Skvorešnikin ison salin ikkunasta (siitä samasta, jonka ääressä Varvara
Petrovna ja Stepan Trofimovitš olivat tavanneet toisensa viimeisen
kerran) tulipalon saattoi nähdä niin selvästi, että olisi luullut sen
olevan aivan käden ulottuvilla. Aamun koittaessa, noin kello kuuden
aikoihin, äärimmäisen ikkunan luona oikealla seisoi Liza ja katseli
tarkkaavaisena sammumaan päin olevaa loimua. Hän oli huoneessa yksin.
Hänen yllään oli eilinen juhlapuku, se samainen, joka oli ollut
hänellä esitelmätilaisuudessa — vaaleanviheriä, upea, kauttaaltaan
pitseissä, mutta nyt se oli rypistynyt, ja saattoi huomata, että
se oli huolimattomasti ja hätäisesti heitetty ylle. Huomattuaan
äkkiä sen olevan rinnan kohdalta hieman auki Liza punastui, korjasi
hätäisesti pukuansa, sieppasi nojatuolista eilen tänne tullessaan
siihen jättämänsä punaisen liinan ja heitti sen kaulalleen. Tuuhean
tukan valloilleen päässeet kiharat valahtivat liinan alta oikealle
olkapäälle. Hänen kasvojensa ilme oli väsynyt, huolekas, silmät vain
paloivat rypistettyjen kulmakarvojen alla. Hän lähestyi taas ikkunaa ja
nojasi kuumaa otsaansa kylmää lasia vastaan. Ovi avautui, ja huoneeseen
astui Nikolai Vsevolodovitš.
— Käskin lähetin mennä ratsain tiedustelemaan tarkemmin, — hän sanoi,
— kymmenen minuutin kuluttua saamme tietää kaiken. Toistaiseksi on
palvelusväen tietoon tullut vain, että osa joentakaista kaupunkia on
palanut, se osa, joka on rantakatua lähinnä sillan oikealla puolella.
Tulipalo oli saanut alkunsa kellon käydessä kahtatoista. Nyt se alkaa
jo hiljetä.
Hän ei lähestynyt ikkunaa, vaan pysähtyi Lizan taakse, noin kolmen
askelen päähän hänestä. Liza ei kääntynyt häneen päin.
— Almanakan mukaan olisi pitänyt olla valoisaa jo tunti sitten, mutta
nythän on vielä täysi yö, — Liza virkkoi harmistuneena.
— Almanakat valehtelevat, — Nikolai Vsevolodovitš huomautti
ystävällisesti hymähtäen mutta sitten aivan kuin häpesi sanojansa ja
kiiruhti lisäämään: — Almanakan mukaan on perin ikävätä elää, Liza.
Ja sitten hän vaikeni kokonaan harmissaan siitä, että oli sanonut uuden
typeryyden. Liza hymähti väkinäisesti.
— Te olette niin surullisessa mielentilassa, ette edes löydä sanoja
keskustellaksenne kanssani. Rauhoittukaa. Tehän sanoitte varsin
sattuvasti. Elän todellakin aina almanakan mukaan, jokainen askeleni on
sen mukaan laskettu. Ihmetyttääkö se teitä?
Liza kääntyi nopeasti selin ikkunaan ja istuutui nojatuoliin.
— Istuutukaa, olkaa hyvä, tekin. Me emme ole enää kauan yhdessä. Tahdon
sanoa kaiken, tahdon puhua, mitä suinkin haluan... Miksi ette tekin
voisi sanoa kaikkea, mitä tahtoisitte saada sanotuksi?
Nikolai Vsevolodovitš istuutui hänen viereensä ja hiljaa, melkeinpä
arasti, otti häntä kädestä.
— Mitä merkitsee tämä sinun puheensävysi, Liza? Mistä se on näin äkkiä
ilmestynyt? Mitä merkitsee tuo »me emme ole enää kauan yhdessä»?
Tämä on jo toinen arvoituksellinen lause tänä puolen tunnin aikana
heräämisesi jälkeen.
— Olette nähtävästi ryhtynyt oikein laskemaan salaperäisiä lauseitani!
