Hän ei ottanut minua vastaan. Hän istui lukkojen takana ja kirjoitti.
Minun toistuvaan naputukseeni ja kutsuuni hän vastasi oven takaa:
— Ystäväni, olen tehnyt lopun kaikesta, voisiko kukaan vaatia minulta
enää muuta?
— Ette te ole tehnyt loppua mistään, vaan olette vain avustanut
sekasortoa. Herran tähden, älkää nyt laskeko leikkiä, Stepan
Trofimovitš, avatkaa ovenne. Täytyy ryhtyä johonkin. Luoksenne voidaan
tulla ja teitä voidaan loukata...
Pidin oikeutenani olla hyvin ankara, jopa vaativakin. Pelkäsin
nimittäin, että hän itse saattaisi tehdä jotakin vielä mielettömämpää.
Mutta ihmeekseni tapasin hänet tavattoman lujana:
— Älkää te siis ensimmäisenä minua loukatko. Kiitän teitä kaikesta
entisestä, mutta toistan vielä kerran, että kaikki on nyt lopussa,
suhteeni ihmisiin, niin hyvin pahoihin kuin hyviinkin, on
ratkaistu. Kirjoitan kirjettä Darja Pavlovnalle, jonka olen aivan
anteeksiantamattomasti unohtanut. Huomenna saatte sen viedä hänelle,
jos niin tahdotte, mutta tällä kertaa _merci_.
— Stepan Trofimovitš, uskokaa minua, asia on vakavampi kuin
luulettekaan. Uskotteko tosiaankin, että te olette siellä saanut
jotakin murskatuksi? Ette te ole ketään murskannut, vaan olette
itse murskautunut kuten tyhjä lasipullo (voi, kuinka olin raaka ja
epäkohtelias: surren ja katuen muistelen sitä nyt). Teillä ei ole
vähintäkään syytä kirjoittaa Darja Pavlovnalle... Ja mihin te joudutte
ilman minua? Ettehän te ymmärrä käytännöllisyydestä mitään? Teillä on
taas joitakin uusia aikeita? Te vain joudutte kokonaan turmioon, jos
vielä aiotte ryhtyä johonkin...
Hän nousi ja tuli aivan oven luo.
— Olette ollut vasta vähän aikaa heidän parissaan, mutta teihinkin on
jo tarttunut heidän kielensä ja heidän puhesävynsä. Dieu vous pardonne,
mon ami, el Dieu vous garde. [Jumala teitä armahtakoon ja suojelkoon,
ystäväni.] Mutta olenhan sentään huomannut teissä kunnollisuudenkin
ituja, ja ehkä te vielä muutattekin mielenne, — _après le temps_
tietenkin, kuten me kaikki venäläiset. Mitä tulee taas huomautukseenne
minun epäkäytännöllisyydestäni, niin pyydän teitä palauttamaan
mieleenne erään äskettäin lausumani ajatuksen: Meillä Venäjällä
on ääretön liuta ihmisiä, jotka, kun ei muutakaan ole tekemistä,
hyökkäilevät itsepintaisen kyllästyttäväsi! kuten kärpäset kesällä ja
syyttelevät epäkäytännöllisyydestä kaikkia ja jokaista muuta, paitsi
itseänsä. _Cher_, Pyytäisin teitä muistamaan, että olen kiihoittunut
ja ettei ole syytä kiusata minua. Vielä kerran, _merci_ kaikesta ja
erotkaamme, kuten Karmazinov erosi yleisöstä, se on, unohtakaamme
toinen toisemme mahdollisimman ylevämielisesti. Hän viekasteli
maanitellessaan hieman liian hartaasti entisiä lukijoitansa unohtamaan
hänet; quand à moi, minä en ole niin itserakas ja luotan eniten
teidän kokemattoman sydämenne nuoruuteen: Tuskinpa kauan pysyisinkään
mielessänne, tällainen hyödytön ukkopaha! »Eläkää enemmän», ystävä
hyvä, kuten nimipäivinäni Nastasja toivotti minulle (ces pauvres gens
ont quelque-jois des mots charmants et pleins de philosophie). (nämä
ihmisparat käyttävät käyttävät joskus suloisia sanoja, jotka ovat
täynnä filosofiaa). En toivota teille paljoa onnea, — se käy ikäväksi;
en toivota onnettomuuttakaan, vaan kansan filosofian mukaisesti toistan
yksinkertaisesti: »eläkää enemmän» ja koettakaa järjestää elämänne
niin, että ette ikävysty; tämän joutavan toivotuksen lisään vielä
omasta puolestani. Hyvästi siis ja hyvästi toden teolla. Älkää seisoko
suotta oveni takana, en avaa sitä.
