Yö kului. Šatovia läheteltiin jonnekin, soimattiin, kutsuttiin luo.
Marie oli joutunut kuolemanpelkonsa kaikkein äärimmäiselle asteelle.
Hän huusi, että hän tahtoi elää, »välttämättä, välttämättä!» ja
että hän pelkäsi kuolemaa. »En tahdo, en tahdo!» hän toisteli.
Jos Arina Prohorovnaa ei olisi ollut, niin olisi käynyt huonosti.
Vähitellen hän sai potilaansa kokonaan valtaansa. - Tämä alkoi, kuten
lapsi, totella hänen jokaista sanaansa, jokaista neuvoansa. Arina
Prohorovnan tunnussanana oli ankaruus eikä lempeys, mutta työnsä
hän teki mestarillisesti. Aamu alkoi jo kajastaa. Arina Prohorovna
keksi äkkiä, että Šatov oli käväissyt äsken portailla rukoilemassa
Jumalaa, ja alkoi nauraa hänelle. Marie naurahti myös vihamielisesti,
myrkyllisesti, aivan kuin tuo nauru olisi tuonut hänelle lievitystä.
Lopulta Šatov ajettiin kokonaan ulos. Oli valjennut kostea, kylmä aamu.
Šatov oli nojautunut nurkkaan kasvot seinään päin, aivan kuten eilen
illalla, silloin kun Erkel oli käynyt. Hän vapisi kuin puun lehti, ei
rohjennut ajatella, mutta mieli takertui kuitenkin ajatukseen, kehräsi
kuvitelmiansa, kuten sattuu unessa. Mielikuvat veivät hänet alituisesti
mukaansa, alituisesti taas äkkiä katkeilivat kuten mädäntynyt lanka.
Huoneesta kajahteli lopulta ei ainoastaan valituksia, vaan kauheita,
puhtaasti eläimellisiä huutoja, sietämättömiä, mahdottomia. Hän tahtoi
tukkia korvansa, mutta ei voinut, jysähti polvilleen tiedottomasti
toistaen vain: »_Marie, Marie!_» Ja kas vihdoin kajahti huuto, uusi
huudahdus, joka sai Šatovin vavahtamaan ja hypähtämään pystyyn
polvistuneesta asennosta, pienokaisen huudahdus, heikko, tukahtunut.
Hän teki ristinmerkin ja hyökkäsi huoneeseen. Arina Prohorovnan käsissä
kirkui ja liikahteli pienin, pikkuruikkuisin käsin ja jaloin pienen
pieni, punainen, ryppyinen olento, joka oli kauhistuttavan avuton
ja pelkästään toisten varassa kuin pölyhiukkanen, jonka tuulenhenki
olisi voinut pyyhkäistä, mutta joka huusi ja ilmaisi itsensä, aivan
kuin sillä myös olisi ollut mitä täydellisin oikeus astua elämään...
Marie oli tunnottomana, mutta hetken kuluttua hän aukaisi silmänsä ja
omituista omituisemmin katsahti Šatoviin: tämä katse näytti olevan
aivan uusi, mutta millainen, sitä Šatov ei jaksanut ymmärtää, mutta
koskaan aikaisemmin hän ei muistanut nähneensä vaimollaan tällaista
katsetta.
— Poika? Poikako? — äänessä kipeä tuntu synnyttäjä kysäisi Arina
Prohorovnalta.
— Pojanpenikka! — tämä huudahti vastaukseksi käärien lasta.
Kun hän oli saanut sen käärityksi ja oli jo aikeissa asettaa sen
poikkipuolin vuoteelle kahden pieluksen väliin, hän antoi sen
hetkiseksi Šatoville pideltäväksi. Aivan kuin salaa ja Arina
Prohorovnaa aristellen Marie nyökkäsi hänelle. Šatov käsitti hänet ja
vei pienokaisen hänen nähtäväkseen.
— Kuinka... sievä... — kuiskasi Marie heikosti hymähtäen.
— Hyi, miten hän katselee! — Arina Prohorovna alkoi nauraa iloisen
riemullisesti katsahdettuaan Šatovin kasvoihin; — minkä näköinen naama!
