III.

Kirillov, kuten tavallisestikin tähän aikaan, istui nahkasohvallaan

teen ääressä. Hän ei kohottautunut tulijoita vastaan, mutta muutti

asentonsa vieläkin leväperäisemmäksi ja katsahti levottomana tulijoihin.

— Ette ole erehtynyt, — sanoi Pjotr Stepanovitš. — Tulen juuri sen

vuoksi.

— Tänäänkö?

— Ei, ei, huomenna... näihin aikoihin.

Hän kiiruhti istuutumaan pöydän luo hiukan levottomana tarkastellen

hätääntynyttä Kirillovia. Tämä oli jo muuten ennättänyt rauhoittua ja

oli taas kuten tavallisesti.

— Nämä kun eivät tahdo uskoa. Ettehän suutu, että toin tänne Liputinin?

— Tänään en suutu, mutta huomenna tahdon yksin.

— Mutta ei vain aikaisemmin, ei ennen kuin minä tulen, ja sitten minun

läsnäollessani.

— Minä en tahtoisi teidän läsnäollessanne.

— Muistattehan luvanneenne allekirjoittaa kaiken, mitä sanelisin teille.

— Minusta on yhdentekevää. Mutta viivyttekö nyt kauan?

— Minun on tavattava muudan henkilö ja oltava täällä puoli tuntia,

olipa se sitten teidän mieleenne tai ei. Puolen tunnin ajan minä istun

täällä.

Kirillov vaikeni. Liputin oli sillä aikaa asettunut syrjemmäksi,

arkkipiispan kuvan alle. Äskeinen uhkarohkea ajatus valtasi yhä enemmän

hänen mielensä. Kirillov tuskin huomasi häntä. Liputin oli tuntenut jo

kauan Kirillovin teorian ja oli aina hänelle nauranut. Mutta nyt hän

istui ääneti ja katseli synkkänä ympärilleen.

— Minäpä en kieltäytyisi teestäkään, — Pjotr Stepanovitš siirsi

tuoliansa lähemmäksi. — Söin äsken pihviä ja suorastaan odotin saavani

täällä teetä.

— Juokaa, jos tahdotte.

— Aikaisemmin te itse aina sitä tarjoilitte, — huomautti Pjotr

Stepanovitš happamesti.

— Sehän on yhdentekevää. Juokoon Liputinkin.

— E-ei, minä... en voi.

— En tahdo vaiko en voi? — Pjotr Stepanovitš kääntyi nopeasti hänen

puoleensa.

— Heidän luonansa minä en rupea, — Liputin kieltäytyi tarkoituksellisen

jyrkästi.

Pjotr Stepanovitš rypisti kulmiansa..

— Kajahtaa mystisismille. Piru sen oikein tietää, mitä miehiä te kaikki

olette!...

Kukaan ei vastannut hänelle, he olivat vaiti kokonaisen minuutin ajan.

— Tiedän vain yhden asian, — hän lisäsi siten yht'äkkiä jyrkästi,

— mitkään ennakkoluulot eivät voi estää ketään meistä täyttämästä

velvollisuuttamme.

— Stavrogin onko matkustanut? — Kirillov kysyi.

— On.

— Siinä hän teki oikein.

Pjotr Stepanovitšin silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.

— Minusta on yhdentekevää mitä te ajattelette, kunhan vain jokainen

pysyy sanassaan.

— Minä pysyn sanassani.

— Olen muuten aina ollut varma siitä, että te täytätte velvollisuutenne

kuten ainakin riippumaton ja edistysmielinen mies.

— Mutta te olette naurettavia.

— Se ei tee mitään, olen iloinen voidessani naurattaa teitä. Olen aina

iloinen voidessani olla mieliksi.

— Te tahtoisitte mielellänne, että ampuisin itseni, ja pelkäätte, että

jos minä yht'äkkiä?

— Katsokaahan, tehän olette itse yhdistänyt suunnitelmanne meidän

toimintaamme. Luottaen suunnitelmaanne me olemme nähkääs jo ryhtyneet

johonkin, niin että te ette voi nyt enää mitenkään kieltäytyä, sillä

muutenhan te olisitte vetänyt meitä nenästä.

