Pjotr Stepanovitš riensi Lizaveta Nikoiajevnan jälkeen. Tämä ei ollut
ehtinyt päästä muuta kuin parin askelen päähän talosta. Häntä oli
viivyttänyt Aleksei Jegorytš, joka oli kulkenut hänen jäljessään ja
seurasi häntä yhä vieläkin askelta jäljempänä, hännystakkisillaan,
kunnioittavasti kumartuneena ja ilman hattua. Hän rukoili Lizaveta
Nikolajevnaa odottelemaan ajoneuvoja. Ukko oli säikähtänyt ja itki
suorastaan.
— Mene, herrasi pyytää teetä eikä kukaan sitä tarjoa hänelle, — Pjotr
Stepanovitš työnsi hänet syrjään ja kävi suoraan kiinni Lizaveta
Nikoiajevnan käsipuoleen.
Tämä ei irroittanut kättänsä. Hän ei nähtävästi ollut vielä täydessä
tajussaan eikä ollut ennättänyt havahtua.
— Ensinnäkään te ette mene oikeaan suuntaan, — leperteli Pjotr
Stepanovitš, — meidän on mentävä tänne eikä puiston ohi, ja toiseksi,
te ette missään tapauksessa voi mennä jalkaisin, teillehän on täältä
kolme virstaa eikä teillä ole vaatteitakaan. Jospa te tahtoisitte
pisaraisenkin verran odotella. Minähän tulin tänne kilpa-ajorattaissa,
niin että tuossa tuokiossa ajan tänne, te käytte istumaan niihin, minä
saatan teidät, eikä kukaan näe meitä.
— Kuinka hyvä te olette... — virkkoi Liza lempeästi.
— Mitä vielä! Jokainen humaani mies aina sentään tällaisessa
tapauksessa ja minun asemassani...
Liza katsahti häneen ihmeissään.
— Hyvä Jumala! Minä kun luulin, että vierelläni kulki yhä se ukko.
— Kuulkaahan, olen hyvin iloinen, että otatte asian täten, sillä kaikki
tämähän on mitä kauheinta ennakkoluuloa, ja jos kerran se on siten,
niin eikö sentään olisi parasta käskeä tuota ukkoa järjestämään meille
heti vaunut, sehän kestäisi enintään kymmenen minuuttia, ja sillä aikaa
me palaisimme odottelemaan kuistikkoon, eikö niin?
— Minä tahtoisin ensin... Missä ovat murhatut?
— Kas se tästä vielä puuttuisi! Sitähän minä juuri pelkäsinkin... Ei,
tuon joutavan ajatuksemme jätämme kokonaan mielestämme, eikä siellä ole
mitään katseltavaakaan.
— Minä tiedän, missä ne ovat, minä tunnen sen talon.
— No, mitäpä siitä, jos tuntisittekin! Ajatelkaahan, sataa, on
sumuista... (Kylläpä nyt osasinkin ottaa pyhän velvollisuuden
täytettäväkseni!) Kuulkaahan, Lizaveta Nikolajevna, joko — tai: joko te
lähdette minun rattaillani, ja silloin teidän on odoteltava, ettekä saa
ottaa enää askeltakaan, sillä jos menette eteenpäin vielä kaksikymmentä
askelta, niin Mavriki Nikolajevitš huomaa meidät varmasti.
— Mavriki Nikolajevitš? Missä? Missä?
— Niin, jos te taas haluatte hänen luoksensa, niin voin vielä jonkin
matkan saattaa teitä ja osoittaa teille, missä hän istuu, mutta minä
itse, nöyrin palvelijanne, poistun siinä tapauksessa, sillä en haluaisi
nyt lähestyä häntä.
— Hän odottelee minua! Voi, hyvä Jumala!— hän pysähtyi samassa, ja
hänen kasvoilleen levisi puna.
— Mutta hyväinen aika, jos hän kerran on ennakkoluuloton mies! Mutta
tiedättekö mitä, Lizaveta Nikolajevna, tämä ei enää koske minua.
Minähän olen aivan syrjäinen henkilö, ja senhän te varsin hyvin
tiedätte, mutta haluaisin sentään, että teidän kävisi hyvin... Jos
»purtemme» ei onnistunutkaan, jos havaitsimmekin, että se olikin vain
vanha ja mätä lotjaromu...
— Ihmeellistä! — huudahti Liza.
