I.

Katastrofi, jossa Liza ja Marja Timofejevna olivat heittäneet

henkensä, oli vaikuttanut Šatoviin hyvin masentavasti. Mainitsin jo,

että sinä samana aamuna olin tavannut hänet ja että hän ei näyttänyt

olleen oikein järjissään. Muun muassa hän oli, mainitsin jo sen,

edellisenä iltana noin yhdeksän aikoihin (siis kolme tuntia ennen

tulipalon alkua), ollut Marja Timofejevnan luona. Aamulla hän oli

käynyt katsomassa ruumiita, mutta sikäli kuin tiedän, hän ei tänä

aamua ollut vielä suostunut antamaan minkäänlaisia todistuksia. Mutta

ennenkuin päivä oli ehtinyt iltaan, hänen sielussaan oli alkanut riehua

todellinen myrsky, ja... ja, ja voinpa sen sanoa melkein varmasti,

hänellä oli hämärissä jo sellainenkin hetki, jolloin hän aikoi nousta,

lähteä ja — ilmaista kaiken. Mitä oli tuo _kaikki_ — sen vain hän

yksin tiesi. Tuskin hän olisi sillä saanut mitään aikaan, olisihan

vain ilmaissut itsensä. Hänellä ei ollut minkäänlaisia todistuksia

voidakseen tehdä minkäänlaisia ilmiantoja tapahtuneen ilkityön suhteen,

eikä hänellä itsellänsäkään ollut oikeastaan muita kuin sangen

hämäriä arveluita, joiden todenperäisyydestä vain hänellä itsellään

oli täysi varmuus. Mutta hän oli valmis itse tuhoutumaan voidakseen

vain »murskata ilkiöt», nämä olivat hänen omia sanojansa. Pjotr

Stepanovitš oli osunut oikeaan olettaessaan hänellä olleen tällaisia

pyrkimyksiä ja tiesi hyvin itsekin uskaltavansa liikoja siirtäessään

kauhean aikeensa täytäntöönpanon huomiseen. Hänen puoleltansa tässä

oli taas kuten tavallisesti äärettömän paljon itseluottamusta sekä

halveksumista kaikkia noita »nilviäisiä» ja erikoisesti juuri Šatovia

kohtaan. Hän oli jo kauan halveksinut Šatovia, tämän »itkuherkkää

idioottimaisuutta», kuten hän ulkomailla ollessaan oli itse hänestä

sanonut, — ja oli aina lujasti uskonut voivansa hallita täysin tätä

perin yksinkertaista miestä. Siksi häntä ei saanutkaan tänä päivänä

päästää näkyvistä, ja vaaran uhatessa oli heti katkaistava hänen

tiensä. Ja kuitenkin pelasti nämä »ilkiöt» vielä vähäksi aikaa eräs

aivan odottamaton tapaus, jota he eivät ollenkaan osanneet ottaa

lukuun...

