Erkel oli senlaatuinen »hölmö», jonka päästä puuttui järjen tärkein
osa ja jolla ei siis ollut »kuningasta päässään», mutta jolla oli
kyllä pientä alistuvaa järkeä aivan riittävästi, aina oveluuteen
saakka. Intomielisenä, lapsellisen uskollisena »yhteiselle asialle»,
ja oikeastaan siis Pjotr Verhovenskille, hän toimi saamiensa ohjeiden
mukaisesti, ohjeiden, jotka hän oli saanut meikäläisien istunnossa
silloin, kun oli kaikesta sovittu ja osat jaettu huomista varten.
Määrätessään hänelle lähetin osan Pjotr Stepanovitš oli ehtinyt
puhella hänen kanssansa syrjässä ehkä kymmenisen minuuttia. Tälle
vähäpätöiselle, heikkojärkiselle, joka alituisesti janosi alistua
vieraaseen tahtoon, oli välttämätöntä toimia jonakuna toimeenpanijana
— eikä tietenkään koskaan muutoin kuin »yhteisen» tai »ylevän» asian
hyväksi. Mutta tämäkin vielä oli yhdentekevää, sillä vähäpätöiset
intoilijat, kuten Erkel, eivät koskaan ymmärrä oikein palvella aatetta,
elleivät he voi yhdistää sitä johonkuhun henkilöön, joka heidän
käsityksensä mukaan juuri edustaa tätä aatetta. Tunteellinen, lempeä
ja hyvä Erkel oli ehkä kaikkein tunteettomin niistä murhaajista,
jotka olivat aikeissa tappaa Šatovin, eikä hänellä ollut vähintäkään
henkilökohtaista vihaa tätä vastaan. Erkel olisi voinut silmäänsä
rävähdyttämättä olla läsnä tämän tapossa. Hänelle oli annettu määräys
siitä, että hänen oli muun muassa tarkoin otettava selville, miten
Šatov asui, ja kun Šatov ottikin hänet vastaan portailla sekä tuli
maininneeksi kuumeessaan, ehkäpä huomaamattaan, että vaimo oli palannut
hänen luoksensa, — Erkel oli heti osannut vaistomaisen oveluutensa
ohjaamana olla osoittamatta vähintäkään uteliaisuutta, siitäkin
huolimatta, että hänen mieleensä oli välähtänyt arvelu siitä, että
vaimon palaaminen saattoi ehkä mitä merkityksellisimmin ja tehoavimmin
vaikuttaa heidän yrityksensä onnistumiseen...
Ja niinhän asia olikin: vain tämä tapaus pelasti »ilkiöt» Šatovin
aikeilta, ja samalla se myös auttoi heitä »pääsemään hänestä irti»...
Tämä tapaus sai ensinnäkin Šatovin levottomaksi, hän joutui pois
raiteiltaan, se riisti häneltä hänen tavallisen tarkkanäköisyytensä ja
varovaisuutensa. Kaikkein vähimmin saattoi pälkähtää hänen päähänsä
nyt, kun hänen mieltänsä askarruttivat aivan toiset asiat, ajatus hänen
omasta vaaranalaisuudestaan. Päinvastoin hän suorastaan hurmaantuneena
heittäytyi uskomaan, että Pjotr Verhovenski huomenna karkaisi: se
soveltui niin erinomaisen hyvin hänen aavisteluihinsa! Palattuaan
huoneeseensa hän istuutui taas nurkkaan, nojasi kyynärpäitään polviinsa
ja peitti kasvot käsiinsä. Katkerat ajatukset kiusasivat häntä...
Ja yhä uudelleen hän kohotti päätään, nousi varpailleen ja kävi tuon
tuostakin katsahtamassa Marie'hin: »Hyvä Jumala! Huomiseksi tuo kuume
varmasti hänessä jo kypsyy, ehkäpä jo aamuun mennessä, ehkäpä se jo
on alkanutkin! Hän on tietenkin vilustunut. Hän ei ole tottunut tähän
kauheaan ilmanalaan, ja lisäksi vielä olo rautatievaunussa, kolmannessa
luokassa, tuulessa, vihurissa ja sateessa, ja hänellä ei ole muuta
kuin tuo ohut lyhyt takki yllään, eihän hänellä ole vaatteitakaan
minkäännäköisiä... Ja nytkö voisin hänet jättää, heittää avutta! Ja
matkalaukku, matkalaukku, kuinka pikkuruikkuinen, kevyt, rypistynyt,
painaa kymmenisen naulaa kaikkiaan! Raukka, miten hän on vaivaantunut,
miten paljon kärsinyt! Hän on ylpeä ja siksi hän ei valita. Mutta
ärtyisä hän on! Se on sairautta: Enkelikin muuttuu sairaana ärtyisäksi.
