinne edes viikossa, — eukko

naurahti taas.

— Niin, niin, ja sehän on yhdentekevää, _mes amis_, yhdentekevää, —

Stepan Trofimovitš yritti kärsimättömästi katkaista keskustelun.

»Kauhean uteliasta väkeä. Eukko puhuu muuten paremmin, ja huomaan,

että helmikuun yhdeksännestätoista lähtien heidän kielensä on suuresti

muuttunut ja... mitä se oikeastaan heitä liikuttaa, menenkö Spasoviin

vai enkö mene Spasoviin? Minähän maksan heille, miksi he tuolla tavalla

tunkeilevat?»

— Jos kerran Spasoviin, niin sinne pitää mennä laivassa, — talonpoika

ei hellittänyt.

— Niin on kuin onkin, — sanoi eukko sanansa innokkaasti, — sillä jos

kiertää hevosilla rantaa pitkin, niin — ainakin kolmekymmentä virstaa

tekee se mutka.

— Neljäkymmentäkin tulee.

Ja huomenelta, kello kahdelta parahiksi joutuisitte Ustjevista laivaan,

— tiukkasi eukko yhä.

Mutta Stepan Trofimovitš oli lujasti vaiti. Vaikenivat vihdoin

kyselijätkin. Talonpoika nyki hevoskaakkiansa. Eukko teki harvakseen

ja lyhyesti muistutuksiansa. Stepan Trofimovitš torkahti. Hän oli

hyvin ihmeissään, kun eukko vihdoin nauraen mukiloi hänet hereille,

ja hän näki olevansa jokseenkin isossa kylässä, kolmi-ikkunaisen

talonpoikaistuvan edustalla.

— Torkahditte kai, herra?

— Mitä tämä on? Missä minä olen? Ah, niin! No niin... yhdentekevää, —

Stepan Trofimovitš huoahti ja laskeutui rattailta.

Surullisena hän silmäili ympärilleen. Omituiselta ja kauhean vieraalta

hänestä näytti tämä talonpoikaisnäky.

— Mutta entä puoliruplanne, minähän aivan unohdin! — hän kääntyi

talonpojan puoleen jonkinlaisin liiallisen kiireisin elein. Häntä

nähtävästi peloitti nyt jo erota heistä.

— Huoneessakin ennätämme tehdä tiliä, olkaapa hyvä, — talonpoika kutsui

käymään sisään.

— Tämä on hyvä paikka, — yritteli eukko rohkaista.

Stepan Trofimovitš nousi horjuvalle kuistikolle.

»Mutta miten tämä on mahdollista», hän kuiskasi arkana ja syvästi

hämmentyneenä, mutta meni kuitenkin tupaan. »_Elle l'a voulu_» [Hän

tahtoi niin], miekan teränä tämä tunki hänen sydämeensä, ja taas hän

unohti ympäristönsä eikä muistanut edes tulleensa tupaan.

Tämä oli valoisa, jokseenkin puhdas kolmi-ikkunainen

talonpoikaisasunto, jossa oli kaksi huonetta. Ei se ollut oikeastaan

majatalokaan, vaan muuten vain majapaikka, jonne totutun tavan mukaan

pysähtyivät tutut matkailijat. Stepan Trofimovitš meni kursailematta

etunurkkaan, unohti tervehtiä, istahti ja vaipui mietteisiinsä.

Vähitellen, kolmituntisen matkalla kerääntyneen kosteuden tilalle

hänen ruumiissaan alkoi levitä perin miellyttävä lämmön tunne.

Vieläpä vilunväreetkin, jotka puuskittain karkasivat pitkin hänen

selkäänsä, kuten on laita erikoisen hermostuneilla vilutautisilla

ihmisillä, tuntuivat hänestä omituisen miellyttäviltä, ne kun saivat

hänet nopeasti vuoroitellen kylmäksi ja taas lämpimäksi. Hän kohotti

päätänsä, ja kuumien ohukkaiden hemaiseva tuoksu, ohukkaiden, joita

emäntä yritteli paistella lieden luona, alkoi kutkuttaa hänen

hajuaistiansa. Hymyillen lapsen hymyä hän kohosi emännän puoleen ja

alkoi äkkiä leperrellä:

— Mitähän siellä lienee? Ohukaisiako? _Mais... c'est charmant_.

