Täällä jouduin mieltäkuohuttavan tapauksen todistajaksi. Naisparkaa
petettiin röyhkeästi, enkä minä voinut asiata auttaa. Mitä olisin
tosiaankaan voinut hänelle sanoa? Olinhan jo ehtinyt tulla hieman
tajuihini ja olin ehtinyt tehdä itselleni selväksi senkin, että
eihän minulla ollut muuta kuin hämäriä aavisteluja, epäluuloja, eikä
muuta mitään. Tapasin hänet kyynelehtivänä, melkeinpä hysteerisenä,
hajuvesihauteet otsalla ja vesilasi vieressään. Hänen edessään seisoi
Pjotr Stepanovitš, joka puhui herkeämättä, ja ruhtinas, joka oli vaiti
aivan kuin hänen suunsa olisi ollut lukittu. Kyynelin ja huudahduksin
Julija Mihailovna moitiskeli Pjotr Stepanovitšia »luopiomaisuudesta».
Minua hämmästytti se, että kaiken epäonnistumisensa, kaiken
tämänaamuisen häpeän, sanalla sanoen kaiken syynä hänen mielestään oli
Pjotr Stepanovitšin poissaolo.
Pjotr Stepanovitšissa taas huomasin hyvin merkillepantavan muutoksen:
hän näytti olevan ehkä jo liiankin huolestunut, melkeinpä vakava.
Tavallisestihan hän ei koskaan näyttänyt vakavalta, nauroi aina,
suutahtaessaankin, — ja hän suutahti hyvinkin usein. Voi, hän oli
nytkin vihoissaan, puhui raa'asti, ylimielisen välinpitämättömästi,
harmistuneesti ja kärsimättömästi. Hän yritti vakuutella sairastuneensa
ja väitti olleensa Gaganovien huoneistossa parantelemassa
päänkivistyksestä johtunutta pahoinvointiansa. Tänne hän taas oli
joutunut aivan sattumalta varhain aamulla. Voi, tämä naisparka ei
halunnut mitään sen hartaammin kuin tulla petetyksi. Tärkein kysymys,
joka minun saapuessani oli esillä, oli se, pidettäisiinkö tanssiaiset
vai eikö, pidettäisiinkö siis juhlan toinen osa. Julija Mihailovna
ei mitenkään sanonut suostuvansa tulemaan tanssiaisiin »äskeisten
loukkausten» jälkeen, toisin sanoen, hän ei toivonut mitään sen
hartaammin, kuin että hänet pakotettaisiin saapumaan ja että tämän
tekisi juuri Pjotr Stepanovitš. Häneen Julija Mihailovna tuijotti kuten
oraakkeliin, ja jos tämä olisi tänä hetkenä poistunut, niin hän olisi
nähtävästi joutunut vuoteen omaksi. Mutta hän ei suinkaan poistunut,
sillä hänelle itselleenkin oli aivan välttämätöntä, että tanssiaiset
pidettäisiin tänään ja että Julija Mihailovna välttämättä tulisi
niihin...
— No, miksi te itkette? Haluatteko välttämättä kohtauksia? Pitääkö
teidän välttämättä viskata vihanne johonkuhun? No, viskatkaa se
sitten vaikka minuun, mutta kiiruhtakaa, sillä aika kuluu, ja
ratkaisu on tehtävä. Esitelmätilaisuus meni pilalle, mutta korjataan
se tanssiaisilla. Kas, ruhtinaskin on aivan samaa mieltä. Niinpä
niin, ellei olisi ollut ruhtinasta, niin mitenkähän kaikki olisikaan
päättynyt?
Ruhtinas oli ollut alussa tanssiaisia vastaan (t.s. sitä vastaan,
että Julija Mihailovna olisi tullut niihin, vaikka tanssiaiset joka
tapauksessa oli pidettävä), mutta kun hänen mielipiteeseensä täten oli
pari, kolme kertaa vedottu, niin hän oli vähitellen alkanut ynähdellä
myöntyväisesti.
Vielä minua hämmästytti tuo Pjotr Stepanovitšin tavattoman röyhkeä
äänensävy. Voi, olen aina torjunut suuttuneena sen alhaisen
juorupuheen, joka levisi sitten myöhemmin ja joka tiesi Julija
Mihailovnan ja Pjotr Stepanovitšin välillä olleen eräänlaisen suhteen.