Kuinka kuiva ja kuuma lieneekään hänen otsansa, kuinka tummat silmien
alukset ja... kuinka ihana kuitenkin on tuo kasvojen soikeus ja nuo
tuuheat hiukset, kuinka...»
Ja kiireesti hän vei pois silmänsä, kiireesti siirtyi pois, aivan kuin
olisi säikähtänyt huomatessaan hänessä jotakin muuta kuin pelkästään
onnettoman, kärsineen olennon, jota täytyi auttaa. »Voivatko tässä enää
tulla kysymykseen mitkään toiveet! Voi, kuinka alhainen, kuinka paha on
ihminen!» ja hän siirtyi taas nurkkaansa, istuutui, peitti taas kasvot
käsiinsä ja haaveili taas, muisteli entisiä... ja taas alkoi mielessä
kajastaa toivo.
»Oh, väsyttää, väsyttää!» hän muisteli näitä hänen huudahduksiansa,
hänen heikkoa, särkynyttä ääntänsä. »Hyvä Jumala! Voisinko jättää
hänet nyt, hänellä ei ole kuin kahdeksankymmentä kopeekkaa; ojensi
kukkaronsa, risaisen, pikkuruikkuisen! On tullut hakemaan työpaikkaa,
— mitä hän ymmärtää työpaikoista mitä he ymmärtävät ylipäänsä
Venäjänmaasta He ovat vain oikullisia lapsia, jotka seuraavat omia
haihattelujansa, jotka ovat heidän omia luomiansa Ja suututtelee
sitten, raukka, että Venäjä ei muka olekaan heidän ulkomaisten
harhakuvittelujensa mukainen! Voi teitä, te onnettomat, viattomat...
täällä on todellakin sangen kylmä»...
Hän muisti vaimonsa valittaneen kylmyyttä ja että hän oli luvannut
lämmittää uunin. »Puitakin täällä on, niitä voisi tuoda. Kunhan en vain
herättäisi häntä. Luulen, että se käy päinsä. Mutta mitä tekisin tuolle
vasikanlihalle? Kun nousee, niin ehkäpä tahtoo jotakin syödäkseen.
Mutta senhän voi myöhemminkin. Kirillov ei nuku koko yönä. Millä
peittäisin hänet, hän nukkuu niin sikeästi. Mutta varmaankin hänen on
kylmä, voi, jos hänen lie kylmä!»
Ja vielä kerran hän tuli katsahtaakseen vaimonsa puoleen. Marien hame
oli kietoutunut hänen kääntyessään niin, että toinen puoli oikeata
oikeata jalkaa polveen saakka oli jäänyt peitotta. Šatov käännähti
poispäin, melkein säikähtäneenä riisui yltään lämpimän päällystakkinsa,
niin että hänen yllensä jäi vain vanhahko, pitkäliepeinen takki, ja
peitti sillä paljaaksi valahtaneen kohdan koettaen olla katsomatta
siihen.
Puiden sytytteleminen, varpaillaan hiipiminen nukkuvan tarkasteleminen,
nurkkahaaveet ja sitten taas uudelleen makaavan katseleminen olivat
vieneet paljon aikaa. Oli kulunut pari kolme tuntia. Ja kas tänä aikana
juuri olivat Kirillovin luona ehtineet käväistä Verhovenski ja Liputin.
Lopulta hän oli itsekin torkahtanut nurkkaansa, kajahti vaimon valitus.
Tämä oli herännyt ja kutsui nyt häntä. Šatov hypähti aivan kuin
rikoksentekijä.
— Marie! Olin vähällä nukahtaa... Voi, millainen roisto olen, Marie!