— Etteköhän suvaitsisi maistaa, herrakulta, — ehätti emäntä heti kohta

kohteliaasti tarjoamaan.

— Haluan, aivan niin, haluan, ja... pyytäisin vielä saada teetäkin. —

Stepan Trofimovitš heräsi eloon.

— Tuodaanko teekeitin? Mielellämme, hyvä herra.

Isolle, sinikuvioiselle lautaselle ilmestyi ohukaisia, — aivan

tavallisia, talonpoikaisia, ohuita, harmahtavia, jotka olivat

kuuman voisulan peitossa, maailman herkullisimpia ohukaisia. Stepan

Trofimovitš alkoi maistella niitä nauttivin ilmein.

— Kuinka rasvaisia ja kuinka maukkaita! Jospa vielä lisäksi olisi un

doigt d'eau de vie [tilkkanen viinaa].

— Ettehän vain sanonut haluavanne viinakultaa, herra?

— Aivan niin, aivan niin, hieman vain, un tout petit rien [pieni

hiukkanen vain].

— Viiteen kopeekkaan siis?

— Viiteen, — viiteen — viiteen — viiteen — _un tout petit rien_, —

Stepan Trofimovitš toisteli vain autuaasti hymähdellen.

Pyytäkääpä rahvaan ihmistä tekemään teille jokin palvelus, ja jos hän

voi ja tahtoo sen tehdä teille, niin hän saattaa auttaa teitä hyvin

avuliaasti ja mielellään; mutta pyytäkääpä häntä käymään hakemassa

viinakultaa, — silloin tavallinen rauhallinen hyväntahtoisuus muuttuu

äkkiä jonkinlaiseksi hätäileväksi, ilakoivaksi palvelusinnoksi, ja hän

alkaa huolehtia teistä kuin omaisestaan ikään. Viinanhakija, vaikka

te aikoisitte juoda viinanne yksin ja vaikka hän sen ennakolta hyvin

tietäisi, — tuntee kuitenkin siitä huolimatta osittain samaa nautinnon

tyydytystä kuin tekin... Tuskin oli kulunut kolmea, neljää minuuttia

(kapakka oli vain kahden askelen päässä), kun Stepan Trofimovitšin

eteen pöydälle oli jo ilmestynyt pieni pullonen ja iso, vihertävä

ryyppylasi.

— Ja tämän kaiken saan minä yksin? — hän oli hyvin ihmeissään. —

Minulla on aina ollut kotona viinaa, mutta en ole koskaan tietänyt,

että viidellä kopeekalla saa näin paljon.

Hän kaatoi lasin täyteen, nousi ja hieman juhlallisesti alkoi liikkua

huoneen halki toiseen nurkkaan, sinne, mihin oli asettunut säkillensä

mustakulmainen eukkonen, hänen matkatoverinsa, joka oli kyllästyttänyt

häntä kyselyillään. Eukko joutui hämilleen ja yritti kiellellä, mutta

täytettyään sen, mitä sopivaisuus vaati, hän lopulta nousi pystyyn,

kulahdutti kohteliaasti kolmin siemauksin, kuten naisten on tapana

juoda, viinan kurkkuunsa ja ilmaisten kasvojensa ilmeillä hirveätä

kärsimystä ojensi lasin takaisin Stepan Trofimovitšille ja kumarsi.

Vakavan juhlallisesti tämä vastasi kumarrukseen ja palasi ylpeänä

pöydän luo.

Kaikki tämä oli tapahtunut jonkin aivan erikoisen innostuksen vallassa.

Hetki sitten hän ei vielä itsekään tietänyt, että lähtisi tarjoamaan

eukolle.

»Aivan oikein, aivan oikein, osaan käyttäytyä kansan parissa ja olenhan

aina sanonut sen heille», hän ajatteli näin itseensä tyytyväisenä

kaataen jäljellä olevan viinan lasiinsa. Vaikka lasi ei tullut enää

puolilleenkaan, viina sittenkin lämmitti ja elähdytti häntä, menipä

hieman hänen päähänsäkin.

