I.

Monet näkivät Pjotr Stepanovitšin tänä aamuna; ja näkijät vakuuttivat

hänen olleen hyvin kiihoittuneen. Kello kahdelta päivällä hän oli

käväissyt Gaganovilla, joka vasta päivä sitten oli palannut maalta.

Hänen luoksensa oli saapunut talon täydeltä väkeä, joka keskusteli

kiihkeästi äskeisistä tapahtumista. Pjotr Stepanovitš puhui eniten

ja pakotti toiset kuuntelemaan itseänsä. Häntä olivat meikäläiset

aina pitäneet »lörpöttelevänä ylioppilaana, jolla oli reikiä päässä»,

mutta tällä kertaa hän puhui Julija Mihailovnasta, ja tämä puheenaihe

oli tässä hälinässä kaikkein mielenkiintoisin. Tämän äskeisenä ja

hyvin läheisenä uskottuna hänellä oli kerrottavana aivan uusia ja

mitä odottamattomimpia yksityiskohtia. Vahingossa (ja siis myös

varomattomasti) hän tuli maininneeksi muutamia tämän henkilökohtaisia

arvosteluita, jotka koskivat eräitä kaupunkimme varsin huomatulta

henkilöitä, mikä tietysti loukkasi näiden itserakkautta. Hänen

puheensa oli epäselvää ja katkonaista, kuten ainakin kunnianmiehen,

jonka kiusallisena velvollisuutena on selvittää vuorensuuruinen

väärinkäsitysruuhka ja joka hyväsydämisen yksinkertaisessa

kömpelyydessänsä ei oikein tiedä, mistä olisi aloitettava ja mihin

lopetettava. Sangen varomaton oli sekin huomautus, että Julija

Mihailovna oli muka ollut täysin perillä Stavroginin salaisuudesta ja

että hän oli muka koko intrigiä itse johtanutkin. Hän se oli Pjotr

Stepanovitšinkin »puijannut», sillä hän, Pjotr Stepanovitš, jos kukaan

oli ollut rakastunut tuohon »onnettomaan Lizaan». Siitä huolimatta

Julija Mihailovna oli saanut kaiken »asetetuksi» niin, että hän oli

vähällä joutua suorastaan saattamaan Lizaa vaunuissa Stavroginin luo.

»Niin, niin, hyvä herrasväki, mikäs teidän on nauraessanne, mutta jospa

vain olisin aavistanut, jospa olisin aavistanut, miten tämä kaikki

päättyisi!» — hän näin lopetti puheensa. Muihin Stavroginia koskeviin

levottomiin kysymyksiin hän vastasi suoraan, että Lebjadkin-tapaus

oli hänen mielestään aivan pelkkä sattuma ja että Lebjadkin oli itse

kaikkeen syyllinen. Miksi pitikin hänen näytellä rahojaan! Joku

kuulijoista sattui silloin huomauttamaan hänelle, että hän suotta

»teeskenteli»; hän söi, joi ja nukkui Julija Mihailovnan talossa ja

kuitenkin oli nyt valmis ensimmäisenä häntä mustaamaan ja että tämä ei

ollut ollenkaan niin kaunista, kuin hän itse ehkä luuli. Mutta Pjotr

Stepanovitš osasi heti ryhtyä puolustautumaan:

— Minä en syönyt enkä juonut siellä sen vuoksi, että minulla itselläni

ei olisi ollut rahoja, enkä ole syyllinen siihenkään, että minua aina

sinne kutsuttiin. Sallinette jättää minun itseni arvosteltavaksi, missä

määrin minun on kaikesta tästä oltava kiitollinen.

Mieliala muodostui hänelle suosiolliseksi: »Olkoon, että hän onkin

hieman tökerö ja tietysti tyhjänpäiväinen, mutta eihän hän oikeastaan

voi ollakaan syypää Julija Mihailovnan tyhmyyksiin. Päinvastoinhan on

käynyt selville, että hän yritti suorastaan hillitäkin tätä.»

Kellon käydessä kahta päivällä yht'äkkiä levisi huhu, että Stavrogin,

josta nyt niin paljon puhuttiin, oli äkkiä matkustanut päiväjunassa

Pietariin. Uutinen herätti mielenkiintoa, monet kurtistivat kulmiansa.