Marie kohottautui hieman, katseli ympärilleen ihmeissään, aivan kuin
ei olisi käsittänyt, missä oli, ja samassa hän jo heräsikin täyteen
tajuunsa suuttuneena ja kiukuissaan:
— Olen ottanut teidän vuoteenne, nukuin, koska olin aivan nääntynyt
väsymyksestä. Kuinka te saatoitte olla minua herättämättä? Kuinka
rohkenette luulla, että aion olla teille vastuksena?
— Kuinka olisin saattanut herättää sinut. Marie?
— Kyllä te sen olisitte voinut tehdä, velvollisuutenne olisi ollut
tehdä se! Eihän teillä ole täällä toista huonetta, ja minä otin teidän
vuoteenne. Teidän ei olisi pitänyt saattaa minua kieroon asemaan. Vai
luuletteko, että olen tullut tänne käyttääkseni armeliaisuuttanne
hyväkseni? Suvaitkaa ottaa heti paikalla haltuunne tämä vuode, ja minä
käyn tuonne nurkkaan tuoleille...
— Marie, täällä ei ole niin paljon tuoleja, eikä ole mitään niille
levitettävääkään.
— Käynpähän sitten paljaalle lattialle. Täytyisihän teidän itsennekin
nukkua lattialla. Tahdon lattialle, heti, heti!
Hän nousi, aikoi astua askelen, mutta samassa voimakas
suonenvedontapainen kipu vei häneltä yhdellä kertaa kaikki voimat sekä
kaiken päättäväisyyden, ja hän kaatui ääneensä valittaen vuoteelle.
Šatov juoksi luo, mutta Marja peitti kasvot pielukseen, sieppasi hänen
kätensä ja alkoi kaikin voimin puristella ja väännellä sitä omassaan.
Tämä kesti hetken.
— Marie, kyyhky kulta, jos vain tarvitaan, niin täällä on tohtori
Frenzel, tunnen hänet, hyvin... Juoksisinkohan hakemaan häntä?
— Loruja!
— Kuinka niin, loruja, sano, sano, Marie?
Mihin sinuun koskee? Voisihan panna kääreitä... Vatsalle esimerkiksi...
Voinhan sen minäkin, ilman lääkäriä... tai ehkä sinappikääreitä?
— Mitähän tämä on? — kysäisi Marja omituisesti kohottaen päätänsä ja
säikähtyneenä katsoen Šatoviin.
— Mikä niin, Marie? — Šatov ei ymmärtänyt.
— Mitä sinä kysyt? Voi hyvä Jumala, enhän ollenkaan tiedä, mitä olisi
tehtävä, Marie? Suo anteeksi, etten ymmärrä mitään.
— Oh, jättäkää tuo, ei ole teidän asianne ymmärtääkään sitä. Olisihan
suorastaan naurettavaa... — hän hymähti katkerasti. — Puhukaa minulle
jotakin. Kävelkää edestakaisin ja puhukaa. Älkää seisoko tuossa
vierelläni, älkää katsoko minuun, olen pyytänyt sitä teiltä jo ainakin
viisisataa kertaa.
Šatov alkoi kävellä edestakaisin huoneessa tuijottaen lattiaan ja
koettaen kaikin voimin olla katsahtamatta häneen.
— Tässä, älä suutu, Marie, rukoilen sinua, — tässä olisi vasikanlihaa,
teetäkin on tuossa lähellä... Sinä söit niin vähän äsken...
Vaimo alkoi inhon ilmein viittoa vihaisesti kädellään. Epätoivoissaan
Šatov puraisi kieltänsä.
— Kuulkaahan, olen aikonut perustaa tänne kirjansitomon, tietenkin
järkevästi, osuuskuntana: koska asutte vakituisesti täällä, niin mitä
te siitä arvelette? Onnistuisikohan se vai eikö?
— E-ei, Marie, eihän meillä vielä luetakaan kirjoja, eikä niitä
oikeastaan olekaan. Ja rupeaisiko hän nyt sitten vielä sidottamaan
kirjaa?
— Kuka hän?
— Täkäläinen lukija ja täkäläinen asujain yleensä, Marie.
— Sanokaakin sitten niin, selvästi. Te sanotte: hän, mutta kuka hän, —
se ei käy selville. Olette unohtanut kieliopin.
