III.

Koko tämä yö kaikkine melkein epätodellisina tapauksineen ja kauheine

»loppunäytöksineen», mikä sattui aamulla, väikkyy yhä vielä nytkin

mielessäni kuten muodoton painajaisuni, ja se on — ainakin minulle —

kronikkani kaikkein raskain osa. Vaikka myöhästyinkin tanssiaisista,

niin ennätin kuitenkin nähdä lopun, — näin pian sen oli sallittu

loppua. Kello kävi jo yhtätoista, kun saavuin aatelismarsalkan rouvan

taloon, jossa sijaitsi tuo äskeinen »valkoinen sali» ja jossa oli

pidetty esitelmätilaisuus. Huolimatta siitä, että oli kulunut niin

vähän aikaa tästä, se oli ennätetty jo saada kuntoon tanssisaliksi,

kuten oli suunniteltu, koko kaupunkia varten. Vaikka olinkin kovin

huonossa vireessä jo aamusta alkaen ajatellessani näitä tanssiaisia, en

saattanut kuitenkaan aavistaa koko totuutta. Ei ainoatakaan hienoston

perhettä ollut saapunut. Vieläpä huomattavimmat virkamiehetkin

loistivat poissaolollaan, — ja tämä oli jo sentään kovin huomattava

tapaus. Mitä tulee rouviin ja neitosiin, niin äskeiset Pjotr

Stepanovitšin laskelmat (jotka siis olivat epäilemättä olleet pelkkää

petosta) osoittautuivat aivan vääriksi: näistä ei ollut saapunut

juuri ketään. Neljää herraa kohti oli tuskin yksi naishenkilö, ja

millainen sekin! Oli saapunut »jonkinlaisia» rykmenttien yliupseerien

rouvia, kaikennäköistä posti- ja muun virkamiehistön huonointa

kuonaa kolme lääkärinrouvaa tyttärineen, pari kolme vaivaista

tilanomistajatarta, jo aikaisemmin mainitsemani sihteerin seitsemän

tytärtä ja yksi veljen tytär, kauppiaiden rouvia, — tätäkö Julija

Mihailovna oli odottanut? Eivätpä edes kauppiassäädystäkään kaikki

olleet saapuneet. Mitä mieshenkilöihin tulee, niin huolimatta siitä,

että koko meidän ylhäisömme oli poissa, heidän joukkonsa kuitenkin oli

sangen vankka, vaikka se tekikin hieman kaksimielisen ja epäilyttävän

vaikutuksen. Siihen kuului tietenkin vain muutamia varsin hiljaisia ja

kunnioitettavia upseereita vaimoineen, muutamia sangen tottelevaisia

perheenisiä, kuten esimerkiksi se samainen sihteerikin, kaikkien

seitsemän tyttärensä isä. Kaikki nuo rauhaarakastavat, vähäpätöiset

pikku ihmiset olivat tulleet niin sanoakseni »välttämättömyyden

pakosta», kuten on sanonut muudan näistä herroista. Mutta toiselta

puolen taas noiden rohkeasti esiintyvien joukko näytti vielä

entisestäänkin lisääntyneen, ja erikoisesti sellaisten henkilöiden

lukumäärä, joiden minä ja Pjotr Stepanovitš olimme arvelleet

päässeen pujahtamaan juhliin ilman pääsylippuja. Kaikki he istuivat

toistaiseksi ravintolan puolella, tultuaan he olivatkin siirtyneet

suoraan ravintolaan, aivan kuin olisi jo edeltäpäin ollut sovittu,

niin minusta näytti. Ravintola sijaitsi huonerivin päässä, avarassa

salissa, jonne Prohorytš oli asettunut pitämään hovia klubikeittiön

kaikkine viettelykeinoineen, houkuttelevine voileipäpöytineen ja

juomineen. Panin merkille vielä muutamia henkilöitä, joilla oli

