Hän meni ensin asuntoonsa ja alkoi pakata huolellisesti, vähääkään
kiiruhtamatta, matkalaukkuansa. Aamulla kuuden aikoihin lähti
ylimääräinen juna. Tämä aikainen, ylimääräinen juna läksi vain kerran
viikossapa sen oli määrä lähteä toistaiseksi vain kokeeksi. Vaikka
Pjotr Stepanovitš olikin maininnut meikäläisille, että hän poistuisi
joksikin aikaa piirikuntaan, niin kuitenkin hänellä, kuten jälkeenpäin
osoittautui, oli aivan toisenlaiset aikeet. Saatuaan matkalaukkunsa
kuntoon hän suoritti emännälle laskunsa, — hän oli jo ennakolta
maininnut tälle matkastansa ja lähti ajurilla Erkelin luo, joka asui
lähellä rautatieasemaa. Ja vasta myöhemmin, kellon käydessä yhtä yöllä,
hän lähti Kirillovin luo entiseen tapaan Fedjkan salakäytävää myöten.
Pjotr Stepanovitšin mielentila oli kauhea. Puhumattakaan muista
sangen pahoista ikävyyksistä (hän ei yhä vieläkään ollut saanut
tietoja Stavroginilta) hän oli nähtävästi — sillä en voi vakuuttaa
mitään aivan varmasti — saanut päivän kuluessa jostakin (kaikkein
todennäköisintä on, että se oli tullut Pietarista) erään salaisen
ilmoituksen jostakin sangen pian häntä uhkaavasta vaarasta. Tietenkin
näiltä ajoilta kaupungissamme on säilynyt useita legendoja, mutta jos
jotakin varmaa tiedettäisiinkin, niin sen tietäisivät vain ne, joiden
todella tulee tuntea nämä asiat. Minä puolestani vain luulen, että
Pjotr Stepanovitšilla saattoi olla asioita muuallakin, paitsi meidän
kaupungissamme, ja että hän todellakin lienee saanut ilmoituksen.
Olenpa aivan varma siitäkin, kokonaan siis vastoin Liputinin
kyynillistä ja epätoivoista epäilyä, että viisikkoja hänellä saattoi
todellakin olla pari, kolme muutakin eikä vain meikäläisten ryhmä,
esimerkiksi pääkaupungissamme ja jollei nyt juuri viisikkoja, niin
ainakin jonkinlaisia suhteita — ja ehkäpä sangen huvittaviakin. Tuskin
oli kulunut kolmea päivää hänen lähdöstänsä, kun pääkaupungista saapui
meille määräys että hänet oli viipymättä vangittava, mutta tapahtuiko
tämä meidän asiamme vai ehkä joidenkin muiden seikkain vuoksi, — sitä
en tiedä. Tämä määräys ehti parhaiksi juuri lisäämään sitä järkyttävää
pelon vaikutelmaa, joka oli melkeinpä jo mystillinen ja joka oli äkkiä
vallannut esivaltamme sekä näihin saakka itsepäisen kevytmielisen
seurapiirimme, kun paljastui salaperäinen ja paljon puhuva ylioppilas
Šatovin murha, joka oli saanut kaikkien järjettömyyksien mitan
täyttymään, samoinkuin silloin paljastuivat kaikki muutkin seikat,
jotka seurasivat tätä niin perin hämäräperäistä tapausta. Mutta määräys
myöhästyi, Pjotr Stepanovitš oli silloin jo parhaillaan Pietarissa,
otti toisen nimen haistettuaan, mistä oli kysymys, ja saattoi minä
hetkenä tahansa livahtaa ulkomaille... Mutta minä olen kertomuksessani
kiiruhtanut jo liian paljon edelle.
Hän tuli Kirillovin luo vihamielisenä ja ylimielisen ärtyisänä. Häntä
näytti haluttavan siepata Kirillovilta vielä jotakin muuta, paitsi jo
ennen sovittua, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa tälle jostakin.
Kirillov näytti ilostuvan hänen tulostansa. Saattoi huomata hänen jo
kauan ja sairaalloisen kärsimättömänä häntä odotelleen. Hänen kasvonsa
olivat tavallista kalpeammat, mustien silmien ilme oli raskas ja
liikkumaton.
— Ajattelin, että ette tule, — hän virkkoi raskaasti sohvan nurkasta,
josta hän ei kuitenkaan liikahtanutkaan tulijaa vastaan. Pjotr
Stepanovitš asettui hänen eteensä seisomaan ja, ennenkuin oli sanonut
sanaakaan, alkoi tarkastella hänen kasvojansa.
— Kaikki on siis kunnossa, emmekä me luovu aikeistamme, oivallista!
— hän hymähti loukkaavan suojelevasti, — mitäpä siitä, — hän lisäsi
laskien ilkeätä leikkiänsä, — jospa myöhästyisinkin, eipä teillä liene
valittamista, olenhan lahjoittanut teille kolme tuntia.
— En tahdo teiltä liikoja tuntein lahjaksi, etkä sinä voi lahjoittaa
minulle, hölmö!
— Mitä te sanoitte? — Pjotr Stepanovitš näytti vavahtavan, mutta
hillitsi kuitenkin samassa itsensä. — Kuinka loukkaantuvainen
olette! Vai niin, olemmeko me raivostuneita? — hän sanoi tämän taas
loukkaavan ylimielisesti — Tällaisena hetkenä tarvittaisiin mieluummin
rauhallisuutta Teidän olisi parasta pitää nyt itseänne Kolumbuksena
ja minua vain mitättömänä hiirenä, eihän minulle kannata loukkaantua.
Eilen minä jo ehdotin sitä teille.
— En tahdo katsella sinua kuin hiirtä.
— Onko tämä olevinaan kohteliaisuus? Mutta teekin taitaa olla jo
kylmää, — kaikki on siis nurinkurisesti. Ei, se, mitä täällä nyt
tapahtuu, näytä kovin toivorikkaalta. Mutta mitä näenkään? Mutta mitä
on tuo tuolla ikkunalla, lautasella? (Hän lähestyi ikkunaa:) Ohoo.
Keitettyä kanaa ja riissiä!... Mutta miksi ei sitä ole vielä edes
aloitettu? Me olemme siis olleet sellaisessa mielentilassa, ettei edes
kana...
— Söin. Eikä ole teidän asianne. Vaietkaa!
— Oho, tietenkin, ja onhan se yhdentekevää, Mutta minulle se ei ole
yhdentekevää: ajatelkaahan. En ole tänään oikeastaan syönyt edes
päivällistä, ja sen vuoksi jos te ette, kuten ajattelen, enää tarvitse
tuota kanaa... vai mitä?
— Syökää, jos kerran voitte.
