I.

Virginski oli päivän kuluessa tarvinnut ainakin pari tuntia

saadakseen ilmoitetuksi kaikille _meikäläisille_, että Šatov ei

missään tapauksessa ilmiantaisi heitä, sillä vaimo oli palannut hänen

luoksensa, lapsi oli hänelle syntynyt eikä, »sikäli kuin ihmissielua

voi ymmärtää», mitenkään saattanut olettaa, että hän tällaisena hetkenä

voisi käydä vaaralliseksi. Mutta hämmästyksekseen hän ei tavannutkaan

kotoa ketään muuta kuin Erkelin ja Ljamšinin. Erkel oli kuunnellut

häntä ääneti ja katsellen häntä kirkkaasti suoraan silmiin, hänen

kysymykseensä taas: »Meneekö hän sinne kello kuudelta vai eikö», hän

oli vastannut kirkkaasti hymyillen, että »tietenkin hän menee».

Ljamšin makasi nähtävästi kovin pahasti sairaana, pää peitteen sisässä

hupussa. Sisäänastuvaa Virginskiä hän säikähti, ja heti kun tämä

oli alkanut puhua, hän oli yht'äkkiä ruvennut huitomaan käsillään,

jotka hän oli vetänyt esiin peitteen alta, ja rukoili tätä jättämään

hänet rauhaan. Mutta sen, mikä koski Šatovia, hän kuitenkin kuunteli.

Ilmoituksen, että Virginski ei ollut tavannut ketään muita kotoa, hän

otti vastaan hyvin hämmästyneenä. Kävi selville, että hän oli jo saanut

tietää (Liputinilta) Fedjkan kuolemasta ja kertoili tästä kiirehtien

ja katkonaisesti Virginskillekin, mikä taas sai tämän vuorostaan

hämmästymään. Virginskin suoraan kysymykseen, oliko lähdettävä vai

eikö, hän vain vastaukseksi alkoi taas huitoa käsillään ja rukoili

rukoilemalla tätä »jättämään hänet rauhaan» ja että »hän oli syrjäinen

eikä tietänyt mistään mitään». Virginski palasi kotiinsa aivan

lamaantuneena ja hyvin levottomana; raskasta hänestä oli sekin, että

hänen oli pakko salata kaikki perheeltänsä; hän oli tottunut olemaan

aina avomielinen vaimollensa, ja jos hänen kuumeisissa aivoissansa

tänä hetkenä ei olisi syttynyt erästä aivan uutta ajatusta, joka

oli sovittava kaikki tulevaiset suunnitelmat, niin varmasti hän

olisi joutunut vuoteen omaksi kuten Ljamšinkin. Mutta tämä uusi

suunnitelma antoi hänelle voimaa, eikä siinä vielä kyllin, suorastaan

kärsimättömästi hän alkoi odotella määrähetkeä, läksipä vielä

aikaisemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan kokoontumispaikalle.

Paikka oli hyvin synkkä, Stavroginien äärettömän laajan puiston

perällä. Myöhemmin minä aivan tahallani kävin sitä katsomassa. Kuinka

synkältä se mahtoikaan näyttää tänä tylyn koleana syysiltana. Siitä

kauempana oli vanha rauhoitettu metsä; mahtavat satavuotiset hongat

piirtyivät pimeyteen tummina ja epäselvinä läikkinä. Oli niin pimeätä,

että kahden askelen päästä oli mahdotonta erottaa ihmistä, mutta Pjotr

Stepanovitš, Liputin ja Erkel olivat tuoneet muassaan lyhdyt. On

tuntematonta, miksi ja milloin tänne oli aikoina, joihin ei edes muisti

ulottunut, hiomattomista kivenlohkareista muodosteltu hauskannäköinen

luola. Pöytä ja penkit luolan sisällä olivat jo aikoja sitten

mädäntyneet ja lahonneet. Noin kahdensadan askelen päähän oikealle

päin ulottui puiston järjestyksessä kolmas lammikko. Nämä kolme

lammikkoa, joista ensimmäinen oli aivan talon edustalla, olivat kaikki

perätysten, niin että viimeinen niistä oli noin virstan päässä talosta,

aivan puiston laidassa. Tuskin oli luultavaa, että minkäänlainen

hälinä, huuto tai vaikkapa laukauskin saattoi kuulua Stavroginin talon

asukkaiden korviin, talon, josta isäntäväki oli poistunut. Kun Nikolai

Vsevolodovitš oli eilen lähtenyt ja samoin myös Aleksei Jegorytš, ei

koko taloon ollut jäänyt muuta kuin noin viisi, kuusi henkeä ja nekin

niin sanoakseni invalidiväkeä. Joka tapauksessa saattoi pitää täysin

varmana, että vaikkapa joku näistä täällä yksinäisyydessä oleskelevista

asukkaista kuulisikin huutoja tai avunpyyntöjä, niin se enintään

herättäisi kauhua, mutta tuskin ainoakaan heistä liikahtaisi hyvin

lämmitetyiltä uuneiltansa ja lämpöisiltä pankoiltansa kenenkään avuksi.