melkeinpä rikkinäiset pitkättakit, sangen epäilyttävän näköiset, jotka

eivät juuri muistuttaneet tanssiaispukua. Näytti aivan siltä, kuin

nämä olisi saatu suurin vaivoin joksikin määrätyksi ajaksi aivan äsken

humalasta selviytymään, ja Jumala sen tietää, mistä he oikeastaan

olivat kotoisin, ehkäpä joistakin muista kaupungeista. Tiesinhän varsin

hyvin, että Julija Mihailovnan ajatuksena oli ollut järjestää mitä

demokraattisimmat tanssiaiset, »niin että pikkuporvarejakaan, jos joku

heistä haluaisi lunastaa lipun, ei kiellettäisi sinne saapumasta». Nämä

sanat hän saattoi aivan rohkeasti sanoa toimikunnassa täysin varmana

siitä, ettei ainoallekaan kaupunkimme porvarille aina rutiköyhiä

myöten pälkähtäisi päähänkään lunastaa lippua. Mutta tästä huolimatta

epäilin, oliko ollut syytä päästää noita synkännäköisiä, repaleisia

pitkiätakkeja juhliin toimikunnan demokraattisuudesta huolimatta. Mutta

kuka oli heidät päästänyt sisään ja mikä oli ollut tämän tarkoituksena?

Liputinilla ja Ljamšinilla ei ollut, enää airutnauhoja (vaikka he

olivatkin tanssiaisissa ja ottivat osaa »kirjallisuuden kadrilliin»).

Liputinin sijalle oli ihmeekseni tullut äskeinen seminaarilainen,

joka oli kaikkein eniten ollut häiriöksi matineassa otellessaan

Stepan Trofimovitšin kanssa, ja Ljamšinin sijalla oli — itse Pjotr

Stepanovitš. Mitä saattoikaan odottaa tällaisesta asiaintilasta?

Yritin kuunnella keskusteluja. Eräät mielipiteet hämmästyttivät

hillittömyydellään. Väitettiin esimerkiksi eräässäkin ryhmässä, että

koko tuon Stavroginin ja Lizan jutun Julija Mihailovna itse oli

muka järjestänyt ja ottanut siitä Stavroginilta rahoja. Mainittiin

suorastaan summa. Väitettiin, että hän oli muka järjestänyt juhlatkin

vain tätä silmälläpitäen; senpä vuoksi puoli kaupungin väestä ei

ollut saapunutkaan saatuaan tietää asiasta, ja itse. Lembkeen se oli

koskenut niin että »hänen järkensä oli sekaantunut» ja että Julija

Mihailovna »ohjaili» häntä kuten mielipuolta ainakin. — Paljon siellä

myös naurettiin, käheästi, hillittömästi ja pilkallisesti. Kaikki

arvostelivat myös hyvin ankarasti tanssiaisia, ja Julija Mihailovnaa

moitittiin jo aivan häikäilemättä. Ylipäänsä lörpöttely oli aivan

sekavaa, hajanaista, humalaista ja levotonta, niin että oli vaikeata

saada siitä mitään selvää ja käsittää sen ydintä. Ravintolaan olivat

kodikkaasti asettuneet ylipäänsä kaikki iloiset ihmiset, olipa siellä

muutamia naishenkilöitäkin, sellaisia, jotka eivät mitään ihmettele

eivätkä mistään säikähdä, ovat ystävällistä ystävällisempiä ja iloista

iloisempia, enimmäkseen upseerien rouvia aviomiehineen. He olivat

asettuneet pieniin joukkoihin erikoispöytien ääreen ja joivat iloisesti

teetänsä. Ravintola muodostui lämpimäksi satamaksi melkeinpä puolelle

saapunutta yleisöä. Ja kuitenkin jonkin ajan kuluttua tämän joukon oli

tulvehdittava saliin. Peloitti suorastaan sitä ajatellakin.