— Kiitos kaunis, ja sitten teetä.
Oli tuskin kulunut hetkeäkään, kun hän oli jo asettunut pöydän ääreen
toiseen päähän sohvaa ja hyökkäsi ahnaasti ruoan kimppuun; mutta
samalla hän kuitenkin joka hetki tarkasteli uhriansa. Vihan ja inhon
ilmein Kirillov katseli häntä liikkumatta, aivan kun ei olisi jaksanut
irroittaa hänestä katsettansa.
— Mutta, — Pjotr Stepanovitš kääntyi hänen puoleensa jatkaen yhä
syömistänsä, — mutta, entä asiamme? Emmehän peräydy, vai mitä? Entä
paperi?
— Päätin tänä yönä, että minusta on yhdentekevää, kirjoitan.
Julistuksistako?
— Niin, julistuksistakin. Minä kyllä sanelen teille. Teistähän on
yhdentekevää. Voisiko kirjoituksen sisällys tehdä teidät levottomaksi?
— Ei kuulu sinuun.
— Eipä tietenkään. Oikeastaan vain pari riviä: Että te olette Šatovin
keralla levitelleet julistuksia, muun muassa käyttäen apurinanne
Fedjkaa, joka on piileskellyt teidän asunnossanne. Tämä viimeinen, mitä
sanoin Fedjkasta ja asunnosta, on sangen tärkeä seikka, jopa kaikkein
tärkein. Näettehän, olen teille täysin avomielinen.
— Šatov? Miksi Šatovista. En missään tapauksessa Šatovista.
— Mitä turhia, eikö teistä ole yhdentekevää? Te ette voi häntä enää
vahingoittaa.
— Hänen luoksensa on tullut vaimo. Tämä on herännyt ja lähettänyt
kysymään minulta, missä hän on?
— Hän lähetti kysymään teiltä, missä hän on? Hm... Tämä ei ole niin
kuin olla pitäisi. Ehkä hän lähettää vielä uudelleen. Kenenkään ei
pitäisi saada tietää, että minä olen täällä...
Pjotr Stepanovitš näytti käyvän levottomaksi.
— Hän ei saa tietää, nukkuu taas; hänen luonansa on kätilö, Arina
Virginskaja.
— Sepä hyvä, sepä hyvä ja... luuletteko, että hän ei kuule mitään?
Tiedättekö, eikö olisi parasta sulkea kuistikon ovi.
— Ei mitään, ei kuule. Ja jos Šatov tulee niin piilotan teidät tuohon
huoneeseen.
— Šatov ei tule; ja te saatte kirjoittaa, että olette riitaantunut
hänen kavaltamisensa ja ilmiantonsa vuoksi... tänä iltana... ja olette
syypää hänen kuolemaansa.
— Hän on kuollut! — huudahti Kirillov hypähtäen sohvalta.
— Tänään kello kahdeksalta illalla, tai oikeammin eilen kello
kahdeksalta, sillä nyt on kello jo yksi.
— Sinä olet siis tappanut hänet!... Ja minä aavistin sen eilen!
— Olisiko sitä voinut olla aavistamatta? Kas tällä samaisella
revolverilla. (Hän otti esille revolverin, näyttääkseen sitä
nähtävästi, mutta ei piilottanut sitä enää, vaan piteli oikeassa
kädessään ampuma-asennossa.) Olette muutoin hyvin omituinen mies,
Kirillov, tiesittehän itsekin, että tuon typerän miehen ei saattanut
muuten käydä. Oliko tässä nyt jotakin aavistettavaa? Minähän olen
märehtinyt teille, tämän kaiken jo moneen kertaan valmiiksi ja suoraan
suuhun. Šatov valmisteli ilmiantoa: minä vaaniskelin häntä; sitä
ei voinut jättää sikseen. Ja olihan teillekin annettu tehtäväksi
vaaniskella häntä; tehän itse ilmoititte minulle noin kolme viikkoa
sitten...
— Vaiti! Siksi sinä hänelle tämän, koska hän sylkäisi Genevessä vasten
kasvojasi!
— Sen vuoksi, ja lisäksi oli vielä muutakin syytä. Paljon muuta, mutta
siihen ei sekoittunut vähintäkään vihaa. Miksi te hypitte tuo tavalla?
Miksi tarvittaisiin noita eleitä? Oho Vai sillä tavalla me...
Hän syöksähti pystyyn ja kohotti revolverinsa. Asia oli nimittäin
niin, että Kirillov oli äkkiä siepannut ikkunalta oman revolverinsa,
jonka hän aamulla jo oli varannut siihen ladattuaan ensin sen. Pjotr
Stepanovitš asettui ampuma-asentoon ja tähtäsi aseellaan Kirillovia.
Tämä naurahti ilkeästi.
Tunnusta, roisto, että otit revolverin siksi, että luulit minun ampuvan
sinut... mutta minä en ammu sinua, vaikkakin... vaikkakin...
Ja Kirillov tähtäsi revolverillaan Pjotr Stepanovitšiin, aivan kuin
ei olisi jaksanut kieltäytyä nautinnosta saada ampua hänet. Pjotr
Stepanovitš, yhä ampuma-asennossa, odotteli viime hetkeen saakka
laukaisematta asettaan, jättäen näin otsansa joka hetki kuulalle
alttiiksi: »maniaakilta» hän saattoi odottaa mitä tahansa. Mutta
»maniaakki» laski lopultakin kätensä alas aivan hengästyneenä ja
vapisten, jaksamatta enää edes puhua.
— Olette saanut leikitellä, ja se riittäköön, — Pjotr Stepanovitš laski
myös aseensa. — Tiesinhän, että leikittelette; mutta tiedättekö, te
panitte henkenne alttiiksi, olisin kyllä saattanut laukaistakin.
Ja jokseenkin rauhallisena hän istuutui sohvaan ja kaatoi itselleen
teetä, tosin vielä hieman vapisevin käsin. Kirillov asetti revolverin
pöydälle ja alkoi kävellä edestakaisin.
— Minä en kirjoita, että murhasin Šatovin, enkä... enkä kirjoita nyt
mitään, paperia ei tule.
— Eikö tule?
— Ei tule.
— Kuinka alhaista ja typerää! — Pjotr Stepanovitš kävi kasvoiltaan
vihasta aivan vihertäväksi. — Minä tuon muuten jo aavistinkin.
tiedättekö, te ette voi saada minua hämilleni. Muuten, kuten haluatte.
Jos voisin pakottaa teidät väkivalloin, niin pakottaisin teidät. Te
olette muuten roisto, — Pjotr Stepanovitš kävi yhä kärsimättömämmäksi.
