IV.

Huomautan, että Arina Prohorovna ei tietänyt yhtään mitään eilisessä

kokouksessa tehdystä — päätöksestä. Virginski ei ollut uskaltanut

kotiin palattuaan, hämmästyneenä ja heikentyneenä, ilmoittaa hänelle

päätöstä, mutta hän ei kuitenkaan ollut malttanut olla ilmaisematta

toista puolta, — s.o. Verhovenskin tekemää ilmoitusta siitä, että

Šatovilla oli vakava aikomus ilmiantaa heidät; mutta tällöin hän

oli samalla huomauttanut, että hän ei uskonut tähän täydellisesti.

Arina Prohorovna säikähti kauheasti. Kas tämän vuoksihan hän olikin

Šatovin tullessa häntä hakemaan viipymättä suostunut lähtemään,

vaikka olikin sangen väsyksissä puuhailtuaan kaiken viime yötä

erästä synnyttäjää auttaessaan. Hän oli aina ollut varma siitä, että

»sellainen joutavanpäiväinen kansalainen kuin Šatov saattoi tehdä

itsensä syypääksi kuinka alhaiseen tekoon tahansa»; mutta Marja

Ignatjevnan tulo oli saattanut hänet katselemaan asiata hieman toiselta

näkökannalta. Šatovin säikähdys, hänen pyyntöjensä epätoivoinen

sävy, hänen apua rukoileva katseensa osoittivat että kavaltajan

tunteissa oli tapahtunut muutos — olisi luullut, että mies, joka oli

päättänyt ilmiantaa itsensä saadakseen vain toiset turmioon, näytti

aivan toisenlaiselta ja että hänen puheellaan oli aivan varmasti

toisenlainen sävy. Sanalla sanoen, Arina Prohorovna päätti tarkastaa

kaikkea tätä omin silmin. Virginski oli hyvin tyytyväinen tästä

hänen päättäväisyydestään, — tuntui kuin olisi viiden puudan paino

vierähtänyt pois hänen hartioiltansa! Hänessä heräsi jo uusi toivo:

Šatovin käyttäytyminen ei vähääkään vastannut Verhovenskin olettamusta.

Šatov ei ollut erehtynyt. Palattuansa hän jo tapasi Arina Prohorovnan

Marjan luona. Tämä oli saapunut aivan äsken, oli halveksivin

ilmein ajanut pois Kirillovin, joka oli seisoskellut portaiden

alapäässä, hetimiten tutustunut Marjaan, joka ei ollut tunnustanut

häntä aikaisemmin tunteneensa; hän näki, että tämä oli »mitä

parhaimmassa tilassa», toisin sanoen vihaapuhkuva, järkyttynyt

ja »mitä raukkamaisimmin epätoivoissaan», ja tuskin oli kulunut

viittä minuuttia, kun hän oli jo anastanut täyden ylivallan tämän

vastusteluista huolimatta.

— Mitä te oikein taas olette lörpötellyt, ette muka tahdo kallista

kätilöä? — hän puhui juuri sinä hetkenä, kun Šatov tuli huoneeseen.

— Turhaa lörpötystä, vääriä käsityksiä, jotka johtuvat vain

epänormaalista tilastanne. Jonkun tavallisen eukon, kansannaisen

keralla teillä olisi viisikymmentä eri mahdollisuutta siihen, että

kaikki kävisi huonosti; ja silloinhan olisi sekä puuhaa että menoja

enemmän kuin kalliin kätilön kanssa. Mistä te tiedätte, että olen

kallis kätilö? Maksatte sitten myöhemmin, enkä minä ota teiltä liikoja,

mutta takaan, että kaikki käy hyvin. Minun käsissäni te ette kuole, on

niitä nähty ihmeempiäkin. Ja lapsenkin minä voin vaikkapa jo huomenna

lähettää orpokotiin ja sitten maalle kasvatettavaksi, ja siinä koko

juttu. Ja sitten te paranette, ryhdytte järkevästi työhön, ja pienessä

ajassa saatte korvatuksi Šatoville menot asunnosta sekä muusta, eikä

niitä tulekaan kovin paljoa...

— Enhän minä sitä... minulla ei ole oikeutta olla taakaksi...

— Järkeviä kansalaisen tunteita, mutta uskokaa, Šatov ei kärsi tästä

juuri mitään, jos häntä vain pisarankin verran haluttaa kerrankin

muuttua haihattelevasta herrasta todelliseksi aatteen ihmiseksi. Ei

tarvita muuta kuin olla vain tekemättä tyhmyyksiä, ei kannata lyödä

hätärumpua ja juosta pitkin kaupunkia kieli pitkällä. Jos häntä ei

pitele kiinni, niin hän varmasti aamuun mennessä saa liikkeelle kaikki

täkäläiset lääkärit; johan hän meidän kadullammekin sai liikkeelle

kaikki koirat. Lääkäreitä ei tarvita, sanoinhan, että vastaan kaikesta,

Eukon ehkä voi ottaa palvelustöitä suorittamaan, se ei maksa mitään.

Muuten, ehkä häntä itseänsäkin voi ainakin johonkin käyttää, ehkä hän

sentään osannee tehdä muutakin kuin tyhmyyksiä. Kädet hänellä on, jalat

myös, juoskoonpa vaikka apteekkiin. Eikä luulisi hänen tämmöisellä

armeliaisuudella ainakaan loukkaavan teidän tunteitanne. Mitä pirun

armeliaisuutta! Eikö hän itse juuri ole saattanut teidät tuohon tilaan?