Sillä aikaa valkoisessa salissa oli — ruhtinas otti myös osaa tähän

— muodostunut kolme pienehköä kadrilliryhmää. Neitoset tanssivat,

ja vanhemmat iloitsivat heitä katsellessaan, mutta täälläkin jo

muutamat huomatuimmista henkilöistä alkoivat mietiskellä, mitenkä he

annettuaan neitosten hieman iloitella pääsisivät kuitenkin aikanaan

täältä pois, ennen kuin »se alkaisi». Kaikki poikkeuksetta olivat

varmoja siitä, että jokin »alkaisi». Vaikeata olisi minun yrittää

kuvata itsensä Julija Mihailovnan sieluntilaa. En häntä puhutellut,

vaikka olinkin usein häntä lähellä. Tullessani kumarsin hänelle, mutta

hän ei vastannut tervehdykseeni, koska ei huomannut minua (hän ei

todellakaan minua huomannut). Hänen kasvojensa ilme oli sairaalloinen,

katse ylimielisen halveksuva mutta harhaileva ja levoton. Hänen näytti

olevan tuskallista voittaa itsensä, — minkä vuoksi ja ketä varten se

oli tarpeellista? Hänen olisi pitänyt välttämättä lähteä pois, ja mikä

tärkeintä, viedä aviomies mukanaan, mutta hän vain viipyi! Jo hänen

kasvoistaan saattoi huomata, että hänen silmänsä olivat »täydellisesti

auenneet», ja hän tiesi, ettei ollut enää mitään muuta odotettavissa.

Hän ei enää kutsunut luoksensa Pjotr Stepanovitšia (tämä nähtävästi

itsekin karttoi häntä, olin nähnyt hänet ravintolassa erittäin

iloisena). Mutta kaikesta huolimatta hän viipyi yhä tanssiaisissa

eikä päästänyt luotansa hetkeksikään Andrei Antonovitšia. Voi, aina

viime hetkeen saakka hän mitä vilpittömimmin ja suuttuneena torjui

kaikki viittailut, joita oli tehty hänen miehensä terveydestä, —

näin hän oli tehnyt vielä aamullakin. Mutta nyt hänen oli saatava

tämänkin suhteen vihdoinkin silmänsä auki. Omasta puolestani huomasin

jo ensisilmäyksellä, että Andrei Antonovitš näytti huonommalta kuin

äsken aamulla. Hän näytti olevan jonkinlaisessa horrostilassa eikä

näyttänyt käsittävän, missä hän oikeastaan oli. Joskus hän katsahteli

odottamattoman ankarasti ympärilleen, näin katsahti hän esimerkiksi

pari kertaa minuun. Kerran hän yritti sanoa jotakin, aloitti jo ääneen

ja lujasti, mutta ei lopettanut puhettansa, mikä sai säikähtämään erään

hiljaisen virkamies-vanhuksen, joka sattui olemaan hänen lähellään.

Mutta vieläpä tämä yleisön rauhallinenkin osa, joka oli läsnä

valkoisessa salissa, näytti synkkänä ja peloissaan karttelevan Julija

Mihailovnaa ja heittelevän samalla perin omituisia katseita hänen

puolisoonsa, katseita, joiden kiinteys ja välittömyys eivät olleet

ollenkaan sopusoinnussa noiden ihmisten säikkymisen kanssa.

— Kas, tämä piirrehän se minut säikähdyttikin, ja sai minut aavistamaan

Andrei Antonovitšin tilan, — tunnusti Julija Mihailovna minulle

myöhemmin.

Niin, hän oli syypää tähänkin! Varmaankin äsken, kun pakoni jälkeen

hän oli sanonut Pjotr Stepanovitšille, että tanssiaiset pidettäisiin

ja että hän saapuisi niihin — varmaankin hän oli silloin taas käynyt

jo matineassa lopullisesti »järkyttyneen» Andrei Antonovitšin

työhuoneessa ja käyttänyt taas kaikki kiehtomiskeinonsa sekä saanut

miehensä tulemaan mukaansa. Mutta miten näyttikään hän nyt kärsivän!

Ja kuitenkaan hän ei lähtenyt pois! Ylpeyskö lienee häntä siitä

estänyt, vai oliko hän yksinkertaisesti vain hämmentynyt, en tiedä.

Alentuvaisesti hymyillen kaikessa ylimielisyydessään hän yritti tuon

tuostakin puhutella eräitä rouvia, mutta nämä näyttivät joutuvan

hämilleen ja vastailivat hänelle epäluuloisesti vain parilla sanalla

joko »niin, hyvä rouva», tai »ei, hyvä rouva» sekä nähtävästi

karttoivat häntä.