— Iloitkaa, Arina Prohorovna, tämä on suuri ilo... — leperteli Šatov
idioottimaisen autuas ilme kasvoillaan Hän oli aivan kirkastunut
kuultuaan nuo kaksi Marien sanaa lapsesta.
— Mikä suuri ilo se nyt teille on olevinaan?
— Arina Prohorovna hääräili iloisena, kokoili tavaroita ja teki työtä
kuin pakkotyövanki.
— Uuden olennon ilmestymisen ihme, suuri ja käsittämätön mysteeri,
Arina Prohorovna, ja miten sääli, että te ette sitä ymmärrä!
Šatov jupisi näin ihastuneena ja epäselvästi aivan kuin sumun lävitse.
Aivan kuin jotakin olisi aivan itsestänsä liikahdellut hänen päässänsä
ja aivan kuin jotakin hänen tahdostansa riippumatonta olisi vuotanut
esille hänen sielustansa.
— Oli kaksi, ja yhtäkkiä ilmestyy kolmas, uusi olento, uusi henki,
eheä, kokonainen, jollaista ihmiskädet eivät voi luoda; uusi ajatus ja
uusi rakkaus, aivan peloittaa... Ei ole mitään, joka maailmassa olisi
korkeampaa!
— Jopa taas tuli joutavia! Yksinkertaisesti vain elimistön edelleen
kehittymistä eikä muuta mitään, ei minkäännäköistä ihmettä. — Arina
Prohorovna nauroi iloisena ja sydämensä pohjasta. — Tällä tavoinhan
jokainen kärpänenkin olisi ihme. Mutta sen minä sanon: liikoja ihmisiä
ei kannattaisi syntyä maailmaan. Takokaa ensin kaikki niin valmiiksi,
että niistä ei tule liikoja, ja sitten vasta synnyttäkää niitä.
Tuotakin on nyt ylihuomenna riepoteltava orpokotiin... Muuten, onhan
sekin niinkuin ollakin pitää.
— Ei koskaan hän lähde minun luotani orpokotiin. — Šatov lausui näin
lujasti tuijottaen lattiaan.
— Otatteko omaksenne?
— Hänhän on minun poikani.
— Tietenkin hän on Šatov, lain mukaan Šatov, mutta eihän teillä ole
mitään syytä näytellä ihmissuvun hyväntekijän osaa. Ei jakseta elää
ilman korkealentoisia sanoja. No, hyvä on, hyvä, mutta nähkääs, hyvä
herrasväki, — hän lakkasi lopulta puuhailemasta, — minun on aika
lähteä. Tulen vielä huomenaamulla ja illallakin tulen, jos tarvitaan,
mutta nyt, kun kerran kaikki kävi aivan liiankin hyvin, minun täytyy
käväistä muidenkin luona, ovat jo kauan odotelleet. Teillä taitaa,
Šatov, joku eukko istua siellä jossakin; eukko eukkona, mutta älkää
tekään häntä jättäkö, aviomieskulta. Istukaa lähellä, ehkäpä vielä
hyvinkin kelpaatte; Marja Ignatjevnalla nähtävästi ei ole suinkaan
halua ajaa teitä pois. No, no, no, minähän lasken leikkiä...
Portilla, jonne Šatov oli hänet saattanut, hän vielä kerran mainitsi
hänelle erikoisesti:
— Riittääpä tuosta minulle huvia aivan loppuiäkseni; rahaa en teiltä
ota; unissakin vielä tälle nauran. Huvittavampaa, kuin mitä tänä yönä
näin, en ole nähnyt vielä koskaan.
Hän poistui täysin tyytyväisenä. Šatovin näöstä ja tämän puheista
oli käynyt hänelle päivänselväksi, että tämä mies »hankkiutui isien
joukkoon ja oli vihoviimeinen rätti mieheksi». Vaikka olisi ollutkin
suorinta käväistä erään lähellä olevan toisen potilaan luona, hän
sittenkin tahtoi ensin poiketa kertomaan tästä kaikesta Virginskille.
— Marie, hän sanoi, että sinun pitäisi koettaa nukkua jonkin aikaa,
vaikka näenkin että se on hirveän vaikeata... — Šatov aloitti
keskustelun arkana. — Minä istun tässä ikkunan luona ja vartioin sinua,
vai mitä?
