IV.

Riensin kuitenkin vielä kerran kulissien taakse ja yritin, minkä voin,

varoittaa häntä. Sanoin, että mielestäni kaikki oli mennyt nyt myttyyn,

että viisainta oli lähteä aivan heti kotiin — syyttää vaikka äkillistä

koleriinia — ja että olin itse myös valmis jättämään marsalkkanauhani

ja lähtemään hänen mukaansa. Tällöin hän jo läheni puhujalavaa,

pysähtyi äkkiä, mittasi minua katseellaan kopeasti aina päästä

kantapäihin ja lausui juhlallisesti:

— Miksikä teillä, hyvä herra, olisi aihetta odottaa minulta noin

alhaista tekoa?

Minä peräydyin. Yhtä varma kuin olin siitä, että kaksi kertaa

kaksi on neljä, yhtä varma olin siitäkin, että kaikki loppuisi

katastrofimaisesti. Seisoessani näin aivan masentuneena ohitseni

vilahti taas äskeisen vieraan professorin hahmo, professorin, jonka

oli esiinnyttävä Stepan Trofimovitšin jälkeen ja joka äsken oli

kävellessään kohotellut kättänsä iskeäksensä sen nyrkkiin puristettuna

toisena hetkenä taas täyttä voimaa alas. Näin hän käyskenteli yhä

vieläkin edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneena ja mutisi jotakin

nenäänsä ilkeän voitonvarmasti hymyillen. Kuinka lie ollutkaan (piti

minunkin nyt niin tehdä), lähestyin häntä ilman sen vakavampaa

tarkoitusta.

‒ Tiedättekö, — sanoin hänelle, — useista esimerkeistä voi päättää,

että jos luennoitsija yrittää pitää yleisön mielenkiintoa yllä

kahtakymmentä minuuttia kauemmin, niin yleisö lakkaa kuuntelemasta.

Puolta tuntia kauemmin ei kykenisi mikään kuuluisuuskaan...

Hän pysähtyi äkkiä ja alkoi suorastaan täristä kuullessaan tämän

loukkauksen. Määrättömän ylpeä ylenkatse kuvastui hänen kasvoistaan.

— Älkää olko levoton, — hän murahti inhon ilmein ja poistui. Tänä

samana hetkenä kajahti salista Stepan Trofimovitšin ääni.

»Kylläpä olettekin kaikki hyviä!» ajattelin itsekseni ja riensin saliin.

Stepan Trofimovitš oli sijoittunut nojatuoliin jo epäjärjestyksen

jatkuessa. Ensimmäisiltä riveiltä suuntautuivat häneen huonotuuliset

katseet. (Viime aikoina ei klubissakaan enää pidetty hänestä eikä

häntä kunnioitettukaan enää kuten ennen.) Mutta oli sentään hyvä, että

hänelle ei osoitettu mieltä. Jo eilisestä alkaen minua oli vainonnut

omituinen ajatus: minusta tuntui, että hänelle vihellettäisiin heti,

kun hän vain näyttäytyisi, mutta aluksi häntä ei edes huomattu

vallinneen epäjärjestyksen vuoksi. Ja olisiko tuolla miehellä luullut

olevan enää mitään toivomisen varaa sen jälkeen, mitä Karmazinoville

jo oli tapahtunut? Hän oli kalpea: kymmeneen vuoteen hän ei ollut

esiintynyt julkisesti. Levottomuudesta ja kaikista muistakin

merkeistä päättäen, merkeistä, jotka varsin hyvin tunsin, tein sen

johtopäätöksen, että hän itsekin piti puhujalavalle ilmaantumistaan

hyvin kohtalokkaana tapauksena, jonka oli määrä ratkaista hänen

kohtalonsa tai jotakin sentapaista ainakin. Ja sitähän minä juuri

pelkäsinkin. Miltä tuntuikaan minusta, kun hän avasi suunsa ja kun

kuulin hänen ensimmäisen lauseensa!!