Noin kello kahdeksan aikoihin illalla (siihen samaan aikaan,

kuin _meikäläiset_ kokoontuivat Erkelin luo ja odottelivat Pjotr

Stepanovitšia vihoissaan ja levottomina) Šatov, jota vaivasi päänkipu

ja lievä vilunhorkka, lepäsi pitkänään vuoteessaan pimeydessä, jota

ei edes kynttilä valaissut. Häntä kiusasi epätietoisuus, hän oli

vihoissaan, yritti tehdä päätöksensä, mutta ei pystynyt siihenkään

lopullisesti ja aavisti, kirouksen noustessa hänen huulillensa, että

hän ei taaskaan pääsisi mihinkään tulokseen. Vähän ajan kuluttua

hän kuitenkin silmänräpäykseksi uinahti kevyesti ja näki unta, joka

muistutti melkein painajaista. Hän uneksi, että hänet oli köytetty

nuorin vuoteeseen, että hän oli takertunut niihin eikä voinut

liikahtaakaan, vaikka koko talo jymähteli kauheista iskuista, jotka

kumahtelivat lauta-aitaan, porttiin, hänen oveensa, Kirillovin hallussa

olevaan sivurakennukseen, niin että koko talo vavahteli, ja kaukaa

kuului jokin tuttu, valittava, tuskallisia muistoja herättävä ääni,

joka kutsui häntä. Yhtäkkiä hän havahtui ja kohottautui puoleksi

vuoteeltaan. Ihmeekseen hän silloin kuuli, että porttiin todellakin

lyötiin, mutta ei likimainkaan niin kovasti, kuin miltä se oli

tuntunut unessa. Lyönnit olivat tiheitä ja itsepäisiä, ja omituinen

»tuskanpurema» ääni, joka ei kuitenkaan ollut vähääkään valittava, vaan

päinvastoin kärsimätön ja kiukkuinen, kajahteli yhä alhaalta portin

luota sotkeutuen tuon tuostakin toiseen hieman pidättyvämpään ja aivan

tavalliseen ääneen. Hän hypähti, avasi tuuletusruudun ja pisti siitä

ulos päänsä.

— Ken siellä? — hän kysäisi aivan säikähdyksestä jäykistyneenä.

— Jos te olette Šatov, — vastattiin hänelle alhaalta jyrkästi

ja lujasti — niin suvaitkaa, olkaa hyvä, ilmoittaa suoraan ja

rehellisesti, suostutteko päästämään minut sisään?

Aivan oikein: hän oli todellakin tuntenut tuon äänen!

— Marie!... Sinäkö?

— Minä, minä, Marie Šatova, ja vakuutan teille, etten enää hetkeäkään

voi pidättää täällä ajuria.

— Heti paikalla... haen vain kynttilän, — huudahti Šatov heikosti.

Hän syöksyi etsimään tulitikkuja, mutta kuten tällaisissa tapauksissa

on tavallista, tulitikut eivät mitenkään löytyneet. Hän pudotti

kynttilänjalan kynttilöineen lattialle, ja kun alhaalta taas kajahti

kärsimätön ääni, hän jätti kaiken sikseen ja pää edellä lensi

lentämällä jyrkkiä portaita alas avaamaan ulkoporttia.

— Olkaapa hyvä, pidelkää matkalaukkua, kunnes pääsen erilleni tuosta

tolvanasta, näin sanoen hänet otti vastaan alhaalla rouva Marie

Šatova ja työnsi hänen käteensä jokseenkin keveän, dresdeniläistä

tekoa olevan halvan, purjekankaisen käsilaukun, joka oli koristeltu

pronssinauloilla. Rouva itse kääntyi taas kiukkuisena ajurin puoleen.

— Rohkenenpa teille huomauttaa, että pyydätte liikoja. Siihen, että te

suvaitsitte kuljetella minua tunnin verran liikaa täkäläisiä likaisia

katuja pitkin, olette syypää yksin te, sillä ette te kai tietänyt

itsekään, missä oli tämä typerä katu ja tämä hölmönnäköinen talo.

Suvaitkaa periä kolmekymmentä kopeekkaanne, ja saatte olla aivan varma

siitä, etten anna enempää.

— Voi, rouvakultaseni, itsehän sinä osoittelit

Taivaaseenastumisenkatua, ja tämähän on Jumalanilmestyksenkatu.

Taivaaseenastumisenkatu on näiltä mailta kaukana. Saitte vain suotta

valakkani höyryämään.

— Taivaaseenastumisenkatu, Jumalanilmestyksenkatu... kaikki nämä

typerät nimitykset pitäisi teillä olla paremmin selvillä, koska olette

täkäläinen, ja sen lisäksi ette ole oikeassakaan: ennen kaikkea minä

mainitsin teille, että oli kysymys Filippovin talosta, ja tehän

vakuutitte varmasti sen tuntevanne. Jos haluatte, niin saatte syyttää

minua huomenna sovintokäräjillä, mutta nyt pyydän teitä jättämään minut

rauhaan.