Pjotr Stepanovitš oli niin ihmeissään, että kerrottiin hänen muuttuneen

aivan kasvoiltaan ja huudahtaneen: »Mutta kuka saattoi päästää hänet

menemään?» Hän poistui heti Gaganovilta. Siitä huolimatta hänet nähtiin

vielä tämän jälkeenkin parissa, kolmessa perheessä.

Hämärissä hänen onnistui pujahtaa Julija Mihailovnankin luo, vaikka

se olikin hyvin vaivalloista, sillä tämä ei tahtonut mitenkään ottaa

häntä vastaan. Vasta kolme viikkoa tämän jälkeen sain tietää tämän

Julija Mihailovnalta itseltänsä, vasta vähän ennen hänen Pietariin

lähtöänsä. Hän ei kertonut tapauksesta sen tarkemmin, mainitsihan

vain vavahtaen, että oli »kaikesta aivan määrättömästi hämmästynyt».

Luulenpa, että Pjotr Stepanovitš oli suorastaan peloitellut häntä ja

uhannut paljastaa hänet »kanssarikollisena», jos hän ei osaisi »pitää

suutansa kiinni». Hänen silloisille aikeilleen, joita Julija Mihailovna

ei tuntenut, mutta jotka hän sitten myöhemmin, viiden päivän kuluttua,

aavisti, oli aivan välttämätöntä tämä uhkaileminen, ja sitten vasta

Julija Mihailovna ymmärsi senkin, miksi Pjotr Stepanovitš oli niin

kovin epäillyt hänen vaiteliaisuuttaan ja siinä määrin pelännyt hänen

mahdollisesti uudistuvia vihanpurkauksiansa...

Kello kahdeksalta illalla, kun oli jo pilkkoisen pimeätä, _meikäläiset_

kokoontuivat täysilukuisina, viisimiehisenä joukkona, aivan kaupungin

laidalla, Fominin poikkikadulla sijaitsevaan pieneen kallelliseen

taloon, vänrikki Erkelin asuntoon. Tämän yleisen kokoontumisen oli

määrännyt itse Pjotr Stepanovitš, mutta itse hän anteeksiantamattomasti

myöhästyi, ja muut jäsenet saivat odottaa häntä tunnin verran.

Tämä vänrikki Erkel oli se samainen meille poikennut upseeri, joka

Virginskin illanvietossa oli koko ajan istunut lyijykynä kädessään

ja muistikirja edessään. Kaupunkiimme hän oli saapunut vasta

äskettäin, oli vuokrannut eräiltä pikkuporvarieukoilta, kahdelta

sisarukselta, syrjäiseltä poikkikadulta aivan yksikseen asunnon ja

oli aikeissa lähteä kohta meiltä pois. Kaikkein vähimmän huomiota

herätti kokoontuminen hänen luoksensa. Tämä omituinen poikanen oli

tavattoman vaitelias. Hän saattoi istua kymmenenkin iltaa peräkkäin

hälisevässä seurassa, jossa syntyi mitä tavattomimpia keskusteluja,

puhumatta sanaakaan, mutta kuitenkin sangen tarkkaavaisesti seuraten

lapsensilmillänsä keskustelevia ja kuunnellen tarkasti. Hänellä oli

hyvin sievät kasvot, lienevätpä olleet viisaatkin. »Viisikkoomme» hän

ei kuulunut. Meikäläiset olettivat, että hänellä oli jostakin saadut

jonkinlaiset erikoismääräykset, jotka olivat puhtaasti toimeenpantavaa

laatua. Nyt jo tiedämme, että hänellä ei sellaisia ollut ja että hän

tuskin itsekään ymmärsi asemaansa. Hän vain ihaili Pjotr Stepanovitšia,

johon hän aivan äskettäin oli tutustunut. Jos hän olisi tavannut

jonkun ennen aikojansa turmeltuneen hirviön, ja jos tämä olisi

jonkin sosiaalis-romanttisen aatteen nimessä saanut hänet kokoamaan

rosvojoukon ja koetteeksi käskenyt häntä murhaamaan ja ryöstämään

jonkun ensiksi vastaantulevan talonpojan, niin hän olisi varmasti

suostunut siihen ja totellut. Hänellä oli jossakin sairas äiti, jolle

hän lähetti puolet niukasta palkastaan — ja miten lieneekään tuo äiti

kerran suudellut tätä vaaleata, pikkuista pääparkaa, miten vapissut ja

rukoillut hänen puolestaan! Puhun näin paljon hänestä, koska minun käy

häntä kovin sääliksi.