— Ihmeellistä, mutta kyyneliäpä näkyy vain sittenkin puristuvan
silmistänne. Tarvitaan miehuutta. Ei saa missään suhteessa olla miestä
huonompi. Meidän vuosisadallamme, jolloin nainen... hyi piru! (Pjotr
Stepanovitš oli vähällä sylkäistä!) Mutta pääasia on, ei pidä katua
mitään, ehkäpä kaikki kääntyy vielä hyväksikin! Mavriki Nikolajevitš
on mies... sanalla sanoen... tunteellinen mies, vaikka ei puhelekaan
liikoja, mikä ei muuten suinkaan ole vahingoksi, tietysti ehdolla, että
hänellä myöskään ei ole ennakkoluuloja...
— Ihmeellistä! Ihmeellistä! — Liza nauroi hysteerisesti.
— Niin no, piru... Lizaveta Nikolajevna, — Pjotr Stepanovitš oli
ärtyvinään, — olenhan koko ajan tässä oikeastaan vain puuhaillutkin
teitä varten... eihän minulle tästä suinkaan... Tein teille eilen
palveluksen, koskapa itse sitä halusitte, ja tänään taas... No niin,
tästä te voitte jo nähdä Mavriki Nikolajevitšin, kas tuollahan hän
istuukin, ei näe meitä. Oletteko te, Lizaveta Nikolajevna, muuten
lukenut _Polinjka Sachsia_?
— Mitä niin?
— On olemassa sellainen kertomus, _Polinjka Sachs_. Ylioppilaana
ollessani jo luin sen... Joku virkamies, niin siinä kerrotaan,
virkamies, jolla on suuret tulot, vangituttaa vaimonsa huvilassaan
syyttäen tätä uskottomuudesta... Ja olkoon se nyt miten tahansa,
sylkäisen minä koko jutulle! Saatte nähdä, ennen kuin vielä
ehditte kotiinnekaan, niin Mavriki Nikolajevitš tekee jo teille
naimatarjouksen. Hän ei ole vieläkään teitä huomannut.
— Ah, älköön huomatkokaan! — huudahti Liza samassa aivan kuin mieletön,
—mennään, mennään pois! Metsään! Kedolle!
Ja hän lähti juoksemaan takaisin.
— Lizaveta Nikolajevna, tämä on jo kauheata raukkamaisuutta! — Pjotr
Stepanovitš lähti juoksemaan hänen jälkeensä. — Ja minkä vuoksi te
oikeastaan ette tahdo, että hän huomaisi teidät? Päinvastoinhan teidän
tulisi katsahtaa avoimesti ja ylpeästi häntä silmiin... Jos taas te
ajattelette jotakin... mitä tulee... no niin... neitseellisyyteen...
niin sehän on jo pelkkää ennakkoluuloa, vanhanaikaisuutta... Niin,
mutta minne, minne te oikeastaan menette? Kylläpä juokseekin!
Palatkaamme mieluummin Stavroginin luo, otetaan minun ajoneuvoni...
Mutta minne te nyt oikeastaan... Siellähän alkavat pellot, no niin, nyt
lankesi vielä kaiken lisäksi!
Hän pysähtyi. Liza liiti kuin lintu käsittämättä, minne oikeastaan
lensi, ja Pjotr Stepanovitš oli jäänyt hänestä jo ainakin
viidenkymmenen askelen päähän. Liza lankesi kompastuen multamättääseen.
Samassa kajahti hänen takanansa hieman syrjästäpäin huuto. Mavriki
Nikolajevitš se sieltä tuli. Hän oli nähnyt Lizan juoksun, hänen
kompastumisensa ja juoksi nyt hänen luokseen pellon poikki. Pjotr
Stepanovitš oli myös jo samana hetkenä muuttanut suuntaa ja katosi
kiireisesti Stavroginien portista ajoneuvojensa luo.
Mutta Mavriki Nikolajevitš seisoi jo säikähtyneen ja pystyyn kohonneen
Lizan luona, kumartuneena hänen puoleensa ja piti hänen kättänsä
omassaan. Koko tämän kohtaamisen epätavallisuus oli järkyttänyt hänen
mielensä niin, että kyynelet valuivat pitkin hänen kasvojansa. Mavriki
Nikolajevitš näki sen, jota hän kunnioittaen ihaili, juoksemassa
mielettömänä pellon poikki tällaisena hetkenä ja tällaisella ilmalla,
päällysvaatteitta, eilisessä upeassa puvussa, joka nyt oli rypistynyt
ja kaatuessa tahriintunut´... Hän ei voinut sanoa sanaakaan, riisui
vain viittansa ja kietoi sen vapisevin käsin Lizan harteille. Samassa
hän huudahti tuntiessaan Lizan koskettavan hänen kättänsä huulillansa.