— tämä naurahti. — Muistatteko, että eilen tänne tullessani esittelin
itseni teille kuolleena? Mutta kas tämän te olette katsonut
tarpeelliseksi unohtaa, joko unohtaa tai olla sitä huomaamatta.
— En muista sitä, Liza. Miksi kuolleena? Täytyy elää...
— Te vaikenitte? Kaunopuheisuuttanne ei riittänyt pitkälle. Olen elänyt
hetkeni tässä maailmassa, ja se saa riittää. Muistatteko enää Kristofor
Ivanovitšia?
— En, en muista, — Nikolai Vsevolodovitšin otsa vetäytyi kurttuun.
— Kristofor Ivanovitšia Lausannessa? Te olitte häneen hirveästi
kyllästynyt. Hän raotti aina ovea: »vain hetkiseksi», mutta jäikin
istumaan koko päiväksi. En tahdo olla Kristofor Ivanovitšin kaltainen,
en tahdo, kuten hän, istua »koko päivää».
Hänen ilmeensä kävi kipeän surulliseksi.
— Liza, minuun koskee tuo sinun puheesi sävy. Tämä pinnistetty asenne
vaalii teiltä itsellännekin paljon. Miksi se on välttämätön? Minkä
vuoksi?
Nikolai Vsevolodovitšin silmät leimahtivat.
— Liza, — hän huudahti, — vannon, että rakastan sinua tänään enemmän
kuin eilen, kun tulit luokseni!
— Kuinka omituinen tunnustus! Miksi tuo »tänään» ja »eilen» ja tuo
vertaus?
— Sinä et jätä minua, — jatkoi Nikolai Vsevolodovitš puhettaan
melkeinpä epätoivoisesti, — me matkustamme jonnekin yhdessä jo tänään,
eikö niin? Eikö niin?
— Ai, älkää puristako niin kipeästi kättäni! Minne voisimme me lähteä
yhdessä ja jo tänään? Jonnekin »uudesti syntymäänkö» taas? Ei,
kokeilut saavat jo riittää... Se käy minulta liian hitaasti, enkä
kykenekään siihen; se olisi minulle aivan liian korkeata. Jos kerran
matkustetaan, niin on lähdettävä Moskovaan, käytävä siellä vieraissa
ja otettava itse vieraita vastaan — kas, se on minun ihanteeni, sen te
tiedätte. Enhän Sveitsissä ollessanikaan yrittänyt uskotella teille
olevani toisenlainen. Mutta koska on mahdotonta lähteä Moskovaan ja
vieraisille, koska te jo olette naimisissa, niin ei kannata puhua enää
koko asiasta.
— Liza! Mitä oli sitten eilen?
— Oli sitä, mitä oli.
— Se on mahdotonta! Se on julmaa!
— Mitäpä siitä, jos olisikin ollut julmaa! Kestäkää pois, jos onkin
julmaa.
— Te kostatte minulle eiliset haaveet... — mutisi Nikolai Vsevolodovitš
vihamielisesti hymähtäen. Liza punastui.
— Kuinka alhainen ajatus!
— Mutta miksi te sitten lahjoititte minulle... »niin paljon onnea»?
Onko minulla oikeutta tiedustella sitä?
— Ei ole, koettakaa jotenkuten tulla toimeen ilman oikeuksia! Älkää
kruunatko ehdotuksenne alhaisuutta typeryydellä. Tänään se ei teille
onnistu. Ehkä te vielä kaiken lisäksi pelkäätte maailman tuomiota ja
että teitä ehkä tämän »paljon onnen» vuoksi arvostellaan ankarasti?
Jos niin on, niin älkää Herran tähden olko suotta levoton. Te ette ole
syypää mihinkään ettekä vastuussa mistään. Kun minä eilen aukaisin
ovenne, te ette edes tietänyt, kuka siitä oli tulossa. Tämä kaikki
on ollut todellakin vain haavetta, kuten te äsken sanoitte, eikä
muuta mitään. Te voitte varsin hyvin rohkeasti ja voitokkaasti katsoa
jokaista ihmistä suoraan silmiin!