— Ei teillä ole oikeutta.

— Ymmärrän, ymmärrän, teillä on täysi vapaus, emmekä me voi mitään,

mutta pääasia onkin, että te käytätte tuota täyttä vapauttanne

toivomallamme tavalla´...

— Ja minunko on otettava niskaani kaikki ilkityönne?

— Kuulkaahan, Kirillov, ettehän te vain pelkää? Jos aiotte kieltäytyä,

niin ilmoittakaa se heti paikalla.

— Minä en pelkää.

— Minä vain sen vuoksi, että te kyselette niin paljon.

— Pianko lähdette?

— Taas te kysytte?

Kirillov katsahti häneen inhon ilmein.

— Nähkääs, — Pjotr Stepanovitš jatkoi puhettaan yhä enemmän vihastuen

ja käyden levottomaksi, tapaamatta enää oikeata puheensävyä, — te

siis tahdotte, te tahdotte, että minä lähtisin ja että te pääsisitte

yksinäisyyteen keskittyäksenne, mutta nämä ovat vaarallisia merkkejä,

vaarallisia teille ennen kaikkea. Te tahdotte ajatella paljon. Minun

mielestäni olisi parasta olla ajattelematta. Mutta te teette todellakin

minut levottomaksi.

— Minusta on pahinta vain se, että sinä hetkenä luonani on sellainen

inhoittava ilkiö kuin te.

— No, se nyt on yhdentekevää. Minähän voin mennä siksi aikaa vaikkapa

portaille seisomaan. Jos te aiotte kuolla ettekä vielä osaa suhtautua

siihen rauhallisemmin, niin... se saattaa jo olla vaarallista. Minähän

voin mennä ulkoportaille, ja te voitte olettaa, etten ymmärrä mitään ja

että olen määrättömästi teitä alempana oleva ihminen.

— Ei, ette te ole määrättömästi; teillä on lahjoja, mutta on paljon,

mitä te ette ymmärrä, sillä olette alhainen ihminen.

— Hauskaa kuulla. Hauskaa kuulla. Johan sanoin, että mielelläni tuotan

toisille hauskuutta, etenkin iltaisena hetkenä.

— Ette ymmärrä mitään.

— Te tahdotte sanoa, että minä... joka tapauksessahan kuuntelen teitä

kunnioittavasti.

— Te ette voi mitään; ette voi peittää edes pientä vihaanne, vaikka

teille onkin epäedullista näyttää sitä. Te suututatte minut, ja entäpä

jollen tahdokaan vielä puoleen vuoteen?

Pjotr Stepanovitš katsahti kelloonsa.

— En ole ymmärtänyt koskaan yhtään mitään teidän teoriastanne, mutta

tiedän, että te ette ole keksinyt sitä meitä varten ja että saatatte

sen myös täytäntöön ilman meitä. Tiedän myös, että te ette ota

nielaissut aatetta, vaan aate on nielaissut teidät, ettekä te siis enää

voi siirtää sitä toistaiseksi.

— Kuinka? Minutko aate nielaissut?

— Aivan niin.

— Minä en ole siis nielaissut aatetta? Se on hyvä. Teillä on hieman

järkeä. Mutta te kiusoittelette, ja minä olen ylpeä.

— Sepä oivallista, sepä oivallista. Sitä juuri tarvitaankin, tarvitaan

juuri sitä, että olisitte ylpeä.

— Riittää. Te otatte juonut jo, menkää.

— Piru periköön, ei auta muu, — Pjotr Stepanovitš nousi paikaltaan. —

Mutta lienee vieläkin liian aikaista. Kuulkaahan, Kirillov, kuulkaahan,

teurastajan vaimon luona kai tapaan tuon henkilön, ymmärrättehän? Vai

onko hänkin ehkä valehdellut?

— Ette tapaa, sillä hän on täällä eikä siellä.

— Miten niin — täällä, piru vieköön, missä?

— Istuu keittiössä, syö ja juo.

— Kuinka hän on uskaltanut? — Pjotr Stepanovitš punastui harmista. —

Hän oli velvollinen odottamaan... loruja! Hänellähän ei ole passia eikä

rahaa!