Kello oli tuskin kahtakymmentä minuuttia yli kuuden, kun kaikki muut,

paitsi Erkel, joka oli komennettu hakemaan Šatovia, olivat jo koolla.

Pjotr Stepanovitš ei ollut tällä kertaa viivytellyt. Hän oli tullut

Tolkatšenkon mukana. Tolkatšenkon kulmat olivat kurtussa, ja hän

näytti huolestuneelta; kaikki teeskentely ja röyhkeän kehuskeleva

päättäväisyys oli tipo tiessään. Hän pysytteli Pjotr Stepanovitšin

lähellä, ja näytti siltä, kuin hän äkkiä olisi käynyt tälle rajattoman

uskolliseksi: usein hän hätäillen tunkeusi kuiskaamaan tälle jotakin;

mutta tämä ei juuri koskaan vastannut hänelle mitään, joskus vain

murahti jotakin päästäkseen hänestä irti.

Šigaljov ja Virginski olivat tulleet jo hieman aikaisemmin kuin

Pjotr Stepanovitš, ja tämän tultua he siirtyivät hieman syrjään,

vaipuen syvään ja selvästi tahalliseen äänettömyyteen: Stepanovitš

kohotti lyhtyä ja tarkasteli heitä välinpitämättömän ja loukkaavan

huolellisesti.

»Haluavat nähtävästi puhua», vilahti hänen mielessään.

— Eikö Ljamšinia ole? — hän kysäisi Virginskilta. Kuka teistä sanoi

hänen olevan sairaana?

— Minä olen täällä, — Ljamšin yht'äkkiä huudahti ilmestyen samassa

puun takaa. Hänen yllään oli talvitakki, ja hän oli matkapeitteeseen

kiedottu, niin että oli sangen vaikeata nähdä hänen kasvojansa edes

lyhdyn avulla.

— Liputin siis vain puuttuu?

Ja äänettömänä Liputin astui esiin luolasta.

Pjotr Stepanovitš kohotti taas lyhtyänsä.

— Miksi olette piiloutunut sinne, miksi ette tule esille?

— Oletan, että meillä sentään kaikilla on henkilökohtainen vapaus...

ohjata itse toimiamme, — mörähti Liputin käsittämättä oikein itsekään

selvästi, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš koroitti ääntänsä, ensi kerran

luopuen kuiskaavasta puhetavastansa, mikä teki vaikutuksensa. — Luulen

teidän täydellisesti ymmärtävän, että teidän ei nyt sovi konstailla.

Eilenhän jo keskusteltiin kaikesta ja märehdittiin kaikki valmiiksi,

suoraan ja ratkaisevasti. Mutta, kuten näen naamoistanne, joillakuilla

lienee vielä jotakin sydämellänsä; siinä tapauksessa pyydän teitä

kiiruhtamaan. Piru vieköön, aika on täpärällä, aika on täpärällä, ja

Erkel voi tuoda hänet minä hetkenä hyvänsä...

— Hän tuo hänet varmasti, — Tolkatšenko piti jostakin syystä

tarpeellisena sanoa tokaista.

— Jollen erehdy, niin ensin tapahtuu kirjapainimen luovuttaminen? —

tiedusteli Liputin, aivan kuin ei olisi oikein tietänyt itsekään, minkä

vuoksi hän teki tuon kysymyksensä.

— Niinpä tietenkin, eihän hyvää tavaraa saa heittää hukkaan, — Pjotr

Stepanovitš kohotti lyhtynsä aivan hänen kasvojensa kohdalle. —

Mutta eilenhän nimenomaan sovittiin siitä, että sitä ei toden teolla

vastaanotettaisi. Osoittakoon hän vain tarkasti paikan, kohdan, johon

se on kaivettu maan sisään; me kyllä pengomme itse sen sieltä esille.

Tiedän kyllä, että se on jossakin kymmenen askelen päässä jostakin

tämän luolan nurkasta... Mutta, piru vieköön, kuinka tekin, Liputin,

olette saattanut sen unohtaa? On jo sovittu siitäkin, että te kohtaatte

hänet ensin yksin ja sitten lähestymme me... Omituista, että kyselette

noin, vai suottako te vain sillä tavalla?

Liputin vaikeni synkkänä. Kaikki olivat ääneti. Tuuli vain humahteli

liikutellessaan honkien latvoja.

— Toivon, hyvät herrat, että kukin teistä täyttää velvollisuutensa, —

sanoi Pjotr Stepanovitš näin äkkiä kärsimättömästi.

— Tiedän, että vaimo on palannut Šatovin luo ja synnyttänyt lapsen,

— alkoi Virginski puhua näin levottomana, hätäisesti, voiden tuskin

lausua sanoja ja elehtien käsillään. — Sikäli kuin ihmissielua voi

ymmärtää... olen aivan varma siitä, että hän ei nyt ilmianna... sillä

hän on nyt onnen tilassa, niin että minä jo äsken kävin kaikkien luona,

mutta en tavannut ketään, niin että ehkäpä ei nyt mitään tarvitakaan...

Hän pysähtyi, hänen hengityksensä salpautui.