— Kas, kas tässä vielä viisi kopeekkaa. — Šatov sieppasi nopeasti

taskustaan viisikopeekkaisen ja viskasi sen ajurille.

— Anteeksi, pyydän, ette saa tehdä sitä! — mme Šatovin sisu kiehahti,

mutta ajuri oli jo lähtenyt »valakkoineen» liikkeelle, ja Šatov oli

siepannut häntä kädestä ja vienyt hänet muassansa portista sisään.

— Kiiruhda, Marie, kiiruhda... tämähän on joutavaa — kuinka märkä sinä

olet. Varovaisemmin, tästä täytyy kohota, — kuinka harmillista, ettei

ole tulta, — portaat ovat jyrkät, pitele minusta lujemmin, lujemmin,

kas näin, tässä on hökkelini. Suo anteeksi, minulla ei ole tulta,

odotahan hetkinen!

Hän nosti maasta kynttilänjalan, mutta tulitikkuja hän ei vielä voinut

löytää pitkään aikaan. Rouva Šatova seisoi odottavana, liikkumattomana

ja ääneti keskellä huonetta.

— Jumalan kiitos, viimeinkin! — Šatov huudahti iloisesti saatuaan

huoneensa vihdoinkin valaistuksi. Marja Šatova tarkasti nopeasti

silmillään asunnon.

— Minulle kerrottiin, että te asutte kurjasti, mutta en kuitenkaan

luullut, että te tällä tavalla, — ja inhonsekaisin ilmein hän lähti

vuodetta kohti.

— Oh, kylläpä väsyttääkin! — voimattomana hän istahti kovalle

vuoteelle. — Pankaa matkalaukku jonnekin ja käykää istumaan tuolille.

Vaikka samantekevää, mihin käytte, kunhan ette vain pyöri tuossa

silmissäni. Tulen luoksenne vain joksikin aikaa, kunnes saan työtä,

sillä enhän tunne oloja täällä, eikä minulla ole rahaakaan. Mutta

jos tuotan teille häiriötä, niin olkaa hyvä, taaskin pyydän teitä

sanomaan suoraan, kuten olette velvollinen tekemään, jos kerran olette

rehellinen mies. Voinhan minä huomenna jotakin myydä, niin että saan

hotellilaskun suoritetuksi, mutta hotelliin suvainnette sentään saattaa

minut... Voi, kuinka väsynyt olen.

Šatov aivan vapisi.

— Ei sinun tarvitse, Marie, ei tarvitse mennä hotelliin! Mihin

hotelliin? Miksi? Miksi?

Hän risti kätensä aivan kuin olisi rukoillut.

— No niin, vaikka tullaankin toimeen ilman hotellia, niin kuitenkin on

välttämätöntä saada asia selväksi. Muistattehan kai, Šatov, että me

elimme kaksi viikkoa ja muutamia päiviä aviossa keskenämme Genevessä ja

että siitä nyt on jo kolme vuotta, kun me, muuten ilman minkäänlaista

riitaa, erosimme. Mutta älkää luulkokaan, että olen nyt palannut

uudistaakseni nuo senaikuiset tyhmyydet. Olen palannut hakemaan

työtä, ja jos olenkin tullut suoraan tähän kaupunkiin, niin olen

tehnyt sen vain siksi, että minusta on kaikki yhdentekevää. En tullut

suinkaan tänne katuakseni jotakin, suvaitkaa olla luulematta sellaisia

typeryyksiä.

— Oo, Marie! Tämä on turhaa, aivan turhaa! — Šatov murahti tuskin

kuuluvasti.

— Jos kerran asia on niin, jos kerran olette niin kehittynyt, että

saatatte ymmärtää sellaistakin, niin rohkenen lisätä, että kääntyessäni

täten teidän puoleenne ja tullessani näin teidän asuntoonne teen sen

osaksi siitäkin syystä, etten suinkaan ole koskaan pitänyt teitä

roistona, vaan ehkäpä kaikkia muita... ilkiöitä... parempana!

Hänen silmänsä leimusivat. Hän oli varmaankin saanut kärsiä

jonkinlaisten »ilkiöiden» vuoksi.

