II.

Kaikki meikäläiset uskovat, että Šatov voisi ilmiantaa heidät, mutta

uskottiin sekin, että Pjotr Stepanovitš leikitteli heidän kanssansa,

siirteli heitä kuten pelinappuloita. Mutta kuitenkin kaikki tiesivät

saapuvansa täysilukuisina määräpaikalle ja tiesivät senkin, että

Šatovin kohtalo ratkaistaisiin. He tunsivat kuten kärpäset joutuneensa

äärettömän suureen hämähäkinverkkoon, tuskittelivat itseksensä, mutta

vapisivat kuitenkin pelosta.

Pjotr Stepanovitš oli epäilemättä heitä kohtaan rikkonut. Kaikki

olisi voinut käydä paljon sujuvammin ja helpommin, jos hän pisarankin

verran olisi yrittänyt kaunistella totuutta. Sen sijasta, että hän

olisi esittänyt tapahtuman sopivassa valossa, jonakin roomalaisen

kansalaistehtävänä tai jonakin muuna sentapaisena, hän vetosi vain

raakaan pelkurimaisuuteen kehoittaen heitä pelastamaan oman nahkansa,

mikä jo oli suorastaan epäkohteliastakin. Tietenkin oli kysymyksessä

taistelu olemassaolosta, eikä suurempaa aatetta oikeastaan ole

olemassakaan, senhän jokainen varsin hyvin tietää, mutta kuitenkin

kaikitenkin...

Pjotr Stepanovitšilla ei ollut nyt aikaa laskea liikkeelle roomalaisia,

hän oli jo itsekin suistunut raiteilta. Stavroginin karkaaminen sai

hänet hämilleen ja masensi häntä. Hän oli puhunut omiansa väittäessään,

että Stavrogin oli muka lähtiessään puhutellut virkaatekevää

kuvernööriä. Sepä siinä kuohuttavinta olikin, että tämä oli lähtenyt

ketään tapaamatta, tapaamatta edes äitiänsä, — ja tuntui todellakin

ihmeelliseltä, että hänen oli sallittu lähteä noin rauhassa. (Myöhemmin

esivallan oli laadittava asiasta Pietariin lähetettäväksi aivan

erikoinen selvitys.) Pjotr Stepanovitš keräili tietoja kaiken päivää,

mutta turhaan. Hän ei liene vielä koskaan näin paljon puuhaillut.

Miten olisi hän saattanut, miten olisi voinut noin kerta kaikkiansa

luopua Stavroginista! Kas sen vuoksi hän ei mitenkään ollut voinut

käyttäytyä hellästi meikäläisiä kohtaan. Sitäpaitsi he olivat ottaneet

häneltä aseet käsistä: hän oli jo itsekin päättänyt viipymättä

rientää Stavroginin jälkeen, mutta nyt pidätti häntä Šatov, hänen oli

lopullisesti lujitettava viisikko kaiken varalta. »Eihän sitäkään

suotta pidä hylkiä, ehkäpä vielä sattuu olemaan tarpeenkin. Näin luulen

hänen miettineen.»

Mitä taas tulee Šatoviin, niin Pjotr Stepanovitš oli todellakin aivan

varma siitä, että tämä tekisi ilmiannon. Hän oli tosin valehdellut

meikäläisille ilmiannosta. Hän ei ollut koskaan mitään sentapaista

nähnyt eikä mistään sentapaisesta kuullut, mutta kuitenkin hän oli

siitä yhtä varma kuin siitäkin, että kaksi kertaa kaksi on neljä.

Hänestä oli näet aina tuntunut siltä, että Šatov ei kestäisi sitten,

kun hetki löisi, — ei kestäisi Lizan eikä Marja Timofejevnan kuolemaa,

ja että hän tällöin lopultakin tekisi päätöksensä. Kukapa sen varmasti

tietää, ehkäpä hänellä todella oli jotakin syytä olettaa tällaista.

Tiedettiinhän, että hän sitäpaitsi henkilökohtaisesti vihasi Šatovia,

heidän välillään oli ollut joku riita, eikä Pjotr Stepanovitš suonut

koskaan anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Luulenpa melkein, että tämä

juuri oli pääasiallisimpana syynä kaikkeen.

Jalkakäytävät ovat meillä kapeita, tiilillä laskettuja samoin kuin

ajotietkin. Pjotr Stepanovitš asteli keskellä jalkakäytävää pitäen

sitä kokonaan halussaan, välittämättä vähääkään Liputinista, jolle

tuskin jäi tilaa hänen rinnallansa, niin että tämän oli tuon tuostakin

joko kuljettava askelta edellä tai askelta jäljempänä tai jos tahtoi

keskustella kulkien rinnakkain, hänen oli tepasteltava kadun loassa.

Pjotr Stepanovitš muisti samassa, miten hän aivan äsken oli samoin

kiiruhtanut loassa pienin askelin ehtiäksensä Stavroginin mukaan, joka

aivan samoin kuin hän itse nyt asteli keskellä jalkakäytävää pitäen

sitä yksin hallussaan. Hän muisti sen kohtauksen kokonaan, ja raivo

salpasi hänen henkeänsä.