— Se kuuluu tämän kielen henkeen, Marie, — murahti Šatov.
— Voi, lakatkaa jo tuosta hengestänne, se kyllästyttää minua. Minkä
tähden täkäläinen asujain eli lukija ei sitten rupeaisi sidottamaan?
Sen vuoksi, että kirjan lukeminen ja sen sidottaminen kuuluvat
kumpikin aivan eri kehitysasteille, joiden ero on hyvin suuri. Ensiksi
hän vähitellen oppii lukemaan, siihen kuluu vuosisatoja, mutta hän
pitelee kirjaa pahoin, antaa sen vetelehtiä nurkassa pitäen sitä
kaikkena muuna, mutta ei vakavana asiana. Side merkitsee jo, että
kirjaa kunnioitetaan, se merkitsee, että hän ei ole oppinut ainoastaan
rakastamaan kirjaa, vaan pitääpä sitä suorastaan jo vakavana asiana.
Mutta tälle kehitysasteelle Venäjä ei vielä ole ehtinyt. Eurooppa on jo
kauan sidottanut kirjoja.
— Vaikka tuo onkin hyvin pedanttisesti sanottu, niin ei kuitenkaan
niinkään typerästi, ja se muistuttaa minulle sitä, mitä oli kolme
vuotta sitten. Te saatoitte joskus olla sangen terävä-älyinenkin, kolme
vuotta sitten.
Tämän kaiken hän sanoi inhon ilmein, aivan samoin kuin kaikki
äskeisetkin oikulliset lauseensa.
— Marie, Marie, — Šatov kääntyi hänen puoleensa aivan sulaneena.
— Oh, Marie, jospa tietäisit, mitä kaikkea on ollut ja miten
paljon tapahtunut näinä kolmena vuotena! Kuulin sitten, että olit
halveksinut minua, kun olin muka muuttanut mielipiteitäni. Kenet minä
hylkäsin? Elävän elämän viholliset, taantumuksellisiksi muuttuneet
vapaa-ajattelijapahaiset, jotka pelkäsivät menettävänsä oman
riippumattomuutensa; ajatuksen lakeijat, yksilöllisyyden ja vapauden
viholliset, kuolleen ja löyhkäävän lihan raihnaiset profeetat!
Mitä he edustivat? Vain vanhuutta kultaista keskitietä, kaikkein
poroporvarillisinta, alhaisinta lahjattomuutta, kademieliltä tasa-arvoa
vailla itsetuntoa olevaa tasa-arvoa sellaisena kuin lakeija sen
ymmärtää tai sellaisena kuin sen käsitti vuoden 93:n ranskalainen...
Mutta pääasia on, että kaikki he ovat lurjuksia, lurjuksia!
— No, lurjuksia on paljon. — Näin Marja virkkoi katkonaisesti ja kipein
tuntein. Hän loikoi hilaa ojentautuneena, aivan kuin olisi pelännyt
liikahtaakin, pää ojennettuna pielukselle hieman syrjittäin, mutta
kuumeinen ja väsynyt katse suunnattuna kattoon. Hänen kasvona olivat
kalpeat, huulet kuivat ja tulehtuneet.
— Sinä myönnät sen, Marie, myönnät! — Šatov huudahti.
Vaimo oli tekemäisillään kieltävän liikkeen päällään, mutta samassa
äskeinen suonenvetokohtaus uudistui. Hän piilotti taas kasvot
pielukseen ja puristeli, niin että teki kipeätä, kokonaisen minuutin
ajan kaikin voimin hänen luoksensa kiiruhtaneen ja kauhusta aivan kuin
järkensä menettäneen Šatovin kättä.
— Marie, Marie! Mutta ehkä tämä on hyvinkin vaarallista, Marie?
— Olkaa vaiti... Minä en tahdo, en tahdo, — hän huudahti raivoissaan ja
kääntyi taas niin, että kasvot tulivat näkyviin; — ette saa katsella
minua noin myötätuntoisesti! Kävelkää huoneessa, puhukaa jotakin,
puhukaa...
Hätääntyneenä Šatov alkoi taas jupista jotakin.
— Mitä te täällä oikeastaan toimittelette? — hän kysäisi inhonsekaisen
kärsimättömästi keskeyttäen Šatovin puheen.
