III.

Salissa tapahtui taas jotakin merkillistä. Sanon jo ennakolta:

olen aina kunnioittanut neron suuruutta, mutta minkä vuoksi täytyy

meikäläisten herra nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä

kuten poikanulikat? Mitäpä siitä, jos hän onkin Karmazinov ja astuu

saliin viiden kamariherran ryhti yllään? Onko mahdollista tarjota

sellaiselle yleisölle, kuin tämä meidänkin on, koko tunnin kestävää

esitelmää? Yleensäkin olen huomannut, että vaikkapa olisi kysymyksessä

nerojen nero, niin kansantajuisessa kirjallisuusesitelmätilaisuudessa

ei kukaan pysty rankaisematta pitämään yleisön mielenkiintoa yllä

kauempaa kuin kaksikymmentä minuuttia. On totta, että tunnustettu

nero vastaanotettiin mitä kunnioittavimmin: vieläpä kaikkein

arvostelevimmatkin ukkopahaiset suvaitsivat ilmaista hyväksymistä ja

uteliaisuutta ja naiset suorastaan ihastusta. Kättentaputus kesti

kuitenkin vain lyhyen ajan, ja se oli jollakin tavoin epäystävällistä

eikä tapahtunut aivan samassa tahdissakaan. Kuitenkaan ei viimeisillä

riveilläkään tapahtunut minkäänlaista mielenosoitusta aina siihen

hetkeen saakka, jolloin herra Karmazinov alkoi puhua, eikä sekään, mitä

silloin tapahtui, ollut niin kovin pahaa, olihan vain jonkinlainen

pieni väärinkäsitys. Olen jo kerran maininnut, että hänellä oli

hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla

jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä. Tuskin hän oli

lausunut muutaman sanan, kun joku äkkiä rohkeni ruveta nauramaan, —

nähtävästi tämä oli joku hölmö, joka ei ollut tottunut käyttäytymään

hienoissa piireissä ja jolla oli kai taipumusta naureskeluun. Mutta

sittenkään tämä ei tuntunut miltään mielenosoitukselta: päinvastoin

tälle hölmölle naurahdettiin hieman ja hänet saatiin pian vaikenemaan.

Mutta kas silloin herra Karmazinov kiemaillen ja kursaillen

ilmoittikin, että hän ei muka aluksi »tahtonut ollenkaan suostua

esitelmöimään» (minkä vuoksi hänen nyt piti sekin ilmoittaa?). »On

nähkääs olemassa säkeitä, jotka laulautuvat sydämestä esille, säkeitä

sellaisia, joita ei edes voi sanoin ilmaista, niin että sellaista

ei voi mitenkään esittää yleisölle (miksikä hän sitten kiiruhti

sitä esittämään?); mutta koska minua on niin kovin pyydetty, niin

suostun esittämään runoni, ja koska kaiken lisäksi aion ikuisiksi

ajoiksi jättää kynäni ja olen vannonut, etten enää koskaan kirjoita

mitään, olen sen vuoksi nyt kirjoittanut tämän viimeisen teokseni;

ja koska olen vannonut, etten enää koskaan esiinny yleisölle, niin

olkoon menneeksi, pidän tämän viimeisen esitelmäni yleisölle»,

j.n.e. j.n.e. yhä samaan tapaan. Mutta tämäkään ei vielä olisi ollut

mitään, sillä kukapa ei tuntisi, kuinka tärkeitä tekijälle ovat

alkulauseet. Mutta kuitenkin on mainittava, että yleisöömme, joka oli

niin kovin vähän sivistynyt ja niin helposti ärtyvä, tämä ei voinut

olla tekemättä vaikutustansa. Eikö olisi ollut paljon parempaa lukea

jokin pienen pieni kertomus, pikkuruikkuinen novelli, sellainen,

jonka tapaisia hän oli ennenkin lukenut, — tosin hyvin mahtailevan

teeskentelevästi mutta kuitenkin sangen hauskasti. Jos hän olisi

tehnyt näin, kaikki olisi ollut pelastettu. Niin, mutta nyt tapahtui

jotakin aivan toista. Alkoi oikea nuhdesaarna. Hyvä Jumala, mitä

kaikkea se sisälsikään! Uskallan väittää, että se olisi saattanut

pääkaupunginkin yleisön ymmälle, puhumattakaan sitten meikäläisestä.