Mutta Liputinin henkeä salpasi loukkaus. Olisihan Pjotr Stepanovitš

saanut kohdella muita meikäläisiä miten tahansa, mutta miksi hän

kohteli näin häntä? Kaikista meikäläisistä hän näet tiesi eniten,

oli asioita perin lähellä, hänelle oli ilmaistu mitä salatuimmat

yksityiskohdat, ja olihan hän näihin asti, vaikkakin tosin välillisesti

mutta kuitenkin alituisesti ollut työssä mukana. Voi, hän tiesi hyvin,

että kaikkein äärimmäisessä tapauksessa Pjotr Stepanovitš voi vielä

nytkin saattaa hänet turmioon. Pjotr Stepanovitšia hän oli jo kauan

vihannut, eikä suinkaan sen vuoksi, että tämä oli vaarallinen, vaan

yksinomaan tämän ylimielisen kohtelun vuoksi. Nyt, kun oli tullut

ratkaiseva hetki, hän tuskitteli kaikista meistä enimmän. Voi, hän

tiesi, että hän »kuten orja» olisi huomenna ensimmäisenä paikalla,

toisipa vielä muutkin muassaan, mutta jos hän suinkin huomiseen

mennessä voisi tappaa Pjotr Stepanovitšin itseään vahingoittamatta,

niin hän epäilemättä tekisi senkin.

Omiin tuntemuksiinsa vaipuneena hän oli vaiti ja seurasi peloissaan,

arkana kiduttajaansa. Tämä näytti hänet kokonaan unohtaneen, töykki

vain silloin tällöin häntä varomattoman epäkohteliaasti kyynärpäällään.

Yht'äkkiä Pjotr Stepanovitš pysähtyi kaikkein huomattavimmalle

kadullemme ja meni teetupaan.

— Mihinkäs te nyt? — Liputinin veri kuohahti.

— Tämähän on teetupa.

— Tahdon syödä pihvin.

— Hyväinen aika, tämähän on aina täynnä kansaa.

— Olkoon, mitäpä siitä.

— Mutta... me myöhästymme. Kello on jo kymmenen.

— Eihän sieltä voi myöhästyä.

— Niin, mutta minä myöhästyn, ne odottelevat minua takaisin!

— Odotelkoot. Typerätä teidän on oikeastaan mennäkään sinne. Teidän

touhuamisenne vuoksi en tänään ole ehtinyt edes syödä. Ja mitä

myöhemmin joudumme Kirillovin luo, sitä varmempi on asiamme.

Pjotr Stepanovitš meni erikoishuoneeseen. Liputin istuutui vihaisin

ja loukkaantunein ilmein syrjemmäksi nojatuoliin ja katseli hänen

syöntiänsä. Kului puoli tuntia, ehkäpä enemmänkin. Pjotr Stepanovitš

ei hätäillyt, söi hyvin ruokahaluin, soitti tarjoilijaa, vaati

toisenlaista sinappia, sitten olutta eikä puhunut sanaakaan. Hän näytti

vaipuneen syviin mietteisiin. Hän saattoi hoitaa kahta asiaa yht'aikaa

— syödä maukkaasti ja vaipua mietiskelyyn. Liputinin viha häntä kohtaan

kasvoi siinä määrin, että hän ei jaksanut enää irroittaa katsettansa

hänestä. Tämä muistutti jo jonkinlaista hermokohtausta. Hän seurasi

jokaista lihanmurusta, jonka Pjotr Stepanovitš vei suuhunsa, vihasi sen

vuoksi, että hän leikkasi sitä, pureskeli sitä, imeskeli rasvaisimpia

paloja, vihasi jo viimein koko pihviä. Lopulta hänen silmänsä kävivät

hämäriksi, päätä alkoi huimata, kuuma ja kylmä karsi vuoroitellen hänen

selkäpiitänsä.

— Te ette näy tekevän siellä mitään, lukekaahan tämä! — Pjotr

Stepanovitš heitti hänelle jonkin paperin. Liputin lähestyi kynttilää.

Paperi oli huonolla käsialalla kirjoitettu täyteen, ja jokaiselta

riviltä oli aina jotakin tuhrittu näkymättömäksi. Ennenkuin hän oli

saanut siitä vähääkään selvää, Pjotr Stepanovitš oli jo maksanut

laskunsa ja teki poislähtöä. Katukäytävällä Liputin ojensi paperin

hänelle takaisin.

— Pitäkää se, sanon sitten myöhemmin. Mutta mitä te itse muuten siitä

ajattelette?

Liputin aivan vavahti.

— Minun mielestäni... tuonkaltainen julistus on naurettavan joutava.

Viha oli murtanut sulkunsa. Hän tunsi aivan kuin jotkin kädet olisivat

siepanneet hänet ja lähteneet häntä kantamaan.

— Jos me teemme päätöksemme, — hän vapisi lievästi koko ruumiiltaan,

— ja rupeamme levittämään tuonkaltaisia julistuksia, niin me tuolla

typeryydellämme ja asianymmärtämättömyydellämme saamme kaikki

halveksimaan itseämme.