— Konttorissa olen, erään kauppiaan luona. Minä, Marie, jos vaan oikein
tahtoisin, voisin saada täällä kokoon hyvät rahat.
— Sitä parempi teille...
— Voi, älä ajattele mitään sellaista, Marie, sanoin sen vain...
— Mutta mitä muuta te teette? Mitä te saarnailette nykyjään? Ettehän te
voi olla jotakin julistelematta, sellainen on luonteenne!
— Saarnailen Jumalasta, Marie.
— Johon ette itsekään usko. Tästä aatteesta en koskaan ole päässyt
selville.
— Jättäkäämme tuo, Marie, sitten myöhemmin.
— Mikä oli olevinaan tuo Marja Timofejevna?
— Siitä me myös ehdimme myöhemmin.
— Kuinka te uskallatte tehdä minulle tuollaisia huomautuksia! Onko
totta, että tämän kuolemakin voi olla... noiden ihmisten konnantöitä...?
— Ehdottomasti se on niin, — sähähti Šatov hampaidensa välistä.
Marja kohotti samassa päätänsä ja kipeän tuntu äänessään huudahti:
— Ette saa koskaan puhua minulle tästä, ette saa koskaan, ette koskaan!
Ja taas hän vaipui vuoteeseen äskeiseen suonenvedontapaiseen
kohtaukseen, mutta tällä kertaa hänen valittelunsa kävi äänekkäämmäksi,
kajahti jo suorastaan valitushuutoja.
— Voi, kuinka sietämätön ihminen! Voi, kuinka suututtava ihminen! — hän
heittelehti sinne tänne jo suorastaan varomattomasti, tuupaten syrjään
hänen puoleensa kumartuneen Šatovin.
— Marie, teen kuten tahdot... Minä kävelen, puhun...
— Ettekö te sitten näe, että se on alkanut?
— Mikä on alkanut, Marie?
— No, mistäs minä sen tiedän? Tiedänkö minä sitten tästä yhtään mitään?
Voi, kirottu! Olkoon kirottu kaikki jo alusta alkaen!
— Marie, jospa sanoisit, mikä on alkanut... Sillä enhän minä... enhän
minä ymmärrä mitään, jos sinä tuolla tavalla.
— Te olette abstraktinen, hyödytön lörpöttelijä... Voi, olkoon kirottua
kaikki tässä maailmassa.
— Marie! Marie! — Šatov ajatteli jo aivan vakavasti, että hänen
vaimonsa oli tullut hulluksi.
— Mutta ettekö te sitten todellakaan näe, että synnytyspoltot ovat
alkaneet. — Hän kohottautui hieman katsoen Šatoviin kauhein, vihasta ja
kivusta vääristynein kasvoin. — Olkoon jo ennakolta kirottu tämä lapsi!
— Marie, — huudahti Šatov lopultakin ymmärtäen, mistä oli kysymys. —
Marie... miksi et sanonut sitä aikaisemmin? — hän tajusi samassa kaiken
ja toimeliaan päättäväisenä sieppasi lippalakkinsa.
— Tiesinkö minä itsekään sitä tänne tullessani? — Olisinko minä siinä
tapauksessa tullut teidän luoksenne? Minulle sanottiin, että siihen
kuluisi vielä kymmenen päivää! Minne te nyt, minne te nyt, ette saa
mennä!
— Kätilöä hakemaan! Myyn revolverin; ennen kaikkea tarvitaan nyt rahaa!
— Ette saa tehdä mitään, ette saa tuoda kätilöä, tuokaa vain joku
apuvaimo, eukko, kukkarossani on kahdeksankymmentä kopeekkaa...
Synnyttäväthän maalaisvaimotkin ilman kätilöä... Ja jos kuolen, niin se
on sitäkin parempi...
— Tuon sekä apuvaimon että eukon. Mutta miten, miten saatan jättää
sinut yksin, Marie?
Mutta käsitettyään, että oli parempi jättää hänet yksin nyt, hänen
raivoisasta vastustamisestaan huolimatta, kuin jättää hänet avutta
myöhemmin, hän yrittäen olla kuulematta hänen valituksiansa ja
vihanpurkauksiansa sekä luottaen jalkoihinsa lähti suin päin portaita
alas.