Hänellä oli ollut varattuna jo kauan vieraalle nimelle otettu
passi. Omituista oli ajatella, että tämä täsmällinen ihmispahainen,
pikkumainen perhetyranni, joka tapauksessa virkamies (vaikka olikin
fourieristi) ja päällepäätteeksi vielä kapitalisti ja koronkiskuri,
— oli jo aikoja sitten hautonut mielessään haaveellisia kuvitelmia
ja hankkinut kaiken varalta itselleen tämän passin livahtaakseen sen
avulla ulkomaille, _jos_... hän siis piti mahdollisena tätä »_jos'ia_»!
Eihän hän tietenkään itse olisi koskaan osannut määritellä, mitä tämä
_jos_ saattoi merkitä...
Mutta nyt se oli tullut määritellyksi aivan kuin itsestään ja aivan
odottamattomalla tavalla. Se rohkea ajatus, joka oli ollut hänen
mielessään Kirillovin luo tultaessa sen jälkeen, kuin hän oli
kuullut Pjotr Stepanovitšin sättivän häntä kadulla »pöllöksi», oli
nimittäin se, että hän huomenna heti aamun koittaessa jättäisi kaiken
ja yrittäisi lähteä ulkomaille! Sen, joka ei usko, että tällaisia
fantastisia yrityksiä saattaa tapahtua meidän niin perin tavallisessa
todellisuudessamme, vieläpä yhä nytkin, sen ei tarvitsisi, saadakseen
tästä varmuutta, tehdä muuta kuin ottaa selvä kaikkien ulkomailla
oleskelevien venäläisten emigranttien elämäkerroista. Ei ainoankaan
sellaisen matka ole ollut viisaammin ja todellisemmin perusteltu.
Kaikkialla voi havaita samaa hillitöntä harhakuvien valtaa eikä muuta
mitään.
Tultuaan kotiin hän ensiksi lukitsi huoneensa oven, otti esiin
matkalaukun ja alkoi suonenvedontapaisesti nytkähdellen hankkiutua
matkalle. Hänen päähuolensa olivat — rahat, se, kuinka paljon niitä
olisi otettava ja miten hän ehtisi ne pelastaa. Nimenomaan pelastaa,
sillä hänen käsityksensä mukaan oli mahdotonta enää viivytellä
hetkeäkään ja ennen aamunkoittoa oli ehdittävä jo valtatielle. Ei hän
tietänyt sitäkään, miten hän kävisi rautatievaunuun. Hän päätteli
hämärästi, että olisi noustava junaan joko toisella tai kolmannella
isommalla asemalla kaupungista lukien, ja sinne saakka oli mentävä
vaikkapa jalkaisin. Näin hän vaistomaisesti ja koneentapaisesti yritti
hyöriä matkalaukkunsa ääressä kokonainen ajatuskimppu päässään, mutta —
pysähtyikin kesken kaiken, heitti kaiken sikseen ja surkeasti valittaen
heittäytyi pitkäkseen sohvalle.
Hän tunsi ja käsitti selvästi, että hän ehkä kylläkin pakenisi,
mutta mikä ratkaisisi kysymyksen, oliko hänen paettava _ennen_ vaiko
_jälkeen_ Šatovin tapahtuman? Hän oli jo aivan voimaton. Hänessä oli
vain paljas tunteeton ruumis, jatkuvaisuuden lain vallassa oleva
massa, hänet sai liikkeelle vain jokin syrjäinen peloittava voima, ja
vaikka hänellä olikin ulkomaanpassi, vaikka hän olisikin saattanut
paeta Šatovia (sillä minkä muun vuoksi hänellä olisi ollut syytä
kiiruhtaa?), niin hän tiesi, että hän ei kuitenkaan pakenisi _ennen_
Šatovia, ei menisi Šatovia pakoon, vaan että se nimenomaan tapahtuisi
Šatovin _jälkeen_ ja että kaikki tuo on jo ennakolta päätetty sekä
varustettu allekirjoituksella ja sinetillä. Tuskin siedettävässä
tuskassaan vuoroin valitellen ja taas vaieten, joka hetki vapisten
ja itseänsä ihmetellen, hän elää retuutteli näin jotenkuten lukkojen
takana, maaten pitkällään sohvalla, aina yhteentoista saakka seuraavan
päivän aamuun asti, ja kas silloin tulikin äkkiä odotettu sysäys, joka
antoi suunnan hänen päätökselleen. Kello yhdeltätoista hän oli tuskin
tullut huoneestaan omaistensa luo, kun hän äkkiä sai tietää, että
rosvo, karannut pakkotyövanki Fedjka, joka saattoi jokaisen kauhun
valtaan, kirkkojen ryöstäjä, äskeinen murhaaja ja murhapolttaja, jota
poliisi jo seuraili, mutta jota se ei vielä kuitenkaan ollut saanut
kiinni, oli löydetty aamunkoitteessa murhattuna seitsemän virstan
päästä kaupungista, valtatieltä siitä kohdasta, josta tie haaraantuu
Zaharjinin syrjäkylään, ja että siitä puhuu nyt jo koko kaupunki.
Silloin hän lähti suin päin kotoansa ottamaan asiasta tarkempaa selvää
ja saikin tietää ensiksikin sen, että Fedjka oli löydetty murskatuin
päin, että hänet merkeistä päättäen oli ryöstetty, ja toiseksi, että
poliisilla oli täysi syy, jopa muutamia aivan varmoja todisteitakin
epäillä, että hänen murhaajansa oli špigulinilainen Fomka, se samainen,
joka nähtävästi oli ollut hänen rikostoverinansa Lebjadkinien murhassa
ja samoin poltossa, ja että heidän kesken oli syntynyt riita jo
matkalla suurista rahoista, jotka oli anastettu Lebjadkinilta ja jotka
muka Fedjka oli jonnekin piilottanut... Liputin käväisi myös Pjotr
Stepanovitšin asunnossa ja sai takaportailta käsin salaa tietää, että
Pjotr Stepanovitš oli tosin palannut eilen illalla kotiin noin puoliyön
jälkeen, kello yhdeltä, mutta sen jälkeen hän oli suvainnut nukkua
rauhallisesti kotonansa koko yön, aina kello kahdeksaan asti aamulla.
Tietenkään ei saattanut olla epäilystäkään siitä, että Fedjka-rosvon
kuolema oli kaikkein tavallisimpia ja että tämänkaltainen asiain
ratkaisu useimmiten juuri päättää senkaltaisten uran, mutta omituisesti
sattuivat kuitenkin tämän tapahtuman kanssa yhteen nuo kohtalokkaat
sanat, että Fedjka muka »viimeisen kerran tänä iltana joi viinaa».
Tämä ennustus oli käynyt niin merkillisen nopeasti toteen, että
Liputin oli yht'äkkiä lakannut epäilemästä. Sysäys oli annettu. Oli
kuin kivi olisi pudonnut hänen päällensä ja murskannut hänet ainiaksi.
Palattuaan kotiinsa hän äänettömänä potkaisi jalallansa matkalaukkunsa
vuoteen alle, ja illalla hän jo ensimmäisenä ilmestyi määrähetkenä
sovitulle paikalle tapaamaan Šatovia, tosin yhä vieläkin pitäen passia
kädessään...