Meikäläiset olivat kiihdyksissään. Viimeöiset tapahtumat olivat

heitä hämmästyttäneet, ja nähtävästi heitä oli alkanut peloittaa.

Sangen tavallinen, vaikkakin systemaattisen tarkasti järjestetty

skandaali, johon he niin hartaasti olivat ottaneet osaa, oli päättynyt

yllättävästi. Yöllinen tulipalo, Lebjadkinien murha, väkijoukon Lizaan

kohdistunut raivo — kaikki tämä oli tullut aivan odottamatta, eivätkä

tällaiset yllätykset kuuluneet ohjelmaan. Kiivaasti he syyttivät

heitä johtavaa kättä despotismista ja totuuden salaamisesta. Sanalla

sanoen, Pjotr Stepanovitšia odotellessaan he saivat toinen toisensa

siihen vireeseen, että he taaskin kerran päättivät lopullisesti vaatia

häneltä jyrkkää selontekoa, ja jos hän nyt, kuten oli tapahtunut

jo ennen, kieltäytyisi siitä, niin »viisikko» hajaantuisi, ja sen

tilalle perustettaisiin yhdenvertaisin ja demokraattisin perustein

uusi salainen »aatteiden levittämisen» järjestö, jota he itse

johtaisivat. Liputin, Šigaljov sekä »kansan erikoistuntija» kannattivat

tätä ajatusta. Ljamšin oli vaiti, vaikka hänenkin kasvoillaan oli

suostumuksen ilme. Virginski epäröi ja sanoi haluavansa ensin kuunnella

Pjotr Stepanovitšia. Päätettiin siis ensin kuunnella, mitä Pjotr

Stepanovitšilla oli sanomista, mutta tämäpä ei vieläkään saapunut, ja

tällainen leväperäisyys valoi mieliin yhä enemmän myrkkyä. Erkel oli

aivan ääneti ja kävi vain hakemassa teetä, jota hän toi omakätisesti

emäntäväen puolelta kantaen laseja tarjottimella, tuomatta sisään

teekeitintä sekä tahtomatta käyttää palvelijattaren apua.

Pjotr Stepanovitš ilmestyi vasta puoli yhdeksältä. Nopein askelin hän

lähestyi sohvan edessä olevaa pyöreätä pöytää, jonka ympärille seura

oli asettunut, piti hattua kädessään ja kieltäytyi juomasta teetä.

Hän oli häijyn, ankaran ja ylimielisen näköinen. Nähtävästi hän heti

huomasi kaikkien kasvoista, että täällä »kapinoitiin».

— Ennenkuin aukaisen suuni, teidän on purettava esiin omanne, sillä

teillä on nyt jotakin mielessänne, — hän huomautti häijyin hymähdyksin

katsoen vuoroin kuhunkin.

Liputin ilmoitti »kaikkien nimessä» loukkaantuneena ja vapisevin äänin,

että »jos näin tulee jatkumaan, niin meiltä voi mennä pää jokaiselta».

Voi, eivät he suinkaan pelänneet päänsä menetystä, olivatpa siihen aina

valmiitkin, mutta vain yhteisen asian vuoksi (kuului liikehtimistä

ja myöntymyksen huudahduksia). Mutta senvuoksi he vaativatkin, että

heitä kohtaan oli oltava rehellinen, että he aina olisivat kaikesta

selvillä jo ennakolta. »Sillä mitenkäs muuten käy?» (Taas liikettä

ja muutamia kurkkuäännähdyksiä.) Jos näin menetellään, niin se on

halpamaista ja vaarallista... Me emme ollenkaan sano tätä sen vuoksi,

että pelkäisimme, mutta jos vain yksi toimii ja jos muiden on vain

toteltava, niin tämä yksi saattaisi vaikkapa valehdellakin, ja kaikki

toiset joutuivat kiinni, kuten sotamiehet sakkipelissä. (Huudahduksia:

Oikein! Oikein! Yleisiä myöntymyksen ilmaisuja.)

— Piru tietää, mitä te oikein tahdotte?

— Mutta mitä yhteyttä on herra Stavroginin intrigeillä ja yhteisellä

asiallamme? — Liputin kuohahti yht'äkkiä. — Vaikka hän kuuluisikin

jollakin salaperäisellä tavalla liikkeemme keskukseen, — jos tämä

fantastinen keskus todella on olemassa, — niin emme me ainakaan tahdo

siitä tietää yhtään mitään. Joka tapauksessa murha on tapahtunut,

poliisi on hälytetty, ja lankaa myöten päästään keränkin perille.