— Ja pyydän, olkaa aivan varma siitä, etten ollenkaan pilkannut teitä

ilmoittaessani äsken, että olette mielestäni muita parempi. Puhuin

suoraan, koristelematta, enkä siedäkään muunlaista. Siitä huolimatta

kaikki tämä on lorua. Olen aina uskonut, että teillä olisi tarpeeksi

järkeä olla kyllästyttämättä toista... Oh, riittää jo, väsyttää!

Ja hän katsahti Šatoviin pitkään, kiusaantuneesti ja väsyneesti.

Šatov seisoi pelokkaana hänen edessään, viiden askelen päässä

hänestä, huoneen toisella puolella, mutta kuunteli kuitenkin häntä

jokin uusi ja ennen olematon kirkastus kasvoillaan. Tämä voimakas,

karkeasyinen mies, jonka turkki oli aina pörrössä, oli yht'äkkiä

pehmentynyt ja jollakin tavoin kirkastunut. Hänen sielussaan värähti

odottamattomasti jokin aivan outo kieli. Kolme vuotta kestänyt ero,

joka oli seurannut rikkoutunutta avioliittoa, ei ollut tuhonnut

mitään hänen sielussaan. Ja ehkäpä hän jok'ikinen päivä näinä kolmena

vuotena olikin vain haaveillut hänestä, rakkaasta olennosta, joka

joskus kerran oli ehkä sanonut hänelle: »rakastan». Koska tunnen

Šatovin, voin sanoa jokseenkin varmasti, että hän tuskin koskaan olisi

saattanut kuvitellakaan jonkun naisen sanovan hänelle: »rakastan».

Hän oli puhdasmielinen ja kaino aivan äärimmäisyyteen saakka, piti

itseään suorastaan epäsikiönä, inhosi kasvojansa ja luonnettansa, piti

itseänsä jonakuna ihmeellisenä hirviönä, jota olisi saattanut näytellä

vaikkapa rahasta markkinoilla. Tästä johtui, että hän piti korkeimpana

avuna rehellisyyttä, ja vakaumuksissaan hän hipoi jo suorastaan

fanaattisuutta, oli yrmeä, ylpeä, äksy ja vähäpuheinen. Mutta tämä

ainoa olento, joka oli rakastanut häntä kahden viikon ajan (hän oli

aina, aina uskonut, että asia oli niin), tämä olento, jonka hän aina

oli asettanut itseänsä paljon korkeammalle, siitäkin huolimatta, ettei

ollenkaan sulkenut silmiänsä hänen hairahduksiltansa, olento, jolle hän

olisi saattanut antaa anteeksi kaiken, aivan kaiken (vaikka mistään

sellaisesta ei oikeastaan voinut olla kysymystäkään, hän päinvastoin

luuli jotakin päinvastaista, mistä johtui, että hän tunsi itse olevansa

jollakin tavoin syyllinen), tämä nainen, tämä Marja Šatova, oli taas

hänen kodissaan, taas hänen luonansa, sitähän oli suorastaan mahdotonta

käsittää! Hän oli niin kovin hämmästynyt, tähän tapahtumaan sisältyi

hänen mielestänsä jotakin perin kauheata ja samalla niin äärettömät

määrät onnea, että hän ei tietenkään voinut, ehkäpä ei tahtonutkaan,

ei ainakaan rohjennut havahtua täysin sitä tajuamaan. Tämä oli unta.

Mutta kun Marie katsahti häneen kiusaantuneesti, hän ymmärsi äkkiä,

että tuo hänen rakastamansa olento kärsi, ehkäpä häntä oli loukattukin.

Hänen sydäntänsä ahdisti. Kipein ilmein hänen katseensa viipyi tämän

piirteissä: Jo kauan sitten ensi nuoruuden hohde oli kadonnut näistä

väsyneistä kasvoista. Tosin hän oli yhä vieläkin sangen sievä, —

ainakin Šhatovin silmissä hän, kuten ennenkin, oli suorastaan kaunotar.

