Huone, josta Pjotr Stepanovitš oli kurkistanut, oli iso, soikea
eteinen. Tähän asti oli täällä istunut Aleksei Jegorytš, mutta tämän
hän oli lähettänyt pois. Nikolai Vsevolodovitš sulki salin oven
jäljessään ja pysähtyi odotellen. Pjotr Stepanovitš katsahti häneen
nopeasti ja tutkivasti.
— No?
— Jos te jo sen tietäisittekin, — hätäili Pjotr Stepanovitš ja näytti
kuin hän olisi tahtonut silmillään tunkeutua suoraan toisen sieluun, —
niin tietenkään ei kukaan meistä ole millinkään syyllinen, sillä siinä
on sellainen yhteensulautuma... yhteensattuneet olosuhteet... sanalla
sanoen, juriidisesti ei ainakaan mikään voi viitata teihin, ja riensin
sen teille ilmoittamaan.
— Ovatko he palaneet? Murhatutko?
— Murhatut, mutta eivät palaneet, sehän se pahinta onkin. Mutta
kunniasanani, en ole tähänkään syyllinen vähääkään, vaikka kuinka
epäilisitte minua, — sillä te kai epäilette minua sittenkin, vai
kuinka? Tahdotteko, että puhun suuni puhtaaksi: mieleeni nähkääs
sittenkin tuli ajatus, — tehän itse olette antanut siihen aihetta,
ette tosin tahallanne, vaan kiusoitellessanne minua (sillä ette te kai
olisi siten tahallanne tehnyt?) — mutta en uskaltanut ryhtyä siihen,
enkä olisi ryhtynytkään, en edes sadasta ruplasta, eikä siitä olisi
ollut mitään hyötyäkään, sehän on minulle, lähinnä minulle... (Hän
hätäili kovasti ja puhua rätisi kuin ainakin kielikello.) Mutta kuinka
merkillinen yhteensattuma: annoin omistani (kuulitteko, omistani,
teidän rahojanne en käyttänyt ruplaakaan, ja mikä tärkeintä, senhän
te itse hyvin tiedätte) tuolle juopolle pölhölle, Lebjadkinille
kaksisataa kolmekymmentä ruplaa, toissa päivänä, jo illan suussa, —
kuulittehan, toissa päivänä eikä eilen esitelmätilaisuuden jälkeen,
huomatkaa se. Tämä on hyvin omituinen sattuma, sillä enhän silloin
vielä tietänyt ollenkaan varmasti, lähteekö Lizaveta Nikolajevna
luoksenne vai eikö. Nämä omat rahani annoin vain sen vuoksi, koska te
toissa päivänä kunnostauduitte jo siinä määrin, että päätitte ilmaista
kaikille salaisuutenne. Niin, enhän minä tahdo tunkeutua... omapa on
asianne... ritari... mutta sen myönnän, että hämmästyin, oli kuin
minua olisi lyöty puulla päähän. Mutta koska noista tragedioista olen
saanut kyllikseni jo ammoin, huomatkaa, puhun aivan vakavasti, vaikka
käytänkin muinaisslaavilaista puhetapaa, — koska tämä kaikki nyt olisi
ollut vahingoksi suunnitelmilleni, niin lupasin itselleni, tuli mitä
tuli, toimia niin, että saisin lähetetyksi Lebjadkinit salaa teiltä
Pietariin, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Lebjadkin itse sinne niin
kovin halusi. Yhden virheen vain tein: annoin rahat teidän nimessänne.
Liekö se nyt oikeastaan mikään virhe ollutkaan? Ehkä se ei ollutkaan,
vai mitä? Kuulkaahan nyt, kuulkaahan, miten sitten kaikki kääntyi... —
Puheen touhussa hän läheni aivan melkein kiinni Stavroginiin ja vähältä
piti, että hän ei tarttunut jo hänen takkinsa käänteisiin (tahtoisinpa
väittää, että hän teki näin aivan tahallaan). Stavrogin iski voimakkain
lyönnein hänen kätensä alas.