Mitään sellaista ei todellisuudessa ollut eikä voinut ollakaan.
Vaikutusvaltansa Julija Mihailovnaan Pjotr Stepanovitš oli saanut
mielistellessään häntä aivan alusta alkaen, osoittaessaan ymmärtämystä
hänen haaveellisille pyrkimyksilleen päästä vaikuttavaan asemaan
seurapiirissämme, jopa ulottaa vaikutusvaltansa aina Pietariin
saakka. Hän oli tutustunut kaikkiin tämän suunnitelmiin, oli auttanut
itse häntä niitä muodostelemaan käytellen aseenaan mitä karkeinta
mairittelua, kietoi hänet verkkoonsa aivan päästä kantapäihin saakka ja
kävi lopulta tälle yhtä välttämättömäksi kuin ilma. Huomattuaan minut
Julija Mihailovna huudahti silmät sädehtien:
— Kysykääpä häneltäkin, hänkin oli koko ajan lähettyvilläni,
kuten ruhtinaskin. Sanokaa tekin, eikö tässä aivan ilmeisesti ole
jokin salaliitto, alhainen ja viekkaasti punottu salajuoni, jonka
tarkoituksena on tehdä mahdollisimman paljon pahaa minulle ja Andrei
Antonovitšille. Voi, he ovat sopineet siitä keskenään! Heillä on
suunnitelma! He ovat varmasti keskenään jossakin liitossa, liitossa!
— Te ammutte aina yli maalin, kuten tavallista. Iät ikuiset te haudotte
päässänne aina jotakin runoa. Olen muuten iloinen, että tämä herra...
(hän teeskenteli unohtaneensa nimeni) sanoo meille mielipiteensä.
Mielipiteeni on, — kiirehdin vastaamaan, ... olen Julija Mihailovnan
kanssa kaikesta samaa mieltä. Salaliitto näyttää liiankin ilmeiseltä.
Tulin jättääkseni teille, Julija Mihailovna, tämän marsalkkanauhan.
Tulkoon tanssiaisista tosi tai ei, — sehän ei tietenkään ole minun
määrättävissäni, sillä eihän minulla ole määräämisvaltaa — mutta osani
juhla-airuena on nyt lopussa. Suokaa minulle anteeksi kiivastumiseni,
mutta en ole katsonut voivani toimia vastoin tervettä järkeäni ja
vakaumustani.
— Kuulkaahan! Kuulkaahan! — Julija Mihailovna löi kätensä yhteen.
— Kuulen, ja kas näin vastaan siihen, — ja Pjotr Stepanovitš kääntyi
minun puoleeni, — luulen, että kaikki te olette nähtävästi vahingossa
syöneet jotakin sellaista, mikä on saanut teidät hourailemaan.
Minun käsitykseni mukaan ei ole tapahtunut mitään, ei yhtään mitään
sellaista, mitä ei olisi sattunut ennen ja mitä ei milloin tahansa
voisi tapahtua meidän kaupungissamme. Minkälainen salaliitto? Kaikki
on tosin käynyt hieman rumasti, aivan häpeällisen typerästi, mutta
mikä tässä viittaa salaliittoon? Suunniteltaisiinko sellaista Julija
Mihailovnaa, kaikkien hemmoittelemaa hyväntekijätärtä kohtaan, joka on
suonut heille anteeksi pitkin matkaa kaikki heidän koulupoikamaiset
kujeensa. Julija Mihailovna, mitä olen saarnannut teille lakkaamatta
kuukauden päivät? Mistä olen teitä varoittanut? Miksi ja minkä vuoksi
teidän pitikin kutsua koolle tämä joukko? Miksi piti teidän sotkeutua
tähän roskajoukkoon, miksi, minkä vuoksi? Seurapiirien yhtymistäkö
olette toivonut? Voivatko ne nyt mitenkään yhtyä, ajatelkaahan toki
itsekin!
— Milloinka te olette minua tästä varoittanut? Päin vastoinhan te
kehoititte minua, te suorastaan vaaditte... Minun täytyy sanoa, että
olen hyvin ihmeissäni... Tehän itse toitte luokseni useita perin
merkillisiä henkilöitä...