(Itse asiassa Marie oli noin kaksikymmenviisivuotias nainen, hyvin

lujarakenteinen, keskikokoinen, Šatoviakin pitempi, hänellä oli

tummanruskeat, tuuheat hiukset, kalpeat, soikeat kasvot, suuret, tummat

silmät, jotka välähtelivät nyt kuumeesta kiiltävinä.) Mutta entinen

kevytmielisen rehevä ja suora elämäntarmo, jonka hän niin hyvin tunsi,

oli muuttunut synkäksi ärtyneisyydeksi, pettymykseksi, melkeinpä

kyynillisyydeksi, johon hän ei ollut edes itse tottunut ja joka häntä

itseäänkin näytti kiusaavan. Mutta pääasia oli, että hän oli sairas,

sen Šatov näki aivan selvästi. Huolimatta pelostansa, jota hän tunsi

Marieta kohtaan, hän kuitenkin lähestyi tätä ja otti tämän molemmat

kädet omiinsa.

— Marie... tiedätkö, sinä olet ehkä hyvinkin väsynyt. Jumalan tähden,

älä suutu... jospa sinä suostuisit... esimerkiksi... vaikkapa teetä...

vai mitä? Tee vahvistaa, vai mitä? Jospa suostuisit!...

— Mitä tässä on suostumista, tietenkin minä suostun, millainen lapsi te

olette yhä vielä. Jos kerran sitä on saatavissa, niin antakaa. Kuinka

ahdasta täällä on! Kuinka teillä on kylmä!

— Voi, tuon heti puita, puita... puita minulla on! — Šatov alkoi

kävellä edestakaisin; — puita, se on, no... muuten, teetä minä aivan

heti, — hän viittasi kädellään, aivan kuin olisi epätoivoissaan tehnyt

jonkin päätöksen, ja sieppasi lippalakkinsa.

— Minne nyt? Teillä ei siis ole kotona teetä? — Sitä tulee, tulee,

tulee, heti tulee kaikkea... minä... — hän sieppasi hyllyltä

revolverin. Minä myyn heti tämän revolverin... tai panttaan sen...

— Mitä tyhmyyksiä ja miten kauan kaikki tuo kestää! Ottakaa nämä

rahani, jos kerran teillä ei ole mitään. Tässä lienee kahdeksankymmentä

kopeekkaa, siinä kaikki. Teillähän on täällä kuin hullujenhuoneessa.

— Älä sinä, ei sinun rahojasi tarvita, tulen heti, odota hetkinen, minä

ilman revolveriakin...

Ja hän syöksyi suoraa päätä Kirillovin luo. Tämä kaikki tapahtui

nähtävästi kahta tuntia ennen sitä, kuin Pjotr Stepanovitš Liputinin

keralla oli tullut Kirillovin luo. Šatov ja Kirillov, vaikka asuivatkin

samassa talossa, eivät juuri koskaan tavanneet toisiansa, ja jos

tapasivatkin, niin eivät tervehtineet toisiansa eivätkä puhelleet

keskenänsä. He olivat näet »loikoilleet» yhdessä liian pitkät ajat

Amerikassa ollessaan.

— Kirillov, teillä on aina teetä. Onko teillä parhaillaan valmiina

teetä ja teekeitin?

Kirillov, joka käveli edestakaisin huoneessa (hänen tapanaan oli

kävellä kaiken yötä nurkasta nurkkaan), pysähtyi samassa ja katsahti

tarkkaavaisena sisään syöksähtänyttä ilmaisematta muuten erikoisempaa

ihmetystä.

— Teetä on, sokeria on, ja teekeitin on. Mutta teekeitintä ei tarvita,

tee on kuumaa. Istukaa ja juokaa vain.

— Kirillov, me loikoilimme yhdessä Amerikassa... Vaimo tuli luokseni...

Minä... Antakaa teetä... Täytyisi saada teekeitin.