— En tiedä, hän tuli sanomaan hyvästi, on täysissä pukimissa,

matkavalmis. Lähtee eikä palaa. Hän sanoi, että olette konna, eikä

lupaa odottaa rahojanne.

— Ahaa! Hän pelkää, että minä... No niin, minähän voisin hänet jo

nytkin, jos... Missä hän on, keittiössäkö?

Kirillov aukaisi sivuoven, joka vei pikkuruikkuiseen, pimeään

huoneeseen. Tästä huoneesta vei kolme porrasaskelmaa alas keittiöön,

suoraan siihen väliverholla erotettuun nurkkaukseen, jossa tavallisesti

sijaitsi keittäjättären vuode. Täällä nurkassa, pyhäinkuvien alla,

maalaamattoman ja kattamattoman pöydän ääressä istui nyt parhaillaan

Fedjka. Hänen edessään pöydällä oli puolen tuopin viinapullo,

lautasella oli leipää ja savivadissa kylmää lihaa sekä perunoita.

Hän söi tätä kylmää ruokaa ja oli jo puolijuovuksissa, mutta istui

kuitenkin lyhyt turkki yllään, nähtävästi lähtöön valmiina. Väliseinän

toisella puolella porisi kiehuva teekeitin, mikä ei suinkaan ollut

aiottu Fedjkaa varten, vaikka Fedjka aina sytytellen puhaltelikin

siihen ja oli nyt jo melkein viikon verran joka yö hoidellut sitä

»Aleksei Nilytšiä varten, he kun ovat tottuneet siihen, että öisin on

teetä saatavana». Uskon varmasti, että lihan samoin kuin perunatkin

Kirillov itse oli paistanut Fedjkaa varten jo aamulla, koska hänellä ei

ollut keittäjätärtä.

— Mistä sinä tällaista olet saanut päähäsi? — Pjotr Stepanovitš livahti

alas. — Miksi et odottanut siellä, missä oli käsketty odottaa?

Ja hän lyödä jysähdytti nyrkkinsä pöytään. Fedjka kyyristyi kokoon.

— Odotahan sentään, Pjotr Stepanovitš, odotahan, — sanoi Fedjka

hienostelevasti, lausuen jokaisen sanan erikoisen selvästi, — sinun

on ennen kaikkea käsitettävä se, että olet nyt hienolla vissiitillä

herra Kirillovin, Aleksei Nilytšin luona, jonka saappaita siivoomaan

tuskin kelpaisit, sillä sinuun verraten hän on sivistynyt järkimies ja

sinä olet kaiken kaikkiaan vain — hyi olkoon! — Ja hienostelevasti hän

kuivin suin oli sylkäisevinään nurkkaan päin. Hänessä huomasi röyhkeätä

päättäväisyyttä ja jonkinlaista varsin vaarallista teeskenneltyä,

rauhallista jaarittelun halua, joka aina käy lopullisen purkauksen

edellä. Mutta Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa huomata vaaraa,

eikä sellainen olisi soveltunut hänen käsityksiinsä. Päivän tapahtumat

ja epäonnistumiset olivat saaneet kokonaan hänen päänsä pyörälle...

Liputin katseli uteliaana alas kolmen askelman korkeudelta, pimeästä

nurkkasesta.

— Tahdotko, vai etkö tahdo saada oikeata passia ja kosolti rahaa

voidaksesi matkustaa, minne on käsketty? Tahdotko vai etkö tahdo?

— Näetkös, Pjotr Stepanovitš, sinä olet alusta alkaen yrittänyt pettää

minua, ja senvuoksi sinä minun mielestäni oletkin aivan täysi lurjus.