— Te pyysitte meiltä silloin rahaa ja lupailitte kukkuraiset maksut...
Mutta en sittenkään poistu ilman minkäännäköisiä tuloksia, näenpähän
ainakin, miten itse viillätte otsanne.
— Tahdon, että sinä poistut heti, — Kirillov asettui seisomaan lujasti
hänen eteensä.
— Ei, se ei mitenkään käy päinsä. — Pjotr Stepanovitš tarttui taas
revolveriinsa. — Nytpä teidän mieleenne saattaisikin vihasta ja
pelkuruudesta johtua tuuma jättää kaikki sikseen ja mennä huomenna
ilmiantamaan, että saisitte taas äyrin pyöriäisiä; siitähän maksetaan.
Piru teidät periköön; tuollaiset nilviäiset, kuten te, voivat ryhtyä
mihin tahansa! Mutta olkaa huoleti, olen kaiken tämän ottanut
huomioon; minä en poistu, ennenkuin olen puhkaissut, puhkaissut tällä
revolverillani pääkallonne, kuten tein tuolle Šatov roistollekin, jos
huomaan teidät pelkuriksi ja petturiksi. Piru teidät periköön.
— Sinä tahtoisit välttämättä nähdä minunkin vertani?
— Minä en tee sitä suutuksissani, ymmärtäkää se, minusta on
yhdentekevää. Minä vain sen vuoksi, että voisin olla rauhassa
yhteisestä asiastamme. Ihmiseen ei voi luottaa, näettehän sen itsekin.
En ymmärrä mitään siitä, miksi teissä ovat syntyneet nuo houreet tappaa
itsenne. Enhän minä ole sitä teitä varten keksinyt, te itsehän jo ennen
minua olette ilmoittanut siitä, ettekä edes minulle, vaan ulkomailla
oleville jäsenillemme. Ja huomatkaa sekin, eihän kukaan heistä ole
koettanut saada teiltä urkituksi mitään, eihän kukaan heistä edes
tuntenut teitä, vaan tehän tulitte itse lavertelemaan salaisuuksianne
vain pelkästä liikatunteellisuudestanne. Minkäs sille voi, jos teidän
nimenomaisesta suostumuksestanne ja ehdotuksestanne (huomatkaa se:
omasta ehdotuksestanne!) tälle aikeellenne perustettiin eräs täkäläinen
suunnitelma, jota ei nyt enää ole mahdollista muuttaa. Te olette itse
saattanut itsenne sellaiseen asemaan, että tiedossanne on paljon
liikaa. Jos te nyt sattuisitte höperöitymään ja lähtisitte huomenna
ilmiantamaan, niin se saattaisi käydä teille itsellennekin hyvin
epäedulliseksi, vai mitä arvelette? E-ei, te olette sitoutunut, olette
antanut kunniasananne, olette ottanut vastaan rahat. Sitä te ette
mitenkään voi kieltää...
Pjotr Stepanovitš oli hyvin kiivastunut, mutta Kirillov oli jo kauan
sitten lakannut häntä kuuntelemasta. Hän oli alkanut taas kävellä
edestakaisin huoneessa.
— Minun on sääli Šatovia, — hän sanoi pysähtyen uudelleen Pjotr
Stepanovitšin eteen.
— Luuletteko, että minun ei sitten ole, ja ehkäpä...
— Vaiti, roisto! — Kirillov raivostui tehden kamalan, kaksimielisen
liikkeen. — Tapan!
— No niin, niin, niin, — valehtelin, myönnän sen, — en sääli vähääkään,
no riittää, riittää jo! — Pjotr Stepanovitš hypähti taas säikähtyneenä
ja kädellään torjuen.
Kirillov vaikeni äkkiä ja alkoi taas kävellä edestakaisin.
— Minä en peräydy; nyt juuri tahdon tappaa itseni: kaikki ovat roistoja!
— Kas siinä on järkeä; tietenkin kaikki ovat roistoja, ja koska kunnon
ihmisen on iljettävää elää maailmassa, niin...
— Hölmö, olen samanlainen roisto kuin sinäkin, kuten kaikki, enkä
kunnollinen. Kunnollista ei ole missään.
— Lopultakin arvasitte oikein. Ettekö tosiaankaan ole vielä koskaan
tähän asti ymmärtänyt, Kirillov, ja teidän järjellänne, että kaikki
ovat samanlaisia ja että ei ole parempia eikä huonompia, vaan että on
ainoastaan viisaampia ja typerämpiä ja että jos kerran kaikki ovat
roistoja (mikä muuten on lorua), niin silloinhan ei myöskään saata olla
olemassa ei-roistoja?
— Niin, ethän sinä vain tee pilkkaa? ‒ Kirillov katsahti häneen hieman
ihmeissään. — Sinä niin kiihkeästi ja yksinkertaisesti... Voiko
sellaisellakin kuin sinulla olla vakaumuksia?
— Kirillov, en ole koskaan ymmärtänyt, minkä vuoksi te tahdotte tappaa
itsenne, tiedän vain, että se tapahtuu vakaumuksesta... lujasta
vakaumuksesta. Mutta jos te suinkin tunnette tarvetta niin sanoakseni
purkaa sydämenne, niin olen käytettävänänne... On vain otettava
huomioon aika...
— Mitä kello on?
— Ohoo, täsmälleen kaksi, — Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa ja
sytytti savukkeen. »Nähtävästi kaikki vielä onnistuu», hän ajatteli
itseksensä.
— Minulla ei ole mitään sinulle sanomista, — murahti Kirillov.
— Muistaakseni siinä oli jotakin Jumalasta... Tehän selititte minulle
kerran, kai parikin kertaa. Jos ammutte itsenne, niin teistä tulee
jumala, eikö se ollut niin?
— Niin, minusta tulee jumala.
Pjotr Stepanovitš ei edes hymähtänyt, hän odotteli. Kirillov katsahti
häneen viekkaasti.
— Te olette poliittinen petturi ja vehkeilijä, te tahdotte johdattaa
minut filosofian ja hurmion tielle sekä saada aikaan alistumista
karkoittaaksenne vihan ja sitten, kun olen alistunut, pyytää minulta
paperia siitä, että olen tappanut Šatovin.
Pjotr Stepanovitš vastasi melkeinpä luonnollisen hyväntahtoisesti:
— Mitäpä siitä, jos olisinkin roisto, eikö se ole teistä näinä viime
hetkinä aivan yhdentekevää, Kirillov? No niin, miksi me oikeastaan
riitelemme, sanokaa, olkaa hyvä: te olette sellainen ihminen, ja minä
olen tällainen, merkitseekö se mitään? Ja molemmat olemme sen lisäksi...
— Roistoja.