— Hm! Olen toista mieltä, — Pjotr Stepanovitš asteli lujin askelin.

— Mutta minäpä ajattelen toisin. Itsekö te todellakin olette tuon

sepittänyt?

— Se ei kuulu teihin.

— Luulenpa sen olevan samasta lähteestä kuin tuo runopahainen _Kirkas

sielu_, se jonninjoutava runo, eikä se mitenkään voi olla Herzenin

sepittämä.

— Te valehtelette. Runo on hyvä.

— Ihmettelenpä esimerkiksi sitäkin, — Liputin antoi henkensä

liitää leikitellen, — miten meille saatetaan edes ehdottaa

sellaista toimintaa, joka veisi kaiken epäonnistumiseen. On aivan

ymmärrettävää toivoa, että Euroopassa kaikki menisi kumoon, sillä

onhan siellä olemassa oikea köyhälistö, mutta mehän olemme täällä vain

asianharrastajia, ja minun mielestäni me toistaiseksi yritämme vain

heittää sumua toisten silmille.

— Luulin, että olisitte fourieristi.

— Fourier'lla se on toisin, aivan toisin.

— Tiedän, että kaikki on lorua.

— Ei, Fourier'lla ei ole lorua... Suokaa anteeksi, mutta en mitenkään

saata uskoa, että toukokuussa saataisiin syntymään kapina.

Liputin otti jo takkinsa napit auki, hänen alkoi olla niin kuuma.

— Riittää jo. Mutta etten tässä unohtaisi, — Pjotr Stepanovitš siirtyi

äärettömän kylmäverisesti toiseen asiaan. — Tämä lappu teidän on

omakätisesti ladottava ja painettava se. Šatovin kirjapainimen me

kaivamme esille, ja te otatte sen vastaan jo huomenna. Koettakaa latoa

se mahdollisimman lyhyessä ajassa ja painakaa niin monta kappaletta

kuin suinkin sekä levitelkää sitten kaiken talvea. Tarkemmat ohjeet

saatte myöhemmin. Niitä täytyy olla mahdollisimman paljon, sillä niitä

tullaan vaatimaan toisiinkin paikkoihin.

— E-ei, saatte suoda anteeksi, mutta minä en ota toimittaakseni

tällaista, kieltäydyn.

— Ja otatte sen kuitenkin. Toimin keskusjärjestön määräyksestä, ja

teidän on toteltava.

— Mutta minäpä luulen, että meidän ulkomaiset keskuksemme ovat

unohtaneet tyystin venäläisen todellisuuden ja katkaisseet kaiken

suhteensa siihen, ja senvuoksi he vain hourailevat. Luulenpa niinkin,

että täällä Venäjällä noiden useiden satojen viisikkojen tilalla ei

olekaan muuta kuin me yksin ja ettei minkäännäköistä verkkoakaan ole. —

Liputin oli aivan hengästymäisillään.

— Sitäkin inhoittavampaa, että te uskomatta edes itse asiaan olette

ruvennut sitä kannattamaan... ja juoksette nyt tuossa vierelläni kuten

inhoittava rakkikoira.

— E-en, en minä juokse. Meillä on täysi oikeus erota ja muodostaa oma

järjestömme.

— Pöllö! — Pjotr Stepanovitšin ääni jymähti äkkiä ankarana, ja hänen

silmänsä leimahtivat.

Molemmat seisoivat jonkin hetken toinen toistansa vastapäätä. Pjotr

Stepanovitš kääntyi viimein ja lähti itsetietoisena äskeistä tietänsä.

Liputinin mieleen sävähti salamana ajatus: »Käännyn ja palaan.

Jollen nyt käänny, en palaa koskaan.» Hän kulki kymmenen askelta

näin ajatellen, mutta yhdennettätoista ottaessaan hänen mielessään

syttyi uusi, uhkarohkea ajatus: hän ei kääntynytkään eikä palannut. He

saapuivat Filippovin talon luo, mutta jo sitä lähestyessään he kauempaa

kiersivät nurkan taakse, tai paremmin sanoen, tuiki näkymätöntä

jalkapolkua pitkin lauta-aidan vieritse, niin että heidän oli jonkin

aikaa yritettävä pysytellä jyrkällä ojanrinteellä, jossa eivät

jalat tahtoneet pysyä, niin että oli tuon tuostakin haettava tukea

aidasta. Vinoon taipuneen lauta-aidan kaikkein pimeimmästä nurkasta

Pjotr Stepanovitš irroitti laudan. Näin muodostui aukko, johon hän

samassa katosi. Liputin oli ihmeissään, mutta sujuttautui hänkin siitä

vuorostaan, ja sen jälkeen lauta asetettiin paikoilleen. Tämä oli sama

salainen käytävä, jota myöten Fedjka oli kömpinyt Kirillovin luo.

— Šatovin ei pitäisi saada tietää, että me olemme täällä, — kuiskasi

Pjotr Stepanovitš Liputinille.