Tismalleen samanlainen kuin inhoittava ihmistäi, — kas, sellaisena

minä sinua pidän. Lupasit minulle viattomasta verestä paljon rahaa

ja vannoit herra Stavrogininkin puolesta, siitäkin huolimatta, että

kaikki oli vain sinun omaa kehnouttasi. En ole pisarankaan vertaa

ottanut siihen osaa, puolestatoista tuhannesta puhumattakaan, ja herra

Stavrogin on läimähdytellyt sinua jo molemmille poskille, minkä me jo

varsin hyvin tiedämme. Nyt sinä uudelleen uhkailet ja tarjoilet rahoja,

mutta minkä vuoksi — kas, siitä vaikenet. Mutta minäpä mielin, että

aikonet kai lähettää minut Pietariin kostamaan vihaasi, jota tunnet

herra Stavroginia, Nikolai Vsevolodovitšiä kohtaan, koskapa luotat

minun herkkäuskoisuuteeni. Ja tämän vuoksi juuri sinä itse oletkin

murhaaja. Ja tiedätkö, mitä ansaitsisit jo yksistään siitä pykälästä,

että olet saastaisuudessasi lakannut uskomasta itse Jumalaan, kaiken

Luojaan? Tämähän on aivan samaa, kuin jos olisit epäjumalanpalvelija,

ja kuulut siis samaan ryhmään kuin tataari tai mordvalainen. Aleksei

Nilytš, koskapa on filosofi, on kai sinulle selittänyt, mikä on

totinen Jumala, Herra Luoja, sekä myös sen, miten maailma on luotu,

selvitellyt kaiken tulevaisenkin, kaiken olevaisen uudelleensyntymä

sen, samoin kuin Ilmestyskirjan kaikki pedotkin. Mutta sinä, kuten

järjetön epäjumala, olet mykkänä ja kuurona vastustanut ja saattanut

samaan tilaan vänrikki Ertelevinkin, aivan samoin kuin tekee tuo julma

viettelijäkin, jota ateistiksi sanotaan...

— Ah, sinä, humalainen sika! Itse hamuilee poveensa pyhäinkuvia ja

kuitenkin on julistavinaan Jumalan lakia!

— Nähkääs, Pjotr Stepanovitš, olen tosin niitä hamuillut, mutta minähän

otin niistä vain »helmikit», ja mistäpä sinä sen tiedät, ehkäpä minun

kyyneleni on Kaikkivaltiaan ahjossa sinä samaisena hetkenä muuttanut

muotoansa kärsimän! vääryyden vuoksi, koskapa olen aivan tismalleen

se samainen orpo-rukka, joka ei omista kiveäkään, jolle hän päänsä

kallistaisi. Oletkohan lukenut kirjoista, mitenkä kerrankin muinaisina

aikoina muudan kauppias, aivan samoin kyynelissä huokaillessaan ja

rukoillessaan, anasti Pyhältä Neitsyeltä tämän pyhimyskehästä helmen,

ja miten hän sitten kaiken kansan nähden polvistuneena palautti koko

sen hinnan kuvan juureen sekä miten Pyhä Äiti Puolustajamme kaikkien

ihmisten nähden peitti hänet viittansa liepeellä, niin että tästä

niihin aikoihin syntyi suorastaan ihme, ja esivallan toimesta annettiin

käsky merkitä kirjoihin tämä tapaus aivan tismalleen. Mutta sinäpä

päästit hiiren, häpäisit siis itse Jumalan sormea. Ja jollet olisi

ollut minun herrani jo syntymästäni saakka, herra, jota jo poikasena

näillä käsilläni kantelin, niin sellaisena, kuin nyt olen, tekisin

sinusta lopun, liikahtamattakaan paikaltani.

Pjotr Stepanovitš joutui hirveään raivoon.

— Sano, näitkö tänään Stavroginin?

— Sitä sinä et rohkene minulta kysyä koskaan. Herra Stavrogin katselee

sinuun ihmetellen, ja vaikka hän toiveissaan olisikin sinua alempana,

hän ei kuitenkaan ole antanut määräystä, vielä vähemmän rahaa. Sinä

olet minut pettänyt.

— Rahat sinä saat, ja nuo kaksituhatta samoin, sitten Pietarissa, koko

summan samalla kertaa, ja saatpa enemmänkin.

— Sinä, herttaiseni, valehtelet, ja oikein naurattaa katsella sinua,

niin olet herkkäuskoinen. Sinuun verrattuna herra Stavrogin seisoo

aivan kuin portailla, ja sinä räyskit häntä kohden alhaalta käsin

kuten tyhmä koiranpenikka, sill'aikaa kuin hänen mielestänsä olisi jo

liian suuri kunnianosoitus sekin, jos hän sieltä ylhäältä sylkäistä

ruiskauttaisi päällesi.