— Niin, ehkäpä olemme roistojakin. Tehän tiedätte, että nuo ovat vain
sanoja.
— Koko elämäni ajan olen tahtonut, että eivät olisi pelkkiä sanoja.
Olen elänytkin vain sen vuoksi, koska en ole sitä tahtonut. Yhä nytkin
vain joka päivä tahdon, että eivät olisi vain sanoja.
— Mitäpä siitä, jokainen etsii aina parempaa. Kalakin... se on,
jokainen etsii omalla tavallaan mukavuuttaan; ja siinä kaikki. Se on jo
liiankin kauan ollut kaikkien tiedossa.
— Mukavuutta, sanot sinä?
— Ei nyt kannata väitellä sanoista.
— Ei, sinä sanoit sattuvasti; olkoon — mukavuutta. Jumala on
välttämätön, ja senvuoksi täytyy hänen olla olemassa.
— Ja sillä hyvä.
— Mutta minä tiedän, että häntä ei ole ja ettei voi ollakaan.
— Se on vieläkin todennäköisempää.
— Etkö sitten käsitä, että näiden kahden ajatuksen kanssa ihminen ei
voi jäädä elämään?
— Onko sitten ammuttava itsensä vai mitä?
— Etkö sinä tosiaankaan ymmärrä, että yksistään jo tämän vuoksi voi
ampua itsensä? Sinä et ymmärrä, että teidän tuhansien miljoonien
ihmisten joukossa on ehkä vain yksi sellainen, yksi, joka ei tahdo ja
joka ei jaksa sitä kestää.
— Minä ymmärrän vain yhden seikan, sen, että te nähtävästi epäröitte...
ja se on hyvin paha asia.
— Stavroginin on myös aate niellyt. — Kirillov ei ollut tajunnut hänen
huomautustansa, vaan käyskenteli yrmeänä huoneessa.
— Mitä sanoitte? — Pjotr Stepanovitš höristi korviansa. — Mikä aate?
Onko hän itse puhunut teille jotakin?
— Ei, arvaan itse. Jos Stavrogin uskookin niin hän ei usko, että hän
uskoo. Jos hän taas ei usko, niin hän ei usko, että hän ei usko.
— Niin, mutta Stavroginilla on muutakin, joka on järkevämpää kuin
tuo... — Pjotr Stepanovitš murahti kärtyisästi koko ajan levottomana
seuraten keskustelun kulkua sekä kalpeata Kirillovia.
»Piru vieköön, se ei ammu itseänsä», hän ajatteli, »olen sen aina
aavistanut; aivojen kieroutta eikä muuta mitään; tuollaisia nilviäisiä!»
— Sinä olet viimeinen, joka olet minun luonani: en tahtoisi erota
sinusta epäsovussa, — Kirillov sanoi sen, aivan kuin olisi tarjonnut
hänelle lahjan.
Pjotr Stepanovitš ei vastannut heti. »Piru vieköön, mitä tämä taas on
olevinaan?» hän ajatteli uudelleen.
— Uskokaa minua, Kirillov, että minulla ei ole mitään teitä vastaan
ihmisenä, henkilökohtaisesti, ja aina...
— Sinä olet roisto, ja sinulla on valheellinen järki, mutta minä olen
samanlainen kuin sinäkin, ja siksi ammun itseni, mutta sinä jäät eloon.
— Te siis tahdotte oikeastaan sanoa, että minä olen niin halpamainen,
että tahdon jäädä eloon.
Hän ei vielä osannut päätellä, mahtoiko olla edullista vai epäedullista
keskustella tällä tavoin tänä hetkenä, ja päätti »antautua
olosuhteiden varaan». Mutta se Kirillovin ainainen ylemmyyden ja
ilmeisen halveksumisen sävy, jonka hän tunsi kohdistuvan itseensä,
oli aina ennenkin häntä harmittanut ja nyt vielä enemmän kuin koskaan
aikaisemmin. Luultavasti sen vuoksi, että Kirillov, jonka oli määrä
ehkäpä jo tunnin kuluttua kuolla (Pjotr Stepanovitš piti tätä
mahdollisena), näytti hänestä vain jonkinlaiselta puoli-ihmiseltä,
joltakulta sellaiselta, jolle ei enää olisi saanut antaa oikeutta
osoittaa ylimielisyyttä.
Te taidatte kerskailla sillä, että aiotte ampua itsenne?
Olen aina ihmetellyt, että kaikki jäävät eloon, Kirillov ei kuullut
hänen huomautustaan.
— Hm! Aatehan se on tietysti sekin, mutta... Apina, sinä myönnät
voittaaksesi minut. Vaiti, sinä et ymmärrä mitään. Jos ei ole Jumalaa,
niin minä olen jumala.
— Kas tuota kohtaa juuri minä en ole koskaan ymmärtänytkään. Miksi te
sitten olisitte jumala?
— Jos Jumala on, niin kaikki on vain hänen tahtoansa, ja hänen
tahdostansa minä en voi. Jollei ole, niin koko tahto on minun, ja minä
olen velvollinen ilmentämään oman tahtoni.
— Oman tahtonne? Miksi olette velvollinen?
— Siksi, että kaikki tahto on tullut omakseni. Eikö tosiaankaan kukaan
koko planeetallamme tehtyään lopun Jumalasta ja alettuaan uskoa omaan
tahtoonsa ole rohjennut julistaa oman tahtonsa kaikkein korkeinta
määrää? Tämähän on aivan samaa kuin kertomus köyhästä, joka sai
perinnön ja säikähti eikä rohjennut lähetä säkkiä pitäen itseänsä liian
heikkona ottamaan sen haltuunsa. Minä tahdon ilmentää oman tahtoni.
Olkoonpa, että olenkin ainoa, mutta teen sen.
— Tehkää se siis.
— Minun velvollisuuteni on ampua itseni, sillä se on kaiken oman tahdon
korkein määrä, — tappaa itse itsensä.
— Mutta ettehän te yksin tapa itseänne, itsemurhaajiahan on paljon.
— Niillä on jokin syy. Mutta ilman mitään syytä, vain ilmentääkseeni
oman tahtoni minä yksin teen siten.
»Se ei ammu», välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä.
— Tiedättekö mitä, — hän huomautti ärtyneesti, — minäpä teidän
asemassanne osoittaakseni oman tahtoni tappaisin jonkun toisen enkä
itseäni. Voisitte sillä tavoin olla vielä hyödyksikin. Minäpä voisin
teille osoittaa vielä lisäksi jonkun, jollette säikähdä. Silloin olisi
ehkä parasta, että tänään ette ampuisikaan itseänne, voidaan sopia
siitä.