— Hyvät naiset ja herrat! — hän virkkoi äkkiä, aivan kuin olisi

tehnyt jonkin päätöksen, mutta kuitenkin katkeilevin äänin. — Hyvät

herrat! Vielä tänä aamuna näin edessäni yhden niitä paperinpalasia,

joita meillä on laittomasti levitetty, ja kysyin itseltäni ainakin jo

sadannen kerran: »Missä piilee sen tarkoitus?»

Koko sali hiljeni samassa, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen, jopa

muutamat aivan säikähtyneinäkin. Kylläpä älysikin saada mielenkiinnon

viriämään heti ensisanallaan. Kulissien takaakin näytti joku pistävän

päänsä esille; Liputin ja Ljamšin kuulostelivat ahnaan uteliaina.

Julija Mihailovna viittasi taas minut kädellään luokseen:

— Koettakaa saada hänet vaikenemaan ehdolla millä hyvänsä! — hän

kuiskasi hätäisesti. En voinut muuta kuin kohahduttaa olkapäitäni;

saattoiko mitenkään pysähdyttää miestä, joka oli päättänyt »_ratkaista

kohtalonsa_»? Voi, nyt ymmärsin Stepan Trofimovitšin.

— He-hei, on kysymys julistuksista, — yleisö alkoi kuiskailla; koko

sali sai hereille.

— Hyvät läsnäolijat! Olen päässyt salaisuuden perille. Niiden

vaikuttavuuden salaisuus on — niiden typeryydessä! (Hänen silmänsä

välähtivät.) — Niin, hyvät naiset ja herrat, jospa tuo typeryys

olisi vielä harkittua, vain teennäinen vaikutuskeino, — niin sehän

olisikin silloin jo suorastaan nerokas keksintö! Mutta on oltava

heitä kohtaan oikeudenmukainen, — he eivät teeskentele. Tämä on vain

mitä alastominta, mitä hurskainta, mitä lyhytnäköisintä typeryyttä,—

c'est la bêtise dans son éssence la plus pure, quelque chose comme un

simple chimique [se on typeryyttä puhtaimmassa muodossa, sanoisinko —

suorastaan kemiallisesti valmistettua typeryyttä]. Jos kaikki olisi

sanottu pisarankin verran älykkäämmin, niin jokainen näkisi heti koko

tämän lyhytjärkisen typeryyden mitättömyyden. Mutta nyt kaikki ovat

vain hämmästyneinä pysähtyneet odottelemaan, kukaan näet ei usko, että

se on niin äärimmäisen typerää. »Ei voi olla mahdollista, että tässä

ei olisi jotain muutakin», jokainen sanoo ja hakee jotakin salaista

tarkoitusta ja tahtoo välttämättä lukea jotakin rivien välistä. Voi,

ei koskaan vielä typeryys ole tullut niin juhlallisesti palkituksi,

siitäkään huolimatta, että se niin usein olisi sen ansainnut... Sillä,

_en parenthèse_, typeryyshän on, aivan kuten äärimmäinen nerouskin,

hyödyllinen ihmiskunnalle...

— Nelikymmenluvun sukkeluuksia! — kajahti jonkun tosin sangen

vaatimaton huudahdus, mutta sen jälkeen heti oli kuin aivan kaikki

olisi ryöstäytynyt irralleen, alettiin huutaa ja hälistä kaikin voimin.

— Hyvät naiset ja herrat, hurraa! Esitän kohotettavaksi maljan

typeryydelle! — kirkaisi Stepan Trofimovitš jo aivan suunniltaan

vedoten yleisöön.

Juoksin hänen luoksensa aikoen muka täyttää hänen lasinsa vedellä.

— Stefan Trofimovitš vaietkaa, Julija Mihailovna pyytää sitä mitä

hartaimmin.

— Ei, teidän juuri on jätettävä minut rauhaan, te joutilas nuori mies!

— hän huudahti kiivaasti kovalla äänellä minulle vastaukseksi. Lähdin

pois.