Kaupunkimme eittämättömän ylhäisistä virkamiehistä oli tanssiaisiin

saapunut ainoastaan yksi, — se samainen mahtava entinen kenraali, josta

jo kerran ennen olen kertonut ja joka Stavroginin ja Gaganovin välisen

kaksintaistelun jälkeen aatelismarsalkanrouvan luona oli avannut

»seurapiirimme kärsimättömyyden oven». Hän käyskenteli mahtavasti

saleja pitkin, katseli ja kuunteli sekä koetti olla sen näköinen, kuin

olisi tullut tänne vain etupäässä moraalin valvojaksi eikä omaksi

tyydytyksekseen. Lopulta hän liittyi kokonaan Julija Mihailovnan

seuraan eikä poistunut hänen luotansa askeltakaan, yrittäen nähtävästi

häntä rohkaista ja rauhoittaa. Tämä mies oli epäilemättä sangen

hyväsydäminen, kovin arvossapidetty ja jo niin vanha, että häneltä

saattoi ottaa vastaan jo säälittelyäkin. Mutta Julija Mihailovnaa

tuntui kuitenkin harmittavan se, että tämä vanha lörpöttelijä rohkeni

häntä sääliä, vieläpä esiintyä hänen suojelijanansakin, antaen

ymmärtää, että hänen läsnäolonsa oli Julija Mihailovnalle suorastaan

kunniaksi. Mutta kenraalipa ei vain poistunut hänen luotansa, vaan

lörpötteli herkeämättä.

— Kaupunki, — niin väitetään, ei pysy pystyssä ilman seitsemää

vanhurskasta... seitsemää, niinhän se lienee ollut, en muista tarkkaa

lukua. En vain tiedä, kuinka moni noista seitsemästä... kaupunkimme

epäämättömistä vanhurskaista... on kunnioittanut tanssiaisianne

läsnäolollaan, mutta heidän läsnäolostaan huolimatta tunnen, etten ole

aivan turvassa. _Vous me pardonnerez, charmante dame, n'est-ce pas?_

Puhun vertauskuvallisesti, mutta kävin ravintolan puolella ja olen

iloinen päästyäni sieltä eheänä takaisin... Kallis Prohorytšimme ei

ole siellä oikein paikallaan, ja luulenpa, että aamuun mennessä hänen

telttansa syöstään kumoon. Tämähän on muuten vain leikkiä. Odottelen

tässä vain, millaiselta näyttää tuo »kirjallisuuden kadrilli», ja

sitten nukkumaan. Suokaa anteeksi vanhalle leininvaivaamalle ukolle,

mutta minä käyn aikaisin nukkumaan ja kehoittaisinpa teitäkin menemään

»tutumaan», kuten sanotaan lapsille. Tulinhan tänne varta vasten

ihailemaan nuoria kaunottariamme... sillä ei missään muualla kuin

täällä tapaa niin runsasta valikoimaa... Kaikki he ovat joen tuolta

puolen, ja minähän en käy koskaan siellä. Erään upseerin rouva...

hän on luultavasti jääkäri, tämä upseeri on sangen sievä, sangen...

ja tietää sen varsin hyvin itsekin. Puhelin veitikan kanssa; sangen

vilkas... no niin — ja tyttöset ovat tuoreita, mutta siinä onkin

sitten kaikki. Paitsi tuoreutta heissä ei ole muuta mitään. Mutta

sittenkin minä mitä suurimmalla mielihyvällä! Joskus on suorastaan

ruusunnuppusia, huulet vain ovat liian paksut. Ylipäänsä kauniissa

venäläisissä naiskasvoissa on vähän säännöllisyyttä ja... ne

vivahtavat hieman pannukakuille... _Vous me pardonnerez, n'est-ce

pas_... sangen sievät silmät niillä muuten on... nauravat silmät.

Nämä ruusunnuppuset ovat nuoruudenkukoistuksessaan pari vuotta

i-has-tut-ta-vi-a, kolmekin joskus... no niin, mutta sitten leviävät

muodottomiksi ikuisiksi ajoiksi... ja saavat aikaan aviomiehissään sen

surullisen vä-lin-pi-tä-mät-tö-myy-den, joka on omiaan mitä suurimmassa

määrin vaikuttamaan naiskysymyksen kehittymiseen... jos minä tämän

kysymyksen ymmärrän oikein. Hm! sali on erinomainen; huoneiden kalustus

ei ole hullumpi. Voisi odottaa huonompaakin. Soitto olisi voinut

olla paljon huonompaa... en sanonut — että sen olisi pitänyt olla.

Huonon vaikutuksen tekee muuten se, että on niin kovin vähän naisia.