‒ Päinvastoinhan minä väittelin kanssanne enkä suinkaan kehoittanut
teitä. Ja mitä taas noiden toisten tuomiseen tulee, niin se on kyllä
totta, totta, mutta niitähän pyrki pariimme aivan tusinoittain,
ja tällaista tapahtui oikeastaan vasta viime aikoina, kun oli
muodostettava »kirjallisuuden kadrilli», ja eihän ilman tuollaisia
kerta kaikkiansa tulla toimeen. Mutta lyönpä vetoa siitä, että jokainen
tuollainen hävytön toi tänne muassaan ilman pääsylippua ainakin —
kymmenisen samanlaista hävytöntä!
— Se on totta, vakuutin minä.
— Kas siinä näette, tekin olette jo kanssamme samaa mieltä.
Muistelkaahan, millainen sävy on viime aikoina vallinnut koko
meidän kaupunkipahaisessamme? Kaikkihan on muuttunut pelkäksi
hävyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Sehän oli suorastaan korviasärkevä
metakka. Ja kuka heitä siihen oikein kiihoitti? Kuka suojeli kaikkea
tätä auktoriteetillaan? Kuka on saanut heidät järjiltään? Kuka on
koko tuon joukon suututtanut? Teillähän on muistokirjassanne kaikki
täkäläiset perhesalaisuudet niihin liittyvine pilapiirroksineen. Ettekö
te itse ole silitellyt kirjassanne runoilijoidenne ja piirtäjienne
päitä, ettekö ole itse sallinut Ljamšinin suudella kättänne? Eikö
teidän läsnäollessanne muudan seminaarilainen sättinyt todellista
valtioneuvosta ja turmellut tervaisilla saappaillaan hänen tyttärensä
pukua? Miksikä te olette niin ihmeissänne siitä, että yleisö on
asettunut teitä vastustamaan?
— Mutta tehän olette kaikkeen tähän syypää, te itse! Voi, hyvä Jumala!
‒ E-n, minähän varoitin teitä, me jouduimme riitoihin, kuuletteko, me
jouduimme riitoihin.
Mutta tehän valehtelette vasten silmiä!
Niin, eihän teidän oikeastaan ole kovin vaikeata väittää näin. Te
haluatte nyt välttämättömästi uhriksenne jonkun, johon voisitte
viskata vihanne. No, viskatkaa vaikka minuun, sanoinhan sen jo teille.
Mieluimmin kääntyisin vieläkin teidän puoleenne, herra... (Hän ei
vieläkään muistanut nimeäni.)
— Lasketaan sormilla: uskallan vakuuttaa, että paitsi Liputinia ei ole
mitään »salaliittoa», ei minkäännäköistä! Voin sen todistaa, mutta
eritelkäämme ensin Liputin-tapaus. Hän nousi lausumaan Lebjadkinin
runoja, onko se teidän mielestänne salaliitto? Ettekö tiedä, että
Liputinista tämä saattoi näyttää suorastaan terävältä keksinnöltä,
vakavalta, vakavan terävältä? Hänen tarkoituksenaan oli varmasti
naurattaa kaikkia ja saattaa hyvälle tuulelle ennen kaikkea hänen
hyväntekijättärensä, Julija Mihailovna, ja siinä kaikki? Ettekö usko?
Eikö tämä teidän mielestänne ole juuri sen sävyn mukaista, sen sävyn,
joka on vallinnut täällä kuukauden päivät? Ja tahdotteko, niin sanon
senkin: Jumala olkoon todistajani, hieman toisenlaisissa olosuhteissa
se olisi mennyt aivan huomaamatta. Se oli tosin raakaa pilaa,
myönnettäköön, että kaikki oli liian voimakkaasti ilmaistu, vai mitä se
nyt lienee ollutkaan, mutta eikö se sittenkin ollut huvittavaa, eikö se
ollut huvittavaa?
— Kuinka! Pidättekö te Liputinin käyttäytymistä terävästi keksittynä
pilana? — huudahti Julija Mihailovna kauhean suuttuneena. — Sellaista
typeryyttä, sellaista tahdittomuutta, niin alhaista, iljettävää,
tarkoituksellista, voi, te kai puhutte leikkiä! Silloin kai te olette
varmasti itsekin osallisena salaliitossa!
— Epäilemättä, istuin jossakin takana, piilossa, ja hoitelin konetta.