— Jos te, herra Virginski, yht'äkkiä tulisitte onnelliseksi, — Pjotr

Stepanovitš astui askelen häntä kohti, — niin siirtäisittekö te, ei

ilmiantoa tietenkään, siitähän ei voisi olla puhettakaan, vaan jonkin

uhkarohkean, kansalaisen urotyön, jonka te olisitte päättänyt tehdä

ennen tuon onnen puhkeamista ja jonka suorittamista te olisitte pitänyt

ehdottomana velvollisuutenanne siitäkin huolimatta, että se olisi

uhkarohkeata ja että sitä seuraisi onnen menetys?

— En, en luopuisi! En mistään hinnasta luopuisi, — huudahti Virginski

näin jollakin tavoin kauheasti, tarpeettoman kuumeisesti ja alkoi

samassa liikkua eteenpäin.

— Te siis mieluummin tahtoisitte tulla jälleen onnettomaksi kuin

petturiksi?

— Aivan niin, aivan niin... Aivan päinvastoin minä mieluummin tahtoisin

olla täydellinen petturi, ei, ei, ei niin... en ollenkaan petturi, vaan

päinvastoin mieluummin täydellisesti onneton kuin petturi.

— No niin, tietäkää siis, että Šatov pitää ilmiantoansa kansalaisen

urotyönä, kaikkein ylevimpänä vakaumuksenaan, ja siitä todistuksena on

se, että hän täten oikeastaan itse myös jättäytyy esivallan käsiin,

vaikka on sekin mahdollista, että hänet hänen tämän ilmiantonsa vuoksi

armahdetaan. Tuollainen ei koskaan peräydy. Ei mikään onni sokaise

sellaista; päivän kuluttua hän herää taas soimaten itseänsä, lähtee

ja tekee tehtävänsä. Sen lisäksi minä puolestani en näe vähintäkään

onnea siinä, että vaimo kolmen vuoden eron jälkeen on palannut hänen

luoksensa synnyttämään Stavroginin lasta.

— Mutta eihän kukaan ole tuota ilmiantoa nähnyt, — virkkoi Šigaljov

painavasti.

— Ilmiannon olen minä nähnyt, — kirkaisi Pjotr Stepanovitš, — sellainen

on olemassa, ja kaikki tämä on kauhean typerää, hyvät herrat.

— Mutta minä, — Virginskin sisällä alkoi kuohua, — minä panen

vastalauseeni... Minä panen vastaan kaikin voimin... Minä tahdon...

Kas tätä minä tahdon: Minä tahdon, että hänen tänne tultuansa me

kaikki yhdessä kysymme häneltä: jos se on totta, niin hänet on saatava

katumaan aiettansa ja päästettävä hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi.

Joka tapauksessa täytyy pitää oikeudenkäynti; oikeuden mukaan, eikä

sillä tavoin, että me ensin kaikki piiloudumme ja sitten hyökkäämme.

— Yhteistä asiaa ei voi jättää kunniasanan varaan, — se olisi

typeryyden huippu! Piru vieköön, kuinka typerää tämä on, hyvät herrat.

Ja nyt juuri! Ja millaisen osan te tahdottekaan ottaa esitettäväksenne

tänä vaaran hetkenä?

— Minä panen vastalauseeni, minä panen vastalauseeni, — jauhoi

Virginski vain omaansa.

— Älkää te ainakaan kiljuko tuolla tavalla, emmehän me kuule

merkkivihellystäkään. Šatov, hyvät herrat... (Piru vieköön, miten

kaikki tämä on typerää juuri nyt!) Johan olen sanonut teille, että

Šatov on slavofiili, siis typerin kaikista ihmisistä... Mutta hyi

piru, kaikki tämä on yhdentekevää, ja minä syljen koko jutulle! Te

saatte jo minutkin aivan pois oikealta tolalta!... Šatov, hyvät

herrat, on maailman myrkyttämä mies, ja koska hän joka tapauksessa

on kuulunut järjestöömme, tahtoopa hän sitä sitten tai ei, niin olen

aina viime hetkeen saakka toivonut, että olisimme voineet häntä

käyttää hyväksemme yhteisessä asiassamme, ja käyttää juuri siten, kuin

tällaista myrkkymielistä ihmistä on käytettävä. Olen koettanut häntä

säästää ja suojella huolimatta aivan varmoista todisteista... Olen

säästänyt häntä sata kertaa enemmän kuin hän ansaitsee! Mutta kaikki

on päättynyt siihen, että hän on ilmiantanut; olkoon se nyt, piru

vie, miten tahansa, syljen koko jutulle!... Mutta koettakoonpa vain

joku teistä livistää nyt pakoon. Ainoallakaan teistä ei ole oikeutta

jättää asiaa sikseen! Te voitte tunkeilla vaikkapa suutelemaan häntä,

jos niin tahdotte, mutta antamanne kunniasanan vuoksi teillä ei ole

oikeutta jättää yhteistä asiaa vaaraan! Näin menettelevät vain siat ja

hallituksen kätyrit!