Puvuista en tahdo edes mai-ni-ta. Ei ole oikein hyvä sekään, että tuo

harmaahousuinen suvaitsee noin rehellisesti tuolla kan-ka-nee-ra-ta.

Suon sen tietenkin hänelle anteeksi, jos hän tekee sen iloisuudessaan

ja koska hän on täkäläinen apteekkari... Mutta kellon käydessä vasta

yhtätoista se on hieman liian aikaista... apteekkarillekin... Siellä

ravintolassa pari henkilöä tappelikin, eikä heitä viety ulos. Kellon

käydessä yhtätoista tappelijat on poistettava, olkootpa yleisön tavat

millaiset tahansa... kolmen aikoihin aamulla olisi asia hieman toinen,

tällöin olisi jo välttämätöntä tehdä myönnytys yleiselle mielipiteelle,

— jos nämä tanssiaiset vain saadaan pysymään pystyssä kello kolmeen

saakka. Varvara Petrovna ei näyttänyt pitävänkään sanojaan eikä

antanut kukkia. Hm! Hänellä on nyt muutakin ajattelemista kuin kukat,

pauvre mère! Entä Liza-rukka, oletteko kuullut? Sanovat: salaperäinen

juttu ja... ja taas on areenalla Stavrogin... Hm! Minä menisin jo

nukkumaan´... Torkun jo tässä suorastaan. Mutta milloinka alkaa tuo

»kir-jal-li-suu-den kad-ril-li»?

Lopulta alkoi »kirjallisuuden kadrillikin». Viime aikoina oli

kaupungissamme, heti kun oli alettu keskustella tulevasta juhlasta,

välttämättä kosketeltu aina tätä »kirjallisuuden kadrillia», ja koska

kukaan ei voinut kuvitellakaan, mikä se oikeastaan oli, niin se

herätti määrätöntä uteliaisuutta. Mikään ei olisi saattanut olla sen

menestykselle vaarallisempaa, — ja millainen olikaan sitten pettymys!

Valkoisen salin sivuovet avautuivat, jotka aina näihin asti olivat

olleet suljetut, ja niistä tuli esiin muutamia naamioituja. Yleisö

ympäröi ne heti ahnaan uteliaana. Koko ravintolaväki aivan viimeistä

myöten hyökkäsi saliin. Naamioidut asettuivat tanssiasentoon. Minun oli

onnistunut työntäytyä aivan ensi riviin ja asetuin Julija Mihailovnan,

von Lembken ja kenraalin taakse. Tällöin juoksahti Julija Mihailovnan

luo näihin saakka kadoksissa ollut Pjotr Stepanovitškin.

— Olen ollut koko ajan ravintolassa ja valvonut järjestystä, — hän

kuiskasi syyllisen koulupojan tapaisesti, tahallaan näin teeskennellen

ärsyttääkseen Julija Mihailovnaa vieläkin enemmän. Tämä sävähti vihasta

aivan punaiseksi.

— Jospa edes nyt lakkaisitte pettämästä minua, te röyhkeä mies! —

häneltä pääsi melkein niin lujasti, että joku yleisöstäkin sen kuuli.

Pjotr Stepanovitš siirtyi syrjemmäksi, nähtävästi sangen tyytyväisenä

itseensä.

On vaikeata kuvitella säälittävämpää, typerämpää, huonommin keksittyä

ja imelämpää allegoriaa, kuin oli tämä »kirjallisuuden kadrilli».