»Je suis malade tout à fait, mais ce n'est pas trop mauvais d'être

malade.» [Olen aivan sairas, mutta eihän sairaanaolo ole kaikkein

pahinta.]

— Eikö saisi olla? — hiljainen naisääni kajahti aivan hänen vierellänsä.

Hän kohotti silmänsä, ja hämmästyksekseen hän näki edessään

naishenkilön — une dame et elle en avait l'air, [sivistyneen naisen,

joka myös näytti sellaiselta] — iältään tämä oli jo yli kolmenkymmenen,

hän oli kaupunkilaispukimissa, hänellä oli yllään tummahko puku ja

harteilla iso, harmaa liina. Hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin

hyvin miellyttävää, jotakin hyvin ystävällistä, mikä heti ensi

näkemältä miellytti Stepan Trofimovitšia. Hän oli äsken juuri palannut

tupaan, ja lavitsalle, aivan lähelle sitä kohtaa, jonka Stepan

Trofimovitš oli ottanut haltuunsa, hän oli jättänyt tavaransa. Siinä

oli muun muassa salkku, jota Stepan Trofimovitš muisti tullessaan

uteliaasti tarkastelleensa, sekä iso, ristiraitainen säkki. Tästä

samaisesta säkistä hän oli äsken vetänytkin esiin kaksi kauniisti

sidottua kirjasta, joiden kansiin oli upotettu ristinkuva, ja ojensi ne

nyt Stepan Trofimovitšille.

— Eh... mais je crois que c'est l'Evangile [Ahaa... taitaapa olla

Raamattu]; mielihyvin... Ahaa, nyt minä ymmärrän... Vous êtes ce qu'on

appelle [Te olette niinsanottu] kirjainkaupustelijatar. Minä lueskelen

aina... Puoliruplaako?

— Kolmekymmentäviisi kopeekkaa kappaleelta, — vastasi

kirjainkaupustelijatar.

— Mielihyvin. Je n'ai rien contre l'Evangile, et... [Minulla ei ole

mitään raamattua vastaan, ja...] Jo kauan sitten olen aikonut ruveta

uudelleen...

Samassa hän muisti, ettei ollut lukenut raamattua ainakaan

kolmeenkymmeneen vuoteen, ja — sen, mitä siitä muistikin, senkin

hän muisti vain seitsemän vuotta sitten lukemansa Renan'n Vie de

Jesus-nimisen teoksen mukaan. Koska hänellä ei ollut pientä rahaa, niin

hän veti esille kaikki neljä kymmenenruplan seteliänsä, — siinä oli

koko hänen omaisuutensa. Emäntä otti ne vaihtaakseen, ja tällöin hän

vasta huomasi katsahdettuaan ympärilleen, että tupaan oli kerääntynyt

jokseenkin paljon väkeä ja että kaikki tarkastelivat häntä, taisivatpa

puhuakin hänestä. Siinä puheltiin yhtä jos toistakin, myös kaupungin

tulipalosta, ja eniten puhui lehmän ja rattaiden omistaja, sillä

olihan hän juuri äsken palannut sieltä. Mainittiin murhapoltosta ja

špigulinilaisista.

»Mutta eipäs hän puhunut minun kanssani mitään tulipalosta tuodessaan

minua tänne, vaikka muuten puhui jos jotakin», muisteli Stepan

Trofimovitš.

— Isäkulta, Stepan Trofimovitš, tekö täällä hyvä herra, näenkö oikein?

Kukapa tällaista olisi saattanut aavistaakaan... Vai ettekö muista? —

Muudan keski-ikäinen mieshenkilö, joka ulkonäöltään muistutti vanhaa

herraspalvelijaa, jonka parta oli ajeltu, jonka yllä oli viitta, minkä

kaulus ulottui kauas harteille, huudahti näin. Stepan Trofimovitš

säikähti kuullessaan nimeänsä mainittavan.

— Suokaa anteeksi, — hän murahti, — en muista teitä oikein...