— Mitä tuo nyt on... älkäähän sillä tavoin... käsihän voi taittua...
Pääasia tässä kaikessa on se, miten kaikki kääntyi, — hän rätisi
edelleen iskua edes sen enempää ihmettelemättä. — Jo illalla siis
annoin rahat, jotta hän jo aamulla olisi ollut sisarkultansa
kanssa ennen aamunkoittoa tipotiessään; jätin koko puuhan tuon
Liputin-roiston huoleksi, hänen piti huolehtia heidän junalle
viemisestään ja saattamisestaan. Mutta kas, Liputin-roistoa haluttikin
kujeilla hieman yleisön huviksi — olette kai siitä jo kuullutkin —
esitelmätilaisuudessa. Kuulkaahan, molemmat juovat, sepittelevät
runoja, joista toinen puoli on Liputinin keksintöä. Tämä pukee hänet
hännystakkiin, vaikka on nimenomaan sanonut lähettäneensä hänet jo
aamulla matkaan, ja piilottelee sitten häntä joissakin takanurkissa
työntääkseen hänet puhujalavalle. Mutta toinenpa juokin itsensä
odottamatta sikahumalaan. Sitten seuraa kaikille tuttu skandaali,
sitten viedään hänet puolikuolleena kotiin, ja täällä Liputin anastaa
häneltä nuo kaksi sataa ruplaa sekä jättää hänelle vain pientä rahaa.
Mutta pahaksi onneksi onkin asia niin, että tämäkään ei ole malttanut
olla jo aamupäivällä näyttelemättä rahoja ja kehuskelematta niistä
sellaisissa paikoissa, joissa se ei olisi ollenkaan ollut tarpeellista.
Ja kun Fedjka odottelikin juuri tätä ja kun hän Kirillovillakin oli
jotakin sellaista kuullut (muistattehan viittauksenne!), niin hän
päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen. Kas, siinä on koko totuus.
Olen ainakin iloinen siitä, että Fedjka ei löytänyt sentään rahoja.
Tuhansia luuli sieppaavansa, roisto! Tulipalokin lienee saanut hänet
kiirehtimään, säikähti hieman... Uskotteko, että tuo tulipalo oli
minulle aika isku. Ei, piru sen oikein tietää, mitä se oikein oli?
Se on niin kuvaamatonta itsevaltaisuutta... Näettehän, etten salaa
teiltä mitään, koska odotan teiltä niin paljon. No niin, olenhan
kypsytellyt tosin jo kauan mielessäni tuota tuliajatusta, onhan se
niin kovin yleinen ja kansanomainen, mutta olen aikonut säästää sen
viimeiseksi, kaikkein kriitillisimpään hetkeen, siihen kallisarvoiseen
tuokioon, jolloin me nousemme yhtenä miehenä... Mutta näiden päähän
pälkähtääkin ryhtyä siihen aivan omavaltaisesti, ilman määräystä, ja
juuri sellaisena hetkenä, jolloin pitäisi päinvastoin olla niin hiljaa,
ettei saisi hengittääkään muuten kuin nyrkkiinsä! Tämä on suorastaan
käsittämätöntä omavaltaisuutta! Sanalla sanoen, en tiedä toistaiseksi
vielä mitään, puhutaan parista špigulinilaisesta... mutta jos juttuun
on sekaantunut myös _meikäläisiä_, jos vain yksikin heistä on yrittänyt
vaikkapa vain lämmitellä siinä käsiänsä — niin paha hänet perii! Kas
siinä näette nyt, miten käy, jos antaa hivenenkin verran vapautta! Ei,
tuo demokraattinen roskajoukko viisikkoineen — on huono tuki! Tähän
tarvitaan vain yksi ihanan suuri, johonkin epäjumalaan kohdistuva
despoottinen tahto, joka nojautuu johonkin, joka ei ole satunnaista ja
ulkopuolella olevaa... Tällöin voi odottaa, että viisikotkin vetävät
häntänsä alistuvaisesti luimuun ja voivat tarvittaessa orjamaisen
nöyrinä kelvata käytettäviksemme. Mutta joka tapauksessa, vaikka
ne siellä nyt rupeaisivatkin täyttä päätä hölisemään, että koska
Stavroginin oli muka välttämätöntä saada poltetuksi vaimonsa, niin
täytyi polttaa koko kaupunki, niin kuitenkin...