— Tappaa toinen olisi kaikkein alhaisin oman tahdon ilmentämistapa, ja
näin saneessasi sinä osoitat olevasi kaltaisesi. Minä en ole sinä: minä
tahdon korkeimman määrän ja tapan itseni.
»Tuon perille hän lienee päässyt pelkästään oman järkensä avulla»,
jupisi Pjotr Stepanovitš itsekseen vihaisesti.
— Minun velvollisuuteni on julistaa epäuskoa. — Kirillov käyskenteli
huoneessa. — Mielestäni ei ole olemassa korkeampaa aatetta kuin se,
että Jumalaa ei ole olemassa. Ihmiskunnan historia on puolellani.
Ihminen ei ole koskaan tehnytkään muuta kuin koettanut keksiä Jumalaa
voidakseen elää tappamatta itseänsä. Se on ollut maailman historian
pääsisällyksenä aivan tähän saakka. Minä yksin koko maailman historian
aikana en ole tahtonut keksiä Jumalaa. Saakoot sen tietää kerta
kaikkiansa..
»Ei ammu.» Pjotr Stepanovitš kävi levottomaksi.
— Kukapa sen saisi tietää. — Hän koetti yllyttää tätä. — Täällä ei ole
muita kuin minä ja te; Liputinko ehkä?
— Kaikkien on saatava tietää; kaikki saavat tietää. Ei ole mitään
salaista, mikä ei tulisi julki. Niin on sanonut _Hän_.
Ja hurmiosta väristen hän osoitti Vapahtajan kuvaa, jonka edessä paloi
lamppunen. Pjotr Stepanovitš raivostui suorastaan.
— Häneen te kai sittenkin yhä uskotte ja sytytitte lamppusenkin; eikö
liene »kaiken varalta»?
Kirillov oli vaiti.
— Tiedättekö, minun mielestäni te uskotte ehkä jo enemmän kuin joku
pappi.
— Kehen? _Häneenkö?_ Kuulehan, — Kirillov pysähtyi ja liikkumattomin,
raivokkain katsein tuijotti suoraan eteensä. — Kuule, tämä on suuri
aate; maan päällä oli yksi päivä ja maan keskellä seisoi kolme ristiä.
Toinen ristillä uskoi niin, että sanoi toiselle: »Tänä päivänä olet
minun kanssani paratiisissa». Päivä loppui, molemmat kuolivat, menivät
pois eivätkä löytäneet paratiisia eivätkä ylösnousemusta. Ennustus
ei käynyt toteen. Kuulehan; tämä ihminen oli suurin koko maailmassa.
Hän muodosti sen, minkä vuoksi maailman tulee elää. Koko planeetta
kaikkinensa olisi ilman tätä ihmistä — pelkkää hulluutta. Ei ole
ollut ennen eikä ole tullut hänen jälkeensä samanlaista, ei koskaan,
niin ihmeellistä kuin se onkin. Siinäpä se ihme onkin, ettei ole
ollut eikä tule toista samanlaista koskaan. Mutta jos kerran on niin,
että luonnon lait eivät säästäneet edes _Tätä_, eivät säälineet edes
ihmettänsä, vaan pakottivat hänetkin elämään valheen keskellä ja
kuolemaan valheen vuoksi, niin siitä ei voi olla muuta seurausta, kuin
että koko planeettakin on valhetta ja perustuu valheeseen ja typerään
pilkantekoon. Siis itse planeetan laitkin ovat valhetta ja perkeleen
huvinäytelmää. Minkä vuoksi siis elää, vastaa, jos olet ihminen?
— Tämä on toinen asia. Minusta tuntuu, että te olette tässä kohden
sekoittanut kaksi en syytä, ja sellainen on hyvin huono perusta. Mutta
olettakaamme, että te olette jumala? Entäpä jos valhe onkin loppunut ja
jos te olette käsittänyt että kaikki valhe johtuu siitä, että entinen
Jumala on ollut olemassa?
— Vihdoinkin olet käsittänyt! — huudahti Kirillov riemukkaasti. —
Sen siis saattaa todella käsittää, jos kerran sellainenkin kuin
sinä olet sen käsittänyt! Ymmärrätkö nyt, että kaikkien pelastus
on siinä, että kaikille todistetaan tämä asia. Kuka sen tekee?
Minä! En ymmärrä, miten ateisti on voinut olla tappamatta itseänsä,
vaikka on tietänyt, että Jumalaa ei ole? Tunnustaa, että Jumalaa ei
ole ja olla samalla tunnustamatta, että itse on muuttunut samalla
jumalaksi, on järjettömyyttä, sillä muuten välttämättä jokainen tappaa
itsensä. Jos tunnustat, olet — kuningas, et tapa itseäsi, vaan elät
kaikessa kunniassasi. Mutta yksi, se, joka on ensimmäinen, sen täytyy
välttämättä tappaa itsensä, sillä kuka muu alkaisi ja todistaisi? Minä
tapan itse itseni välttämättä alkaakseni ja todistaakseni. Minä olen
nyt vielä jumala epävapaasti ja olen onneton, koska olen velvollinen
ilmentämään oman tahtoni. Kaikki ovat onnettomia siksi, että kaikki
pelkäävät oman tahtonsa ilmentämistä. Ihminen on näihin saakka ollut
onneton ja raukka juuri siksi, että on pelännyt osoittaa oman tahdon
korkeinta määrää ja on osoittanut omaa tahtoansa vain salavihkaa kuin
koulupoika. Olen kauhean onneton, sillä pelkään kauheasti. Pelko on
ihmisen kirous... Mutta minä julistan omaa tahtoa, olen velvollinen
uskomaan, että en usko. Minä alan ja lopetan sekä avaan oven. Minä
pelastan. Vain tämä yksin voi pelastaa kaikki ihmiset ja muuttaa
seuraavassa sukupolvessa ihmiset fyysillisesti; sillä nykyisessä
fyysillisessä muodossaan, niin olen sen ajatellut, ihminen ei
mitenkään saata olla ilman entistä Jumalaansa. Minä olen kolme vuotta
etsinyt jumaluudelleni attribuuttia ja olen sen löytänyt: jumaluuteni
attribuutti on — Oma tahto! Tämä on ainoa kohta, jossa voin osoittaa
alistumattomuuttani ja omaa kauheata vapauttani. Sillä tämä vapaus on
kauheata. Minä tapan itseni osoittaakseni tottelemattomuutta ja uutta
kauheata vapauttani.
Hänen kasvonsa olivat luonnottoman kalpeat, katse peloittavan raskas.
Hän oli aivan raivoissaan. Pjotr Stepanovitš luuli hetken, että hän
heti paikalla kaatuisi.