Tuskin olisi voinut enää keksiä mitään, mikä olisi vieläkin huonommin

soveltunut yleisöllemme. Ja kuitenkin väitettiin, että Karmazinov

itse oli sen keksinyt. Kaiken järjesti tosin Liputin neuvoteltuaan

sen samaisen ramman opettajan kanssa, joka oli ollut Virginskin

illanvietossa. Mutta Karmazinov oli kuitenkin herättänyt ajatuksen, ja

väitettiin, että hän oli muka itsekin tahtonut ottaa jonkin naamion ja

esittää jotakin aivan erikoista ja itsenäistä osaa. Kadrillin käsitti

kuusi paria säälittävästä naamioituja, — tuskinpa niitä edes voi

nimittää naamioiksi, sillä kaikki olivat aivan samanlaisissa puvuissa

kuin muutkin. Niinpä oli niiden joukossa muudan keski-ikäinen herra,

lyhyehkö, hännystakki yllään, — sanalla sanoen aivan kuten muidenkin

on tapana pukeutua, — arvokkaan näköinen harmaa parta leuassaan

(se oli tosin siteessä ja siinähän se hänen »naamionsa» olikin),

hän tanssi, pyöri yhdellä kohtaa arvokkain ilmein, hyvin nopeasti

ja pienin askelin, tuskin liikahtamatta paikaltaan. Hän äännähteli

pidättyväisesti käheällä bassoäänellään, ja kas, tämän äänen käheyden

tarkoituksena olikin matkia erästä tunnettua sanomalehteä. Tämän

naamion vastapäätä oli kaksi jättiläistä X ja Z, ja nämä kirjaimet

oli kiinnitetty heidän hännystakkeihinsa, mutta mitä noilla X:llä ja

Z:llä tarkoitettiin, jäi kun jäikin aivan selvittämättä. »Rehellistä

venäläistä ajatusta» esitti muudan keski-ikäinen herra, jolla oli

silmälasit, hännystakki yllä sekä käsissä hansikkaat ja — jalkaraudat

(aivan oikeat jalkaraudat). Tämän »ajatuksen» kainalossa oli salkku,

joka sisälsi jonkin »asian». Taskusta pisti esiin ulkomailta saapunut

avattu kirje, jossa vakuutettiin kaikille epäilijöille »rehellisen

venäläisen ajatuksen» vilpittömyyttä. Kaikki tämä selostettiin juhlan

järjestäjien puolesta suullisesti, sillä eihän kukaan saattanut lukea

taskusta pilkistelevää kirjettä. Kohotetussa oikeassa kädessään

»rehellinen venäläinen ajatus» piti lasia, aivan kuin olisi tahtonut

esittää maljan. Hänen molemmilla puolillansa ja hänen vierellänsä

astui pienin askelia kaksi leikkotukkaista nihilistitärtä, _vis-à-vis_

tanssi joku keski-ikäinen herra, jolla oli hännystakki yllään mutta

kädessä raskas pölkky, ja se oli kuvaavinaan — ei pietarilaista, mutta

kuitenkin hyvin julmaa julkaisua: »Jos heitän tällä, — ei jää kuin

märkä läiskä». Mutta huolimatta pölkystänsä hän ei kuitenkaan mitenkään

saattanut kestää »rehellisen venäläisen ajatuksen» häneen lujasti

suunnattuja silmälaseja, vaan koetti katsella puolelle ja toiselle, ja

kun hän otti _pas de deux'_n, niin hän taipui, kieriskeli eikä tietänyt

oikein mihin mennä, — niin häntä varmaankin omatunto soimasi. Muuten,

en jaksa muistaa kaikkia näitä tylsiä keksintöjä. Kaikki oli sellaista,

että lopulta tuntui kiusallisen hävettävältä. Ja tämä sama häpeän

ilme kuvastui koko yleisön kasvoissa, vieläpä kaikkein yrmeimmissäkin

naamoissa, jotka olivat tulleet ravintolan puolelta. Jonkin aikaa

kaikki vaikenivat ja katselivat hämmästyneen suuttuneina. Hävetessään

ihminen tavallisesti suuttuu ja on taipuvainen kyynillisyyteen.

Vähitellen koko yleisömme oli äänessä:

— Mitä tämäkin nyt on olevinansa? — murahteli eräässäkin ryhmässä

muudan tarjoilija.

— Onpahan jotakin typerää.

— Jonkinlaista kirjallisuutta. _Golos_ arvostelee.

— Mitäpä se minua liikuttaa!

Ja toisesta ryhmästä:

— Aasit!

— Ei, he eivät ole aaseja, me itse olemme aaseja.

— Miksi sinä olisit aasi?

— Enhän minä olekaan aasi.

— No, jos sinä et ole aasi, niin minä olen sitä vieläkin vähemmän.

Ja kolmannesta ryhmästä:

— Annettaisiinpa jokaiselle »mitä kuuluu», ja sitten hiiteen kaikki!

— Kun olisi tärisyttää koko sali hajalle!

Neljännestä:

— Eikö noita Lembkojakin hävetä katsella?

— Miksikä heitä hävettäisi, eihän sinuakaan hävetä?

— Minuakin hävettää, ja hän on kuvernööri.