Eikö hän juuri ollut aiheena siihen riitaan, joka syntyi teidän ja

sen perheen välillä, jossa te olitte kotiopettajattarena, ja eikö

kaiken sen tarkoituksena ollut vain itsekäs päämäärä mennä teidän

kanssanne naimisiin? Kyllä siitä on kuultu... Muuten, hänpä tuo näkyy

itse juosseenkin meille aivan mielipuolena ja huusi niin, että katu

raikui. Minä en tuppaudu kenenkään seuraan ja tulin tänne ainoastaan

teidän vuoksenne, periaatteesta, sillä meidän velvollisuutemme on olla

solidaarisia keskenämme; heitin sen hänelle vasten kasvoja, ennenkuin

oli lähtenyt kotoani. Jos olen mielestänne täällä liikaa, niin hyvästi;

kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta, jonka niin helposti voisi

välttää.

Ja hän kohottautui todellakin tuoliltaan.

Marie oli niin avuton, kärsi niin kovasti, ja totta puhuen hän

oli siinä määrin säikähtänyt sitä, mitä piti tapahtuman, ettei

rohjennut päästää häntä luotansa. Mutta samassa hän alkoi myös

vihata tätä naista; hän ei puhunut sitä, mitä olisi pitänyt puhua,

ei mitään tuontapaista liikkunut Marien sielussa! Mutta mahdollisen

kuoleman ennustus, siinä tapauksessa, että hän joutuisi kokemattoman

puoskarieukon käsiin, voitti vastenmielisyyden. Mutta Šatovia kohtaan

hän tästä hetkestä alkaen tuli yhä vaativammaksi, yhä armottomammaksi.

Hän meni lopulta niin pitkälle, että kielsi tätä ei ainoastaan

katsomasta häneen, vaan kokonaan seisomastakin kasvot häneen päin

käännettyinä. Kärsimykset kävivät yhä ankarammiksi, kiroukset, vieläpä

solvauksetkin kävivät yhä raivokkaammiksi.

— Oh, voimmehan me lähettää hänet ulos,

— Arina Prohorovna sanoi näin ratkaisevasti. — Hänhän on aivan

muuttunut kasvoiltaan, peloittelee vain suotta teitä; aivan kalpea on

kuin kuollut! Mikäs teidän on ollessanne, sanokaahan, naurettava hölmö?

Voi tätä komediaa!

Šatov ei vastannut; hän oli päättänyt olla mitään vastaamatta.

— Olenhan tosin nähnyt typeriä isiä, jotka tällaisissa tapauksissa

menettävät järkensä kokonaan. Mutta ovathan he sitten ainakin...

— Lakatkaa tai jättäkää minut rauhaan... kuolemaan! Ette saa puhua

sanaakaan, en tahdo, en tahdo! — Marie ratkesi huutamaan.

— Ei saa muka puhua enää sanaakaan, ettehän te itsekään ole tajussanne;

sellaisena minä käsitän teidät tuossa tilassa. Mutta tässä täytyy

ryhtyä toimeen: sanokaa, onko teillä jo kaikki valmiina? Vastatkaa te,

Šatov, vaimollanne on nyt muutakin ajattelemista.

— Sanokaa, mitä pitäisi sitten olla?

— Ei siis ole mitään valmiina.

Hän luetteli kaiken, mikä oli aivan välttämätöntä, ja täytyi myöntää,

että hän todella osasi rajoittua kaikkein välttämättömimpään.

Kerjäläisilläkin olisi luullut olevan kaikkea tätä. Jotakin löytyi

Šatoviltakin. Marie otti esille avaimen, ojensi sen Šatoville, niin

että tämä saattoi ruveta hakemaan jotakin hänen matkalaukustaan. Koska

hänen kätensä vapisivat, hän kopeloi sitä hieman kauemmin, kuin olisi

ollut tarpeellista tuntematonta lukkoa availlessaan. Marie kiivastui,

mutta kun Arina Prohorovna hypähti Šatovin luo ottaakseen tältä

avaimen, niin Marie ei missään nimessä antanut lupaa tämän katsahtaa

laukkuunsa, vaan oikullisesti huutaen ja itkien vaati, että Šatov yksin

aukaisisi sen.

Eräitä esineitä täytyi sentään lähteä hakemaan Kirillovilta. Mutta

tuskin Šatov oli käännähtänyt lähteäksensä, kun Marie taas raivoisasti

kutsui häntä takaisin ja rauhoittui vasta sitten, kun suin päin hänen

luoksensa portailta palannut Šatov yritti lohduttaa häntä sillä, että

hän poistui vain hetkeksi, että se oli aivan välttämätöntä ja että hän

aivan heti palaisi takaisin.

— No, hyvä rouva, teille on varsin vaikeata olla mieliksi, — Arina

Prohorovna naurahti; — milloin on seisottava kasvot käännettyinä

seinään päin, niin ettei toinen uskalla katsahtaakaan teihin, milloin

taas ei saa hetkeksikään poistua, rupeatte heti itkemään. Tuolla

tavallahan hän voi ruveta luulemaan teistä mitä tahansa. No, no, älkää

oikutelko, älkää kiihoittako itseänne, minähän vain nauran.

-— Hän ei rohkene luulla mitään.

— Ta-ta-ta-, jos hän ei olisi teihin rakastunut kuin pässi, niin hän

ei juoksentelisi pitkin katuja kieli pitkällä eikä hälyttelisi kaiken

maailman koiria. Hän löi rikki ikkunankehykseni.