— Jos kerran vaimo, niin täytyy myös teekeitin. Mutta teekeitin

myöhemmin. Minulla on kaksi. Mutta nyt ottakaa pöydältä teekannu,

kuumaa, aivan kuumaa. Ottakaa kaikki. Ottakaa sokeri! Kaikki. Leipä...

Leipää on paljon. Kaikki. On vasikanlihaa. Rupla rahaa.

— Anna, ystäväni, saat takaisin huomenna! Ah, Kirillov!

— Sekö vaimo, joka Sveitsissä? Se on hyvä. Ja se, että tulitte noin,

sekin on hyvä.

— Kirillov! — Šatov huudahti siepaten kainaloonsa teekannun ja

molempiin käsiinsä sokeria ja leipää. — Kirillov! — Jospa te voisitte

luopua kauheista kuvitelmistanne ja jättää ateistiset houreenne... Voi,

millainen ihminen te olisittekaan, Kirillov.

— Näin, että rakastatte vaimoa Sveitsin jälkeenkin. Se on hyvä, että

Sveitsin jälkeenkin. Kun tulee tarvis teetä, tulkaa taas. Tulkaa kaiken

yötä, en nuku ollenkaan. Teekeitin joutuu. Ottakaa rupla, kas tässä.

Menkää vaimon luo, minä jään ja ajattelen teitä sekä vaimoa.

Marie Šatova oli nähtävästi tyytyväinen, että kaikki kävi nopeasti, ja

alkoi ahnaasti juoda teetä, mutta teekeitintä hakemaan Šatovin ei enää

tarvinnut lähteä. Hän joi kaiken kaikkiaan puoli kupillista ja nielaisi

vain pienen murusen leipää. Vasikanlihasta hän kieltäytyi inhon ja

kiukun ilmein.

— Sinä olet sairas, Marie, kaikki tuo sinussa on sairaalloista... —

huomautti Šatov arasti puuhaillen arkana hänen äärellään.

— Tietenkin olen sairas, mutta istuutukaa, olkaa hyvä. Mistä te

sieppasitte teen, kun teillä ei ollut?

Šatov kertoi Kirillovista kevyesti, lyhyesti. Marja oli kuullut jotakin

hänestä.

— Tiedän, että hän on hullu. Riittää jo; ei niitä ole niinkään vähän,

tuollaisia hölmöjä! Te olette siis ollut Amerikassa? Kuulin siitä, te

kirjoititte.

— Niin, minä... kirjoitin Pariisiin.

— Riittää, ja pyydän, ei mitään siitä muusta. Oletteko vakaumukseltanne

slavofiili?

— En voi oikeastaan sanoa, että minä... Koska on mahdotonta olla

venäläinen, niin minusta on tullut slavofiili, — hän hymähti

väkinäisesti, suu vetäytyi kieroon, hän oli laskenut sopimatonta

leikkiä eikä jaksanut itsekään pysyä leikin tasalla.

— Ettekö muka ole venäläinen?

— En, en ole venäläinen.

— Se on kaikki joutavaa. Istukaahan, pyydän, lopultakin. Miksi te

kävelette aina edestakaisin? Luuletteko, että hourin? Ehkäpä tässä

vielä houritaankin. Sanoitte, että te olette vain kahden tässä talossa?

— Kahden... alhaalla.

— Ja kaikki yhtä viisaita? Mitä te tarkoititte tuolla »alhaalla»? Te

sanoitte alhaalla?

— Ei, en mitään.

— Mitä ei mitään? Haluan tietää sen?

— Ajattelin vain sanoa, että me olemme nyt vain kahden koko pihassa ja

että aikaisemmin täällä asuivat Lebjadkinit...

— Nekö, jotka viime yönä murhattiin? — hän heräsi äkkiä. — Olen

kuullut. Heti kun tulin, kuulin sen. Teillä on ollut tulipalo?

— Niin, Marie, niin, ja ehkä minä parhaillaan menettelen hyvin huonosti

suodessani anteeksi roistoille... — hän nousi äkkiä ja alkoi kävellä

huoneessa edestakaisin kohottaen kiihkossaan molemmat kätensä ylös.