— Mutta sinä olet sika.

— En vielä eläessäni ole nähnyt näin tuiki tavallisia tanssiaisia, —

muudan rouva virkahti myrkyllisestä aivan Julija Mihailovnan korvan

juuressa, nähtävästi toivoen, että hänet kuultaisiin. Tämä oli noin

nelikymmenvuotias, lihava rouva, jonka posket oli punattu ja jolla

oli yllään loistavanvärinen silkkipuku. Melkein jokainen hänet

kaupungissamme tunsi, mutta missään häntä ei otettu vastaan. Hän oli

valtioneuvoksen leski ja oli perinyt tältä puutalon sekä mitättömän

pienen eläkkeen, mutta tuli hyvin toimeen, pitipä hevosiakin. Julija

Mihailovnan luona hän oli käynyt noin pari kuukautta sitten omasta

aloitteestaan vieraskäynnillä, mutta tämä ei ollut ottanut häntä

vastaan.

— Eihän mitään muuta saattanut odottaakaan, — hän lisäsi, yrittäen

katsella röyhkeästi Julija Mihailovnaa silmiin.

— Jos kerran ette muuta odottanutkaan, niin miksikä sitten tulitte? —

Julija Mihailovnakaan ei malttanut olla puolestaan sanomatta.

— Niinpä vain, tietämättömyyttäni, — samassa oli jo rohkealla rouvalla

vastaus valmiina. Ja hän aivan pöyhistyi (kauhean mielellään haluten

rakentaa riitaa); mutta kenraali astui heidän välillensä.

— _Chère dame_, — hän kumartui Julija Mihailovnan puoleen, — eikö

sittenkin olisi parasta lähteä. Meitä he vain kainostelevat, mutta

meidän lähdettyämme heille varmaan ilo alkaisi. Tehän olette

tehtävänne tehnyt, olette aloittanut tanssiaiset, jättäkää nyt heidät

rauhaan... Eikä Andrei Antonovitškaan taida tuntea voivansa erikoisen

tyy-dyt-tä-väs-ti, ettei vain tapahtuisi jotakin pahempaa.

Mutta se oli jo myöhäistä.

Koko kadrillin ajan Andrei Antonovitš oli katsellut tanssivia vihaisen

hämmästelevästä, ja kun yleisöstä alkoi kuulua mielipiteenilmaisuja,

hän alkoi rauhattomana katsella ympärilleen. Tällöin ensikertaa

joutuivat näet hänen silmiinsä eräät ravintolatyypit. Hänen katseessaan

kuvastui ääretön ihmetys. Yht'äkkiä kajahti äänekäs nauru, — naurettiin

jollekin kadrillin kestäessä tapahtuneelle tempulle: »Ankaran,

ei-pietarilaisen julkaisun» julkaisija, joka tanssi pölkky käsissään,

tunsi lopulta, että hän ei saattanut kestää »rehellisen venäläisen

ajatuksen» häneen kohdistuvia silmälaseja, ja tietämättä, minne olisi

lähtenyt, hän yht'äkkiä keskellä viimeistä kuviota lähti suoraapäätä

silmälaseja vastaan kävellen käsillään, minkä muuten piti osoittaa

sitä alituista rehellisen ajatuksen ylösalaisin vääristelemistä, mikä

tapahtui »ankarassa ei-pietarilaisessa julkaisussa». Koska vain Ljamšin

yksin osasi kävellä käsillään, niin hän olikin siitä syystä ottanut

esittääkseen julkaisijaa, jolla oli pölkky mukanaan. Julija Mihailovna

ei ollut vähääkään perillä siitä, että ruvettaisiin kävelemään

käsillä. »Minulta se on pidetty salassa, salassa», hän toisteli

minulle epätoivoissaan ja vihoissaan. Joukon nauru ei tietenkään

kohdistunut vertaukseen, josta se vähät välitti, vaan yksinkertaisesti

käsilläkävelemiseen ja hännystakkiin, jonka liepeet heilahtelivat.

Lembke kuohahti ja alkoi vapista:

— Roistot! — hän huudahti osoittaen Ljamšinia. — Ottakaa kiinni tuo

konna, kääntäkää...kääntäkää hänen jalkansa... päänsä... niin että pää

olisi ylhäälläpäin, ylhäälläpäin.