— Sinun sanasi, tämä pilkka, jo tunnin ajan se saa kylmät väreet
risteilemään selkääni pitkin. Tuo »onni», josta sinä puhut pilkaten, on
minulle kalliimpi... kuin kaikki muu. Voisinko nyt mitenkään kadottaa
sinut? Vannon, että rakastin sinua vähemmän eilen. Minkä tähden sinä
tänään riistät minulta kaiken? Tiedätkö, mitä merkitsee minulle tämä
uusi toivo? Olen maksanut sen elämällä.
— Omallanneko vaiko jonkun toisen?
Nikolai Vsevolodovitš nousi nopeasti pystyyn.
— Mitä tuo merkitsee? — hän virkkoi liikkumattomana tuijottaen Lizaan.
— Omallanneko vaiko minun elämälläni te olette sen maksanut, kas
sitä aioin kysyä. Vai oletteko te ehkä lakannut jo kokonaan minua
ymmärtämästä? — Liza punastui taas. — Miksi te hypähditte pystyyn?
Miksi te tuijotatte minuun tuolla tavalla? Te säikytitte minut. Mitä
te aina pelkäätte? Olen jo kauan huomannut, että te pelkäätte jotakin
juuri nyt, juuri tänä hetkenä... Hyvä Jumala, kuinka te kalpenette!
— Jos sinä, Liza, tiedät jotakin, niin vannon, että minä en tiedä
mitään... Enkä puhunut ollenkaan siitä mainitessani, että olen maksanut
elämällä...
— En ymmärrä teitä vähääkään, — Liza änkytti säikähtyneenä.
Nikolai Vsevolodovitšin huulille oli kohonnut vähitellen mietiskelevä,
pilkallinen hymy, Hän istuutui hiljaa, nojasi molemmilla
kyynärpäillänsä polviinsa ja peitti kasvot käsiinsä.
— Pahaa unta ja houretta... Me emme puhuneet samasta asiasta.
— En ymmärrä yhtään, mistä te puhuitte... Ettekö tosiaankaan eilen
tietänyt, että lähden tänään luotanne, tiesittekö vai ettekö? Puhukaa
totta, tiesittekö vai ettekö?
— Tiesin sen... — virkkoi Nikolai Vsevolodovitš hiljaa.
— Mitä te siis enää odottelette. Tiesitte ja jätitte »hetken»
jälkeenne. Ei tarvita mitään tilintekoa.
— Sano minulle koko totuus, — huudahti Nikolai Vsevolodovitš siihen
syvästi kärsivänä, — kun sinä eilen avasit oveni, tiesitkö itse
avaavasi sen vain tuokioksi?
Liza katsahti häneen katkerana:
— On totta, että kaikkein vakavinkin mies saattaa tehdä mitä
ihmeellisimpiä kysymyksiä. Ja minkä vuoksi te oikeastaan olette noin
levoton? Onko se tosiaankin vain itserakkautta? Harmittaako teitä
tosiaankin se, että nainen jättää teidät, ettekä te naista? Tiedättekö
mitä, Nikolai Vsevolodovitš? Ollessani teidän luonanne nyt olen
tullut yhä enemmän vakuuttuneeksi siitä, että te olette minua kohtaan
hirvittävän jalomielinen, mutta kas sitähän minä juuri en teissä
siedäkään.
Nikolai Vsevolodovitš nousi ja astui muutaman askelen huonetta pitkin.
— Hyvä on, käyköön sitten niin... Mutta miten tämä kaikki on oikeastaan
saattanut tapahtua?
— Sekö teitä nyt huolettaa? Ja kuitenkin te jos kukaan olette aivan
kuin sormin tämän kaiken jo edeltäkäsin laskenut, ymmärrätte sen
paremmin kuin kukaan muu koko maailmassa ja olette siihen juuri
luottanutkin. Olen herrasneiti, jonka sydäntä on ruokittu oopperoilla,
kas siitä se sai alkunsa, kas siinä kaiken selitys.
— Ei se ole niin.