— Kutka täällä ovat hallituksen kätyrejä? — pisti Liputin väliin

— Ehkä te itse! Paremmin tekisitte, jos olisitte vaiti, Liputin,

te puhutte noin vain tottumuksesta. Kätyreitä, hyvät herrat, ovat

kaikki ne, jotka arkailevat vaaran hetkenä. Pelko saa esille aina

jonkun hölmön, joka viime hetkenä saattaa lähteä juoksemaan ja

huutamaan: »Ai, suokaa minulle anteeksi, minä myyn teille kaikki

toiset!» mutta tiedättekö, hyvät herrat, että teitä ei armahdeta

enää minkään ilmiannon vuoksi. Jospa juridisesti pääsisittekin kahta

astetta vähemmällä, niin kuitenkin perisi Siperia jokaisen teistä, ja

sitäpaitsi ette voi välttää erästä toista miekkaa. Ja tämä toinen on

hieman terävämpi kuin esivallan miekka.

Pjotr Stepanovitš puheli raivoissaan jo aivan liikojakin. Šigaljov otti

lujasti häntä kohti kolme askelta:

— Eilisestä lähtien olen muuttanut mieltäni tämän asian suhteen, —

hän aloitti puheensa varmasti, täsmällisesti, kuten aina ennenkin

(ja minusta tuntui, että vaikkapa maa hänen allansa olisi vajonnut,

niin hän ei sittenkään olisi koroittanut ääntänsä eikä muuttanut

esityksessään ainoatakaan tavua, ei edes yhtä sävelaskelta sinne tai

tänne); — mietittyäni asiaa olen päättänyt, että aiottu murha ei olisi

ainoastaan kallisarvoisen ajan hukkaamista, ajan, jota voitaisiin

käyttää paljon oleellisempiin ja kiireellisempiin tarkoituksiin,

mutta sen lisäksi se vielä osoittaa, että on turmiollisesti poikettu

normaalista tiestä, ja tällainen poikkeaminen on aina eniten asioita

vahingoittanut ja viivyttänyt kymmeniä vuosia asioiden menestymistä

sekä osoittanut, että on taivuttu kevytmielisten ja pääasiallisesti

vain politikoivien henkilöiden vaikutuksen alaisiksi, sen sijaan

että seurattaisiin oikeita sosialisteja. Tulin tänne yksistään sen

vuoksi, että olen päättänyt vastustaa aiottua yritystä ja selvittää

tämän myös toisille ja sitten — irroittautua tästä hetkestä, jota

te minulle käsittämättömästä syystä nimitätte »vaaran hetkeksenne».

Lähden pois — en suinkaan tämän vaaran pelosta tai hellämielisyydestä

Šatovia kohtaan, jonka kanssa en ole aikonut vaihtaa suudelmia, vaan

yksinomaan siitä syystä, että koko tämä juttu alusta loppuun asti aivan

kirjaimellisesti sotii ohjelmaani vastaan. Mitä tulee ilmiantoon ja

petokseen minun puoleltani, niin saatte olla aivan rauhassa: ilmiantoa

ei tapahdu.

Hän kääntyi ympäri ja lähti pois.

— Piru vieköön, hän ehkä tapaa Šatovin ja varoittaa häntä! — huudahti

Pjotr Stepanovitš tarttuen revolveriin. Kajahti revolverin hanan

napsahdus.

‒ Saatte olla aivan varma siitä, — Šigaljov käännähti ympäri, — että

tavattuani Šatovin matkalla minä saatan häntä vieläpä tervehtiäkin,

mutta varoittamaan en häntä rupea.

Mutta tiedättekö, että saatte ehkä vielä maksaa tämän, herra Fourier?

— Pyydän teitä muistamaan, etten ole Fourier. Sekoittaessanne minut

tuohon imelään, abstraktiseen vätykseen te vain todistatte sillä, että

vaikka käsikirjoitukseni onkin ollut teidän hallussanne, niin ette

tunne sitä lainkaan. Mitä taas tulee kostouhkaukseenne, niin turhaan te

olette ladannut revolverinne; tänä hetkenä se olisi teille varsin vähän

edullista. Jos te uhkailette minua »huomisella» tai »ylihuomisella»,

niin ammuttuanne minut te tuskin voitatte mitään muuta kuin sen, että

saatte lisää touhua; minut te tapatte, mutta ennemmin tai myöhemmin te

kuitenkin palaatte minun systeemiini. Hyvästi!

Tänä samana hetkenä, noin kahden sadan askelen päässä puistosta,

lammikon puolelta, kajahti vihellys. Liputin vastasi heti eilisen

sopimuksen mukaisesti vihellyksellä (tämän vuoksi hän oli koska ei

luottanut hampaattomaan suuhunsa jo aamulla ostanut torilta kopeekan

maksavan lasten savipillin). Erkel oli matkalla ehtinyt mainita

Šatoville, että vihellyksiä tultaisiin vaihtamaan, niin että tälle ei

voinut syntyä minkäänlaisia epäilyksiä.

Olkaa huoleti, — kuljen niin kaukana heistä, että he eivät huomaa minua

ollenkaan, — Šigaljov yritti kuiskata painokkaasti ja sitten vähääkään

kiiruhtamatta lähti päättäväisesti kotiansa kohti pimeän puiston halki.