Ja hän istuutui ikkunan luo sohvan taakse, niin ettei Marie saattanut
mitenkään häntä nähdä. Mutta tuskin oli kulunut minuuttiakaan, kun tämä
jo kutsui häntä ja nenäänsä nyrpistäen pyysi korjaamaan pielustansa.
Šatov alkoi asetella sitä uudelleen. Vaimo katsoi vihaisesti seinään.
— Ei sillä tavalla, oh, ei sillä... millaiset kädet!
Šatov yritti kohentaa sitä vielä kerran.
— Kumartukaa puoleeni, — hän virkkoi äkkiä oudosti, koettaen olla
katsomatta Šatoviin.
Šatov vavahti, mutta kumartui kuitenkin.
— Vielä... Ei sillä tavalla... lähemmäksi, — ja samassa hän äkillisin
liikkein kietoi vasemman kätensä hänen kaulallensa, ja Šatov tunsi
otsallansa hänen lujan ja kostean suudelmansa.
— Marie!
Vaimon huulet vavahtelivat, hän koetti pysyä lujana, mutta äkkiä hän
kohottautui ja silmät leimahtaen virkkoi:
— Nikolai Stavrogin on roisto!
Ja taas hän vaipui voimattomasti kuten katkaistu kukka pielukselle,
kasvot siihen painettuina, ja alkoi hysteerisesti itkeä, lujasti
pidellen omassaan Šatovin kättä.
Tästä hetkestä alkaen hän ei enää päästänyt tätä luotansa, vaan vaati
häntä istumaan vuoteensa pääpuolella. Hän ei voinut paljoa puhua,
mutta katseli vain Šatovia ja hymyili tälle kuten autuas ainakin. Hän
oli äkkiä muuttunut aivan kuin tyttöhupakoksi. Hänessä oli tapahtunut
perinpohjainen mullistus. Šatov milloin itki, kuten pikku poika,
milloin puhui rajusti, hämärästi, innostuneesti. Jumala sen oikein
tiesi, mitä kaikkea hän sanoi suudellen vaimonsa käsiä; Marie kuunteli
häntä juopuneena, ehkä hän ei kaikkea ymmärtänytkään, heikontuneella
kädellään hän vain lempeästi hyväili tämän hiuksia, silitteli niitä,
katseli häneen ihastuneena. Šatov puhui hänelle Kirillovista, siitä,
kuinka he nyt aloittavat elämänsä »uudelleen ja ainiaksi», Jumalan
olemassaolosta, siitä, että kaikki ovat hyviä... riemuissaan he ottivat
pienokaisenkin uudelleen tarkasteltavakseen.
— Marie, — hän huudahti pidellen käsissään lasta, — jättäkäämme entiset
haaveet, häpeä ja kuolema! Ruvetkaamme tekemään työtä ja lähtekäämme
uutta polkua pitkin kolmisin, niin, niin! Niin, mutta, mutta miksi me
hänet oikein nimitämme?
— Hänetkö? Miten nimitämme? — Marja sanoi ihmeissään, ja samassa taas
hänen kasvoilleen levisi hirvittävän katkera ilme. Hän löi kätensä
yhteen, katsahti moittivasti Šatoviin ja painautui taas pielukseensa.
— Marie, mikä sinun on? — huudahti Šatov katkeran hämmästyneenä.
— Ja te saatoitte, saatoitte. Voi kiittämätön.
— Marie, suo anteeksi Marie... Minä vain kysyin, miksi hänet nimitämme.
Enhän minä tiedä.
— Ivaniksi, Ivaniksi, — vaimo kohotti hohtavat ja kyynelien kastamat
kasvonsa; — kuinka te saatoittekaan ajatella, että olisin tahtonut
nimitettäväksi hänet jollakin toisella, kauhealla nimellä?
— Marie, rauhoitu, voi, kuinka hermostunut olet!
‒ Uusi raakuus taas, miksi te syytätte hermostuneisuutta, lyönpä vetoa,
että jos minä olisin sanonut: hänet on nimitettävä... sillä kauhealla
nimellä, niin te olisitte heti suostunut, ette olisi sitä ehkä
huomannutkaan! Voi, te epäjalot, te alhaiset, te kaikki, kaikki!