— Mutta tiedätkö sinä, — Pjotr Stepanovitš vimmastui, — että minä

sinua heittiötä en päästä täältä askeltakaan, vaan vien sinut suoraan

poliisin haltuun.

Fedjka hypähti seisomaan, ja hänen silmänsä välähtivät raivosta. Pjotr

Stepanovitš sieppasi revolverin. Tapahtui pikainen ja inhoittava

näytelmä: ennenkuin Pjotr Stepanovitš oli ennättänyt kohottaa häntä

kohti revolverinsa, Fedjka oli jo samassa ponnahtanut ja lyönyt häntä

kaikin voimin poskelle. Samana hetkenä kajahti toinenkin kauhea lyönti,

sen jälkeen kolmas, neljäs ja yhä samalle poskelle. Pjotr Stepanovitš

hölmistyi, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, hän yritti mutista

jotakin ja romahti samassa pitkin pituuttaan lattialle..

— Kas, siinä on teille, ottakaa hänet nyt! — Fedjka kiljaisi

voitonvarmuus äänessään, sieppasi rahin alta lippalakkinsa ja myttynsä

sekä katosi. Pjotr Stepanovitš korahteli tunnottomana. Liputin ajatteli

jo, että oli tapahtunut murha. Kirillov juoksahti tuota pikaa keittiöön.

— Valelkaa vedellä! — hän huudahti ja ammennettuaan jollakin

rauta-astialla sangosta vettä; kaatoi sen tämän päähän. Pjotr

Stepanovitš liikahti, kohotti päätänsä, nousi istumaan ja katseli

mitään ymmärtämättä eteensä.

— No, miltä tuntuu? — kysäsi Kirillov. Pjotr Stepanovitš katsahti

häneen tarkkaavaisesti kuitenkaan tuntematta häntä. Mutta huomattuaan

keittiöstä kurkistelevan Liputinin hän hymähti ilkeästi ja hypähti

samassa pystyyn siepattuaan lattialta revolverinsa.

— Jos teidän päähänne pälkähtää huomenna karata, kuten teki Stavrogin

roisto, — ja hän hyökkäsi vimmoissaan Kirillovia kohti aivan kalpeana,

änkyttäen, voimatta lausua selvään sanoja, — niin minä hirtän teidät

kuten kärpäsen... vaikka toisella puolen maapalloa... murskaan...

ymmärrättekö!

Ja hän tähtäsi Kirillovia revolverillaan suoraan otsaan, mutta samassa

hän taas näkyi muistavan jotain ja antoi kätensä vaipua alas, vei

revolverin taskuunsa ja sanomatta sanaakaan juoksi pois talosta.

Liputin lähti hänen jälkeensä. He sujuttautuivat taas äsken mainitusta

läpikulkupaikasta ja kulkivat notkelman reunaa myöten pidellen kiinni

aidasta, Pjotr Stepanovitš alkoi taas harppailla nopeasti poikkikatua

myöten, niin että Liputin tuskin jaksoi seurata häntä. Ensimmäisessä

kadunristeyksessä hän äkkiä pysähtyi.

— Mitä nyt? — hän kääntyi vetoavasti Liputinin puoleen.

Liputin muisti revolverin olemassaolon ja vapisi yhä vielä äskeistä

näytelmää muistellessaan, mutta kuitenkin livahti hänen kieleltänsä

äkkiä:

— Luulenpa... luulenpa, että Taškentissa mielet kuohui... mutta ehkä

ylioppilasta ei sittenkään odoteta niin perin kärsimättömästi...

Näittekö, mitä Fedjka joi keittiössä?...

— Mitä joi? Viinaa tietysti.

— No, tietäkää siis, että hän viimeisen kerran elämässään joi viinaa.

Kehoitan teitä pitämään tämän mielessänne tulevaisen varalta. Mutta nyt

hävitkää hiiteen, en tarvitse teitä ennen kuin huomenna. Mutta varokaa

tekemästä tyhmyyksiä.

Liputin livisti kotiinsa pää kolmantena jalkana.