Koettakaa nyt kuvitella: kaksi painoarkillista mitä teeskentelevintä

ja hyödyttömintä lörpöttelyä, ja kaiken lisäksi tämä herra esitti

sen vielä ylhäisen alentuvasti, aivan kuin armosta, niin että se

suorastaan loukkasi meidän yleisöämme. Aiheena oli... kuka siitä

aiheesta oikein sai selvän? Se oli jonkinlaista tilintekoa joistakin

vaikutelmista, jonkinlaisista muistoista. Mutta mitä ja mistä, — kukapa

sen ymmärsi. Vaikka meidän kuvernementtimme kaikki viisaat otsat

olisivat vetäytyneet kurttuun esitelmän ensimmäisen puoliskon aikana,

niin he eivät sittenkään olisi ymmärtäneet siitä yhtään mitään, niin

että toista puolta esitelmästä kuunneltiin vain kohteliaisuudesta.

On totta, että siinä puhuttiin hyvin paljon rakkaudesta, neron

rakkaudesta erästä naishenkilöä kohtaan, mutta täytyy tunnustaa, että

tämä oli jo hieman mautonta. Minun mielestäni tuon pullean nerokkaan

kirjailijan oli hieman sopimatonta laverrella ensi suudelmasta...

Ja mikä pahinta, nämä suudelmat eivät tapahtuneet ollenkaan siten,

kuin on tapana koko muun ihmiskunnan elämässä. Välttämättä kasvoi

aina ympärillä kiusteri (välttämättä juuri kiusteria tai jokin muu

heinäkasvi, jota tavallinen ihminen ei tuntenut muuten kuin hakemalla

sen nimen kasviopista). Sitä paitsi taivaalla oli välttämättä jokin

violetti vivahdus, jota tietenkään ei kukaan kuolevaisista ollut

koskaan huomannut, tai jos oli sen huomannutkin, niin ei ollut ainakaan

kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta kas, »minäpä sen näin

ja kuvaan teille hölmöille sitä aivan kuin se minusta olisi jokin aivan

tavallinen asia». Puu, jonka alle tämä mielenkiintoinen pari sitten

istuutui, oli välttämättä aina oranssinvärinen. Näin he istuivat aina

jossakin Saksassa. Samassa he näkevät Poppean tai Cassiuksen taistelun

aattona, ja molempien heidän lävitsensä käyvät ihastuksen kylmät

väreet. Joku merenneito vikisee pensaikossa. Gluck alkaa yht'äkkiä

soittaa kaislikossa viulua. Kappale, jota hän soittaa, on nimeltään

_en toutes lettres_, mutta sitä ei kukaan tunne, vaan siitäkin on

otettava selvä musiikkisanakirjasta. Sillä aikaa sumu on noussut,

noussut niin pehmeänä ja pyöreänä, että se näyttää enemmän pielusten

miljoonajoukolta kuin sumulta. Yht'äkkiä kaikki on tipo tiessään, ja

kuuluisa nero taivaltaa talvella lumirännässä Volgan poikki. Kahden

ja puolen sivun verran kuvataan tienviittoja, mutta sittenkin nero

osuu avantoon. Nero hukkuu, — mutta luuletteko tosiaankin, että hän

hukkuu? Ei pienintä aikomustakaan sellaiseen! Kaikki tämä tarvitaan

vain sen vuoksi, että hän hukkumaisillaan ollessaan ja kun hän on

vetämäisillään vettä henkeensä, yht'äkkiä huomaisi pienen jääkappaleen,