Jos minä olisin osallinen salaliittoon, koettakaahan ymmärtää nyt
ainakin tämä seikka, niin ei olisi pysähdytty pelkkään Liputiniin!
Teidän mielestänne olen liittoutunut myös isäkultani kanssa, että hän
olisi saanut aikaan mellakan? Pyydän kysyä, kuka on syyllinen siihen,
että isäkulta päästettiin esitelmöimään? Kuka teitä eilisiltana, vielä
eilen, koetti siitä estellä?
— Oh, hier il avait tant d'esprit [Oh, hän oli eilen niin henkevä],
näin minä sen asian otin, ja onhan hänellä sitä paitsi hieno käytös.
Ajattelin, hän ja Karmazinov... ja kas tämä siitä tuli!
— Niin, sehän siitä tuli. Mutta huolimatta kaikesta tuosta _tant
d'esprit'_stä isäkulta pilasi kaiken, ja jos minä olisin ennakolta
tietänyt, että hän käyttäytyisi tuolla tavalla, niin en olisi, jos
kerran olisin kuulunut teidän juhlaanne vastustavaan salaliittoon,
silloin niin hartaasti teitä pyytänyt olemaan päästämättä pukkia
kaalimaahan, eikö totta? Mutta minähän päinvastoin pyysin juuri eilen
teitä luopumaan ajatuksesta, — pyysin luopumaan, koska aavistin näin
käyvän. Eihän tietenkään ollut mahdollista aavistaa ennakolta kaikkea
aivan tarkasti: hän ei varmastikaan tietänyt itsekään vielä hetki
sitten, mitä laukaisisi. Ovatko nämä hermostuneet äijäpahaiset sitten
muiden ihmisten kaltaisia! Mutta vielä voi korjata kaiken; lähettäkää,
tyydyttääksenne yleisöä, hänen luoksensa huomenna hallinnollista tietä
ja kaikkia muodollisuuksia noudattaen kaksi lääkäriä tiedustelemaan
hänen terveyttänsä. Sen voisi tehdä muuten jo tänäänkin, ja sitten
toimittakaa hänet suoraapäätä sairaalaan ja panettakaa kylmiin
kääreisiin. Se saisi ainakin kaikki ihmiset hyvälle tuulelle, ja
kaikki huomaisivat, ettei ole vähintäkään syytä murjotella. Minä
hänen poikanansa ottaisin ilmoittaakseni tämän tanssiaisissa. Aivan
toisin on Karmazinovin laita, tämä esiintyi viheriäisenä aasina ja
venytteli esityksensä tunnin pituiseksi, — kas tämä on epäilemättä
minun kanssani samassa juonessa! Annapa kun teen tässä hieman pahojani
vahingoittaakseni Julija Mihailovnaa!
— _O_, Karmazinov, _quelle honte!_ Olin aivan kuolla, kuolla häpeästä
yleisömme vuoksi!
— Mutta minäpä en olisikaan kuollut, vaan olisin antanut hänen
itsensä kuolla. Yleisöhän on aivan oikeassa. Mutta kuka on tähän
Karmazinov-juttuunkin syypää? Minäkö olen häntä teille tyrkyttänyt?
Olenko minä yhtynyt hänen ihailuunsa? No niin, piru hänet periköön,
mutta tuo kolmas, poliittinen maniaakki, hän on jotakin aivan muuta.
Tässä ovat jo kaikki toisetkin ampuneet yli maalin, tähän ei ole syypää
yksin minun juoneni!
— Voi, älkää puhuko siitä, se on kauheata, kauheata! Siihen olen minä,
minä yksin syypää!
— Aivan niin, mutta nyt tahtoisin minä puolustaa teitä. Kuka voisi
päästä selville kaikista noista vilpittömistä! Niitä ei voida
karttaa Pietarissakaan. Hänellähän oli hyvät suositukset, oikein
hyvät olivatkin! Myöntäkää nyt, että suoranainen velvollisuutenne on
tulla tanssiaisiin. Tämä on tärkeä asia, tehän itse koroititte hänet
oppituoliin. Teidän velvollisuutenne on nyt julkisesti ilmoittaa,
että te ette ole hänen kanssaan solidaarinen, että sankari on nyt
jätetty poliisien haltuun ja että teitä on käsittämättömällä tavalla
petetty. Teidän on harmistuneena ilmoitettava, että olette joutunut
mielipuolen uhriksi. Sillä hänhän on mielipuoli eikä muuta mitään. Tämä
on tehtävä tiettäväksi. En voi sietää noita hampaitaan näytteleviä.