Mutta Marie ei ymmärtänyt häntä täydelleen. Hän kuunteli hänen

sanojansa hajamielisenä; hän kyseli, mutta ei kuunnellut.

— Kylläpä teillä onkin täällä tehty tekosia. Uh, miten kaikki on

alhaista, millaisia roistoja kaikki! Mutta istuutukaahan, pyydän teitä,

lopultakin, voi miten te minua kiusaatte! — ja herpaantuneena hän laski

päänsä pielukselle.

— Marie, minä lakkaan... Ehkäpä sinä kävisit hieman pihkaksesi, Marie?

Hän ei vastannut, vaan sulki voimattomana silmänsä. Hänen kalpeat

kasvonsa muistuttivat kuolleen kasvoja. Hän nukahti melkein samassa

silmänräpäyksessä. Šatov katsahti ympärilleen, korjasi kynttilää,

katsahti vielä kerran levottomana Marien kasvoihin, puristi lujasti

kätensä yhteen rinnalleen ja varpaisillaan hiipi huoneesta kuistille.

Portaiden yläpäässä hän kätki kasvonsa, nurkkaan nojaten, ja seisoi

näin ainakin kymmenen minuuttia äänettömänä ja liikkumatta. Hän olisi

seisonut, ehkä kauemminkin, ellei samassa olisi alkanut kuulua alhaalta

hiljaisia, varovaisia askelia. Joku kohosi portaita ylös. Šatov muisti

unohtaneensa sulkea portin.

— Ken siellä? — hän kysäisi kuiskaten.

Tuntematon tulija kohosi portaita kiirehtimättä ja mitään vastaamatta.

Päästyään ylös hän pysähtyi. Pimeydessä oli aivan mahdotonta nähdä

häntä. Äkkiä kajahti hänen varovainen kysymyksensä:

— Ivan Šatovko?

Šatov vastasi puhutteluun mutta ojensi samassa kätensä pysähdyttääkseen

tulijan. Tämä sieppasi häntä silloin kädestä, ja Šatov vavahti, aivan

kuin olisi koskettanut johonkin inhoittavaan matelijaan.

— Seisokaa täällä, — hän kuiskasi nopeasti. — Älkää tulko sisään, en

voi ottaa teitä nyt vastaan. Vaimo on palannut luokseni. Tuon tänne

kynttilän.

Kun hän palasi kynttilöinensä, hän näki edessänsä seisovan jonkun

nuoren upseerin; hänen nimeänsä hän ei tietänyt, mutta jossakin hän

lienee hänet nähnyt.

— Erkel, Erkel, — tämä esitti itsensä. — Olette nähnyt minut

Virginskeillä.

— Muistan, te istuitte ja kirjoittelitte. — Kuulkaahan, — Šatovin sisu

kiehahti samassa, hän lähestyi vierasta kiihkeänä mutta puhui kuitenkin

entiseen tapaan kuiskaamalla, — äsken te annoitte minulle merkin

tarttuessanne käteeni. Mutta tiedättekö, minä saatan sylkäistä kaikille

noille merkeille, jos niin sattuu! Minä en tunnusta, en tahdo... Minä

voin heittää teidät portaita alas, tiedättekö sen?

— En, en tiedä siitä mitään enkä ymmärrä vähääkään, mistä te olette

minuun niin suuttunut, -— ilman vihan häivettäkään ja melkeinpä

yksinkertaisen ystävällisesti vieras vastasi. — Minulla on vain jotakin

teille sanottavaa, ja senvuoksi tulinkin tänne, ja tärkeintä oli, etten

tahtonut hukata aikaa. Teillä on kirjapainin, joka ei kuulu teille ja

josta te olette velvollinen tekemään tiliä, kuten itse hyvin tiedätte.

Minulle on annettu määräys, että se on luovutettava meille jo huomenna,

täsmälleen kello seitsemältä jälkeen puolenpäivän, Liputinille.