pikkuruikkuisen, herneen kokoisen, mutta puhtaan ja läpikuultavan

»kuten jäätyneen kyynelen», ja tässä jäänsirussa kuvastuu Saksan

taivas, ja sen sateenkaaren väreissä kimalteleva hohto muistuttaa

hänelle sitä samaista kyyneltä, joka — »muistatko, miten se vieri

silmästäni silloin, kun me istuimme jalokiville välkähtelevän puun

alla ja sinä huudahdit riemuisasti: 'Rikosta ei ole olemassa!!!' —

'Niin, mutta', — vastasin kyynelissäni, — 'mutta jos niin on, niin

eihän silloin ole olemassa vanhurskaitakaan'. Me aloimme ääneen itkeä

kumpikin ja erosimme ainiaksi.» — Naisen tie vei jonnekin meren

rannoille ja miehen luoliin. Ja niin tuo mies vaipuu yhä syvemmälle

maan sydämeen, elää kolme vuotta Suharevon tornin luona Moskovassa,

ja yht'äkkiä aivan maan uumenissa, luolassa, hän näkee lamppusen ja

lamppusen ääressä luolapyhimyksen. Luolapyhimys on vaipunut rukoukseen.

Nero kumartuu pienen pienen ristikkoikkunan puoleen ja kuulee yht'äkkiä

huokauksen. Te kai arvelette luolapyhimyksen huokailevan? Mitä

vielä, mitä liikuttaisi häntä luolapyhimys. E-ei, e-ei, tämä huokaus

muistuttaa hänelle yksinkertaisesti hänen lemmittynsä ensimmäistä

huokausta kolmekymmentäseitsemän vuotta sitten, jolloin, »muistatko,

miten me Saksassa istuimme agaatti-puun alla ja sinä kuiskasit minulle:

'miksi rakastaisimme? katso, ympärillämme kasvaa keltakukkia, ja minä

rakastan, mutta kun nuo keltakukat lakkaavat kukkimasta, niin en enää

rakasta'». Mutta tällöin sumu alkaa taas tihetä, ilmestyy Hoffmann,

merenneito viheltää jonkin Chopinin kappaleen, ja yht'äkkiä sumusta

ilmestyy laakeriseppel kulmillaan ja Rooma taustanaan Ancus Marcius.

»Tunsimme ruumiissamme ihastuksen väreitä ja erosimme ainiaksi»

j.n.e., j.n.e. Sanalla sanoen, en osaa ehkä kertoa kaikkea aivan

sanalleen, sillä sellaiseen minulla ei ole kykyä, mutta koko tämän

lörpöttelyn ydin ainakin oli tämä. Ja miksi kaikilla meikäläisillä

järkikuuluisuuksilla pitääkin olla tuollainen häpeällinen intohimo

yleväotteisia mauttomuuksia kohtaan. Suuri eurooppalainen filosofi,

kuuluisa oppinut, keksijä, työn raskaan raataja, marttyyri, — kaikki

nämä työtätekevät ja raskautetut ovat meikäläiselle venäläiselle

nerolle vain jonkinlaisia keittiöpuolella oleskelevia kokkeja.

Hän on herra, ja noiden on lähestyttävä häntä kokkipäähineineen

vastaanottamaan määräyksiä. On totta, että hän pilkkailee kopeana

myös Venäjää, eikä mikään olekaan hänelle mieluisampaa kuin Euroopan

huomattavimpiin järkimiehiin vedoten todistella, että Venäjä on

tehnyt henkisen vararikon, mutta mitä tulee häneen itseensä, — hän on

tietenkin kaikkien noiden eurooppalaisten kykyjen yläpuolella, ja he

saavat tyytyä vain olemaan aineistona, jota hän käyttää tekeleissään.