Nyt on jo tunnettua aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten, miten tämä

kauhea teko tapahtui. Ensiksi Liputin tapasi Erkelin sekä Šatovin aivan

luolan suulla; Šatov ei häntä tervehtinyt eikä ojentanut kättänsä, vaan

virkkoi heti kiireisesti:

— Niin, mutta missä teillä täällä on lapio, ja eikö olisi

toista lyhtyä? Älkää suotta pelätkö, täällä ei ole ketään, eikä

Skvorešnikissakaan nyt kuultaisi, vaikkapa laukaisisitte täällä

tykeillä! Se on tässä, kas tässä, tässä samassa paikassa...

Ja hän polkaisi todellakin jalallaan noin kymmenen askelen päähän

luolan takimmaisesta nurkasta metsän puolelle. Tänä samana hetkenä

häneen kävi kiinni puun takaa ilmestynyt Tolkatšenko, ja samassa Erkel

sieppasi häntä kyynärpäistä. Liputin hyökkäsi edestä käsin. Näin

he kaikki kolme yhdessä saivat hänet menettämään tasapainonsa sekä

rutistivat hänet maata vastaan. Tällöin hypähti hänen luoksensa Pjotr

Stepanovitš revolvereineen. Kerrotaan, että Šatov oli muka ehtinyt

kääntää päänsä häntä kohti, oli nähnyt sekä tuntenut hänet. Kolme

lyhtyä valaisi kohtausta. Šatov parkaisi lyhyesti ja epätoivoisesti,

mutta hänen suunsa tukittiin samassa. Pjotr Stepanovitš kohotti

täsmällisesti ja lujasti revolverin suoraan hänen otsaansa kohti, ja

varmasti tähdäten hän — laukaisi. Laukaus ei kajahtanut nähtävästi

kovasti, ei Skvorešnikissa ainakaan kuultu mitään. Šigaljov tietenkin

kuuli kaiken, sillä tuskin hän oli ehtinyt poistua kolmen sadankaan

askelen päähän. Hän kuuli huudonkin sekä laukauksen, mutta hänen

omien todistustensa mukaan hän ei ollut edes käännähtänyt eikä

pysähtynyt. Kuolema oli seurannut aivan samana hetkenä. He olivat

täydellisesti toimintakykyisiä, — mutta en luulisi sentään, että

täydellistä kylmäverisyyttä jaksoivat säilyttää muut kuin yksistään

Pjotr Stepanovitš. Laskeutuen kyykkysilleen hän hätäisesti, mutta

varmoin kädenliikkein tutki murhatun taskut. Rahaa ei löytynyt (kukkaro

oli jäänyt Marja Ignatjevnan pieluksen alle). Löytyi vain pari kolme

paperilippua, nekin joutavia: yksi konttorikuitti, jonkin kirjan nimike

sekä vanha ulkomaalainen kahvilalasku, Jumala sen tiesi, miten sekin

oli säilynyt taskussa kahden vuoden ajan. Paperilaput Pjotr Stepanovitš

siirsi omaan taskuunsa, ja huomattuaan, että kaikki olivat kerääntyneet

katselemaan ruumista eivätkä ryhtyneet mihinkään, hän alkoi vihaisesti

ja epäkohteliaasti heitä toruskella ja hoputtaa. Tolkatšenko ja Erkel

havahtuivat lopulta ja lähtivät juoksujalassa hakemaan luolasta

jo aamulla sinne varaamiansa kahta kiveä, joista kumpikin painoi

parikymmentä naulaa ja oli jo tarkoituksenmukaisessa kunnossa, s.o.,

lujasti ja kestävästi punottu nuoriin. Koska oli jo ennakolta päätetty

viedä ruumis läheisimpään (järjestyksessä kolmanteen) lammikkoon

ja upottaa se sinne, niin he alkoivat sitoa näitä kiviä kuolleen

jalkoihin sekä kaulaan. Pjotr Stepanovitš sitoi, ja Tolkatšenko sekä

Erkel kannattelivat ja ojentelivat niitä hänelle vuoron perään. Erkel

ojensi ensimmäisen ja sillä aikaa kuin Pjotr Stepanovitš toruskellen ja

sättien sitoi nuoraa ruumiin jalkoihin sekä kiinnitti tätä ensimmäistä

kiveä, Tolkatšenko koko tämän pitkän ajan riiputti kantamaansa kiveä

kädessään syvästi ja kunnioittavasti kumartuneena voidakseen viipymättä

ojentaa sen heti tarvittaessa eikä kertaakaan edes ajatellut laskea

kantamustansa maahan. Kun molemmat kivet lopultakin oli kiinnitetty

ja Pjotr Stepanovitš kohottautui maasta tarkastellakseen läsnäolevien

kasvoja, niin äkkiä tapahtui jotakin omituista, jotakin aivan

odottamatonta, mikä ihmetytti kaikkia.

