Ensimmäiseksi hän meni Kirillovin luokse. Oli jo melkein puoliyö.
Kirillov seisoi keskellä huonetta.
— Kirillov, vaimo synnyttää!
— Se on, kuinka?
— Synnyttää, synnyttää lapsen!
— Te... Ettekö erehdy?
— Voi, en, en, — hänellä on polttoja!... Täytyy saada apuvaimo, joku
eukko. Välttämättä, aivan heti... Voisiko nyt saada? Teillä oli täällä
paljon eukkoja...
— Hyvin ikävää, etten osaa synnyttää, — Kirillov vastasi mietteissään,
— en tahtonut sanoa, etten osaa itse synnyttää, vaan etten voi tehdä
niin, että osaisin synnyttää... tai... en osaa sitä sanoa.
— Te tahdoitte kai sanoa, että te ette osaa itse auttaa synnytyksessä;
mutta en tarkoittanut sitä; eukkoa, eukkoa, apuvaimoa, hoitajaa,
palvelustyttöä pyydän!
— Eukko saadaan, mutta ehkä ei aivan heti. Jos tahdotte, niin tulen
asemesta.
— Voi, sehän on mahdotonta; lähden Virginskille, kätilön luo.
— Ilkimys!
— Voi, niinhän hän on, Kirillov, niin on, mutta hän on sittenkin
paras kaikista! Voi, niin, kaikki tulee tapahtumaan ilman hartautta,
ilman iloa, inhoten, sättien, Jumalaa pilkaten — näin suuren ihmeen
tapahtuessa, uuden olennon ilmestyessä... Voi, hän kiroaa sen jo nyt!
— Jos tahdotte, niin minä...
— Ei, ei, mutta sillä aikaa, kuin minä lähden hakemaan (voi, minä tuon
vaikka väkisin tuon Virginskajan), te voitte joskus käydä portaillani
hiljaa kuuntelemassa. Mutta ette saa mennä sisään, te säikytätte hänet,
ette missään tapauksessa saa mennä sisään. Kuunnelkaa vain... kaiken
kauhean varalta. Vasta kaikkein äärimmäisessä tapauksessa saatte mennä
sisälle.
— Ymmärrän, rahaa vielä rupla. Tässä. Tahdoin huomenna kanan, nyt en
tahdo. Juoskaa kiireesti, juoskaa kaikin voimin. Teekeitin kaiken yötä.
Kirillov ei tietänyt mitään Šatoviin kohdistuvista aikeista, eikä hän
koskaan aikaisemminkaan ollut täysin ollut selvillä tätä uhkaavasta
vaarasta. Hän tiesi vain, että tällä oli joitakin selvittämättömiä
tilejä »noiden ihmisten» kanssa, ja vaikka hän omalta kohdaltansakin
oli tähän asiaan sotkeutunut saatuaan ulkomailta joitakin
toimintaohjeita (muuten sangen ylimalkaisia, sillä koskaan hän ei ollut
mihinkään kuulunut läheisesti), niin viime aikoina hän oli luopunut
kaikesta, ei ottanut enää suorittaakseen tehtäviä, oli kokonaan
irtaantunut kaikista asioista ja ennen kaikkea »yhteisestä asiasta»
sekä oli heittäynyt pelkästään mietiskelevään elämään. Vaikka Pjotr
Verhovenski olikin pyytänyt Liputinin mukaansa Kirillovin luo, että
tämä olisi saanut varmuuden Kirillovista ja siitä, että tämä sovittuna
hetkenä todella ottaa »Šatovin asian» syykseen, hän ei Kirillovin
kanssa keskustellessaan ollut maininnut sanaakaan Šatovista, ei edes
viitannut häneen, varmaankin pitäen sellaista epäpoliittisena tekona.
Kirilloviinkaan hän ei ehkä täysin luottanut ja jätti siis kaiken
huomiseen, sitten kun teko olisi jo tehty ja kun Kirilloville sitten jo
kaikki olisi »yhdentekevää»; näin ainakin Pjotr Stepanovitš ajatteli
Kirillovista. Liputin oli myös huomannut selvästi, että lupauksesta
huolimatta Šatovista ei oltu mainittu sanaakaan, mutta Liputin oli
ollut liian hermostunut voidakseen ilmaista tyytymättömyytensä.