Ehkäpä minä itse päästän suustani ihmeempiäkin, mutta enhän ainakaan
pyri oppituoliin. Ja parhaillaan he väittävät vielä jotakin jostakusta
senaattorista.
— Mistä senaattorista? Kuka väittää?
— Minä nähkääs en ymmärrä itsekään yhtään mitään. Ettekö te, Julija
Mihailovna, ole kuullut mitään jostakusta senaattorista?
— Senaattoristako?
— He ovat nähkääs aivan varmoja siitä, että tänne on nimitetty joku
senaattori ja että Pietarissa suunnitellaan jo teidän siirtämistänne
täältä. Olen kuullut sen jo useilta.
— Sellaista olen kuullut minäkin, — vakuutin puolestani.
— Kuka on sellaista puhunut? — Julija Mihailovna karahti punaiseksi.
— Kuka on muka sellaista puhunut ensimmäiseksi? Tiedänkös minä sen.
Tiedän vain, että puhutaan. Kaikki puhuvat. Erikoisesti eilen siitä
puhuttiin. Kaikki ovat jollakin tavoin erikoisen totisia, vaikka ei
saakaan täyttä selvyyttä mistään. Viisaimmat ja kokeneimmat eivät
tietenkään puhu yhtään mitään, mutta joku niistäkin sentään yrittää
mielellään kuunnella, kun toiset puhuvat.
— Kuinka alhaista... ja... kuinka typerää!
— Kas, nyt teidän pitäisikin nousta ja osoittaa se noille hölmöille.
— Myönnän jo itsekin tuntevani, että todellakin lienen velvollinen,
mutta... jos siitä seuraa uusi häväistys? Jos he eivät tulisikaan
tanssiaisiin? Varmasti ei kukaan, ei kukaan tule sinne!
— Sepä vasta leimaus! Että nuoko eivät muka tulisi? Entä mihin
joutuisivat vartavasten ommellut puvut ja kaikki neitosten hienoudet?
Tuon puheen jälkeen en pidä teitä enää naisena. Kas, millainen
ihmistuntemus!
Aatelismarsalkanrouva ei ainakaan tule, ei tule!
Niin mutta, mitä täällä oikeastaan on tapahtunut? Miksi he eivät
tulisi? — huudahti Pjotr Stepanovitš harmistuneen kärsimättömästi.
— Kunniani on mennyt, on tapahtunut häväistys, — kas niin on käynyt.
En tiedä, mitä oikeastaan on ollut, mutta kaiken sen jälkeen on minun
aivan mahdotonta enää esiintyä.
— Minkä vuoksi? Niin, mutta mihin te sitten oikeastaan olette syypää,
minkä vuoksi te juuri otatte syyn niskoillenne? Eikö mieluimmin yleisö,
teidän vanhuksenne, teidän perheenisänne, ole syyllinen tähän kaikkeen?
Heidän olisi ollut pidätettävä aisoissa roistoja ja vetelehtijöitä, —
sillä eiväthän ne ole muuta kuin tyhjäntoimittajia ja roistoja, eikä
sellaisia ole otettava vakavasti. Ei missään yhteiskunnassa tulla
toimeen yksistään poliisin avulla. Meillä vaaditaan aina jonnekin
tultaessa, että kutakin vartioimaan olisi lähetettävä aivan erikoinen
poliisi. Ei näet ymmärretä, että yhteiskunta suojelee itse itseänsä.
Ja mitä tekevät meillä tällaisissa tapauksissa perheenisät, ylhäiset
virkamiehet, vaimot ja nuoret neidot? Ovat vaiti ja murjottavat.
Yhteiskunnallinen aloitekyky ei pääse edes niin pitkälle, että
voitaisiin pysyttää vallattomuuden harjoittajat sopivaisuuden rajoissa.
— Voi, tämä on kultainen totuus! Ovat vaiti, murjottavat ja... vilkuvat
ympärilleen.