— Ei tässä ole yhtään mitään, mistä omatuntonne voisi soimata teitä, ja
tämä kaikki on totisen totta. Kaikki sai alkunsa kauniista tuokiosta,
jonka lumousta en jaksanut torjua. Toissa päivänä, kun »pahoitin
mielenne» kaiken kansan nähden ja kun te kohtelitte minua niin
ritarillisesti, minä kotiin tultuani olin heti ymmärtävinäni, että te
olitte karttanut minua siksi, että olitte naimisissa, eikä suinkaan
siksi, etten olisi teitä miellyttänyt, — mitä hienoston neitinä eniten
pelkäsin. Ymmärsin, että te karttaessanne tahdoitte säästää minua,
mieletöntä. Näettehän, miten arvostan teidän jalouttanne. Tähän ennätti
sitten Pjotr Stepanovitš ja selitti minulle kaiken juurta jaksain.
Hän uskoi minulle, että teidät on saanut valtoihinsa jalo aate, jonka
rinnalla me molemmat emme ole muka yhtään mitään, mutta että minä olin
kuitenkin vielä teidän tiellänne poikkiteloin. Hän laski itsensä tosin
mukaan. Hän tahtoi välttämättä, että me kaikki kolmisin... hän mainitsi
jotakin purresta ja vaahteraisista airoista kansanlaulumme mukaisesti.
Kehuin häntä, sanoin, että hän oli runoilija, ja hän otti puheeni aivan
täydestä. Mutta koska olen aina tietänyt, että minusta ei olisi muuta
kuin tuokioksi, niin päätin ratkaista kaiken heti. Kas siinä kaikki, ja
se saa riittää, ei enää mitään selityksiä... Voipa käydä vielä niinkin,
että riitaudumme. Ei teillä ole pelkoa, vastaan kaikesta yksin. Olen
huono, oikullinen, hurmaannuin oopperapurteen, olen herrasneiti...
Mutta tiedättekö, luulin sentään, että piditte minusta aivan hirveästi.
Älkää halveksiko hupakkoa älkääkä naurako sille kyynelkarpalolle,
joka äsken valahti. Ette usko, miten mielelläni itken joskus »itseäni
säälitellen». Mutta riittää jo, riittää. Minä en kykene mihinkään,
ettekä tekään kykene mihinkään. Kaksi näpsähdystä kummaltakin puolen,
siinä olkoon lohdutuksemme. Ei ainakaan itserakkaus loukkaannu.
— Unta ja houretta! — valitti Nikolai Vsevolodovitš väännellen käsiänsä
ja kulkien edestakaisin huoneessa. — Liza parka, mitä olet tehnyt
itsellesi?
— Kärvennyin hieman kynttilän liekissä eikä muuta mitään. Ettehän te
vain itke? Käyttäytykää sopivammin, olkaa tunteettomampi...
— Miksi, miksi tulit luokseni?
— Ette näy itsekään ymmärtävän, miten koomilliseen valoon joudutte
seurapiirin silmissä tuollaisine kysymyksinenne!
— Miksi saatoit itsesi turmioon noin järjettömästi ja typerästi, ja
mitä nyt on tehtävä?
— Onko tuo Stavrogin, »verenimijä Stavrogin», kuten muudan teihin
rakastunut naishenkilö nimittää teitä. Kuunnelkaahan, sanoinhan jo
teille: annoin koko elämäni tuokiosta, ja olen nyt rauhallinen. Tehkää
tekin samoin... muuten, eihän se teille ole tarpeellistakaan, teillä on
vielä edessänne monta »hetkeä» ja »tuokiota».
— Täsmälleen yhtä monta kuin sinullakin. Annan sinulle kunniasanani, ei
ainoatakaan enemmän kuin sinullakaan!
Hän käveli edestakaisin eikä huomannut Lizan kirkastuvaa, läpitunkevaa
katsetta, jossa toivonkipinä näytti hetkeksi välähtävän. Mutta
valonsäde sammui jo taas samassa.
— Jos sinä, Liza, tietäisit, miten tuiki mahdotonta minun on olla tänä
hetkenä aivan vilpitön ja mitä se merkitsee minulle. Voi, jospa voisin
tunnustaa sinulle kaiken...