— Anna kynä! — huudahti Kirillov yhtäkkiä aivan odottamatta suorastaan
jo innostuneena; — sanele, allekirjoitan kaiken. Senkin, että tapoin
Šatovin. Sanele, niin kauan kuin tämä minua huvittaa. En pelkää
ylimielisten orjien mielipidettä. Saat itse nähdä, että kaikki salainen
käy julkiseksi! Mutta sinä olet murskautuva... Uskon, uskon!
Pjotr Stepanovitš lennähti paikaltaan ja ojensi silmänräpäyksen
kuluttua hänelle musteastian, paperin ja alkoi sanella ottaen hetkestä
vaarin ja epävarmuudesta vapisten.
— Minä, Aleksei Kirillov, saatan täten tietoonne...
— Seis! En tahdo! Kenen tietoon?
Kirillov vapisi kuin vilutautinen. Tämä tiedoksianto ja jokin aivan
erikoinen ja äkillinen ajatus näytti yhtäkkiä nielleen hänet kokonaan
aivan kuin se olisi ollut jokin ulospääsy johon hänen kiusautunut
henkensä itsepintaisesti näytti pyrkivän, vaikkapa vain yhdeksi,
yhdeksi ainoaksi hetkeksi.
— Kenen tietoon? Tahdon sen tietää.
— Ei kenellekään, kaikille, ensimmäiselle, joka sen lukee. Miksi niin
tarkasti? Koko maailmalle!
— Koko maailmalle? Hurraa! Eikä suinkaan minkäänlaista katumusta. En
tahdo katua enkä tahdo esivallalle.
— Ei, ei suinkaan sitä tarvitakaan, piru periköön esivallan! Mutta
kirjoittakaahan, jos kerran aiotte sitä tosissanne! — kivahti Pjotr
Stepanovitš hänelle hysteerisesti.
— Seis! Tahdon, että ylimmäksi tulee turpa josta kieli pistää ulos.
— Mitä joutavia! — Pjotr Stepanovitš suuttui. — Senhän voi saada aikaan
ilman piirustustakin, pelkin tyylivivahduksin.
— Vivahduksin? — Hyvä! Niin, vivahduksin, vivahduksin! Sanele
vivahduksin!
— »Minä, Aleksei Kirillov», — Pjotr Stepanovitš saneli lujasti ja
käskevästi Kirillovin olan yli kumartuneena, tarkaten jokaista
kirjainta, jonka tämä kiihtymyksestä vapisevin käsin piirsi paperille,
— »minä, Kirillov, ilmoitan täten, että tänään lokakuun... p:nä, illan
suussa, noin kello kahdeksan tapoin puistossa ylioppilas Šatovin,
kavaltamisen ja julistuksia sekä Fedjkaa koskevan ilmiannon vuoksi, ja
että Fedjka on piileskellyt meidän molempien luona Filippovin talossa
kymmenenä yönä. Tapan itseni tänä päivänä revolverilla, mutta en sen
vuoksi, että katuisin ja pelkäisin teitä, vaan koska olen jo ulkomailla
ollessani päättänyt lopettaa elämäni.»
— Siinäkö kaikki? — huudahti Kirillov harmissaan ja ihmetellen.
— Ei sanaakaan lisää! — Pjotr Stepanovitš viittasi kädellään yrittäen
saada asiakirjan hänen kädestään haltuunsa.
— Seis! — Kirillov asetti kätensä lujasti paperille. — Seis, joutavia!
Tahdon sanoa, kenen kanssa tapoin. Miksi vain Fedjkasta? Entä tulipalo?
Tahdon kaiken ja tahdon lisäksi puhua suuni puhtaaksi vivahduksin,
vivahduksin!
— Riittää, Kirillov, vakuutan teille, että tämä riittää! — Pjotr
Stepanovitšin ääni oli suorastaan rukoileva, ja hän vapisi pelätessään
Kirillovin repivän paperin. — Jotta ne uskoisivat, täytyy sanoa
mahdollisimman hämärästi, juuri näin, juuri näin, viittauksin. Ei saa
näyttää muuta kuin totuuden nurkkaa, juuri sen verran, että saa heidän
ruokahalunsa hereille. Kyllä ne aina osaavat itse valehdella lisää, ja
itseäänhän ne uskovat aina enemmän kuin meitä, mutta sehän on kaikkein
parasta, kaikkein parasta! Antakaa tänne! Tämä keino on jo tarpeeksi
suurenmoinen! Antakaa, antakaa tänne!
Ja hän yritti taas siepata paperin. Tuijottavin silmin Kirillov
kuunteli, ja näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut jotakin käsittää,
mutta hän oli jo lakannut ymmärtämästä.
— Oh, piru! — Pjotr Stepanovitš suutahti. — Eihän hän ole edes
allekirjoittanut tätä! Mitä te nyt siinä tuijotatte? Allekirjoittakaa!
— Tahdon suuni puhtaaksi... — mörisi Kirillov, mutta otti kuitenkin
kynän ja kirjoitti nimensä. — Tahdon suuni puhtaaksi...
— Kirjoittakaa alle: _Vive la république_, ja se riittää.
— Hurraa! — Kirillov aivan kiljaisi riemusta. — _Vive la république
démocratique, sociale et universelle ou la mort!_... Ei, ei, ei sillä
tavalla. _Liberté, égalité, fraternité ou la mort_. — Kas näin on
parempi, näin on parempi, —näin hän kirjoitti nautinnon ilmein oman
nimensä alle.
— Riittää jo, riittää! — toisteli Pjotr Stepanovitš.
— Seis, vielä vähän... Tiedätkö, kirjoitan vielä kerran ranskaksi:
»_de Kiriloff, gentilhomme russe et citoyen du monde_». — Hahhahhaa, —
hän ratkesi nauramaan ääneen. — Ei, ei, ei, seis, tämä olisi vieläkin
paremmin, — heureka: gentilhomme seminariste russe el citoyen du monde
civilisé! Kas tämä on kaikkein paras. — Hän hypähti sohvalta, sieppasi
äkkiä ikkunalta revolverin ja juoksi toiseen huoneeseen sekä sulki
tarkoin oven jälkeensä. Pjotr Stepanovitš vaipui hetkeksi mietteisiinsä
tarkastellen ovea.
»Jos se tapahtuu nyt, niin ehkäpä ampuukin, mutta jos hän rupeaa
miettimään, niin siitä ei tule mitään.»
Hän otti käteensä paperin, kävi istumaan ja vilkaisi siihen uudelleen.
Kirjoituksen sanamuoto näytti olevan hänen mieleensä.
