Täsmälleen kymmentä minuuttia ennen kello kuutta Pjotr Stepanovitš ja
Erkel käyskentelivät rautatieasemalla pitkälle ulottuvan vaunurivin
edessä. Pjotr Stepanovitš aikoi matkalle, ja Erkel jätteli jäähyväisiä.
Matkatavarat olivat järjestyksessä, käsilaukku oli viety toisen luokan
vaunuun jo valmiiksi varatulle paikalle. Pjotr Stepanovitš katseli
avoimesti puolelle ja toiselle tarkastellen vaunuihin asettuvia
matkustajia. Mutta läheisiä tuttavia ei näkynyt. Vain parisen kertaa
hänen oli tervehdittävä, — muudatta kauppiasta, jota hän sangen vähän
tunsi, ja sitten erästä nuorta maalaispappia, joka matkusti kahden
asemavälin päähän omaan seurakuntaansa. Erkeliä näytti haluttavan
puhella hieman näinä viime hetkinä jostakin tärkeämmästä, — vaikka
tuskin hän itsekään oikein tiesi — mistä. Mutta hän ei yhä vieläkään
rohjennut aloittaa. Hänestä näytti yhä siltä, että Pjotr Stepanovitš
oli hänen läsnäolostaan kiusaantunut ja odotteli vain kärsimättömänä
lähtösoittoa.
— Te katselette niin avoimesti kaikkia, — hän rohkeni vihdoin arasti
huomauttaa aivan kuin varoittaen.
— Miksikä en sitä tekisi? Ei minun sovi vielä piileskellä. Liian
aikaista. Älkää olko huolissanne. Pelkään tässä vain, ettei piru
lennättäisi tänne Liputinia. Jos se vain haistaa tämän, niin se tulee
varmasti.
— Pjotr Stepanovitš, heihin ei pitäisi luottaa. — Erkel ilmaisi sen
päättäväisesti.
— Liputiniinko?
— Ei kehenkään, Pjotr Stepanovitš.
— Joutavia, eilinen sitoo meidät kaikki. Ei yksikään petä. Kuka menisi
suoraan surman suuhun, ellei nyt kadota järkeänsä?
— Pjotr Stepanovitš, mutta hehän menettävät järkensä.
Tämä ajatus oli jo kerran ennenkin vieraillut Pjotr Stepanovitšin
mielessä, ja siksi Erkelin huomautus suututti häntä vieläkin enemmän.
— Etteköhän tekin vain pelkää, Erkel? Olen luottanut teihin enemmän
kuin kehenkään muuhun. Olen nyt huomannut, minkä arvoinen kukin on.
Sanokaa tämä heille suusanallisesti jo tänään. Jätän tämän suoraan
teidän tehtäväksenne. Käykää kunkin heidän luona jo huomisaamuna. Minun
kirjalliset ohjeeni voitte lukea heille huomenna tai ylihuomenna,
sitten kun kokoonnutte, sitten kun he kykenevät jo kuuntelemaan...
mutta uskokaa minua, että huomenna he jo siihen kykenevät, sillä he
pelkäävät kauheasti ja he käyvät tottelevaisiksi kuin vaha... Pääasia
on, että te ette lamaannu.
— Ah, Pjotr Stepanovitš, parempi olisi, jos ette matkustaisi!
— Mutta minähän lähden vain muutamiksi päiviksi; tulen tuossa tuokiossa
takaisin.
— Pjotr Stepanovitš, — Erkel virkahti näin varovaisesti mutta lujasti,
— vaikkapa menisitte Pietariinkin. Enkö minä ymmärtäisi, että te teette
vain sen, mikä on välttämätöntä yhteiselle asiallemme.
— En ole odottanutkaan teiltä vähempää, Erkel. Jos te olette arvannut,
että lähden Pietariin, niin voitte ymmärtää senkin, etten mitenkään
voinut sanoa sitä heille eilen, sinä hetkenä, että lähden niin kauaksi,
se olisi säikähdyttänyt heitä. Näittehän itsekin, millaisia he olivat.