— Joko siellä sitten on alettu hölistä sellaista?
— Niin eihän siellä tosin vielä, se on totta, en ole kuullut yhtään
mitään, mutta minkäs ihmisille voi, etenkin niille, jotka ovat palosta
kärsineet! _Vox populi, vox Dei_. Kauankos sellainen huhu leviää?...
Mutta eihän teillä tietenkään ole vähintäkään vaaraa. Juriidisesti
teitä ei voida syyttää mistään, eikä omallatunnollannekaan ole mitään.
Ettehän te tätä ole tahtonut? Ettehän? Todisteita ei ole minkäänlaisia,
vain pelkkä sattuma... Jos nyt Fedjka sattuisikin muistamaan nuo teidän
varomattomat sananne, jotka lausuitte Kirillovin luona (ja miksi
pitikin teidän ne sanoa?), mutta eihän sekään vielä todista yhtään
mitään, ja Fedjkan suun me kyllä tukkeamme. Teen sen jo tänään...
— Eivätkö ruumiit ole yhtään palaneet?
— Eivät vähääkään. Tuo veijari ei ole osannut järjestää mitään niin
kuin olisi pitänyt. Mutta olen ainakin iloinen siitä, että te olette
noin rauhallinen... sillä vaikka te ette olekaan vähintäkään tähän
kaikkeen syyllinen, ette edes ajatuksissanne, niin onhan se sentään...
Ja onhan teidän ainakin myönnettävä, että kaikki tämä saa asiamme aivan
toiselle tolalle. Te olette nyt vapaa leskimies ja voitte vaikkapa
heti naida ihanan neidon suurine myötäjäisineen, neidon, joka päälle
päätteeksi on jo hallussanne. Kas, tällaista voi saada aikaan vain
pelkkä sokea sattuma, — eikö totta?
— Te uhkaatte, tyhmä mies?
— No, riittää, riittää jo! Tyhmä mies, mitä te tuollakin oikein
tarkoitatte? Sen sijaan, että iloitsisitte, te... Tulin tahallani
aivan lentäen ilmoittaakseni teille mitä pikimmin... Mitäpä syytä
minulla olisi uhkailla teitä? Mitäpä voittaisin uhkauksilla? Minulle
on tärkeätä, että te suostutte mielellänne ettekä pelosta. Te olette
valo ja aurinko... Minähän tässä pelkään teitä, minkä jaksan, ettekä
te minua! Enhän minä ole Mavriki Nikolajevitš... Ja ajatelkaahan,
kiitäessäni tänne kilpa-ajorattaissa näen Mavriki Nikolajevitšin täällä
puutarhanne aidan luona, aivan puutarhan perimmäisessä nurkassa...
šinelli yllään, läpimärkänä, varmaankin hän on istunut siellä kaiken
yötä! Voi sun ihmeitä! Pitääpäs ihmisen tulla noin hulluksi!
— Mavriki Nikolajevitš? Onko se totta?
— Totta, aivan totta. Istuu puutarhan aidan luona. Täältä, täältä
noin kolmensadan askelen päässä luullakseni. Yritin kiireesti hänen
ohitsensa, mutta hän näki minut sittenkin. Ettekö ole tietänyt sitä?