Kuin vihuri Šatov lennähti Muurahaiskadulle kiroten pitkää matkaa, joka
ei koskaan näyttänyt loppuvan.
Oli tömistettävä Virginskit hereille: heillä oli jo kauan nukuttu.
Mutta Šatov kolisteli kaikin voimin ja vähääkään siekailematta
ikkunaluukkua. Pihalla kahlekoira yritti käydä häneen kiinni ja ensin
ulvahtaen rupesi haukkumaan vihaisesti. Kadun muut koirat yhtyivät
siihen; alkoi yhteinen haukunta.
— Mitä te kolistelette ja mitä te tahdotte? — kajahti lopulta ikkunan
ääreltä itse Virginskin pehmeä ääni, joka ei ollenkaan kuulostanut
»loukkaantuneelta». Luukku avautui, avautuipa tuuletusruutukin.
— Kuka siellä, joku roistoko? — vihaisena vingahteli vanhanpiian,
Virginskin sukulaisen, ääni, joka todella tuntui loukkaantuneelta.
— Olen Šatov, vaimo on palannut luokseni ja synnyttää parhaillaan.
— No synnyttäköön meidän puolestamme, menkää matkaanne!
— Tulin hakemaan Arina Prohorovnaa, ilman Arina Prohorovnaa en lähde
täältä!
— Ei hän voi juosta jokaisen luona, öisin hoitavat praktiikkaa
toiset... Menkää Makšejevan luo ettekä saa hälistä enää! — sapekas
naisääni rätisi yhä näin. Saattoi kuulla Virginskin koettavan häntä
tyynnytellä, mutta vanhapiika koetti inttää vastaan eikä antanut perään.
— Minä en lähde! — huudahti Šatov taas.
— Odottakaa! Odottakaahan! — Virginski sai viimein huutaneeksi torjuen
luotaan vanhanpiian. — Pyydän, Šatov, odottakaa viisi minuuttia,
herätän Arina Prohorovnan, mutta älkää jyrisyttäkö noin älkääkä huutako
noin... Voi, kuinka kauheata tämä kaikki on!
Iankaikkisuudelta tuntuneiden viiden minuutin kuluttua ilmestyi Arina
Prohorovna.
— Onko vaimonne tullut luoksenne? — Hänen äänensä kajahti
tuuletusruudusta, ja hämmästykseksensä Šatov huomasi, että ääni ei
ollut vihainen, vaan ainoastaan tavalliseen tapaansa tiukka. Mutta
Arina Prohorovnahan ei koskaan voinut muuten puhuakaan.
— Niin, vaimo, ja synnyttää.
— Marja Ignatjevna? Niinkö?
— Niin, Marja Ignatjevna. Tietenkin Marja Ignatjevna!
Syntyi hiljaisuus. Šatov odotti. Talosta kuului kuiskailua.
— Onko hän tullut jo kauan sitten? — kysäisi mme Virginskaja taas.
— Tänä iltana, kello kahdeksalta. Olkaa hyvä, kiiruhtakaa.
Taas kuului kuiskailua, neuvoteltiin nähtävästi jostakin.
— Kuulkaahan, ettehän te vain erehdy? Käskikö hän itse minua hakemaan?
— Ei, ei hän käskenyt hakemaan teitä, hän tahtoo eukkoa, tavallista
apuvaimoa, että minulle ei tulisi liikoja kuluja, mutta olkaa rauhassa,
minä maksan.
— Hyvä, tulen, maksakaa sitten tai ei. Olen aina pitänyt arvossa
riippumattomia tunteitani Marja Ignatjevnaa kohtaan, vaikka hän ei ehkä
muistakaan minua. Onko teillä itsellänne kaikki välttämättömät tarpeet?
— Ei ole mitään, mutta saadaan, saadaan, saadaan kaikkea.