Mutta te ymmärrätte, että asiamme vaatii sitä, että tämä tapahtuu
tärkeän pääasiamme vuoksi, yhteisen asiamme hyväksi, eikä suinkaan
siksi, että tahtoisin livahtaa pakoon, kuten arvelee joku Liputin.
— Pjotr Stepanovitš, vaikkapa ulkomaillekin, minähän ymmärrän sen;
ymmärrän, että teidän on säästettävä itseänne, sillä te olette kaikki,
ja me — emme ole mitään. Minä ymmärrän, Pjotr Stepanovitš.
Poikaparan ääni alkoi aivan väristä.
— Kiitän teitä, Erkel... Ai, te kosketitte kipeätä sormeani (Erkel
oli puristanut kömpelösti hänen kättänsä; kipeä sormi oli huomiota
herättävästi kiedottu mustaan silkkikääreeseen). — Mutta sanon teille
vielä kerran, että Pietariin minä menen vain hieman nuuskimaan, ja
tuskin viivyn siellä muuta kuin kaiken kaikkiaan pari vuorokautta ja
sitten tulen taas takaisin tänne. Palattuani minä näön vuoksi asetun
ensin Gaganovin luokse maalle, jos he arvelevat jonkin vaaran uhkaavan,
niin minä ensimmäisenä olen valmis jakamaan sen heidän kanssansa.
Jos taas viipyisinkin Pietarissa, niin ilmoitan siitä teille heti...
tavallista tietä, ja te edelleen muille.
Kajahti toinen soitto.
— Mitä, siis kaikkiaan viisi minuuttia junan lähtöön. Tiedättekö,
minusta ei olisi suotavaa, että täkäläinen viisikko hajoaisi. Minä en
pelkää, minusta saatte olla huoleti; näitä yhteisen verkon solmuja
minulla on aivan riittävästi, ja ne eivät ole minulle siitä syystä
erikoisen kalliita; mutta yksi liika solmukaan ei sentään ole haitaksi.
Teidän suhteenne muuten olen rauhallinen, vaikka jätänkin teidät
melkein yksin noiden muiden epäsikiöiden joukkoon; olkaa huoleti,
eivät ne ilmianna, eivät rohkene... Ahaa, tekin lähdette tänään? —
hän virkahti näin aivan toisin, iloisin äänin eräälle sangen nuorelle
miehelle, joka oli lähestynyt häntä iloisesti tervehtimään; — en
tietänytkään, että tekin matkustatte tässä ylimääräisessä junassa.
Minne matka, äitikullan luoko?
Nuorukaisen äitikulta oli naapurikuvernementin rikkaimpia
tilanomistajattaria, ja nuori mies oli Julija Mihailovnan kaukainen
sukulainen, joka oli vieraillut kaupungissamme jo pari viikkoa.
— En, aion kauemmaksi, aion R ... ään. Täytynee tulla toimeen junassa
jotenkuten ainakin kahdeksan tuntia. Pietariinko? — nuori mies alkoi
nauraa.
— Mistä päättelette, että aikoisin Pietariin? Pjotr Stepanovitš
naurahti yhä julkisemmin. Nuorukainen heristi hänelle hansikoidun
kätensä sormea.
— No niin, oikein arvasitte, — kuiskasi Pjotr Stepanovitš hänelle
salaperäisesti, — lähden viemään Julija Mihailovnan kirjeitä, ja minun
on pakko, käydä siellä kolmen, neljän, tiedättehän itsekin, millaisen
henkilön luona, perisi heidät piru mieluummin, näin meidän kesken
sanoen. Helvetinmoinen tehtävä!
— Mutta sanokaahan, miksi hän on niin säikähtynyt? — nuori mies alkoi
myös kuiskailla. — Hän ei päästänyt edes minua eilen luoksensa. Minun
mielestäni hänellä ei ole vähintäkään syytä pelätä miehensä puolesta.
Hänhän päinvastoin kaikkien nähden kaatui tulipalossa, niin sanoaksemme
pannen oman henkensä alttiiksi.