Hän sieppaa vieraan ajatuksen, punoo siihen oman antiteesinsa, ja,

kas, tekele on valmis. Rikos on olemassa, ja rikosta ei ole olemassa;

totuutta ei ole, vanhurskaita ei ole; siinä on ateismit, darwinismit,

moskovalaiset kirkonkellot, mutta voi, eihän hän itsekään enää usko

Moskovan kirkonkelloihin; Rooma, laakerit... mutta eihän hän usko

laakereihinkaan... Siinä on jotakin valtion hyväksymisen saanutta

byronilaista maailmantuska-kohtausta, Heinen irvistystä, jotakin

Petšorinista [päähenkilö »venäläisen Byronin», Lermontovin, romaanissa

»Aikamme sankari». Suom. huom.], ja niin se lähtee siitä vierimään,

juna on saanut lähtövihellyksensä... »Voitte muuten kehua minua,

kehukaa vain, pidän siitä kauheasti; minä sanon sen vain näin meidän

kesken, että jätän ainiaksi kynäni; odottakaahan, kolmesataa eri kertaa

ehditte vielä saada minusta kylläksenne, ette jaksa lukeakaan kaikkea,

mitä vielä aion kirjoittaa.»

Onhan selvää, ettei tämä voinut loppua onnellisesti. Se vain oli

pahaksi, että kaikki alkoi hänestä itsestään. Kauan aikaa oli jo

kuulunut jalkojen töminää, niistämistä, yskintää ja kaikkea sitä, mitä

aina sattuu, kun esitelmätilaisuudessa kirjailija, olkoonpa hän sitten

kuka hyvänsä, rohkenee yrittää pitää yleisön huomiota vireillä. Mutta

nerokas kirjailija ei huomannut mitään tästä kaikesta. Hän vain sihisi

ja sähisi yleisöstä vähääkään välittämättä, niin että kaikki alkoivat

jo joutua hieman ymmälle. Yht'äkkiä takimmaisista riveistä kajahti

aivan yksinäinen mutta kova ääni:

— Herra Jumala, millaista roskaa!

Tämä oli luiskahtanut varmasti aivan vaistomaisesti, ja olen varma

siitä, ettei se ollut tarkoitettu mielenosoitukseksi. Ihminen oli

vain lopullisesti uupunut. Mutta herra Karmazinov keskeytti puheensa,

katsahti pilkallisesti yleisöön ja sanoa sähähti loukatun kamariherran

ryhdikkäin ilmein:

— Te olette kai, hyvä herrasväki, aika lailla minuun jo kyllästyneet.

Kas, tämäpä hänen erehdyksenä olikin. Hänen ei olisi pitänyt aloittaa

keskustelua. Kun hän tällä tavoin valmisti tilaisuuden vastaukselle,

niin sillä hän juuri teki mahdolliseksi sen, että roskaväki sai puuttua

puheeseen, vieläpä niin sanoakseni aivan laillisella tavalla, mutta jos

hän olisi osannut hillitä itsensä, niin olisivat nämä vain niistelleet

neniänsä jonkin aikaa ja kaikki olisi päättynyt siihen... Mutta

nähtävästi hän odotti kättentaputuksia vastaukseksi kysymykseensä.

Kättentaputuksia ei kuulunut, vaan päinvastoin kaikki säikähtivät,

painuivat entistäänkin pienemmiksi ja vaikenivat.

— Ette te ole koskaan nähnyt Ancus Marciusta, se on teillä vain

tyylikeino, — kajahti samassa ärtynyt ja jo aivan kipeytynyt ääni.

— Aivan niin, — siihen yhtyi heti toinen; — nykyjään ei tunnusteta enää

aaveiden olemassaoloa, on vain luonnontiede. Ottakaa hieman selvää

luonnontieteistä.

— Hyvä herrasväki, kaikkein vähimmin olen odottanut tällaista, —

Karmazinov oli hyvin ihmeissään. Kuuluisa nero oli Karlsruhessa

ollessaan kokonaan unohtanut, millainen oli hänen isänmaansa.

— Meidän aikakaudellamme on häpeällistä puhua siitä, että koko maailma

on vain kolmen kalan varassa, — tirskutti muudan nuori neitonen. — Te,

Karmazinov, ette ole voinut käydä pyhimyksen luona luolassa. Ja kuka

puhuu nykyjään pyhimyksistä!