— Tuon Stavrogininne kanssa te vielä kerran joudutte satimeen, ja

silloin joudumme mekin, lisäsi »kansan erikoistuntija».

— Ja se ei hyödytä ollenkaan yhteistä asiaamme, — täydensi Virginski

alakuloisesti ajatusta.

— Mitä joutavia! Murha oli puhtaasti sattuma, jonka Fedjka teki

ryöstötarkoituksessa.

— Hm! Merkillinen sattuma kuitenkin, — Liputin vetäytyi näin sanoessaan

aivan kokoon.

— Jos suvaitsette, niin minun täytyy sanoa, että te itsehän olettekin

siihen syypää!

— Kuinka niin, me?

— Ensinnäkin te, Liputin, olitte itse siihen sekaantunut, ja toiseksi,

mikä on myös tärkeintä, teillehän nimenomaan annettiin määräys saattaa

Lebjadkinit matkalle ja jättää heille rahat. Mutta mitenkäs te asian

toimititte? Jos heidät olisi saatu lähtemään, niin mitään ei olisi

tapahtunutkaan.

— Ettekö te itse juuri ilmilausunut ajatusta, että olisi hyvä päästää

hänet lausumaan nuo runot.

— Ajatus ei ole vielä määräys. Määräys kuului: heidät on lähetettävä

matkalle.

— Määräys. Sangen merkillinen sana... Päinvastoin... tehän nimenomaan

käskitte estää heitä lähtemästä matkalle.

— Te olette erehtynyt. Olette osoittanut olevanne typerä ja

omavaltainen. Mutta murha — se on Fedjkan työtä, ja hän on toiminut

aivan omasta aloitteestaan, ryöstötarkoituksessa. Te kuulitte, että

kellot soivat, ja uskoitte heti. Te olette pelkureita. Stavrogin ei ole

niin hölmö, ja todistuksena siitä on: — hän on matkustanut täältä kello

kahdeltatoista päivällä keskusteltuaan ensin varakuvernöörin kanssa.

Jos olisi ollut kysymyksessä jotakin sellaista, niin häntä ei olisi

päästetty Pietariin keskellä valoisaa päivää.

— Mutta emmehän me ole ollenkaan väittäneet, että herra Stavrogin itse

olisi murhannut, -— sanoi Liputin siilien myrkyllisesti ja vähääkään

siekailematta, — hän ei ehkä tietänyt koko asiasta mitään, aivan kuten

en tietänyt minäkään. Ja te itse tiedätte varsin hyvin, että minä en

tietänyt yhtään mitään, vaikka vahingossa pistinkin sinne pääni, kuten

pässi pisti päänsä kattilaan.

— Mutta ketä te sitten syytätte? — Pjotr Stepanovitš katsahti häneen

synkkänä.

— Syytän niitä, joille on tarpeellista poltella kaupunkeja.

— Pahinta on, että te koetatte luikerrella tästä irti. Muuten, ettekö

suvaitsisi lukea tätä ja näyttää sitä toisillekin. Haluaisin vain

teidän tutustuvan tähän.

Hän otti taskustansa esille nimettömän kirjeen, jonka Lebjadkin oli

lähettänyt Lembkelle, ja ojensi sen Liputinille. Tämä luki sen,

hämmästyi nähtävästi ja ojensi miettivästi sen naapurilleen. Kirje

kierteli piirissä kädestä käteen.

— Onkohan tämä todellakin Lebjadkinin käsialaa, — huomautti Šigaljov.

— Hänen on, — julistivat Liputin ja Tolkatšenko (s.o. »kansan

erikoistuntija»).

— Halusin vain, että saisitte tämän tietää, ja koska kuulin, että

teihin oli niin kovin koskenut Lebjadkinin kohtalo, — toisti Pjotr

Stepanovitš vielä kerran ottaen kirjeen takaisin. — Niin on, hyvä

herrasväki, joku Fedjka on aivan sattumalta poistanut lähettyviltämme

vaarallisen henkilön. Kas tällaista voi joskus sattuma saada aikaan.

Eikö tämä todellakin ole opettavaista!

Jäsenet katsahtivat toinen toisiinsa.