— Ja jos tämä kerran on totta, niin teidän on se myös sanottava
julkisesti, ääneen, ylpeästi, ankarasti. Nimenomaan osoitettava,
että teitä ei ole saatu murtumaan, nimenomaan noille ukkopahaisille
ja äideille. Voi, te osaatte sen kyllä, se lahja on teille annettu,
kunhan vain päänne on selvä. Te saatte heidät yhtymään ja lausutte
julki, julki kaiken. Ja sitten kirje _Golosiin_ ja _Birźevyihin_.
Malttakaahan, otan kaiken tämän itse toimittaakseni, järjestän teille
kaiken. Tietenkin on osoitettava hieman enemmän huomiota, tarkattava
ravintolapuolta, pyydettävä ruhtinasta, pyydettävä herra... ettehän
te tahdo jättää meitä, M-r, silloin, kun kaikki on taas aloitettava
aivan uudestaan. Niin, ja lopultakin te pysyttelette tietenkin Andrei
Antonovitšin käsipuolessa. Kuinka on nyt Andrei Antonovitšin terveyden
laita?
— Voi, kuinka epäoikeudenmukaisesti, kuinka väärin, kuinka loukkaavasti
te olette arvostellut aina tätä enkelimäistä miestä! — Odottamattoman
äkkinäisesti purkautui Julija Mihailovnalta huudahdus, ja hän oli
vähällä puhjeta kyyneliin, vei jo nenäliinan silmilleen. Pjotr
Stepanovitš jäi hetkeksi hämmästyksestä melkein sanattomaksi.
— Hyväinen aika, minä... Mitä minä olisin... minähän aina olen...
— Ette koskaan, ette koskaan! Ette koskaan ole tehnyt hänelle oikeutta!
— Ei koskaan voi ymmärtää naista! — murahti Pjotr Stepanovitš
väkinäisesti hymähtäen.
— Hän on mitä rehellisin, mitä hienotunteisin, mitä enkelimäisin mies!
Mitä parhain ihminen!
— Hyväinen aika, ja mitä tulee hyvyyteen... minähän aina olen
myöntänyt, mitä tulee hyvyyteen...
— Ette koskaan! Mutta jättäkäämme se. Rupesin hieman sopimattomasti
häntä puolustamaan. Äsken aatelismarsalkanrouva, tuo jesuiitta,
suvaitsi myös tehdä joitakin sarkastisia huomautuksia kosketellen
eilistä.
— Voi, hänellä ei olisi nyt varaa huomautella mitään eilisestä, hänellä
on nyt kysymyksessä nykyisyys.. Ja miksi te niin kovasti pelkäätte,
että hän ei muka tule tanssiaisiin? Eihän hän tietenkään tule, koska
sattui osumaan tämmöinen juttu. Ehkä hän ei olekaan syypää, mutta hänen
mainettansa se kuitenkin on vioittanut. Kätöset tahriintuivat hieman.
— Mitä te sanoitte, en ymmärrä, miksi kädet tahriintuivat? Julija
Mihailovna katsahti häneen hämmästyneenä.
— Niin, tahdoin vain sanoa, että kaupungilla jo toitotetaan, että hän
oli muka kaiken tuon järjestänyt.
— Mitä te nyt puhutte? Minkä järjestänyt?
— Voi, ettekö te nyt vielä tiedä sitäkään? — huudahti Pjotr Stepanovitš
erinomaisen hyvin teeskennellen hämmästystä, — Stavroginin ja Lizaveta
Nikolajevnan kohtaamisen, tietysti.
— Kuinka? Mitä? — huudahdimme kaikki.
— No, ettekö te tiedä sitä? Hyi, täällähän tapahtuu jo jotakin aivan
tragi-romanttista; Lizaveta Nikolajevna suvaitsi siirtyä suoraan
aatelismarsalkanrouvan vaunuista Stavroginin vaunuihin ja katosi
»viimeksimainitun» mukana Skvorešnikiin keskellä selvää päivää.
Kaikkiaan noin tunti sitten, eikä siitä ehkä vielä ole sitäkään.