Kuten sanottu, melkein kaikki muut, Tolkatšenkoa ja Erkeliä

lukuunottamatta, seisoivat jouten. Virginski, vaikka olikin hyökännyt

muiden mukana Šatovin kimppuun, ei kuitenkaan ollut häneen koskenut

eikä auttanut pitämään häntä kiinni. Ljamšin taas oli ilmestynyt muiden

joukkoon vasta laukauksen jälkeen. Sitten he, tämän kaikkiaan ehkä noin

kymmenen minuuttia kestäneen ruumiin ääressä touhuskelemisensa jälkeen,

olivat kaikki aivan kuin menettäneet osan tajuntaansa. He ryhmittyivät

kaikki sen ympärille, ja levottomuuden ja pelon asemesta he näyttivät

tuntevan pelkästään vain ihmetystä. Liputin seisoi ensimmäisenä, aivan

ruumiin ääressä, Virginski hänen takanansa kurkisteli hänen olkansa

takaa merkillisesti, aivan kuin joku syrjäinen, uteliaasti, kohosipa

suorastaan varpailleen nähdäkseen paremmin. Ljamšin taas piiloutui

Virginskin taakse ja vain silloin tällöin pelokkaana katsahti tämän

takaa ja piiloutui aina samassa uudelleen. Kun kivet oli kiinnitetty ja

kun Pjotr Stepanovitš nousi pystyyn, Virginski alkoi yht'äkkiä heikosti

väristä, löi kätensä yhteen ja huudahti tuskaisesti ja aivan ääneen:

— Ei, tämä ei ole sitä, ei ole! Ei, tämä ei ole sitä lainkaan!

Hän olisi ehkä vieläkin lisännyt jotakin tähän näin peräti

myöhästyneeseen huudahdukseensa, mutta Ljamšin ei antanut hänen

lopettaa. Yht'äkkiä tämä kaikin voimin tempasi hänet syliinsä, puristi

häntä takaapäin ja kirkaisi epätodellisen oudosti. Sattuu toisinaan

niin voimakkaita hämmästyksen hetkiä, että ihminen ei huudahda enää

omalla äänellään, vaan jollakin sellaisella, jollaista ei olisi luullut

hänellä olevankaan, ja tämä kaikki saattaa silloin tuntua hyvin

kauhealta. Ljamšin ei kiljaissut ihmisen, vaan aivan eläimen äänellä.

Yhä lujemmin ja lujemmin, kuin suonenvetokohtauksessa hän puristi

syliinsä takaapäin Virginskiä, kiljui suu ammollaan lakkaamatta,

yhtäjaksoisesti, ulkonevin silmin katsellen toisiin ja tömistellen

jalkojansa maahan hyvin nopeasti, aivan kuin olisi lyönyt niillä

rumpua. Virginski säikähti niin, että huudahti itsekin kuin mieletön ja

niin raivokkaan vihaisesti, että sellaista ei olisi voitu Virginskiltä

odottaakaan. Hän alkoi riuhtoa itseänsä irti Ljamšinin syleilystä,

kynsi ja mukiloi häntä, minkä jaksoi ja sikäli kuin ulottui häneen

taaksepäin. Erkel auttoi lopulta häntä pääsemään irti Ljamšinista.

Mutta kun Virginski oli säikähdyksissään hypähtänyt noin kymmenen

askelta syrjään, niin Ljamšin, huomattuaan nyt Pjotr Stepanovitšin,

kiljaisi uudelleen sekä hyökkäsi nyt tätä kohti. Kompastuessaan

ruumiiseen hän kaatui ja tarttui sen yli Pjotr Stepanovitšiin, sieppasi

hänet niin lujasti syleilyynsä painaen päätänsä hänen rintaansa,

ettei Pjotr Stepanovitš, ei Tolkatšenko eikä Liputinkaan ensi

hetkessä mahtanut hänelle mitään. Pjotr Stepanovitš huusi, kiroili,

takoi hänen päätänsä nyrkeillään, lopulta jotenkuten päästyään irti

sieppasi revolverin ja tähtäsi sillä suoraan kiljahtelevan Ljamšinin

avointa suuta kohti. Ljamšinia olivat jo siepanneet lujasti käsistä

Tolkatšenko, Erkel ja Liputin, mutta Ljamšin ei lakannut kiljumasta

revolverista huolimatta. Lopulta Erkel puristettaan silkkinenäliinansa

palloksi tukki sillä taitavasti hänen suunsa, ja silloin huuto lakkasi.

Tolkatšenko sitoi sillä aikaa hänen kätensä jäljelle jääneellä

nuoranpätkällä.

— Tämä on hyvin omituista, — virkkoi Pjotr Stepanovitš levottoman

hämmästyneesti tarkastellen mielipuolta.

Hän oli nähtävästi todella hämmästynyt.

— Luulin hänestä jotakin aivan muuta, — hän lisäsi hämmästyneesti.