»Mitä oikeastaan nyt tarvitaan? Tarvitaan, että he joksikin aikaa
menisivät kokonaan päästään pyörälle ja että he joutuisivat pois
jäljiltä. Puisto? Kaupungissa ei ole puistoa, järkensä avulla he kai
tulevat siihen, että tarkoitetaan Skvorešnikia, mutta kunnes he tulevat
niin pitkälle, siihen kuluu aikaa, kunnes rupeavat etsimään — aikaa
tarvitaan siihenkin, ja kun ruumis löydetään, — niin sanovat, — tuo
on siis totta; kaikki on siis totta, sekin, mitä siinä on Fedjkasta.
Ja mitä tarkoitetaan Fedjkalla: Fedjka on samaa kuin — tulipalo,
Lebjadkinit: kaikki siis on alkanut täältä, Filippovin talosta, eivätkä
he ole huomanneet mitään, eivät ole nähneet mitään, — ja se saattaa
heidät kokonaan ymmälle! Meikäläisistä heille ei joudu ainoakaan
mieleen; Šatov ja Kirillov, Fedjka ja Lebjadkin; ja miksi ne ovat
tappaneet toinen toisensa — kas siinä heille uusi pulma. Mutta piru
vieköön, laukausta ei vain kuulu!...»
Vaikka hän lukikin ihaillen sepustustansa, niin kuitenkin hän
joka hetki pelokkaan levottomana kuulosteli ja — suuttui äkkiä.
Säikähtäneenä hän katsahti kelloansa. Oli jo myöhäistä, ja Kirillovin
poistumisesta oli kulunut jo kymmenen minuuttia. Siepattuansa mukaansa
kynttilän hän lähti kohti sen huoneen ovea, jonka taakse Kirillov
oli sulkeutunut. Aivan oven luona juolahti vielä hänen mieleensä,
että kynttiläkin oli palanut melkein loppuun, se saattoi ehkä jo
kahdenkymmenen minuutin kuluttua sammua kokonaan, eikä toista
ollut. Hän tarttui lukkoon ja kuulosteli varovaisesti, kuuluisiko
minkäänlaista ääntä. Äkkiä hän avasi oven ja kohotti kynttilää. Joku
kiljahti ja hyökkäsi häntä kohden. Voimainsa takaa hän paukahdutti
oven kiinni ja nojautui taas sitä vastaan, mutta kaikki oli jo taas
hiljennyt, — kuolon hiljaisuus vallitsi.
Kauan hän seisoi epäröiden kynttilä kädessään. Sinä hetkenä, kun hän
oli avannut oven, hän oli tuskin ennättänyt nähdä Kirillovin, jonka
kasvot hän kuitenkin oli vilahdukselta huomannut syvällä huoneessa,
ikkunan luona, kun tämä kuten raivostunut eläin oli äkkiä hyökännyt
häntä kohti. Pjotr Stepanovitš vavahti, asetti kynttilän nopeasti
pöydälle, otti esille revolverin ja hypähti varpaillaan huoneen
päinvastaiseen nurkkaan, niin että jos Kirillov olisi avannut oven ja
uhannut revolverilla pöytää kohti, hän olisi ehtinyt vielä tähdätä ja
laukaistakin ennen Kirillovia.
Pjotr Stepanovitš ei uskonut enää vähääkään itsemurhaan. »Seisoi
keskellä huonetta ja ajatteli», — ajatus lennähti vihurina Pjotr
Stepanovitšin aivoihin. — »Sitäpaitsi tuo pimeä, kauhistuttava huone...
hän kiljaisi ja hyökkäsi kohti — tässä on kaksi mahdollisuutta.
Joko minä häiritsin häntä juuri sinä hetkenä, jolloin hän oli
laukaisemaisillaan, taikka... taikka hän seisoi ja mietti parhaillaan,
miten tappaisi minut. Niin se on, hän ajatteli... Hän tietää, että
en lähde täältä, ennenkuin olen hänet tappanut, jos hän ei itse
uskaltaisi, — hänen on siis tapettava minut, että minä en tappaisi
häntä... ja taas, taas siellä on niin hiljaista! Peloittaa aivan! Jospa
hän aukaiseekin oven... sikamaisinta on se, että hän uskoo Jumalaan
pappia pahemmin... ei hän ammu itseänsä, ei missään tapauksessa!
Tuollaisia, jotka 'oman järkensä ohjaamina' ovat siihen tulleet,
on nykyjään siinnyt paljon, nilviäisiä! Hyi, piru, entä kynttilä,
kynttilä! Neljännestunnin kuluttua se varmasti palaa loppuun... Tämä
täytyy lopettaa; lopettaa mistä hinnasta hyvänsä Niin no, nythän
voi tappaakin... kun on tämä paperi, niin eivät ne luule, että minä
olen tappanut. Sen voi taittaa ja asettaa käteen lattialle yhdessä
laukaistun revolverin kanssa, niin että on pakko luulla, että hän
itse... Voi piru, miten hänet tappaisi? Minä aukaisen, mutta hän
hyökkää taas ja ampuu ennen minua. E-ei, piru, tietenkin hän laukaisee
harhaan!»
Näin hän kiusasi itseänsä vapisten aikeensa välttämättömyyttä ja
omaa epäröimistänsä.. Lopulta hän otti kynttilän ja läheni taas ovea
kohottaen revolverin ampuma-asentoon; vasemmalla kädellänsä, jossa hän
piteli kynttilää, hän painoi oven kahvaa. Mutta hän ei osannut tarttua
siihen kyllin taitavasti: kahva narahti, syntyi vingahtava ääni.
»Nyt se ampuu aivan suoraan!» välähti Pjotr Stepanovitšin mielessä.
Voimainsa takaa hän potkaisi jalallaan ovea, kohotti kynttilää ja
ojensi revolverinsa; mutta ei kuulunut laukausta, ei huutoa...
huoneessa ei ollut ketään.
Hän vavahti. Huoneesta ei voinut päästä mihinkään, se oli umpinainen,
eikä siitä voinut paeta minnekään. Hän kohotti vielä enemmän kynttilää
ja koetti tarkastaa huolellisemmin: Huoneessa ei ollut kerrassaan
ketään. Puoliääneen hän kutsui Kirillovia, sitten toisen kerran
äänekkäämmin; kukaan ei vastannut.
»Onkohan hän paennut ikkunasta?»
Yhden ikkunan avattava tuuletusruutu oli todellakin auki. »Järjetöntä,
eihän hän ole voinut tuosta paeta.» Pjotr Stepanovitš meni huoneen
poikki suoraan ikkunan luo. »Ei ole voinut mitenkään.» Samassa hän
kääntyi nopeasti, ja jokin aivan tavaton seikka sai hänet järkähtämään.