— Mutta nyt, hyvät herrat, on tullut minunkin vuoroni kysyä teiltä

jotakin, — Pjotr Stepanovitš kohensi ryhtiänsä. — Saisinkohan tietää,

minkä vuoksi te ryhdyitte sytyttämään kaupunkia ilman minkäännäköistä

lupaa?

— Mitä tuo nyt on? Me, mekö, mekö muka sytytimme kaupungin? Ettehän te

vain ole sairas? — kuului huudahduksia.

— Ymmärrän varsin hyvin, että leikkiessänne olette erehtyneet menemään

hieman liian pitkälle, — jatkoi Pjotr Stepanovitš itsepintaisesti,

— tämähän on jo jotakin muuta kuin nuo Julija Mihailovnaa koskevat

pikku tepposet. Olen pyytänyt teitä kokoontumaan tänne, hyvät herrat,

määritelläkseni teille tämän vaaran asteen, vaaran, jonka te niin

typerästi olette luoksenne maanitelleet ja joka jo ilman teitäkin olisi

peloittavana uhannut.

— Mutta sallittehan, mehän tässä päinvastoin aioimme nostaa kysymyksen

siitä despotismista, siitä tasavertaisuuden puutteen asteesta, jonka

nojalla jäsenten selän takana on otettu näin omituinen ja ratkaiseva

askel, — virkkoi melkeinpä vihastuneena näihin saakka vaiti ollut

Virginski.

— Vai niin, te siis peräydytte? Mutta minäpä vakuutan, että te olette

sytyttäneet, te yksin eikä kukaan muu. Hyvät herrat, älkää valehdelko,

minulla on päteviä todisteita. Omavaltaisuudellanne te olette

saattaneet vaaraan yhteisen asiammekin. Te olette vain yksi ainoa solmu

äärettömässä solmujen verkostossa ja olette velvolliset noudattamaan

sokeata tottelevaisuutta keskustaa kohtaan. Kuitenkin on kolme teistä

kiihoittanut špigulinilaisia sytyttämään palon, vaikka teillä ei ole

ollut siihen minkäännäköisiä oikeuksia, ja siten sai tulipalo alkunsa.

— Kutka kolme? Kutka kolme meistä?

— Toissa yönä noin kello neljän aikoihin te, Tolkatšenko, yrititte

värvätä Fomka Zavjalovin »Lemmenkukassa».

— Hyvä Jumala, — tämä kavahti pystyyn, — tuskin sanoin hänelle

ainoatakaan sanaa, ja se, mikä tuli sanotuksikin, oli aivan

tarkoituksetonta, tein sen noin vain jotakin sanoakseni, koska

häntä aamulla oli ruoskittu, mutta huomattuani, että hän oli aivan

juovuksissa, jätin sikseen. Jos te ette olisi siitä nyt muistuttanut,

olisin sen aivan unohtanut. Eihän se mitenkään saattanut pelkästä

sanasta syttyä.

— Te muistutatte henkilöä, joka ihmetteli sitä että pienen pienestä

kipinästä saattoi räjähtää ilmaan koko ruutitehdas.

— Puhuin hänelle kuiskaten, syrjässä, suoraan korvaan, mistä te sen

saitte tietää? — Tolkatšenko havahtui nyt jo aivan kokonaan.

— Minä istuin siellä pöydän alla. Olkaa huoleti, hyvä herrasväki,

tiedän jokaisen askelenne. Te hymyilette ilkeämielisesti, herra

Liputin? Mutta minäpä tiedän senkin, että te esimerkiksi neljä päivää

sitten nipistelitte puolisonne mustelmille keskiyön aikaan nukkumaan

käydessänne.

Liputinin suu revähti ammolleen, ja hän kalpeni.

(Myöhemmin saatiin selville, että hän oli saanut tietää Liputinin

urotyöstä Agafjalta, Liputinin palvelijattarelta, jolle hän alusta

alkaen oli maksanut vakoilusta, mikä vasta myöhemmin saatiin tietää.)

— Saanko mainita erään tosiasian? — Šigaljov nousi äkkiä pystyyn.

— Tehkää se.

Šigaljov istuutui ja kokosi voimansa.

