Šatov tapasi Kirillovin yhä kävelemässä nurkasta nurkkaan huoneessaan.
Hän oli niin hajamielinen, että oli jo taas aivan unohtanut kuulleensa
äsken vaimon tulosta, kuunteli eikä ymmärtänyt yhtään mitään.
— Ah, niin, — hän muisti äkkiä aivan kuin erikoisesti ponnistellen
päästäkseen hetkeksi irti jostakin ajatuksesta, joka oli saanut hänet
valtaansa, — niin, eukko... vaimoko vai eukko? — Odottakaahan: sekä
vaimo että eukko, eikö niin?
Muistan; olen käynyt... Eukko tulee, mutta ei heti. Ottakaa pielus.
Mitä vielä? Aivan niin. Odottakaahan, sattuuko teille, Šatov, ikuisen
harmonian hetkiä?
— Tiedättekö, Kirillov, te ette saa enää olla nukkumatta öisin.
Kirillov havahtui ja — mikä omituisinta — alkoi äkkiä puhua aivan
ymmärrettävästi, paremmin kuin koskaan ennen; selvästi saattoi huomata,
että hän oli kaiken tuon jo ennakolta valmistanut, ehkäpä oikein
kirjoittanutkin:
— On sekunteja, niitä saattaa olla kerrallaan vain viisi tai kuusi,
jolloin te tunnette ikuisen jo aivan täydellisesti saavutetun harmonian
läsnäolon. Se ei ole maallista; en minä sitäkään, että se olisi
taivaallista, vaan sitä, että maallisessa muodossa oleva ihminen
ei voi sitä kestää. Täytyy muuttua fyysillisesti tai kuolla. Tämä
tunne on selvä ja kiistämätön. Aivan kuin te äkkiä aavistaisitte,
millainen on koko luonto, ja äkkiä sanoisitte: niin, tämä on totta.
Luodessaan maailman Jumala aina kunkin päivän lopussa sanoi: »niin,
se on totta, tämä on hyvä». Tämä... tämä ei ole ihastumista, vaan se
on vain muuten iloa. Te ette anna enää mitään anteeksi, koska ei ole
enää mitään anteeksi annettavaa. Te ette enää vain rakasta, oi, tämä
on korkeampaa kuin rakkaus! Peloittavinta on, että tämä kaikki on
niin kauhean selvää, että syntyy niin suuri ilo, että jos se kestäisi
viittä sekuntia kauemmin, niin sielu ei sitä kestäisi, vaan katoaisi
olemattomiin. Näissä viidessä sekunnissa minä elän koko elämäni ja
annan niistä vaikka koko elämäni, sillä se kannattaa sen. Voidakseen
kestää kymmenen sekuntia täytyy muuttua fyysillisesti. Luulen, että
ihmisen täytyy lakata synnyttämästä. Minkä vuoksi tarvittaisiin
lapsia, minkä vuoksi kehitystä, jos kerran päämäärä on jo saavutettu?
Raamatussa sanotaan, että uudestisyntyneenä ei enää synnytetä, vaan
kaikki ovat kuin Herran enkelit. Se on viittaus. Teidän vaimonne
synnyttää?
— Kirillov, tuleeko se teille usein?
— Kolmessa päivässä kerran, kerran viikossa. — Eihän teillä vain ole
kaatumatautia?
— Ei ole.
— Siis te saatte sen. Olkaa varuillanne, Kirillov, olen kuullut, että
juuri noin kaatumatauti alkaa. Muudan epileptikko kuvasi minulle
tarkasti tämän kohtauksen edellä käyvän tuntemuksen, se oli aivan
täsmälleen samanlainen kuin teidänkin; viisi sekuntia, niin arveli
hänkin ja sanoi, että kauemmin ei olisi ollut mahdollista, — kestää.
Muistakaa Muhammedin vesikannua, josta ei ehtinyt edes läikähtää yli,
kun hän jo oli ehtinyt kiitää ratsullaan paratiisin halki. Vesikannu
— se on nuo viisi sekuntia; aivan liiankin hyvin se muistuttaa teidän
harmoniaanne, ja Muhammedhan oli epileptikko. Pitäkää varanne,
Kirillov, se on kaatumatauti!
— Ei se ehdi. — Kirillov naurahti hiljaa.