— Olette unohtanut! Minähän olen Anisim, Anisim Ivanov. Olin herra

Gaganov-vainajan palveluksessa, ja teidät, hyvä herra, olen kerran jos

toisenkin nähnyt Varvara Petrovnan parissa Avdotja Sergejevna-vainajan

luona. Monta kertaa sain käskyn tuoda häneltä teille kirjoja, toinpa

pari kertaa häneltä teille pietarilaisia konvehtejakin.

— Ah, niin, muistan sinut, Anisim, — Stepan Trofimovitš hymähti. —

Asutko täällä?

— En täällä, vaan lähellä Spasovia, V:n luostarin kyläkunnassa, Marfa

Sergejevnan, Avdotja Sergejevnan sisarkullan luona. Ehkäpä suvainnette

muistaa, särki jalkansa, hypähti ajoneuvoista, kun oltiin menossa

tanssiaisiin. Nyt asustaa lähellä luostaria, ja minä olen hänen

palveluksessansa. Mutta nyt, kuten näette, lähdin tänne kuvernementtiin

omaisiani tervehtimään.

— Niin, aivan niin, aivan niin.

— Teidät nähdessäni ilostuin, armollinen olitte kovin, — Anisim hymyili

riemullisena. — Mutta minnekä te, hyvä herra, oikein aiotte, lienettepä

aivan ypö yksin... Tuskinpa lienette koskaan yksin matkustellut?

Stepan Trofimovitš katsahti häneen pelokkaana.

— Etteköhän vain aio meille Spasoviin? Kylläpä ne siellä ilostuvat.

Ennen muinoin pitivät teitä niin kovin suuressa arvossa. Nytkin yhä

vielä lakkaamatta muistelevat...

— Niin, Spasoviin juuri. Il me semble que tout le monde va à Spassof...

[Minusta näyttää, että kaikki ovat menossa Spasoviin...]

— Pitipä sattua, pitipä sattua. Sitäpä ne talonpojat täällä

ihmettelemään, tapasivat teidät muka, herra, maantiellä, jalan

kävelemästä. Typerätä on tämä kansa.

— Minä... minä nimittäin... minä... tiedätkö, Anisim, löin vetoa...

kuten on tapana englantilaisilla, että pääsen sinne jalkaisin, ja

minä...

Hiki pisaroi hänen otsallaan ja ohimoillaan.

— Pitipä sattuakin, pitipä kuin pitikin... — Anisim tarkkasi puhetta

säälimättömän uteliaana. Mutta Stepan Trofimovitšin oli vaikeata kestää

enempää. Hän oli niin häpeissään, että aikoi jo nousta ja lähteä

tuvasta. Mutta samassa tuotiin teekeitin, ja samana hetkenä palasi myös

jonnekin äsken poistunut kirjainkaupustelijatar. Hukkuvan ilmein Stepan

Trofimovitš kääntyi tämän puoleen tarjoillen hänelle teetä. Anisim

hellitti vihdoinkin ja siirtyi syrjään.

Talonpoikien kesken oli todellakin oltu hämmästyneitä: »Mikä on

miehiään? Kävelee jalkaisin maantiellä, sanoo olevansa opettaja,

puku on ulkomaalaisen, ja järkensä puolesta taas on kuin lapsi

ikään. Vastailee umpimähkään, aivan kuin olisi jostakin karannut,

ja sillä on rahojakin.» Heräsi sellainenkin ajatus, että olisi kai

ilmoitettava viranomaisille, — »koskapa kaiken lisäksi kaupungissa

ei ole aivan rauhallista». Mutta tuossa tuokiossa Anisim oli saanut

mielet rauhoittumaan. Tultuaan kuistikolle hän julisti kaikille,

kuka vain tahtoi häntä kuulla, että Stepan Trofimovitš ei ollut

ainoastaan opettaja, vaan että hän oli »suuri oppinut ja suurien

tieteiden parissa toiminut ja on itse ollut täkäläinen tilanomistaja

ja on nyt jo kaksikymmentäkaksi vuotta asunut kenraalitar Stavroginan

luona päämiehen asemassa tämän kodissa ja että koko kaupunki häntä

kunnioittaa erinomaisesti. Aatelisklubissa saattoi yhtenä iltana panna

korttipelissä menemään tuhat ruplaa ja arvoltaan on neuvos, siis

yhtä kuin sotaeverstiluutnantti, on siis arvoltaan vain yhtä astetta

alempana kuin eversti. Ja jos taas hänellä on rahoja, niin niitä hän

nyt saa kenraalitar Stavroginalta aivan määrättä. J.n.e., j.n.e.»