— Niin no, sanokaapa muuta, — Pjotr Stepanovitš naurahti. — Hän
nähtävästi pelkää, että täältä on jo ehditty kirjoittaa... se on, että
nuo erinäiset henkilöt... sanalla sanoen, tärkeimpänä syynä tähän on
Stavrogin; oikeastaan ruhtinas K... E-hee, tästä on syntynyt kokonainen
juttu. Ehkäpä kerronkin teille jotakin matkalla — tietysti sen verran
kuin ritarillisuus naista kohtaan sallii... Tässä on sukulaiseni,
vänrikki Erkel, piirikunnastamme.
Nuori mies, joka oli katsonut syrjäsilmin Erkeliin, tarttui hattuunsa.
Erkel vastasi tervehdykseen.
— Mutta tiedättekö, Verhovenski, kahdeksan tuntia junassa, se on
kauheata! Meidän mukanamme matkustaa ensimmäisessä luokassa Berstov,
hauskan sukkela eversti, naapurit tilanomistaja, naimisissa Garinan
kanssa (_née de Garine_), ja, tiedättekö, hän on noita kunnollisia.
Onpa hänellä aatteitakin. Hän on ollut täällä kaikkiaan kaksi
vuorokautta. Jerelašin intohimoinen suosija. Emmekö panisi sitä
toimeksi? Neljännenkin olen jo varannut — Pripuhlov, meidän T-läinen,
parrakas kauppiaamme, miljoonamies, oikein todellinen miljoonamies.
Sen minä sanon teille... Esittelen teidät, perin huvittava säkki täpö
täynnä pelkkää hyvyyttä, kyllä meillä naurua riittää.
— Jerelašia pelaan mielihyvin ja erikoisesti junassa, mutta matkustan
toisessa luokassa.
— Ei, se ei käy päinsä, ei missään nimessä! Te tulette meidän
seuraamme. Käsken heti siirtää tavaranne ensimmäiseen luokkaan.
Ylijunailija tottelee minua aina. Mitä, onhan teillä matkalaukku? Entä
matkapeite?
— Oivallista, lähdetään.
Pjotr Stepanovitš sieppasi mukaansa matkalaukkunsa, matkapeitteensä,
kirjan ja oli heti valmis siirtymään ensimmäiseen luokkaan. Erkel
yritti autella. Kolmas soitto kajahti.
— No, Erkel, — Pjotr Stepanovitš ojensi hänelle kätensä viimeisen
kerran vaununikkunasta hätäisesti ja puuhakkaan näköisenä, — kas näin
minä istuudun nyt heidän kanssansa korttipöytään.
— Mutta miksi te selittelette minulle, Pjotr Stepanovitš, minähän
ymmärrän, minä ymmärrän kaiken, Pjotr Stepanovitš.
— No niin, siis mieluisiin näkemiin, — hän vetäytyi samassa jo pois
vastatakseen nuoren miehen kutsuun, sillä tämä tahtoi tutustuttaa
hänet toisiin pelaajiin. Eikä sen jälkeen Erkel enää nähnytkään Pjotr
Stepanovitšiansa.
Kotiin hän palasi sangen haikein mielin. Ei hän suinkaan kovinkaan
pelännyt sitä, että Pjotr Stepanovitš oli heidät nyt jättänyt,
mutta... mutta, hän oli niin kovin äkkiä kääntynyt poispäin, kun tuo
nuorikeikari oli häntä kutsunut, ja... olisihan hän saattanut sanoa
hänelle jotakin muuta, eikä vain »mieluisiin näkemiin», taikka...
taikka olisihan hän voinut puristaa vaikka hieman lujemmin hänen
kättänsä.
Ja tuo viimeinen, se se olisi ollut tärkeintä. Jokin muu seikka alkoi
jo kaivella hänen sydänparkaansa, jokin muu, jota hän ei vielä itsekään
käsittänyt ja jolla oli jotakin yhteyttä eilisen illan kanssa.