Hän siirsihe pois, ja siihen raukesi yritykseni. Huolimatta
»kiihoittuneisuudestansa» hän puhui tasaisesti, kiirehtimättä,
painokkaasti ja nähtävästi vaikuttamistarkoituksessa. Hän oli tietenkin
harmistunut minuun ja kosti täten epäsuorasti nähtävästi noiden
eilisten »kuomurekien» ja »aukenevien lattioiden» vuoksi. Tämänaamuiset
julkiset kyynelet, siitäkin huolimatta, että ne jollakin tavoin
olivat voitonmerkkejä, saattoivat hänet, sen hän hyvin tiesi, hieman
koomilliseen valoon, eikä taas ystävien välisissä suhteissa kukaan
niin kuin Stepan Trofimovitš huolehtinut siitä, että noudatettiin
jyrkän ankarasti kaikkia kauneuden muotoja. Voi, en syytä häntä!
Mutta tämä turhantarkkuus ja sarkastisuus, joka yhä oli säilynyt
hänessä kaikista järkytyksistä huolimatta, saikin minut täydellisesti
rauhoittumaan: Henkilö, joka näin vähän muuttui tavallisuudesta, ei
tietenkään tällaisena hetkenä voinut ryhtyä mihinkään traagilliseen tai
tavattomaan tekoon. Näin päättelin itsekseni. Mutta, voi hyvä Jumala,
miten erehdyin! Liian paljon oli minulta jäänyt huomaamatta...
Valmistaakseni teitä seuraaviin tapahtumiin mainitsen muutamia rivejä
hänen kirjeestään Darja Pavlovnalle, kirjeestä, jonka tämä todella sai
vastaanottaa seuraavana aamuna.
»_Mon enfant_, käteni vavahtelee, mutta kuitenkin olen tehnyt lopun
kaikesta. Te ette ollut läsnä silloin, kun tapahtui viimeinen
yhteenotto minun ja yleisön välillä. Te ette saapunut 'luennolleni',
ja siinä te teitte hyvin. Mutta teille tullaan kertomaan, että
meidän luonteista köyhässä Venäjänmaassamme on sentään uskaltanut
nousta muudan reipas mies, ja huolimatta kuolemasta, jolla häntä
joka puolelta on uhattu, tämä mies on uskaltanut sanoa hölmöille
totuuden, se on, hän on uskaltanut sanoa, että he ovat hölmöjä. O,
ce sont — des pauvres petits vauriens et rien de plus, des petits
narreja — voilà le mot! [O, he ovat mitättömiä pikku raukkoja eivätkä
muuta mitään, tyhmiä pikku narreja — kas siinä oikea sana!] Arpa on
heitetty. Poistun tästä kaupungista ainiaksi, enkä edes tiedä minne.
Kaikki, joita olen rakastanut, ovat kääntyneet minusta pois. Mutta
te, te puhdas ja vilpitön olento, te lempeä, jonka kohtalo erään
oikullisen ja vallanhimoisen luonteen tahdosta oli vähällä yhtyä minun
kohtalooni, te, joka ehkä halveksuen katselitte, kun pelkurimaisesti
vuodatin kyyneliäni häidemme aattona, häidemme, joista ei tullut
mitään; te, joka ette mitenkään saata, olittepa te sitten millainen
hyvänsä, nähdä minussa muuta kuin perin koomillisen olennon, oi te, te
saatte minun sydämeni viimeisen purkauksen, teille suoritan viimeisen
velvollisuuteni, teille yksin! En voi mitenkään sallia, että te
iät kaiket muistelisitte minua kuten ainakin kiittämätöntä hölmöä,
epähienoa egoistia, kuten teille varmasti joka päivä nimittelee minua
muudan kiittämätön ja julma sydän, jota — voi, jota en koskaan saata
unohtaa...»
Ja näin yhä edelleen ja edelleen kokonaista neljä isokokoista
paperiarkkia.
Jymähdytettyäni hänen »en avaa sitä» sanoihinsa vastaukseksi kolme
kertaa nyrkilläni oveen ja huudahdettuani, että hän vielä tänä päivänä
varmasti lähettää Nastasjan kolme eri kertaa minua hakemaan, mutta
etten sitten enää tule hänen luokseen, jätin hänet rauhaan ja lähdin
Julija Mihailovnan luo.