— Mais c'est une dame et très comme il faut [Mutta hänhän on hieno

nainen ja aivan moitteeton], — Stepan Trofimovitš lepäili nyt Anisimin

hyökkäyksen jälkeen ja mieluisan uteliaana tarkasteli naapuriansa,

kirjainkaupustelijatarta, joka muuten joi teetä teevadilta »palan

päälle». — »Ce petit morceau de sucre ce n'est rien. [Tuo pieni

sokeripala ei tee mitään.] Hänessä on jotakin niin perin jaloa, —

riippumattomuutta, mutta samalla kuitenkin — tyyneyttä. Le comme il

faut tout pur [Säädyllisyyttä aivan puhtainta lajia], mutta tietenkin

hieman toisessa muodossa.»

Ei kulunut aikaakaan, kun hän jo tiesi, että naishenkilö oli Sofja

Matvejevna Ulitina ja että hän asusti oikeastaan K:ssa, jossa hänellä

oli leskisisar, pikkuporvareita. Itse hän oli myös leski. Ja hänen

miehensä, ansioista aliluutnantiksi kohotettu entinen vääpeli, oli

kaatunut Sevastopolissa.

— Mutta tehän olette vielä niin nuori, vous n'avez pas trente ans.

[Ettehän ole täyttänyt kolmeakymmentä vuotta.]

— Kolmekymmentäneljä jo, — Sofja Matvejevna hymyili.

— Kuinka, ymmärrättekö ranskaakin?

— Hieman vain. Olen sen jälkeen ollut neljä vuotta eräässä hienossa

perheessä ja siellä opin sitä vähän lapsilta.

Hän kertoi, miten hän miehensä kuoleman jälkeen, jäätyään vain

kahdeksantoista vanhaksi, oli ollut jonkin aikaa Sevastopolissa

»sisarena», ja sen jälkeen hän on nyt ehtinyt olla jo useammassa

paikassa ja kulkee parhaillaan myyskentelemässä raamatuita.

_Mais mon Dieu_, teilleköhän mahtoi sattua kaupungissamme eräs

omituinen, perin omituinen juttu.

Nainen punastui. Hän oli tuo sama henkilö.

— Ces vauriens, ces malheureux!... [Nuo heittiöt, kurjat...] — hän

aloitti vihasta vapisevin äänin. Hänen sydämensä kutistui kokoon

kipeästä ja inhoittavasta muistosta. Hetkeksi hän taas näytti vaipuvan

ajatuksiinsa.

»Mutta hänhän on taas poistunut», hän säikähti huomattuaan, että

nainen oli poistunut hänen viereltänsä. »Hän näkyy poistuvan usein ja

puuhailee kovin. Huomaan, että hän on hieman levoton... Bah, je deviens

égoïste!» [Olenpa jo tulemassa itsekkääksi.]

Hän kohotti katseensa ja näki taas Anisimin, mutta tällä kertaa jo

mitä uhkaavimmassa ympäristössä. Koko tupa oli täynnä talonpoikia,

heidät oli nähtävästi haalinut tänne mukanansa Anisim. Siinä oli

talon isäntäkin, lehmänomistaja ja joitakuita muita talonpoikia

pari kappaletta (ne olivat ajureita), vielä joku lyhytkasvoinen

puolihumalainen mies, jolla oli talonpojan puku yllä, mutta jonka parta

oli ajeltu, joka näytti rappiolle joutuneelta pikkuporvarilta ja joka

puhui kaikkein eniten. Ja kaikkien puheet tarkoittivat häntä, Stepan

Trofimovitšia. Lehmänomistaja koetti pitää oman päänsä vakuutellen,

että rantaa pitkin tulisi neljänkymmenen virstan mutka ja että oli

aivan välttämätöntä lähteä laivassa. Puolihumalainen pikkuporvari ja

isäntä taas vastustivat häntä innokkaasti.