— Liza! — hän kiljaisi, — minä en osaa mitään, mutta älkää ajako minua
luotanne!
— Voi, niin, lähtekäämme kiireesti täältä, älkää jättäkö minua! —
ja siepaten itse häntä kädestä Liza vei hänet mukanansa. — Mavriki
Nikolajevitš, — hän alensi samassa ääntään säikähtäen, — yritin olla
niin rohkea, mutta täällä minä pelkään niin kovin kuolemaa. Minä
kuolen, kuolen hyvin pian, mutta minä pelkään, pelkään kuolemaa hän
kuiskasi puristaen lujasti hänen kättänsä.
— Voi, jospa joku tulisi! — Mavriki Nikolajevitš katseli epätoivoisena
ympärilleen, — vaikkapa joku ohikulkija! Jalkanne kastuvat, te...
menetätte järkenne.'
— Ei se tee mitään, ei mitään! — Liza yritti rohkaista häntä, — kas
näin, teidän kanssanne en pelkää niin kovin, pidelkää minua kädestä,
johtakaa minua... Minne nyt, kotiinko? Ei, minä tahdon ensin nähdä
murhatut. Väitetään, että joku on murhannut hänen vaimonsa, mutta hän
sanoo tehneensä sen itse. Eihän se ole totta, eihän? Tahdon itse nähdä
murhatut... minun vuokseni... heidän vuoksensa hän lakkasi tänä yönä
minua rakastamasta... Kun näen kaiken, pääsen selville kaikesta. Pian,
pian, tunnen sen talon... siellä on tulipalo... Mavriki Nikolajevitš,
ystäväni, älkää suoko minulle anteeksi — kunniattomalle! Miksi soisitte
minulle anteeksi? Miksi te itkette? Lyökää minua korvalle ja tappakaa
minut kuten koira tänne pellolle!
— Ei kukaan saattaisi nyt olla teidän tuomarinanne, — virkkoi Mavriki
Nikolajevitš lujasti, — Jumala suokoon teille anteeksi, minä kaikkein
vähimmin voisin teitä tuomita!
Mutta tuntuisi hieman omituiselta kerrata heidän keskusteluansa.
Molemmat he kulkivat käsi kädessä nopeasti kiirehtien, aivan kuin
mielettömät. He suuntasivat kulkunsa suoraan paloa kohti. — Mavriki
Nikolajevitš ei vieläkään ollut luopunut toivostansa, vaan odotteli
matkalla tavoittavansa jotkin rattaat, mutta sellaisia ei vain
kuulunut. Hieno tihkusade tunkeutui läpikoko seudun himmentäen valon
kajastuksenkin ja kaikki vivahdukset sekä kietoen kaiken sumuiseen,
lyijynharmaaseen, yhtenäiseen vaippaan. Oli jo kauan ollut päivä,
mutta näytti siltä, kuin ei olisi vielä edes aamu valjennut. Ja
yht'äkkiä tuosta sumuisesta, kylmästä pimeydestä piirtyi esille
omituinen, epätodellinen hahmo, joka näytti liikkuvan heitä kohti.
Luulenpa nyt tätä kuvatessani, että jos minä olisin ollut Lizaveta
Nikolajevnan sijassa, niin en olisi uskonut silmiäni. Mutta hänpä
vain huudahti iloisesti ja tunsi heti kohta vastaantulevan. Tämä oli
Stepan Trofimovitš. Miten hän oli lähtenyt matkalle, miten saattoi
muuttua todellisuudeksi hänen mieletön pakopäähänpistonsa, — siitä
kaikesta tuonnempana. Mainitsen vain, että jo tänä aamuna häntä oli
vaivannut vilutauti, mutta sairauskaan ei ollut saanut häntä luopumaan
päätöksestään. Hän asteli lujin askelin märkää maata pitkin. Saattoi
huomata, että hän oli suunnitellut yrityksensä, niin hyvin kuin hän
suinkin oli osannut, yksin, epäkäytännöllisenä kamarifilosofina. Hänen
yllään oli »matkapuku»: tahallinen matkatakki, leveällä, soljellisella
kiiltonahkavyöllä vyötetty, uuden uutukaiset saappaat jaloissa ja
housujen lahkeet saappaan varsissa. Varmaankin hän jo kauan sitten
oli kuvitellut matkamiehen tällaiseksi. Ja vyön sekä kiiltävävartiset
husaarinsaappaat, joissa hän ei osannut edes kävellä, hän oli kai
hankkinut jo muutamia päivä sitten. Leveälierinen hattu, kudottu
villahuivi tiukasti kaulan ympäri kiedottuna, keppi oikeassa kädessä ja
vasemmassa pienen pieni, tupaten täynnä oleva matkalaukku täydensivät
pukua. Lisäksi oli vielä oikeassa kädessä aukipingoitettu sateensuoja.