Me aivan kivetyimme hämmästyksestä. Alettiin tietenkin kysellä
tarkemmin, mutta vaikka hän hämmästykseksemme olikin itse joutunut,
tosin »aivan vahingossa», kaiken todistajaksi, niin hän ei kuitenkaan
osannut kertoa meille mitään oikein kunnolla. Kaikki oli tapahtunut
näin: kun aatelismarsalkanrouva oli vienyt vaunuissaan Lizan ja
Mavriki Nikolajevitšin »luentotilaisuudesta» Lizan äidin (joka yhä
vielä oli jaloistaan kipeä) kotiin, niin aivan lähellä ulkoportaita,
noin parin askelen päässä niistä, hieman sivulla olivat odotelleet
toiset vaunut. Samassa kuin Liza oli hypähtänyt portaille, niin hän
oli juossut kiireesti näiden vaunujen luo, vaunun ovi oli avautunut ja
sulkeutunut taas, ja Liza oli huudahtanut Mavriki Nikolajevitšille:
»Säälikää minua», — ja vaunut olivat lähteneet vierimään täyttä vauhtia
Skvorešnikiin. Hätäisiin kysymyksiimme: Lieneekö näin ollut ennakolta
sovittu? Kuka lienee istunut vaunuissa? Pjotr Stepanovitš vastasi vain,
että hän ei tietänyt yhtään mitään, että kaikki oli tietenkin ennakolta
sovittu, mutta että hän ei ainakaan ollut erottanut Stavroginia
vaunuissa; saattoi olla, että niissä istui kamaripalvelija-vanhus
Aleksei Jegorytš. Kysymykseen: »Mitenkä te sinne jouduitte? Ja miten
te niin varmasti tiedätte, että hän lähti juuri Skvorešnikiin?» — hän
vastasi, että oli sattumalta kulkenut siitä ohi ja nähtyään Lizan
juossut tätä tapaamaan vaunujen luo (Eikä kuitenkaan muka nähnyt,
kuka oli vaunuissa. Ja hänkö olisi malttanut olla katsomatta!) ja
että Mavriki Nikolajevitš ei suinkaan ollut lähtenyt hänen jälkeensä,
eipä edes yrittänyt pysähdyttää Lizaa, koettipa vielä tyynnytellä
hellästi aatelismarsalkanrouvaa, joka huusi täyttä kurkkua: »Hän menee
Stavroginin luo, hän menee Stavroginin luo!» Mutta nyt minä jo menetin
kärsivällisyyteni ja huudahdin raivoissani Pjotr Stepanovitšille:
— Sinä, sinä roisto, sinä olet kaiken tämän järjestänyt! Siihen
sinä käytitkin koko aamupäivän. Sinä olit Stavroginin apurina, sinä
olit vaunuissa, sinä hänet sinne istutit, sinä, sinä, sinä! Julija
Mihailovna, hän on teidänkin vihollisenne, hän saattaa teidätkin
turmioon, varokaa häntä!
Ja samassa lähdin suin päin juoksemaan sieltä pois.
En ymmärrä vielä nytkään, olen vieläkin ihmeissäni, miten saatoin
hänelle näin tiuskaista. Mutta olin kuin olinkin arvannut oikein:
Kaikki oli tapahtunut aivan niin kuin olin sanonut, mikä kävi selville
jälkeenpäin. Enimmin oli pistänyt silmään tuo silminnähtävästi
teeskennelty tapa, jolla hän tuon uutisen oli kertonut. Hän ei
kertonut sitä heti taloon tullessaan, kuten on tapana kertoa hyvin
merkilliset uutiset, vaan teeskenteli luulevansa, että me muka
tiesimme jo kaiken ilman häntäkin, — mikä näin lyhyenä aikana olisi
ollut aivan mahdotonta. Jos taas me olisimme jotakin tietäneet,
emme mitenkään olisi voineet vaieta hänen puhuessaan. Ei hän voinut
mitenkään tietää sitäkään, että kaupungissa oli jo »toitotettu»
aatelismarsalkanrouvasta, sillä siihenkin tämä aika oli liian lyhyt.
Sitäpaitsi hän oli kertoessaan pari kertaa hymähtänyt jotakuinkin
röyhkeästi ja kevytmielisesti, varmaankin pitäen meitä petettyinä ja
aivan täysinä hölmöinä. Mutta en välittänyt enää paljoakaan hänestä.
Pääasian uskoin ja lähdin Julija Mihailovnan luota ollen aivan
suunniltani. Tapahtuma koski minuun suoraan sydämeen. Se koski niin,
että kyynelet eivät olleet varsin kaukana, ehkäpä lienen itkenytkin.