Siinä tapauksessa olen hyvilläni, että muistin kertoa sen teille. Kas,
tällainen saattaa käydä kaikista vaarallisimmaksi, etenkin jos hänellä
sattuu olemaan revolveri ja jos päälle päätteeksi vielä on yö, sateinen
sää ja aivan luonnollinen kiihtyneisyys, — sillä ovathan olosuhteet
tosin hieman kummalliset, hah, hah, haa! Mitä luulette, miksi hän
istunee siellä?
— Odottaa Lizaveta Nikolajevnaa tietenkin.
— Kas sillä tavalla! Miksi tämä ei sitten hänen luokseen? Ja...
tällaisessa sateessa... siinäpä vasta hölmö!
— Lizaveta Nikolajevna menee aivan kohta hänen luokseen.
— Heh, heh hee! Kas siinäpä uutisia! Hän siis... Mutta kuulkaahan,
nythän hänen asiansa ovat aivan toisin: Mitäpä hän nyt enää Mavrikista?
Tehän olette vapaa leskimies ja voitte vaikkapa jo huomenna mennä hänen
kanssaan naimisiin. Hän ei sitä vielä tiedäkään, — sallikaa minun
järjestää kaikki. Missä hän on? Täytyy minun ilahduttaa häntäkin.
— Ilahduttaako?
— Totta kai, menkäämme jo.
— Luuletteko sitten, että hän ei aavista mitään noista ruumiista? —
Stavrogin kysäisi tämän aivan erikoisesti siristellen silmiänsä.
— Eipä tietenkään, — Pjotr Stepanovitš heittäytyi täysin hölmöksi,
— sillä eihän nähkääs juriidisesti... Voi teitä! Ja mitäpä siitä,
vaikkapa aavistaisikin! Naisille järjestyy kaikki tämmöinen aivan
erinomaisesti, te ette vielä tunne naisia! Sitäpaitsi hänelle on nyt
kaikkein edullisinta mennä teidän kanssanne naimisiin, sillä onhan
hänen maineensa nyt joka tapauksessa tahraantunut, olen puhunut hänelle
kaiken lisäksi vielä »purresta». Huomasin nimittäin, että häneen voi
parhaiten vaikuttaa juuri »purrella», kas sellaista kaliberia on tämä
tyttö. Älkää olko vähääkään huolissanne, kyllä hän harppaa näiden
ruumiiden yli niin että hei vain, — sitä suuremmalla syyllä, koska
te olette aivan viaton, eikö totta? Hän voi kyllä panna nämä ruumiit
hampaansa koloon voidakseen loukata teitä joskus myöhemmin, ehkäpä
vasta noin avioliittonne toisena vuonna. Jokainen nainen astuessaan
vihille piilottaa näin jotakin miehen entisyydestä varastoon, mutta
silloinhan... mitä se merkitsee enää vuoden kuluttua? Hahhahhaa!
— Jos kerran te olette täällä kilpa-ajorattainenne, niin viekää hänet
heti paikalla Mavriki Nikolajevitšin luo. Hän sanoi äsken, että hän ei
siedä minua ja että hän lähtee luotani eikä siis tahdo käyttää minun
ajoneuvojani.
— Niinkö? Lähteekö hän tosiaankin? Mistähän se voisi johtua? — Pjotr
Stepanovitš katsoi häneen hölmistyneenä.
— On kai päässyt selville tänä yönä siitä, etten rakasta häntä
vähääkään... minkä hän muuten on aina tietänyt.
— Ettekö te sitten todellakaan rakasta häntä? — Pjotr Stepanovitš sanoi
tämän aivan kuin olisi määrättömästi sitä ihmetellyt. — Jos asia on
näin, niin miksikä te sitten eilen hänen tänne tullessaan jätitte hänet
luoksenne ettekä kunnian miehenä sanonut hänelle suoraan, että ette
rakasta häntä? Tämä oli teidän puoleltanne hyvin alhaisesti tehty. Ja
mihin asemaan te olette saattanut minut hänen silmissään.