Hetken kuluttua he tietenkin olivat jo taas sopineet. Šatov tyynnytteli
ja maanitteli häntä nukahtamaan. Hän nukahtikin, mutta ei vieläkään
päästänyt miehensä kättä omastaan, heräsi tuon tuostakin, katsahti aina
häneen aivan kuin peläten, että tämä lähtisi pois, ja nukahti taas aina
uudelleen.
Kirillov oli lähettänyt eukon »onnittelemaan» ja tuomaan kuumaa teetä,
äsken paistettuja kyljyksiä sekä lihalientä valkoisen leivän kera
»Marja Ignatjevnalle». Sairas joi suuhunsa ahnaasti lihaliemen, eukko
kapaloi lapsen uudelleen, Marie pakotti Šatovinkin syömään kyljyksen.
Aika kului.. Voimattomana Šatov nukahti itsekin tuolillensa nojaten
päätänsä Marien pielukseen. Tässä asennossa heidät tapasi Arina
Prohorovna, kun hän lupauksensa mukaan tuli heitä katsomaan ja
iloisena herätti heidät, keskusteli Marien kanssa siitä, mikä oli
välttämätöntä, tarkasti lapsen ja kielsi taas Šatovia poistumasta.
Nakattuaan vielä muutamia teräväkielisiä huomautuksia »aviopuolisoista»
halveksumisesta ja ylimielisyydestä värähtelevällä äänellä hän poistui
yhtä tyytyväisenä kuin äskenkin.
Oli jo aivan pimeä, kun Šatov havahtui. Hän sytytti kiireisesti
kynttilän ja lähti hakemaan eukkoa. Mutta tuskin hän oli tullut
portaille, kun hän hämmästyksekseen kuuli jonkun hiljaiset ja hitaat
askelet, jonkun, joka nähtävästi kohosi häntä vastaan. Tulija oli Erkel.
— Ei saa tulla sisään! — Šatov kuiskasi ja siepaten äkillisin liikkein
häntä kädestä alkoi viedä häntä muassaan portille. — Odottakaa täällä-,
tulen heti, minä unohdin, unohdin kokonaan teidät! Voi, millä tavoin te
muistutitte itsestänne.
— Hän oli niin kiireissään, että ei edes käväissyt Kirillovin luona,
pyysi vain eukkoa tulemaan. Marie joutui aivan epätoivoon ja vihastui
kuullessaan, että hän »saattoi ajatella edes mahdolliseksi jättää hänet
yksin».
— Mutta, — huudahti Šatov riemuissaan, — tämä onkin sitten viimeinen
askel! Sitten alkaa uusi polku, emmekä me koskaan, emme koskaan
muistele tuota vanhaa, kauheata!
Hän sai tuskin Marjan tyynnytellyksi ja lupasi palata täsmälleen kello
yhdeksältä, suuteli häntä lujan hellästi, suuteli lasta ja juoksi
nopeasti Erkelin luo.
Molemmat lähtivät Skvorešnikiin, Stavroginien puistoon, johon noin
puolitoista vuotta sitten, yksinäiseen paikkaan aivan puiston laitaan,
siihen, mistä alkoi mäntymetsä, oli kaivettu maahan hänelle uskottu
kirjapainin. Paikka oli karu ja autio, sitä oli vaikea löytää,
Skvorešnikin päärakennuksesta se oli jotensakin kaukana. Filippovin
talosta sinne oli matkaa noin puoli neljättä virstaa, ehkäpä neljäkin.
— Menemmekö koko matkan jalkaisin? Minä otan ajurin.
— Pyydän erikoisesti olemaan sitä ottamatta, — vastasi Erkel, — siitä
varoitettiin aivan erikoisesti. Ajuri saattaisi käydä todistajasta.
— No... olkoon sitten... piru! Yhdentekevää, kunhan tämä vain loppuisi,
loppuisi!
He alkoivat astua nopeasti.
— Erkel, te pikkuinen poika! — huudahti, Šatov, — oletteko Le koskaan
ollut onnellinen?
— Mutta te itse ainakin lienette hyvin onnellinen, — huomautti Erkel
uteliain ilmein.