— Hyvä herrasväki, eniten ihmetyttää minua se, että te olette ottanut

tämän näin vakavasti´... muuten te olette aivan oikeassa... minä jos

kukaan annan arvoa reaaliselle totuudelle...

Vaikka hän yrittikin hymyillä pilkallisesti, niin hän oli kuitenkin

hyvin hämmästynyt. Hänen kasvoistaan kuvastui sangen selvästi. »En minä

ole sellainen, miksi te minua luulette, olenhan aivan samaa mieltä

kanssanne, kunhan e kehutte minua, kehukaa enemmän, niin paljon kuin

suinkin, pidän siitä hirveästi»...

— Hyvät naiset ja herrat, — hän huudahti lopulta jo aivan

loukkaantuneena, huomaan, että pieni runoelmaparkani on joutunut

väärään paikkaan. Luulenpa itsekin osuneeni väärään.

— Tarkkasi varikseen ja osui lehmään, — huudahti joku hölmö

suuriäänisesti, luultavasti joku juopunut, eikä häneen siis ollut syytä

kiinnittää vähintäkään huomiota. Samassa kajahti tosin myös hieman

epäkunnioittavaa naurua.

— Lehmäänkö, niinkö te sanoitte, — Karmazinov tarttui löysään sanaan.

Hänen äänensä kävi yhä kimakammaksi. — Mitä tulee variksiin ja lehmiin,

niin sallinette minun niistä, hyvä herrasväki, vaieta. Kunnioitan niin

paljon kaikenlaatuista yleisöä, etten antaudu sellaisiin vertailuihin,

vaikkapa ne olisivat viattomiakin; mutta luulin sentään...

— Parasta olisi, arvoisa herra, että ette enää tuohon tapaan... — taas

joku huudahti takimmaisilta riveiltä.

— Luulin vain, että jättäessäni kynäni ainiaksi ja hyvästellessäni

yleisöä minua kuultaisiin...

— Emme me, emme me, emme me halua kuunnella teitä, emme halua, — nyt jo

muutamat ensirivinkin istujat rohkenivat huudahtaa.

— Jatkakaa, jatkakaa! — kehoittivat kuitenkin muutamat ihastuneet

naisäänet, ja lopultakin ryöstäytyi kuuluville kättentaputus, vaikka

tosin sangen heikko ja vähän aikaa kestävä. Karmazinov hymähti

väkinäisesti ja nousi paikaltaan.

— Uskokaa pois, Karmazinov, että kaikkien meidän mielestä on suorastaan

suuri kunnianosoitus... — itse aatelismarsalkanrouvakaan ei malttanut

enää olla huomauttamatta.

— Herra Karmazinov, — kajahti samassa tuore, nuorekas ääni aivan salin

syvyydestä. Tämä ääni oli äsken vasta kaupunkiimme saapuneen erään

piirikuntamme koulun hyvin nuoren opettajan, joka oli erinomaisen

kelpo, hiljainen ja jalo nuori mies. Hän aivan kohottautui paikaltaan.

— Herra Karmazinov, jos minun osakseni olisi tullut onni rakastua kuten

tuo teidän kuvaamanne henkilö, niin en tosiaankaan olisi tahtonut puhua

rakkaudestani esitelmässä, joka on aiottu esitettäväksi julkisesti

yleisölle...

Hän aivan punastui.

— Hyvä herrasväki, — huudahti Karmazinov, — olen lopettanut. Jääköön

loppu sikseen, minä poistun. Mutta sallikaa minun sentään lukea teille

vielä kuusi loppusäettä:

— »Niin, lukija ystäväni, hyvästi!» hän alkoi lukea käsikirjoituksesta

istuutumatta enää nojatuoliin. — »Hyvästi lukijani. Enpä edes pidä

väliä siitä, eroammeko ystävinä, miksi häiritsisin sinua? Moiti,

voi, moiti minua, niin paljon kuin haluat, jos se kerran tuottaa

sinulle tyydytystä. Mutta parempi olisi, jos me unohtaisimme toinen

toisemme ikuisiksi ajoiksi. Ja vaikkapa kaikki te, lukijani,

olisitte niin ystävällisiä, että polvillenne laskeutuen ja itkien

alkaisitte pyytää minua: 'Kirjoita, voi, kirjoita meille, Karmazinov

— isänmaallesi, tuleville polville, laakeriseppeleiden nimessä', niin

silloinkin vastaisin teille, kiitettyäni tietysti ensin teitä kaikesta

ystävyydestänne: 'Ei tule siitä mitään, olemme jo aivan tarpeeksi

kiusanneet toinen toisiamme, rakkaat maanmieheni, merci! On jo aika

lähteä meidän eri suuntiin! Merci, merci, merci'.»

Karmazinov kumarsi puoleen ja toiseen juhlallisesti sekä aivan

punaisena, kuten kiehautettu, ja poistui kulissien taakse.

— Ei kukaan ole aikonutkaan langeta polvilleen, sehän olisi aivan

järjetöntä mielikuvitusta.

— Onpa siinä itserakkautta!

— Sehän on vain huumoria, — yritti joku järkevämpi pistää väliin.

— Kiitämme nöyrimmästi sellaisesta huumorista.

— Mutta tämähän on jo suorastaan röyhkeyttä, hyvä herrasväki.

‒ Hyvä, että nyt ainakin jo osasi lopettaa.

— Kylläpä olikin ikävätä kuunnella!

Mutta kaikki nämä takariveiltä kajahtelevat hävyttömät huudahtelut

(niitä ei kajahdellut suinkaan yksinomaan takariveiltä) tukahdutti

toiselta taholta kajahtava kättentaputus. Karmazinovia vaadittiin

esiin. Muutamat naishenkilöt, Julija Mihailovna sekä aatelismarsalkan

puoliso etunenässä, parveilivat aivan puhujalavan äärellä. Julija

Mihailovnan käsiin oli ilmestynyt suurenmoinen laakeriseppele valkealla

atlassityynyllä, elävien ruusukiehkurain sisällä.

— Laakereitako? — ihmetteli Karmazinov pilkallisen ilkeästi hymähtäen;

— tietenkin se minua liikuttaa, ja minun on vilpittömin tuntein

ottaminen vastaan tämä ennakolta varattu seppele, joka ei ole ehtinyt

vielä edes lakastua, mutta vakuutan teille, _mesdames_, — olen siinä

määrin muuttunut aivan yht'äkkiä realistiksi, — että katson meidän

aikakaudellamme laakerien olevan paremmin paikallaan taitavan kokin

kuin minun käsissäni.

— Se on totta, kokista on paljon enemmän hyötyä, — huudahti se samainen

seminaarilainen, joka oli ollut myös Virginskeillä »istunnossa».

Järjestys häiriintyi taas hieman. Monelta tuoliriviltä tulvi väkeä

lähemmäksi näkemään laakeriseppelseremoniaa.

— Minäpä olisin tänä hetkenäkin valmis antamaan mieluummin kokista nämä

kolmisen ruplaa, — yhtyi siihen äänekkäästi toinen huutaja, jo hieman

liiankin äänekkäästi ja samalla itsepintaisesti.

— Niin minäkin.

— Ja minä myös.

— Mutta eikö täällä tosiaankaan ole ravintolaa?

— Hyvä herrasväki, tämä on tosiaankin jo petosta...

Täytyy muuten myöntää, että kaikki nämä vauhkoutuneet herramme

pelkäsivät vielä aika tavalla meidän ylempiä virkamiehiämme ja ennen

kaikkea komisarjusta, joka myös oli saapuvilla. Kymmenessä minuutissa

saatiin kuitenkin kaikki rauhoittumaan ja asettumaan entisille

paikoilleen, mutta entistä järjestystä oli kuitenkin mahdoton

saada enää syntymään. Ja kas, juuri tähän kaaokseen piti Stepan

Trofimovitš-parkamme joutua...