— Tunnustaako? Te aiotte minulle tunnustaa jotakin? Jumala varjelkoon
minua tunnustuksiltanne! — keskeytti Liza hänet säikähtäen.
Hän pysähtyi ja odotteli levottomana.
— Minun on myös tunnustettava teille, että jo silloin, Sveitsissä,
minussa yhä enemmän varmistui ajatus, että teillä mahtanee olla
omallatunnollanne jotakin kauheata, likaista, veristä ja... että
kaikki se tekee teidät samalla jollakin tavoin naurettavaksi...
Varokaa tunnustamasta minulle mitään, jos tämä on totta, saatan nauraa
teille päin silmiä! Ehkäpä nauran ääneen teille aina elämänne loppuun
saakka... Ai, ai, te kalpenette taas! En minä, en minä enää, lähden
pois, — Liza hypähti tuolilta ja teki halveksumista ja inhoa ilmaisevan
liikkeen.
— Kiusaa minua, rankaise minua, puske minuun vihasi, — huudahti Nikolai
Vsevolodovitš epätoivoisesti. — Sinulla on siihen täysi oikeus! Tiesin,
etten sinua rakastanut, ja kuitenkin saatoin sinut turmioon. Se on
totta, olen »jättänyt tuokion taakseni», minulla oli toivoa... kauan
sitten... ja se oli viimeinen. En jaksanut vastustaa valoa, joka tulvi
sieluuni sinun käydessäsi eilen luokseni, omasta aloitteestasi, yksin
ja ensimmäisenä. Aloin taas äkkiä uskoa... Luulenpa, että uskon yhä
vielä tänä hetkenäkin.
— Noin jalomielisestä tunnustuksesta olen velkaa omani: minä en
halua olla teille säälittelevä sisar. Ehkäpä vielä kerran menenkin
sairaanpiiaksi, jollen kykene aikoinaan, jo tänään, kuolemaan. Mutta
jos tuleekin minusta sellainen, niin ei ainakaan teitä varten, vaikka
ainahan tekin sentään olette kenen tahansa toisen jalattoman ja
kädettömän arvoinen. Minusta tuntui aina siltä, että te viette minut
jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa asustaa ihmisen kokoinen ilkeä
jättiläishämähäkki ja että me siellä vietämme sitten yhdessä koko
elämämme vain tuohon hämähäkkiin tuijottaen ja sitä peläten. Siinä
meidän keskinäinen rakkautemme kuluukin sitten loppuun. Kääntykää
Dašjenkan puoleen, hän on kyllä valmis lähtemään mukaanne mihin vain.
— Te ette malttanut olla häntäkään mainitsematta!
— Pikku koira parka! Viekää hänelle terveiseni. Joko hän tietää, että
te jo Sveitsissä olitte päättänyt säästää hänet vanhuuden päivien
varalle? Kuinka kaukonäköistä! Kuinka hyvää huolenpitoa! Ai, kuka
siellä?
Salin perällä joku raotti hivenen verran ovea, jonkun pää pisti raosta
esille ja katosi taas samassa.
— Sinäkö siellä, Aleksei Jegorytš? — kysäisi Stavrogin.
— Ei, minähän se täällä vain, — ja Pjotr Stepanovitš kurottautui taas
ovesta, mutta vain puolittain.— Päivää, Lizaveta Nikolajevna. Hyvää
huomenta joka tapauksessa. Arvasinhan, että tapaan teidät molemmat
täältä salista. Vain silmänräpäykseksi, Nikolai Vsevolodovitš. — On
aivan välttämätöntä sanoa teille pari sanaa... aivan välttämätöntä...
vain pari sanaa!
Stavrogin astui häntä kohti, mutta kääntyikin kolmen askelen päässä
taas Lizan puoleen.
— Jos kuulet jotakin, Liza, niin muista sanoneeni: olen yksin syyllinen
kaikkeen.
Liza vavahti ja katsahti häneen arasti, mutta samassa Stavrogin oli jo
poistunut.