Stavrogin alkoi äkkiä nauraa.
— Nauran vain apinalleni, — hän selitti samassa.
— Ahaa! Arvasitte, että yritin näytellä narria, — Pjotr Stepanovitš
naurahti äärettömän iloisesti, — tahdoin vain huvittaa teitä!
Ajatelkaahan, arvasin aivan heti nähtyäni teidät, huomasin kasvojen
ilmeestä, että teitä oli kohdannut »onnettomuus». Ehkäpä aivan
täydellinen epäonnistuminen, vai mitä? No niin, lyönpä vaikka vetoa,
— hän huudahti ihastuksesta tuskin malttaen vetää henkeään, — että
te koko yön istuitte vain salissa vierekkäin kumpainenkin omalla
tuolillanne ja käytitte kallisarvoisen ajan väitelläksenne jostakin
äärimmäisen ylevästä´... Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, mitäpä se
minua liikuttaa: Tiesinhän jo eilen aivan varmasti, että kaikki saattaa
loppua hyvin typerästi. Toin hänet teille vain siitä syystä, että
tahdoin huvittaa teitä sekä todistaa teille, että minun kanssani ei käy
aikanne pitkäksi. Kolmesataa kertaa voin olla hyödyksi tällä tavoin.
Ylipäänsä rakastan olla ihmisille mieliksi. Jos taas te ette häntä enää
tarvitse minkä olen myös ottanut huomioon, sitä vartenhan oikeastaan
tulinkin, niin...
— Oletteko; siis tuonut hänet luokseni yksinomaan vain huvittaaksenne
minua?
— Minkä vuoksi sitten muutenkaan?
— Ettekä siis pakottaaksenne minut murhaamaan vaimoni?
— Kas niin, oletteko te murhannut? Miten traagillinen mies te olette!
— Yhdentekevää, te olette murhannut.
— Minäkö murhannut? Olenhan sanonut teille, että minun syytäni ei ole
tässä ei tuon vertaa. Te teette muuten minut levottomaksi...
— Jatkakaa, te sanoitte: »Jos te ette häntä enää tarvitse, niin...»
— Niin jättäkää hänet minun huostaani. Kaikki käy oivallisesti,
naitan hänet Mavriki Nikolajevitšille, jota muutoin minä en ole
suinkaan istuttanut tuonne puutarhaan, sitä teidän ei pidä luulla.
Minähän suorastaan pelkään häntä nyt. Kas kuin sanoillekin:
»Kilpa-ajorattainenne», mutta minäpä lennähdinkin kuitenkin ohi, jos
hänellä todellakin on revolveri... Hyvä, että otin omanikin mukaan.
Kas tässä (hän veti taskustaan esille revolverin, näytteli sitä ja
piilotti sen sitten). — Olinpa mukaan pitkän matkan varalta... Tuon
kaiken minä muuten saan silmänräpäyksessä sujumaan: Hänen pikku
sydämensä ikävöi nyt jo kipeästi Mavrikia... Sen pitäisi ainakin
jomottaa...ja tiedättekö — Jumala sen tietää, että minun on suorastansa
häntä hieman sääli! Kun vien hänet Mavrikin luo, niin hän alkaa heti
muistella teitä, — kehuu teitä hänelle ja moittii häntä päin silmiä,
— naisen sydän. Mutta te nyt taas nauratte? Olen kauhean ilonen, että
te olette taas noin hyvällä tuulella. Lähtekäämme sitten. Aloitan heti
Mavrikista, mutta noista murhatuista... tiedättekö, eikö olisi selvintä
toistaiseksi vaieta niistä? Saahan hän tietää sen myöhemmin.
— Mistä saa tietää? Kuka on murhattu? Mitä te sanoitte Mavriki
Nikolajevitšista? — Liza oli avannut eteisen oven.