— Sikäli kuin olen ymmärtänyt, eikä sitä ole voinutkaan olla

ymmärtämättä, olettehan alusta alkaen monet monituiset kerrat

sangen kaunopuheisesti, vaikkakin ehkä hieman liian teoreettisesti,

kehitellyt nähtäviksemme Venäjämme kuvaa, Venäjän, jota peittää ääretön

solmujen verkko. Omasta puolestaan jokainen toimiva solmu nostattaa

proselyytteja ja laajenee syrjäryhmittäin loppumattomiin sekä on

ottanut tehtäväkseen järjestelmällisellä paljastuspropagandallaan

alituisesti halventaa paikallisen hallintovallan merkitystä,

aikaansaada maaseudulla hämmennystä, kylvää kyynillisyyttä ja synnyttää

häiriötä herättäviä tapahtumia, kehittää uskonnottomuutta joka tavalla

sekä samalla synnyttää paremman tulevaisuuden janoamista ja lopulta

tulipalot välikappaleinaan, tulipalot, jotka pääasiallisesti ovatkin

juuri kansanomaisia keinoja, saada maa määrättynä hetkenä, jos niin

tarvitaan, täydelliseen epätoivoon. Eivätkö nämä ole sanojanne, jotka

olen koettanut painaa mieleeni aivan kirjaimellisesti? Eikö tämä ole

teidän toimintaohjelmanne, jonka olette ilmoittanut meille keskuksen

valtuutettuna, keskuksen, josta me emme näihin saakka ole tietäneet

yhtään mitään ja joka on meille yhä vieläkin vain kuvitelma?

— Aivan oikein, esitätte kaiken vain kovin pitkäveteisesti.

— Kullakin on oikeus puhua omalla tavallaan. Antaen meidän aavistaa,

että siinä yhtenäisessä solmuverkossa, joka peittää Venäjän, on jo

yksityisiä solmuja useita satoja, ja kehitellessämme olettamusta, että

jos jokainen tekee tehtävänsä menestyksellisesti, niin koko Venäjänmaa

määrättynä hetkenä merkin saatuansa...

— Hyi piru, ilman teitäkin tässä on jo tarpeeksi puuhaa!

Pjotr Stepanovitš käännähti nojatuolissaan.

— Suvaitkaahan, minä koetan puhua lyhyemmin ja esitän vain lopuksi

erään kysymyksen. Me olemme jo nähneet häväistysjuttuja, olemme nähneet

kansan tyytymättömyyttä, olemme olleet läsnä ja ottaneet osaakin

täkäläisen hallintovallan kukistamiseen ja lopuksi olemme omin silmin

nähneet tulipalon. Minkä vuoksi te olette sitten tyytymätön? Eikö

tämä juuri kaikki kuulu ohjelmaamme? Mistä te sitten oikeastaan meitä

syytätte?

— Omavaltaisuudesta! — huudahti Pjotr Stepanovitš raivoisasti. — Niin

kauan kuin minä olen täällä, te ette saa toimia luvatta. Riittää.

Ilmianto on tehty, ja ehkäpä jo huomenna tai tänä yönä meidät siepataan

kiinni. Kas, tämä tieto on ainakin varma.

Jokaisen suu rävähti ammolleen.

— Siepataan kiinni ei ainoastaan kuten polttoon yllyttäjät, vaan

nimenomaan otetaan teidät kiinni »viisikkona». Ilmiantaja on täysin

selvillä verkon salaisuudesta. Kas, tämän te olette nyt saaneet aikaan!

— Stavrogin varmaankin, — huudahti Liputin.

— Kuinka... miksi Stavrogin? — Pjotr Stepanovitš näytti hämmentyvän,

— voi piru, — — hän oli taas jo entisellään. — Sehän on Šatov.

Tiedättehän te kaikki, että Šatov on aikoinaan kuulunut myös

liikkeeseemme. Minun on ilmaistava, että kun eräät henkilöt, joita en

saata epäillä, ovat häntä seurailleet, he ovat ihmeekseni kertoneet

minulle, että suunnitelmamme ei ole hänelle mikään salaisuus ja että...

sanalla sanoen, hän tietää kaiken. Päästäkseen entisistä syytöksistä

vapaaksi hän ilmiantaa nyt meidät kaikki. Näihin asti hän on yhä

vielä epäröinyt, ja senvuoksi olen häntä säästänyt. Tämä tulipalo

on nyt saanut hänet tekemään ratkaisunsa, eikä hän nyt enää epäröi.

Huomenna jo meidät vangitaan syytettyinä murhapoltosta ja poliittisina

rikollisina.