Aivan ikkunoita vastassa olevalla seinällä oikealla ovesta oli
kaappi. Tämän kaapin oikealla puolella, nurkassa, joka jäi toisen
seinän ja kaapin vähin, seisoi Kirillov ja seisoi hyvin omituisesti,
— liikkumatta, täysin ojentautuneena, kädet sivuilla, pää koholla ja
lujasti nojaten takaraivoaan seinään, aivan nurkassa, aivan kuin olisi
tahtonut sulloa itsensä sinne ja piilottautua. Kaikista merkeistä
päättäen hän oli todella yrittänyt piilottautua, mutta sitähän oli
oikeastaan vaikeata uskoa. Pjotr Stepanovitš seisoi hieman vinoittain
nurkasta ja saattoi siis erottaa vain ne vartalon osat, jotka eniten
pistivät esiin. Hän ei yhä vieläkään rohjennut siirtyä enemmän
vasemmalle nähdäkseen Kirillovin kokonaan ja voidakseen ratkaista
arvoituksen. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti... Ja samassa hänet
valtasi täydellinen raivo; hän riuhtaantui paikaltaan, alkoi huutaa ja
jalkojaan tömistellen raivokkaasti hyökkäsi kauhistuttavalle paikalle.
Mutta tultuansa lähelle hän taas pysähtyi kuten maahan naulittu,
vieläkin enemmän kauhistuen. Eniten hämmästytti häntä se, että
tuo olento hänen huudoistansa ja raivostansa huolimatta ei edes
liikahtanut, ei edes hievahtanut, ei liikahduttanut ainoatakaan jäsentä
— tämä oli aivan kuin kivettynyt tai aivan kuin vahakuva. Kasvojen
kalpeus oli luonnoton, mustat silmät aivan liikkumattomat, ja ne
tuijottivat johonkin kaukana olevaan pisteeseen. Pjotr Stepanovitš vei
kynttilän alas ja kohotti sen taas ylös, valaisi ja tarkasteli kasvoja
eri puolilta. Samassa hän oli huomaavinaan, että vaikka Kirillov
katselikin jonnekin eteensä, hän syrjästä näki hänetkin, ehkäpä seurasi
hänen liikkeitänsäkin. Tällöin hänen mieleensä juolahti kohottaa tuli
suoraan vasten »tuon roiston» kasvoja, kärventää niitä ja nähdä, mitä
tämä silloin tekisi. Yhtäkkiä hänestä näytti, kuin Kirillovin leuka
olisi vavahtanut ja hänen huulilleen ilmestynyt pilkallinen hymynhäive,
— aivan kuin tämä olisi arvannut hänen ajatuksensa. Hän vapisi ja
ymmärtämättä itsekään, mitä teki, tarttui lujasti Kirillovia olkapäähän.
Sen jälkeen tapahtui jotakin sangen mieletöntä ja niin äkillistä,
että Pjotr Stepanovitš ei myöhemminkään koskaan saattanut kerrata
muistojansa aivan järjestyksessä. Tuskin hän oli koskenut Kirilloviin,
kun tämä nopeasti taivutti päätänsä ja löi päällään hänen käsistänsä
maahan kynttilän. Kynttilänjalka lensi helähtäen lattialle, ja
kynttilä sammui. Samalla hän tunsi kauheata kipua vasemman kätensä
pikkusormessa. Hän kiljaisi, ja jälkeenpäin hän saattoi muistaa vain
sen, että hän raivoissaan oli iskenyt kaikin voimin kolme kertaa
revolverillaan häneen takertunutta, hänen sormeansa purevaa Kirillovia.
Lopulta hän sai sormensa riuhtaistuksi irti, ja samalla hän jo suin
päin lähti juoksemaan huoneesta haparoiden pimeässä tietä. Hänen
jälkeensä sinkoili huoneesta kauheita huudahduksia:
— Heti, heti, heti, heti!...
Tämä toistui ainakin kymmenen kertaa. Mutta hän juoksi yhä ja oli jo
ennättänyt kuistikkoon, kun samassa kajahti kova laukaus. Tällöin hän
pysähtyi pimeään kuistikkoon ja koetti koota ajatuksiansa ainakin
viisi minuuttia. Lopulta hän taas palasi huoneisiin. Mutta täytyi
saada jostakin kynttilä. Eihän tarvinnut oikeastaan muuta kuin hakea
oikealta, kaapin luota lattialta kynttilänjalka; mutta millä saisi
kynttilänpätkän sytytetyksi? Hänen mieleensä juolahti eräs hämärä
muisto: hän oli muistavinaan, että eilen, kun hän oli juossut keittiöön
käydäkseen käsiksi Fedjkaan, hän oli huomannut nurkkahyllyllä ison,
punaisen tulitikkurasian. Haparoiden hän lähti vasemmalle keittiön
ovea kohti, löysi sen, sivuutti kuistikon ja alkoi laskeutua
portaita alas. Hyllyltä siltä samalta paikalta, jonka hän muisti,
hän sai pimeässä harotuksi käteensä täyden, vielä aloittamattoman
tulitikkurasian. Tulta sytyttämättä hän karkasi kiireesti ylös, ja
vasta kaapin luona, vasta sillä paikalla, jossa hän oli revolverilla
lyönyt häntä purevaa Kirillovia, hän äkkiä muisti purrun sormensa
ja tunsi samana hetkenä siinä myös sietämätöntä kipua. Hampaitansa
kiristellen hän jotenkuten sai kynttilänpätkän sytytetyksi, istutti sen
taas kynttilänjalkaan ja katsahti ympärilleen. Ikkunan luona, juuri
sen luona, jonka tuuletusruutu oli auki, oli Kirillovin ruumis, jalat
päin huoneen oikeata nurkkaa. Laukaus oli suunnattu oikeaan ohimoon,
ja luoti oli tullut ulos vasemmalta puolelta lävistettyään pääkallon.
Näkyi veren pärskeitä ja ulosvuotaneita aivoja. Revolveri oli jäänyt
lattialle hervahtaneen itsemurhaajan käteen. Kuolema oli nähtävästi
seurannut silmänräpäyksessä. Tarkasteltuaan ruumiin huolellisesti
Pjotr Stepanovitš kohottautui ja lähti pois varpaisillaan, sulki oven,
asetti kynttilän etumaisen huoneen pöydälle, ajatteli hetken ja päätti
sitten olla sammuttamatta sitä, sillä hän käsitti, että se ei voinut
saada aikaan tulipaloa. Vilkaistuaan vielä kerran pöydällä olevaan
asiakirjaan hän hymähti koneenomaisesti ja lähti sitten jostakin
syystä yhä vielä varpaisillaan pois talosta. Hän kapusi taas Fedjkan
käytävästä ulos ja peitti jälkensä huolellisesti, kuten ennenkin.