— Ahaa! Olette kuunnellut salaa?
— Mitä te sanoitte Mavriki Nikolajevitšista? Onko hänet murhattu?
— Ahaa! Te ette ole siis kuullut kaikkea! Rauhoittukaa, Mavriki
Nikolajevitš on elossa ja aivan terve, josta kaikesta te voitte
silmänräpäyksessä päästä varmuuteen, sillä hän on täällä, tien
varrella, puutarhan aidan luona... ja luultavasti on istunut siellä
kaiken yötä, on kastunut läpimäräksi, hänellä on vain šinelli yllään...
Tullessani tänne hän näki minut.
— Se ei ole totta. Tehän sanoitte »noista murhatuista»... Kuka on
murhattu? — hän kyseli itsepintaisesti ja tuskallisen epäluuloisesti.
— Murhatut ovat vaimoni, hänen veljensä Lebjadkin ja heidän
palvelijattarensa, — Stavrogin ilmoitti lujasti.
Liza vavahti ja kalpeni kauheasti.
— Petomainen, omituinen tapaus, Lizaveta Nikolajevna, mitä tavallisin
ryöstömurha, — Pjotr Stepanovitš alkoi taas puhua rätistä, — vain
pelkkä ryöstömurha, tulipalon varjossa tehty. Fedjka-pakkotyövangin ja
hölmön Lebjadkinin roistontöitä, Lebjadkinin, joka näytteli kaikille
rahojansa... siksipä minä olen tänne lentänytkin... aivan kuin olisi
minua heitetty kivellä otsaan. Stavrogin aivan horjahti, kun ilmoitin
sen hänelle. Me tässä yhdessä neuvottelimme, ilmoittaisimmeko sen
teille vai emmekö?
— Nikolai Vsevolodovitš, puhuuko hän totta? — Liza virkkoi tuskin
kuuluvasti.
— Ei.
— Kuinka niin? — Pjotr Stepanovitš vavahti — mitä tämä on olevinaan?
— Herra Jumala, minä tulen hulluksi, — huudahti Liza.
— Mutta koettakaahan sentään ymmärtää ainakin se, että tämä mies on
täysi hullu! — huudahti Pjotr Stepanovitš kaikin voimin — onhan hänen
vaimonsa joka tapauksessa murhattu. Näettehän, kuinka kalpea hän on...
onhan hän ollut täällä teidän kanssanne koko yön, ei ole hetkeäkään
poistunut, mitenkä olisi mahdollista epäillä häntä?
— Nikolai Vsevolodovitš, sanokaa minulle kuin tunnustaisitte sen
Jumalalle, oletteko syyllinen vai ettekö, ja silloin, vannon sen, uskon
sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja lähden kanssanne vaikkapa maailman
ääriin, voi, lähden varmasti! Seuraan teitä kuten koira...
— Miksi te noin kiusaatte häntä, te fantastinen ihminen! — Pjotr
Stepanovitš aivan raivostui. — Lizaveta Nikolajevna, uskokaa minua.
jauhakaa minut vaikka huhmaressa hienoksi, mutta hän on syytön ja
päinvastoin on surusta itsekin aivan murtunut sekä hourailee, kuten
näette. Ei vähintäkään, ei vähintäkään, ei edes ajatuksissaan hän ole
syyllinen... Kaikki on ryövärien työtä, ryövärien, jotka varmaankin
viikon kuluttua saadaan kiinni ja saavat raipparangaistuksen... Tähän
ovat syypäät Fedjka-pakkotyövanki ja špigulinilaiset, siitähän puhuu jo
koko kaupunki, siksipä minäkin...
— Onko tämä totta, onko tämä totta? — Liza vapisi odotellessaan
viimeistä tuomiotaan.