»Onpa noissakin ihmisissä sentään jalomielisyyttä!» — Šatov ajatteli
näin suunnaten askelensa Ljamšinin luo. — »Vakaumukset ja ihminen — ne
lienevätkin monessa suhteessa kaksi aivan eri asiaa. Olen luultavasti
monella tapaa tehnyt itseni syylliseksi heitä kohtaan!... Kaikki ovat
syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä ja... Jospa vain kaikki tietäisivät
sen!...»
Hänen ei tarvinnut kovinkaan kauan kolistella Ljamšinin luona. Hän
aivan hämmästyi, kun tämä tuskin silmänräpäyksen kuluttua avasi
tuuletusruudun hypähtäen vuoteeltaan paljain jaloin ja alusvaatteissaan
pelkäämättä edes nuhaa, vaikka olikin sangen varovainen ja alinomaa
huolehti terveydestänsä. Mutta tähän herkkyyteen ja kiireellisyyteen
oli oma erikoinen syynsä: Ljamšin oli vapissut kaiken iltaa eikä
ollut näihin asti voinut nukkua levottomuudeltaan, joka oli tarttunut
häneen meikäläisten kokouksessa; hänelle kummittelivat yhä erinäiset
kutsumattomat vieraat, joita ei varsin mielellään odotettu. Eniten
häntä vaivasi Šatovin ilmianto... Ja kas, silloin juuri aivan kuin
tahallisesti alettiin niin hirveästi kolistella hänen ikkunaansa...
Hän pelästyi niin, nähdessään Šatovin, että paiskasi tuuletusruudun
kiinni ja pakeni takaisin vuoteeseen. Šatov alkoi uudelleen huutaa ja
jyskyttää, minkä jaksoi.
— Kuinka te uskallatte kolistella noin keskellä yötä? — huudahti
Ljamšin ankarasti kauhusta jäykistyen, mutta vasta noin kahden minuutin
kuluttua, päätettyään lopultakin avata tuuletusruudun ja päästyään
varmuuteen siitä, että Šatov oli tullut yksin.
— Kas, tässä on teille revolveri; ottakaa se takaisin ja antakaa
viisitoista ruplaa.
— Mitä tämä on, oletteko juovuksissa? Tämä on ryöstöä; vilustun suotta.
Odottakaahan, otan peitteen hartioilleni.
— Antakaa heti viisitoista ruplaa. Jollette anna, niin jyristelen ja
huudan aamunkoittoon asti; lyön ikkunan rikki.
— Mutta minäpä huudan apua, ja teidät pistetään putkaan.
— Olenko minä sitten mykkä, vai mitä luulette? Enkö minä osaa huutaa
apua? Kenen on enemmän syytä pelätä sitä, teidänkö vaiko minun?
— Ja te saatatte hautoa tuollaisia ilkeitä ajatuksia... Minä tiedän,
mihin te viittailette... Seis, seis, älkää Jumalan tähden jyriskö!
Hyväinen aika, kenellä nyt on rahaa yöllä? Mutta miksi tarvitsette
rahaa, kun ette kerran ole juovuksissa?
— Vaimo on palannut luokseni. Annan teille kymmentä ruplaa halvemmalla,
en ole kertaakaan ampunut. Ottakaa revolveri, ottakaa heti paikalla.
Ljamšin pisti koneentapaisesti kätensä ulos tuuletusruudusta
vastaanottaakseen revolverin, odotteli hieman ja samassa jo veti
päänsä pois jupisten aivan kuin puoleksi tiedottomana kylmien väreiden
karmiessa hänen selkäpiitänsä.
— Te valehtelette, ei teidän luoksenne ole tullut vaimoa... Te, te vain
yksinkertaisesti tahdotte livistää pakoon.
— Hölmö olette, minne minä pakenisin? Teidän Pjotr Verhovenskinne, hän
paetkoon, mutta en minä. Olin äsken kätilö Virginskajalla, ja hänkin
suostui tulemaan luokseni. Kysykää häneltä. Vaimo on tuskissaan.
Tarvitaan rahaa; antakaa rahaa!
Kokonainen ajatusten ilotulitus välähti Ljamšinin monilokeroisessa
mielessä. Kaikki sai yhtäkkiä aivan toisen käänteen. Mutta pelko ei
sittenkään antanut vielä hänen selvästi ajatella.