Näitä kolmea esinettä, sateensuojaa, keppiä ja matkalaukkua, hänen oli
ensi virstaa astuessaan hankala pidellä, ja toisella ne kävivät jo
suorastaan painaviksi.
— Tekö todellakin? — huudahti Liza katsellen häntä surullisen
ihmettelevästi, sitten kun ensimmäinen vaistomainen ilonpurkaus oli
mennyt ohi.
— _Lise!_ — kirkaisi; Stepan Trofimovitš ja syöksähti Lizan luo melkein
kuin houreessa; — _Chère, chère_... tekö tosiaankin... tällaisessa
sumussa? Näettekö, kajastus? Vous êtes malheureuse, n'est-ce pas?
[Olette onneton, eikö niin?] Näen, näen, älkää kertoko, mutta älkää
kysykö myöskään mitään minulta. Nous sommes tous malheureux, mais
il faut les pardonner tous. [Olemme kaikki onnettomia, mutta heille
kaikille on annettava anteeksi.] _Pardonnons, Lise_, ja olkaamme iäti
vapaat. Päästäkseen irti maailmasta ja saavuttaakseen täydellisen
vapauden — _il faul pardonner, pardonner et pardonner!_
— Mutta miksi te polvistutte?
— Sen vuoksi, että heittäessäni jäähyväiset maailmalle tahdon nähdä
teidän olentonne sen edustajana, sanon näin myös jäähyväiset koko
entisyydelleni! — Hän puhkesi itkuun ja vei Lizan molemmat kädet
itkettyneille silmillensä: — Polvistun kaiken sen edessä, mikä
elämässäni on ollut kaunista, suutelen sitä ja kiitän! Nyt olen jakanut
itseni kahtia; — siellä oli — mielipuoli, joka kuvitteli lentävänsä
taivaaseen, vingt-deux ans [kahdenkymmenenkahden vuoden aikana], —
täällä — murtunut ja paleleva ukko — kotiopettaja... chez le marchand
s'il existe pourtant ce marchand... [kauppiaan (kotiopettaja) — jos
sellainen todella on olemassa...] Mutta kuinka märkä te olette, Lise!
— huudahti hän hypähtäen pystyyn tuntiessaan omien polviensakin
kastuvan märässä maassa, — ja miten tämä on mahdollista, te tuossa
puvussa?´...ja jalkaisin, ja tällaisella pellolla... Te itkette? _Vous
étes malheureuse?_ Todellakin, kuulinhan minä jotakin... Mutta mistä te
nyt olette tulossa? — aroin ilmein hän lasketteli kysymyksen toisensa
jälkeen ja syvästi hämmästyneenä katseli Mavriki Nikolajevitšiin; —
mais savez-vous l'heure qu'il est? [mutta tiedättekö, mitä kello on?]
— Stepan Trofimovitš, oletteko kuullut siellä jotakin murhatuista
ihmisistä?... Onko se totta, totta?
— Ne ihmiset! Heidän tekojensa loimua katselin kaiken yötä. He eivät
muuten olisi saattaneet lopettaakaan... (hänen silmänsä alkoivat
taas välkkyä). Pakenen houretta, kuumeista unta, riennän etsimään
Venäjää, existe-t-elle la Russie? Bah, c'est vous, cher capitaine! [—
onko Venäjä olemassa? Mutta tehän siinä olettekin, hyvä kapteeni!]
En ole koskaan epäillyt, että kohtaisin teidät vielä jossakin
urotyön liepeellä... Mutta ottakaahan toki sateensuojani, — ja miksi
välttämättä jalkaisin? Jumalan nimessä, ottakaa ainakin sateensuoja,
minä otan kumminkin hevosen. Minähän lähdin jalkaisin vain sen vuoksi,
että Slasie (se on Nastasja) ei saisi tietää, sillä muuten hän olisi
huutanut niin, että koko katu olisi raikunut, jos vain olisi tietänyt,
että matkustan. Sen vuoksi livahdinkin mahdollisimman incognito. Tosin
_Golosissa_ kirjoitetaan alinomaa ryöstöistä, mutta ajattelin sentään,
tuskinpa heti maantielle tullessani ryöväri olisi vastassa? _Chère
Lise!_ Te taisitte sanoa, että joku oli murhannut jonkun? _O, mon
Dieu!_ Tehän pyörrytte!