— Kyllähän on totta, veli hyvä, heidän jalosyntyisyydelleenpä tietenkin

olisi laivassa järven poikki lyhyempi matka, niin se on kuin onkin,

mutta laivahan ei ehkä täällä käykään.

— Käy, käy, viikon verran ainakin se käy vielä, — Anisim yritti muita

innokkaampana.

— Niinhän se on kuin onkin! Mutta epäsäännöllisestihän tuo käy, aika on

myöhäinen, sattuupa, että Ustjevissa saa odotella kolmin päivin.

-— Huomenna se tulee, huomenna kello kahdelta akuraatisti saavutte

Spasoviin, herra, iltaan mennessä akuraatisti, — Anisim ei näyttänyt

sopivan enää omaan nahkaansa.

— Mais qu'est ce qu'il a cet homme [Mitähän tuo mies hautonee...], —

Stepan Trofimovitš värisi odotellen pelokkaana kohtalonsa ratkaisua.

Astuivat vihdoin esille myös ajurit ja alkoivat tarjoutua. Ustjeviin

vaativat kolme ruplaa. Muut vakuuttelivat, ettei tätä sopinut panna

pahaksi, että sellainen oli hinta ja että täältä Ustjeviin on koko kesä

tästä hinnasta kyyditty.

— Mutta... täällä on myös hyvä olla... enkä minä tahdokaan, — Stepan

Trofimovitš yritti jo virkkaa varovaisesti.

— Hyvä on, herra, siinä olette oikeassa, ja Spasovissa meillä on kuinka

hyvä tahansa, ja Fjodor Matvejevitš teistä vasta oikein ilostuu.

— _Mon Dieu, mes amis_, kaikki tämä on minulle niin odottamatonta.

Lopultakin Sofja Matvejevna palasi. Mutta hän vaipui rahille niin kovin

masentuneena ja surullisena.

— Ei ole minun sallittu päästä Spasoviin! — hän virkahti emännälle.

— Kuinka, aiotteko tekin Spasoviin, — Stepan Trofimovitš havahtui.

Hän sai kuulla, että muudan tilanomistajatar, Nadežda Jegorovna

Svetlitsyna oli eilen käskenyt kirjainkaupustelijan odotella häntä

Hatovissa ja oli luvannut kyyditä hänet Spasoviin, mutta eipä ollut

tullutkaan.

— Mitä minä nyt teen? — toisteli Sofja Matvejevna.

— Mais, ma chère et nouvelle amie [Kallis, uusi ystäväni], voinhan minä

kyyditä teidät sinne kylään yhtä hyvin kuin tuo tilanomistajatarkin,

mikä sen nimi taas olikaan, jonne minäkin olen ottanut kyydin, ja

huomenna, — no niin, ja huomenna sitten yhdessä Spasoviin?

— Oletteko tekin sitten menossa Spasoviin?

— Mais que faire, et je suis enchanté! [Minnepähän minä muuallekaan, ja

olen sitäpaitsi sangen hyvilläni!] Olen äärettömän iloinen saadessani

kyyditä teitä. Kas nuohan ne niin kovin tahtovat; ja minä olen jo

sopinut... Kuka teistä lupasikaan lähteä minua kyytiin, — Stepan

Trofimovitšin mieli alkoi tehdä yhtäkkiä Spasoviin.

Neljännestunnin kuluttua he jo istuutuivat katettuihin vankkureihin.

Stepan Trofimovitš eloisana ja täysin tyytyväisenä, ja

kirjankaupustelijatar pusseineen kiitollinen hymy huulillaan hänen

vieressään. Anisim autteli heitä matkalle.

— Onnea matkalle, herra, — hän puuhaili vankkurien äärellä, minkä

kerkesi; — kylläpä ilostuvatkin teistä!

— Hyvästi, hyvästi, ystäväni, hyvästi!

— Fjodor Matvejevitšin tapaatte, herra´...

— Niin, ystäväni, niin... Fjodor Petrovitšin... mutta hyvästi sentään...