Hänet jätettiin toistaiseksi Erkelin huostaan. Täytyi kiiruhtaa

korjaamaan kuollutta: oli ollut niin paljon hälinää, jossakin se oli

voitu jo kuullakin. Tolkatšenko ja Pjotr Stepanovitš nostivat lyhdyt

ja tarttuivat ruumiin pääpuoleen; Liputin ja Virginski kävivät käsiksi

jalkoihin, ja niin he lähtivät sitä viemään. Kaksi kiveä lisäsi

painoa, niin että kantamus tuntui raskaalta, ja matkaa oli enemmän

kuin parisataa askelta. Väkevin kaikista oli Tolkatšenko. Hän ehdotti,

että astuttaisiin tahdissa, mutta kukaan ei hänelle vastannut, ja

niin he astuivat kuka mitenkin. Pjotr Stepanovitš kulki oikealla

puolella ja pää kumarassa kantoi olallaan kuolleen päätä, vasemmalla

kädellänsä hän alhaalta käsin kannatti kiveä. Koska Tolkatšenko ei

matkan ensimmäisellä puoliskolla ollut arvannut kannattaa kiveä, niin

Pjotr Stepanovitš lopulta kiroten karjaisi siitä hänelle. Huudahdus oli

äkillinen ja yksinäinen; kaikki jatkoivat ääneti kantamista, ja vasta

aivan lammikon äärellä Virginski taivuttautuen kantamuksen painosta,

aivan kuin olisi ollut nääntymäisillään sen alle, yht'äkkiä huudahti

taas yhtä äänekkäästi ja itkuun valmiina kuin äsken: — Ei, tämä ei ole

sitä ei, ei. Tämä ei ole lainkaan sitä!

Paikka, johon ulottui tämä kolmas, jokseenkin iso Skvorešnikin lammikko

ja jonne murhattu kannettiin, oli kaikkein yksinäisimmässä puiston

kolkassa, jossa ei kukaan koskaan käynyt, ei ainakaan enää näin

myöhäisenä vuodenaikana. Tältä puolelta lammikon ranta oli kasvanut

aivan umpeen heinää. Lyhty asetettiin syrjään, heilahdutettiin ruumista

ja heitettiin se veteen. Kajahti kumea ja kauan kuuluva ääni. Pjotr

Stepanovitš kohotti lyhtyä, hänen jälkeensä kurottautuivat toisetkin

uteliaina tarkastelemaan, miten kuollut vajosi. Mutta mitään ei

näkynyt: kahden kiven painosta ruumis oli vajonnut heti. Laajat väreet,

jotka olivat kohonneet vedenpinnalle, alkoivat nopeasti tasaantua. Teko

oli suoritettu loppuun.

— Hyvät herrat, — Pjotr Stepanovitš kääntyi kaikkien puoleen

yhteisesti, — nyt hajaantukaamme. Epäilemättä teidän pitäisi nyt

tuntea sitä vapaaehtoista ylpeyttä, joka seuraa jokaista vapaaehtoisen

velvollisuuden suoritusta. Jos taas te olette nyt valitettavasti

liian järkyttyneitä tunteaksenne tällaisia tunteita, niin epäilemättä

te saatte tuntea sen huomenna, sillä häpeä olisi silloin olla sitä

tuntematta. Häpeällinen Ljamšinin mielenliikutus on katsottava

hourailuksi, sitäkin enemmän, koska hän todella, kuten kerrotaan, on

jo aamusta saakka ollut sairaana. Ja teille taas, Virginski, yksikin

ainoa vapaan harkinnan hetki osoittaa, että kun oli kysymyksessä

yhteisen asian etu, oli mahdotonta luottaa vain kunniasanaan, ja että

oli välttämättömästi tehtävä juuri niin kuin me teimmekin. Seuraukset

tulevat osoittamaan, että ilmianto on tapahtunut. Suostun täten

unohtamaan kaikki äskeiset huudahdukset. Mitä tulee vaaraan, niin

sellaista tuskin on olemassa. Tuskin juolahtaisi kenenkään mieleen

epäillä jotakuta teistä, etenkin jos te vain osaatte käyttäytyä

oikein, niin että lopultakin kaikki riippuu teistä itsestänne ja

siitä täydellisestä varmuudesta, jonka te toivottavasti saatte jo

heti huomenna. Sitä vartenhan te muun muassa olette liittyneetkin

erikoiseen, samoin ajattelevien vapaaseen järjestöön voidaksenne

yhteisen asian nimessä sovittuna hetkenä jakaa toinen toisillenne

voimaa ja, jos tarvitaan, vakoilla ja pitää huolta toinen toisistanne.

Kukin teistä on tilivelvollinen. Te olette kutsutut uudistamaan lahoa

ja paikallaan seisomisesta pahalta haisevaksi käynyttä asiaamme;

rohkaisua saadaksenne olisi teidän aina muistettava tätä. Toistaiseksi

toimintanne rajoittuu vain siihen, että kaikki saataisiin luhistumaan:

sekä valtio että sen siveellisyys. Jäljelle jäämme vain me, joiden

on määrä ottaa vastaan valta: viisaat saamme yhtymään meihin, mutta

typerillä me juuri ratsastamme. Tätä ei teidän suinkaan tule hävetä.

Tämä sukupolvi on kasvatettava uudelleen, jotta se ansaitsisi vapauden.