— Onko se totta? Mistä Šatov sen tietäisi?

Syntyi kuvaamaton hämmästys.

— Kaikki on aivan totta. Minulla ei ole oikeutta ilmaista teille, mitä

tietä olen saanut kaiken tämän selville, mutta toistaiseksi voin auttaa

teitä vain siten, että erään henkilön välityksellä voin vaikuttaa

Šatoviin, niin että hän itsekään sitä aavistamatta saa pitkitetyksi

aikeensa täytäntöönpanoa, mutta ei enempää kuin vuorokauden verran.

Vuorokautta enempää se ei käy päinsä. Te voitte siis tuntea olevanne

turvassa ylihuomiseen aamuun saakka.

Kaikki vaikenivat.

— Mutta emmekö lopultakin anna hänen lähteä hiiteen! — huudahti

Tolkatšenko ensimmäisenä.

— Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten! — virkahti Ljamšin

vihamielisesti lyöden nyrkkinsä pöytään.

— Mutta miten? — murahti Liputin.

Pjotr Stepanovitš tarttui heti tähän kysymykseen ja esitti

suunnitelmansa. Sen mukaan Šatov oli houkuteltava yksinäiselle paikalle

sinne, jossa salainen kirjapainin sijaitsi, ja mainittava hänelle, että

tarkoituksena oli siirtää se jonkun toisen huostaan. Tämä oli tehtävä

huomenna iltayöstä ja — »toimittava siellä siten kuin asianhaarat

vaativat». Hän mainitsi muutamia tärkeitä yksityiskohtiakin, joita ei

tässä kannata mainita, ja selitti perusteellisesti sen kaksinaisen

suhteen, jossa Šatov oli keskusjärjestöön ja josta lukija jo tietää.

— Niinhän se on, — huomautti Liputin epävarmasti, — mutta koska täten

taas... syntyisi aivan samantapainen juttu... niin se ehkä hieman

liiaksi säikähdyttäisi ihmisten mielet.

— Epäilemättä, — vakuutti Pjotr Stepanovitš, — mutta tämäkin on jo

otettu lukuun. On olemassa keino, joka täydelleen poistaa epäluulon.

Ja entiseen tapaansa hyvin perinpohjaisesti hän kertoi heille

Kirillovista, hänen aikomuksestaan ampua itsensä sekä siitä, miten tämä

oli luvannut odottaa merkkiä sekä luvannut kuollessaan jättää kirjeen,

jossa hän lupasi ottaa kaiken syykseen ja kirjoittaa siihen kaiken,

mitä hänelle saneltaisiin (sanalla sanoen, hän sanoi kaiken sen, minkä

lukija jo varsin hyvin tietää).

— Hänen luja päätöksensä tehdä itsemurha — tuo filosofisen mietiskelyn

tulos, joka mielestäni on mielipuolinen ajatus — on tullut tiedoksi

_sielläkin_ (Pjotr Stepanovitš jatkoi selittelyjään). — _Siellä_ ei

anneta mennä hukkaan hiuskarvaakaan eikä pölynhiukkastakaan, vaan

kaikki pannaan palvelemaan yhteistä asiaa. Koska aavistettiin hänestä

koituvan hyötyä ja oltiin varmoja siitä, että hänen aikomuksensa

oli tosi, hänelle tarjottiin varat Venäjälle matkustamista varten

(hän näet tahtoi välttämättä jostakin syystä kuolla Venäjällä),

määrättiin hänelle tehtävä, jonka hän sitoutui suorittamaan (ja

suoritti sen myös), sekä päällepäätteeksi häneltä otettiin tuo

tunnettu lupaus, että hän ei ottaisi itseänsä hengiltä, ennenkuin

hänelle annettaisiin siihen lupa. Hän suostui kaikkeen. Huomatkaa,

että hänen osallisuutensa yhteiseen asiaamme on aivan erikoisesti

perusteltu ja että hän haluaa olla hyödyksi; enempää en voi teille

ilmaista. Huomenna, _Šatovin jälkeen_, minä sanelen hänelle kirjeen,

jossa mainitaan hänen olevan syyllisen Šatovin kuolemaan. Tämä

tulee näyttämään sangen todennäköiseltä: he ovat olleet ystävyksiä,

kävivät yhdessä Amerikassakin ja riitaantuivat siellä. Kaikki tuo

selitetään kirjeessä... ja... ja sikäli kuin olosuhteet vaativat,

voidaan Kirilloville sanella ehkä jotain muutakin, esimerkiksi

jotakin julistuksista ja ehkäpä osittain tulipalostakin. Mutta tätä

on minun vielä hieman mietittävä. Älkää olko levottomia, hän on aivan

ennakkoluuloton, hän allekirjoittaa kaiken.