En ymmärtänyt vähääkään, mihin olisi ollut ryhdyttävä. Riensin Stepan
Trofimovitšin luo, mutta tuo harmittava mies ei nytkään avannut
oveansa. Nastasja vakuutti minulle juhlallisesti kuiskaten, että herra
oli käynyt nukkumaan, mutta sitä en uskonut. Lizan kotona tiedustelin
palvelijoilta; he totesivat tosin karkaamisen, mutta eivät itsekään
tietäneet mitään muuta. Talossa syntyi aika hälinä. Sairasta rouvaa
alkoivat vaivata pyörtymiskohtaukset, ja Mavriki Nikolajevitš oli nyt
hänen luonaan. Minusta tuntui mahdottomalta Pyytää puhutella Mavriki
Nikolajevitšia.
Pjotr Stepanovitšia koskeviin kyselyihin! vastattiin, että hän
oli kyllä hyörinyt talossa aivan viime päivinä, oli käynyt joskus
kaksikin kertaa Päivässä. Palvelijat olivat suruissaan ja puhuivat
Lizasta aivan erikoisen kunnioittavasti; häntä rakastettiin. Hän oli
joutunut onnettomuuteen, lopulliseen onnettomuuteen, sitä en vähääkään
epäillyt, mutta asian psykologista puolta en ymmärtänyt vähääkään,
etenkään sen jälkeen kuin olin ollut hänen ja Stavroginin välisen
eilisen kohtauksen silminnäkijänä. Vastenmieliseltä tuntui minusta
juoksennella ympäri kaupunkia ja tiedustella jotakin vahingoniloisilta
tuttavilta, joiden luo viesti tapahtumasta oli jo ehtinyt, ja olisihan
se ollut Lizallekin alentavaa. Omituisinta on, että pistäydyin Darja
Pavlovnan luona, missä minua ei otettu vastaan (Stavroginin talossa ei
eilisestä lähtien otettu ketään vastaan); en tiedä, mitä oikeastaan
olisin voinut hänellekään sanoa ja mitä varten sinne oikeastaan menin.
Hänen luotansa lähdin sitten hänen veljensä luo. Šatov kuunteli
minua yrmeänä ja ääneti. Tahtoisin mainita, että tapasin hänet aivan
tavattoman synkässä mielenvireessä. Hän oli hyvin mietteliäs ja
näytti kuuntelevan minua puoliväkisin. Hän ei sanonut juuri mitään
ja alkoi kävellä edestakaisin huoneensa toisesta nurkasta toiseen,
tömistellen saappaitansa tavallisuudesta poikkeavan kovasti. Vasta
kun olin menossa portaita alas, hän huudahti jälkeeni ja kehoitti
minua pistäytymään Liputinin luona. »Siellä saatte tietää kaiken.»
Mutta Liputinin luo en mennyt, vaan palasin takaisin Šatovin luo
kuljettuani jo hyvän matkaa. Raotettuani ovea, mutta silti astumatta
huoneeseen ehdotin hänelle aivan yksinkertaisesti ilman pienimpiäkään
selityksiä: »Etteköhän kävisi tänään Marja Timofejevnan luona?»
Vastaukseksi tähän Šatov kirosi, ja minä lähdin pois. Huomautan tässä,
että se ei minulta jäisi kokonaan mainitsematta, että hän vielä samana
iltana kävi kaupungin toisessa laidassa Marja Timofejevnan luona,
jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän oli tavannut tämän aivan
poikkeuksellisen terveenä ja hyvätuulisena, mutta Lebjadkin oli maannut
sikahumalassa etumaisimman huoneen sohvalla. Kello oli ollut täsmälleen
kymmenen. Näin hän kertoi minulle seuraavana päivänä tavattuaan minut
kiireessä kadulla. Kellon käydessä kymmentä olin päättänyt käväistä
tanssiaisissa, mutta en enää »järjestyksestä huolehtivana nuorena
miehenä» (olinhan jättänyt nauhani Julija Mihailovnan luo), vaan
voittamattomasta uteliaisuudesta kuulostellakseni (kyselemättä mitään),
mitä kaupungissamme kaikista näistä asioista puhuttiin. Tahdoinhan
sitäpaitsi mielelläni nähdä Julija Mihailovnankin, vaikkapa kaukaakin.
Soimasin kovin itseäni siitä, että olin äsken poistunut hänen luotaan.