— Miten se on mahdollista?... Ettehän te asu yhdessä vaimonne kanssa?
— Mutta minä murskaan päänne tuollaisten kysymystenne vuoksi.
— Ah, ah, ah Jumalani, ymmärrän, minä vain jouduin ymmälle... Mutta
minä ymmärrän, ymmärrän... mutta´... mutta — tuleeko Arina Prohorovna
todellakin? Te sanoitte äsken, että hän on jo mennyt? Mutta tiedättehän
hyvin, että se ei ole totta, nähkääs, nähkääs, nähkääs, miten te joka
askelella valehtelette.
— Hän varmaankin istuu jo vaimoni luona, älkää viivästyttäkö minua,
enhän minä ole syypää siihen, että te olette typerä.
— Se ei ole totta, minä en ole typerä. Suokaa anteeksi, minä en
mitenkään voi...
Ja aivan lopullisesti hämmentyneenä hän kolmannen kerran yritti sulkea
ikkunan, mutta Šatov kiljahti niin, että hänen oli pakko samassa
silmänräpäyksessä taas pistää päänsä esille.
— Mutta tämähän on jo suoranaista väkivaltaa? Mitä te minulta
oikeastaan vaaditte, mitä, mitä, sanokaa se selvästi? Huomatkaa, nyt on
yö!
— Vaadin viittätoista ruplaa, pässinpää!
— Mutta ehkä minä en halua ollenkaan ottaa takaisin revolveria. Ei
teillä ole oikeutta. Te olette ostanut esineen, ja sillä hyvä, eikä
teillä ole oikeutta. Sellaista summaa minä en mitenkään voi näin yöllä.
Mistä minä sieppaan sellaisen summan näin yöllä?
— Sinulla on aina rahaa; annan sinulle kymmentä ruplaa halvemmalla,
mutta sinä olet tunnettu jutikka-paha.
— Tulkaa ylihuomenna, — kuuletteko, ylihuomenaamuna täsmälleen kello
kahdeltatoista, ja minä annan kaiken, eikö tehdä niin?
Šatov alkoi raivoissaan lyödä uudelleen ikkunankehykseen:
— Anna heti kymmenen ruplaa ja huomenna aamun sarastaessa viisi.
‒ Ei, ylihuomenna aamulla viisi, mutta huomenna ei Jumalan nimessä tule
mitään. Parempi on, että ette tulekaan, parempi on, että ette tulekaan.
— Antakaa kymmenen; voi, sinä roisto!
— Miksikä te noin sätitte, odottakaahan, täytyy ottaa tulta; kas,
lienette särkenyt lasin... Kuka nyt öisin tuolla tavoin sättii. Kas
näin! — hän ojensi ikkunasta setelin.
Šatov tarttui siihen, — se oli viiden ruplan seteli.
— Jumalan nimessä, minä en voi, tappakaa minut, mutta en voi,
ylihuomenna voin antaa kaiken, mutta nyt en voi.
— En poistu! — kiljui Šatov.
— Ottakaa sitten tämä, tässä on vielä, näettehän tässä, mutta enempää
en anna. Huutakaa niin paljon kuin kurkustanne lähtee, en anna, olipa
miten tahansa, en anna enkä anna!
Hän oli aivan suunniltaan, epätoivoissaan, aivan hiessä. Kaksi seteliä,
jotka hän oli ojentanut lisää olivat kumpikin ruplan rahoja. Kaiken
kaikkiaan Šatoville oli kertynyt siis seitsemän ruplaa.
— No, mene sitten hiiteen, tulen huomenna. Pieksän sinut, Ljamšin,
ellet siihen mennessä varaa kahdeksaa ruplaa.
»Mutta minäpä en ole silloin enää kotona, hölmö!» ajatteli Ljamšin
itsekseen.
— Seis, seis! — hän huudahti raivokkaasti Šatovin jälkeen, joka jo
oli lähtenyt juoksemaan. — Seis, palatkaa. Sanokaa, olkaa hyvä, onko
tosiaankin totta, että vaimo on palannut luoksenne?
— Pölkkypää! — Šatov sylkäisi ja läksi juoksemaan minkä jaksoi kotiansa
kohti.