Tämä herätti epäilystä. Koko kertomus tuntui epätodenmukaiselta.

Kirillovista oli tosin kukin heistä jonkin verran kuullut; Liputin ehkä

eniten kaikista.

— Mutta jos hän muuttaakin mielensä eikä suostukaan, — sanoi Šigaljov,

— olkoon nyt miten tahansa, hän on joka tapauksessa mielipuoli, eikä

häneen sovi luottaa varmasti.

— Älkää olko huolissanne, hyvät herrat, kyllä hän suostuu, — puuttui

Pjotr Stepanovitš puheeseen. — Sopimuksemme mukaan olen velvollinen

ilmoittamaan hänelle päivää aikaisemmin, siis jo tänään. Ehdotan,

että Liputin lähtisi kanssani hänen luoksensa päästäkseen kaikesta

tästä varmuuteen, ja palattuansa hän sitten ilmoittaa teille, hyvät

herrat, jo tänään, jos se on tarpeellista, olenko puhunut totta vai

enkö. Muuten, — hän katkaisi äkkiä puheensa määrättömän hermostuneena,

aivan kuin hän olisi yht'äkkiä tuntenut osoittavansa liian paljon

kunnioitusta heitä kohtaan näin puuhaillessaan ja vakuutellessaan

kaikenmoista tällaisille houkkioille, — muuten, tehkää aivan kuten

haluatte. Jollette suostu, niin liittomme hajaantuu, — mutta yksinomaan

sen vuoksi, että on ilmennyt omavaltaisuutta ja petosta. Tänä hetkenä

me siis hajaannumme eri suunnille. Mutta tietäkää se, että siinä

tapauksessa te myös, paitsi sitä epämieluisuutta ja niitä seurauksia,

joita Šatovin ilmianto voi saada aikaan, voitte vielä joutua

erääseen toiseenkin ikävyyteen, josta tarkoin mainittiin järjestöä

muodostettaessa. Mitä taas tulee minuun, niin enhän minä, hyvät herrat,

enhän minä kovinkaan pelkää teitä... Älkää luulko, että olen teihin

kovin lujasti sidottu... Mutta tämähän on muuten yhdentekevää.

— Ei, kyllä me suostumme, — ilmoitti Ljamšin.

— Muuta keinoahan ei ole, — murahti Tolkatšenko, — ja jos Liputin vain

varmentaa sen, mitä puhuitte Kirillovista, niin...

— Minä vastustan. Kaikesta sielustani vastustan tällaista veristä

päätöstä! — Virginski kohosi paikaltaan.

— No? — kysyi Pjotr Stepanovitš.

— Mitä no?

— Te sanoitte no... minä odotan.

— En luultavastikaan sanonut no... tahdoin vain sanoa, jos suostutaan,

niin...

— Niin?

Virginski vaikeni.

— Luulen, että varsin hyvin saattaa panna alttiiksi oman elämänsä

turvallisuuden, — Erkel avasi nyt suunsa, — mutta jos yhteinen asia

siitä kärsii, niin ajattelenpa, että silloin ei saa uskaltaa panna

alttiiksi omaakaan elämäänsä...

Hän sotkeutui sanoihinsa ja punastui. Vaikka kullakin heistä oli kyllä

tekemistä itsensäkin kanssa, niin kuitenkin he kaikki katsahtivat

häneen ihmetellen, siinä määrin tuntui odottamattomalta hänen

puhumisensa.

— Minä kannatan vain yhteistä asiaa, — sanoi Virginski samassa.

Kaikki kohosivat paikoiltaan. Päätettiin huomenna puolenpäivän aikoihin

kokoontua vielä kuulemaan kunkin tuomia viestejä, vaikkakaan ei

määrättäisi aivan tarkkaa kokoontumisaikaa, ja sitten päätettäisiin

lopullisesti asiasta. Sovittiin paikasta, joksi määrättiin

kirjapainimen säilytyspaikka, osat ja tehtävät jaettiin. Liputin ja

Pjotr Stepanovitš lähtivät viipymättä yhdessä Kirillovin luo.