Meillä on vielä edessämme tuhansittain Šatoveja. Me järjestäydymme

voidaksemme saada suunnan! Olisi häpeällistä olla sieppaamatta käsiinsä

sitä, mikä joutilaana lepää ja pyrkii meille suoraan suuhun. Lähden

heti Kirillovin luo, ja aamuun mennessä saamme häneltä asiakirjan,

jossa hän kuollessaan ottaa kaikki syykseen hallitukselle osoitetun

selvityksen muodossa. Mikään ei saattaisi tuntua tätä yhdistelmää

totuudenmukaisemmalta. Ensinnäkin hän oli vihoissa Šatovin kanssa; he

elelivät Amerikassa, heillä oli siis aikaa riitaantuakin. Tunnettua

on, että Šatov muutti mielipiteensä, vihamielisyys oli siis saattanut

syntyä erilaisista vakaumuksista ja ilmiannon pelosta; siis juuri

sellainen riita, jossa toinen ei voi antaa toiselle anteeksi. Kaikki

tämä tulee juuri tällä tavalla kirjoitetuksi. Lopuksi mainitaan,

että hänen luonansa Filippovin talossa Fedjka on pitänyt asuntoaan.

Tämä karkoittaa kaiken teihin kohdistuvan epäluulon, sillä tunnustus

saa varmasti kaikki nuo pässinpäät aivan hämilleen. Huomenna, hyvät

herrat, me emme enää näe toisiamme, lähden aivan lyhyeksi ajaksi

piirikuntaan matkoille. Mutta ylihuomenna lähetän teille tiedonantoni.

Oikeastaan neuvoisin teitä huomisen päivää istumaan kotonanne. Nyt

on meidän lähdettävä kaksitellen ja kaikki eri teitä pitkin. Teitä,

Tolkatšenko, pyytäisin ottamaan huostaanne Ljamšinin ja viemään hänet

kotiin. Te voisitte vaikuttaa häneen ja, mikä tärkeintä, selvittää

hänelle, missä määrin hän vahingoittaa juuri itseänsä pelkuruudellaan.

Sukulaistanne Šigaljovia, herra Virginski, en tahtoisi epäillä

enempää kuin teitäkään: hän ei ilmianna. Säälittelen vain hänen

käyttäytymistänsä; mutta eihän hän vielä kuitenkaan ole ilmoittanut

jättävänsä järjestöämme, ja senvuoksi lienee vielä liian aikaista

haudata häntä. No, hyvät herrat — kiiruhtakaa. Vaikkapa siellä olisikin

vain pelkästään pässinpäitä, niin varovaisuus ei sittenkään liene

haitaksi.

Virginski lähti Erkelin seurassa. Jättäessään Ljamšinin Tolkatšenkon

huostaan Erkel oli ehtinyt käväistä ilmoittamassa Pjotr

Stepanovitšille, että tämä oli nyt tullut täysin tajuihinsa, osoitti

katumusta ja pyysi anteeksi eikä sanonut äskeistä enää muistavansakaan.

Pjotr Stepanovitš lähti paikalta yksin kiertäen lammikoiden taitse

puiston ohi. Tämä tie oli pisin kaikista. Ihmetyksekseen hän huomasi

päästyään jo puolen matkan päähän, että Liputin oli saavuttanut hänet.

— Pjotr Stepanovitš, mutta Ljamšinhan varmasti ilmiantaa!

— Ei, hän on tullut tajuihinsa ja tietää hyvin, että, ilmiantaessaan

hän itse ensimmäisenä joutuisi Siperiaan. Nyt ei ilmianna kukaan. Ette

tekään ilmianna.

— Entä te?

Kyllä minä saan teidät kaikki vaikenemaan, uskaltakaapa vain

hievahtaakin siihen suuntaan, ja sen te hyvin tiedätte itsekin. Mutta

te ette kavalla. Tämänkö vuoksi te olette tosiaankin juossut jäljessäni

kaksi virstaa?

— Pjotr Stepanovitš, Pjotr Stepanovitš, me emme ehkä näe enää koskaan

toisiamme!

— Mistä tuokin nyt tuli mieleenne?

— Sanokaahan minulle vain eräs asia.

— Mitä sitten? Tahtoisin muuten mieluimmin, että menisitte matkoihinne.

— Eräs asia, mutta aivan totuudenmukaisesti: olemmeko me ainoa viisikko

maailmassa vai onko totta, että sellaisia on useita satoja? Kysyn

tätä... korkeammassa mielessä, Pjotr Stepanovitš, ymmärrättehän?

— Huomaan sen vimmastanne. Mutta tiedättekö, että te, Liputin, olette

Ljamšiniakin vaarallisempi?

— Tiedän, tiedän, mutta — vastaus, vastauksenne!

— Te olette typerä! Luulisi nyt ainakin, olevan teille yhdentekevää,

onko viisikkoja yksi vai tuhat.

— Siis yksi vain! Tiesinhän sen! — huudahti Liputin, — tiesin kaiken

aikaa, että niitä on yksi, aina näihin asti... — Ja odottamatta enää

muuta vastausta hän kääntyi ja katosi pimeyteen.

Pjotr Stepanovitš vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.

»Ei, ei kukaan ilmianna», hän sanoi itsekseen päättäväisesti, »mutta

viisikon on pysyttävä ryhmänä ja sen on toteltava, taikka muuten minä

heidät... Ovatpa todellakin joutavia!»