— Minä en ole murhannut ja olin sitä vastaan, mutta kuitenkin tiesin,
että he tulevat murhatuiksi enkä mennyt estämään murhaajia. Menkää pois
luotani, Liza — virkkoi Stavrogin ja meni salin puolelle.
Liza peitti kasvot käsiinsä ja lähti pois. Pjotr Stepanovitš oli
syöksähtämäisillään hänen jälkeensä, mutta palasi kuitenkin saliin.
— Vai sillä tavalla te? Vai sillä tavalla te? Ette siis pelkää mitään?
— Aivan raivoissaan hän hyökkäsi Stavroginin luo jupisten jotakin aivan
mieletöntä löytämättä edes ilmaisua ajatuksilleen ja vaahdon noustessa
suupieliin.
Stavrogin seisoi keskellä salia eikä vastannut hänelle sanaakaan.
Hän oli siepannut käteensä aivan kevyesti hiussuortuvan päästänsä ja
hymyili hieman nolona. Pjotr Stepanovitš nykäisi häntä lujasti hihasta.
— Mikä teidän oikein on? Vai sellaisiin te olette ryhtynyt? Ilmiannatte
meidät kaikki ja menette itse luostariin tai pirun luo... Mutta minäpä
otan teidät hengiltä, vaikkapa ette pelkäisikään minua!
— Ai, tekö siellä yhä rätisette? — Stavrogin erotti hänet lopulta.
— Rientäkää, — hän havahtui samassa, — rientäkää hänen jälkeensä,
käskekää valjastaa vaunut, älkää jättäkö häntä... juoskaa, juoskaa
pian! Saattakaa hänet kotiin saakka, että kukaan ei saisi tästä tietää
ja että hän ei menisi sinne... ruumiita... ruumiita... Istuttakaa hänet
väkisin vaunuihin... Aleksei Jegorytš! Aleksei Jegorytš!
— Seis, älkää huutako! Hän on jo Mavrikin sylissä... Mavriki ei lähde
vaunuihinne... Seis, sanon minä! Tässä on kysymyksessä enemmän kuin
pelkät vaunut.
Hän sieppasi taas revolverin. Stavrogin katsahti häneen totisena.
— Mitäpä siitä, tappakaa minut, — hän sanoi hiljaa aivan kun sovintoon
suostutellen.
— Hyi, piru, millaisen valheen ihminen voi ottaa niskoilleen! — Pjotr
Stepanovitš aivan tärisi. — Ei tosiaankaan olisi pahaksi tappaa! Ei
hän voinutkaan muuta kuin sylkäistä vasten kasvojanne!... Oletteko
te mikään »pursi», vanha reiällinen, puinen lotjaromu te olette!...
Sietäisipä teidän nyt vaikkapa vain pelkästä kiukusta jo havahtua! Voi
teitä! Onko teistä siis kaikki yhdentekevää, koskapa itse haluatte
kuulan otsaanne?
Stavrogin hymähti omituisesti.
— Jos te ette olisi tuollainen narri, niin ehkäpä sanoisinkin teille
nyt... niin... jospa olisitte vaikkapa vain pisarankin verran
viisaampi...
— Minä olen tosin narri, mutta en tahdo, että te, minun tärkein osani,
olisitte myös narri! Ymmärrättehän te minut!
Stavrogin ymmärsi, ja luultavasti ei kukaan muu olisi ymmärtänytkään.
Olihan Šatovkin hämmästynyt Stavroginin väittäessä, että Pjotr
Stepanovitš kykeni hurmautumaan.
— Menkää nyt luotani hiiteen, huomiseksi saan ehkä puristetuksi
itsestäni jotakin esille. Tulkaa huomenna.
— Niinkö? Niinkö?
— Mistäpä sen tietäisin!... Hiiteen, hiiteen.
Ja hän poistui salista.
»Tämä voi vielä kääntyä hyväksikin», murahteli Pjotr Stepanovitš
itsekseen piilottaen revolverinsa.