Sitäpaitsi on käsketty ilmoittaa, että mitään muuta ei teiltä koskaan

enää tulla vaatimaan.

— Eikö mitään?

— Ei kerrassaan mitään. Teidän pyyntöönne suostutaan, ja te pääsette

kokonaan irti kaikesta. Täsmälleen näin minun on käsketty teille

ilmoittaa.

— Kuka on käskenyt ilmoittaa?

— Ne, jotka ilmaisivat minulle merkin.

— Tuletteko ulkomailta?

— Sehän... sehän on luullakseni teille aivan yhdentekevää.

— Eh, piru! Miksikä te ette ole tullut aikaisemmin, jos kerran olette

saanut sellaisen määräyksen?

— Olen seurannut erinäisiä ohjeita enkä ollut aivan yksin.

— Ymmärrän, ymmärrän, ette ole voinutkaan olla yksin. Voi... piru.

Mutta miksi Liputin ei tullut itse?

— Minä tulen siis huomenna hakemaan teitä täsmälleen kello kuudelta

illalla, ja me menemme sinne jalkaisin. Paitsi meitä kolmea sinne ei

tule ketään muita.

— Tuleeko Verhovenski?

— Ei, hän ei tule. Verhovenski matkustaa huomenaamuna kaupungista kello

yhdentoista aikaan.

— Sen minä aavistin, — Šatov kuiskasi näin raivoissaan ja löi nyrkillä

reiteensä; — se karkaa, lurjus!

Hän oli kiihtynyt ja vaipui mietteisiinsä. Erkel katsoi häneen

tarkkaavaisena, oli ääneti ja odotti.

— Mitenkä te sen otatte haltuunne? Eihän sitä voi niin vain ottaa

käsiinsä ja lähteä kantamaan.

— Se ei ole tarpeellistakaan. Te vain osoitatte paikan, niin että

pääsemme vain varmuuteen siitä, että se todella on sinne kätketty.

Mehän tiedämme paikan vain suunnilleen. Oletteko te muutoin ehkä

näyttänyt jo jollekulle paikan?

Šatov katsahti häneen.

— Te, te olette sellainen poikanen, hölmö poikanen, — te olette myös

tunkeutunut sinne pää edellä kuten lammas? Niin, niin, tuollaista mehua

ne juuri tarvitsevatkin! No, menkää nyt! Voi, voi! Se roisto on vetänyt

teitä kaikkia nenästä ja paennut.

Erkel katseli häneen kirkkain ja rauhallisin ilmein ymmärtämättä häntä

oikein.

— Verhovenski on paennut, Verhovenski! sähähti Šatov raivoisasti

hampaidensa välistä.

— Mutta hänhän on täällä, eihän hän ole vielä lähtenyt. Hän lähtee

vasta huomenna, — huomautti Erkel pehmeästi ja vakuuttavasti.

Pyysin häntä erikoisesti läsnäolemaan todistajana, nuo ohjeeni sain

juuri häneltä (hän oli avomielinen kuten ainakin nuori, kokematon

poikanen). Mutta valitettavasti hän ei suostunut ja syytti matkaansa.

Todellakin hän näkyi jonnekin kiiruhtavan.

Šatov vilkaisi vielä kerran säälivästi tähän yksinkertaiseen poikaseen,

mutta samassa kuitenkin viittasi kädellään, aivan kuin olisi ajatellut:

»kannattaako nyt tuotakin sääliä».

— Hyvä, hyvä, minä tulen, — hän virkkoi äkkiä, — mutta menkää nyt

matkaanne, mars!

-— Siis täsmälleen kello kuudelta huomenna minä tulen, — Erkel kumarsi

kohteliaasti ja kiirehtimättä alkoi laskeutua portaita alas.

— Hölmö! — Šatov ei malttanut olla huudahtamatta portaiden yläpäästä

näin hänen jälkeensä.

— Mitä niin? — kajahti alhaalta.

— Ei mitään, menkää vain.

— Luulin teidän sanoneen jotakin.