-— Mennään, mennään! — huudahti Liza taas aivan hysteerisesti vetäen
mukaansa Mavriki Nikolajevitšia. — Odottakaahan, Stepan Trofimovitš,
— hän käännähti samassa taas takaisin, — Odottakaahan, onneton,
antakaahan kun siunaan teidät. Olisi ehkä viisainta köyttää teidät,
mutta ehkä sentään vain siunaan teitä. Rukoilkaa tekin »Liza-rukan»
puolesta — noin vain ohimennen, älkää suotta rasittako itseänne.
Mavriki Nikolajevitš, antakaa tuolle lapselle takaisin hänen
sateensuojansa, antakaa välttämättä. Kas, sillä tavalla... Mennään,
mennään nyt!
He tulivat tuon kohtalokkaan talon luo sinä samana hetkenä, jolloin
talon edustalla sakeana häärivä joukko oli jo tarpeeksensa kuunnellut
juttua Stavroginista sekä siitä, kuinka edullista hänen oli ollut
murhata vaimonsa. Mutta enemmistö sentään seisoi yhä paikoillaan
kuunnellen äänettömänä. Melusivat vain humalaiset suupaltit sekä
sellaiset »maasta irtaantuneet», kuten äskeinen käsillään huitoileva
pikkuporvari. Hänet tunnettiin muuten sangen siivoksi mieheksi, mutta
hän aivan kuin irtaantui maasta ja lähti liitelemään jonnekin silloin,
kun sattui jotakin sellaista, mikä määrätyllä tavalla vaikutti häneen.
En huomannut Lizan ja Mavriki Nikolajevitšin saapumista. Ensikerran
huomasin Lizan jo kaukana minusta, väen paljoudessa, ja kivetyin aivan
kauhusta. Mavriki Nikolajevitšia en aluksi edes huomannut. Lienee
ohut sellainenkin hetki, jolloin hän ahdingossa oli jäänyt Lizasta
pari askelta jäljemmälle, kun hänet oli sysätty syrjään. Keskelle
kansanjoukkoa tunkeileva Liza, joka näkemättä ja huomaamatta mitään
ympärillänsä, kuten sairaalasta karannut kuumepotilas, sai tietenkin
heti kaikkien huomion kääntymään puoleensa. Alettiin puhua ääneen ja
kirkua. Joku joukosta huudahti: »Se on se... Stavroginin oma!» Ja
toiselta suunnalta kajahti: »Ei se riitä, että tappavat, katsomaankin
vielä tunkeilevat!» Samassa huomasin, että Lizan pään kohdalle kohosi
ja samassa jo taas laskeutui takaapäin jonkun käsi. Hän kaatui. Kajahti
hirveä Mavriki Nikolajevitšin huudahdus, hän kiiruhti apuun ja löi
voimainsa takaa miestä, joka erotti hänet Lizasta. Mutta samassa häneen
jo tarttui molemmin käsin takaapäin äskeinen pikkuporvari. Muutamaan
hetkeen ei syntyneestä kahakasta saanut vähääkään selvää. Kaikesta
päättäen Liza yritti nousta, mutta kaatui taas uudesta iskusta. Lopulta
joukko kuitenkin hajaantui ja muodosti pienen piirin maassa makaavan
Lizan ympärille, ja hänen lähellään seisoi verissään kauhusta mieletön
Mavriki Nikolajevitš huutaen, itkien ja väännellen käsiänsä. En jaksa
muistaa tarkoin, miten kävi sitten, näin vain, että Lizaa alettiin
kantaa pois. Yritin juosta hänen jälkeensä. Hän oli vielä elossa ja
ehkä täydessä tajussaankin. Väkijoukosta vangittiin pikkuporvari ja
vielä kolme muutakin. Nämä kolme kieltävät yhä vieläkin ottaneensa osaa
ilkityöhön vakuuttaen varmasti, että heidät vangittiin erehdyksestä.
Saattavat olla oikeassakin. Pikkuporvari, jota vastaan oli ilmeiset
todistukset, mutta joka oli kaikin puolin muuten tolkuton, ei ole
kyennyt vielä tähän mennessä tekemään tarkempaa selkoa tapahtumasta.
Vaikka olinkin kaukana, niin pitihän minunkin sentään silminnäkijänä
sanoa tutkinnossa jotakin: ilmoitin silloin, että kaikki tapahtui aivan
sattumalta. Ehkäpä nuo ihmiset olivat hieman vaarallisessa vireessä,
mutta tuskin he sentään toimivat tietoisesti. Olivatpa vain humalassa
eivätkä kyenneet ohjaamaan tekojansa. Samaa mieltä olen vielä tänäkin
päivänä.