— _Messieurs!_ — hän jatkoi, miksi tämä levottomuus, miksi nuo

suuttumuksenpurkaukset, joita kuulen? Olen tullut tänne öljypuunoksa

kädessäni. Tulin sanoakseni viimeisen sanani, sillä tässä asiassa

minulla on oikeus sanoa viimeinen sana, — ja sitten tehkäämme sovinto.

— Alas! — toiset huusivat.

— Hiljaa! Antakaa hänen puhua, antakaa hänen puhua loppuun, — ulvoivat

taas toiset. Erikoisen levoton oli nuoren nuori opettaja, joka kerran

rohkaistuaan mielensä ja päästyään puheen alkuun ei näyttänyt enää

kykenevän vaikenemaan.

— _Messieurs_, viimeinen sana tästä asiasta on — yleinen anteeksianto.

Olen jo elämäni elänyt vanhus ja ilmoitan täten juhlallisesti, että

elämänhenki puhaltelee yhä entiseen tapaansa, eikä sen elähdyttävä

voima ole vielä nuoressakaan sukupolvessamme ehtynyt. Nykyaikaisen

nuorison innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa, aivan samoin kuin ennen

meidänkin aikanamme. On vain tapahtunut seuraavaa; päämäärät ovat

vaihtuneet, entisen kauneusihanteen tilalle on tullut toinen! Kaikki

epäröiminen koskee vain sitä, mikä on kauniimpi, Shakespeareko vai

saappaat, Rafaelko vai paloöljy?

— Tämä on syytös! — muutamat murisivat.

— Nämä ovat loukkaavia kysymyksiä!

‒ _Agent-provecateur!_

— Mutta minä julistan täten,— vingahti Stepan Trofimovitš äärimmäisen

kiihoittuneena, — julistan täten, että Shakespeare ja Rafael on

asetettava korkeammalle kuin talonpoikien vapauttaminen, kuin

kansallisuus, kuin sosialismi kuin nykyinen sukupolvi, kuin kemia,

melkeinpä korkeammalle kuin ihmiskunta, sillä he ovat jo sen hedelmä,

koko ihmiskunnan todellinen hedelmä, ehkäpä he ovat kaiken lisäksi

suorastaan sen korkein saavutus! He ovat jo täydellisen kauneuden

muoto, kauneuden, jota ilman en ehkä suostu ollenkaan elämään... Voi,

hyvä Jumala, — hän löi kätensä yhteen, — kymmenen vuotta sitten huusin

minä aivan samalla tavalla puhujalavalta Pietarissa, aivan samoin

sanoin, ja, kuten nytkin, minua ei silloinkaan ymmärretty, vaan minulle

naurettiin ja vihellettiin, kuten nytkin. Te pienet ihmiset, mitä

teiltä oikein puuttuu, kun ette ymmärrä tätä? Ettekö te sitten tiedä,

että ihmiskunta voi varsin hyvin tulla toimeen ilman englantilaisia,

ilman Saksaa, — ilman venäläisiähän se tietenkin tulee varsin hyvin

toimeen, — ilman tiedettä, ilman leipää, mutta ilman kauneutta on aivan

mahdoton tulla toimeen, sillä mitä tekisi maailma ilman sitä! Siinä on

kaiken ratkaisu, sen ympärillä pyörii koko historia! Itse tiedekään ei

pysy pystyssä ainoatakaan minuuttia ilman kauneutta, — ettekö te sitä

tiedä, te naurajat, — vaan sekin muuttuisi halpamaisuudeksi, ilman sitä

ette kykenisi keksimään rautanaulaakaan!... Tästä käsityksestäni en

luovu! — hän aivan tarpeettomasti huudahti tämän puheensa päätökseksi

ja iski kaikin voimin nyrkkinsä pöytään.

Mutta sillä aikaa, kuin hän huuteli noin vingahdellen ilman

minkäänlaista ajatuksen yhteyttä, järjestys salissa rikkoutui.

Monet nousivat paikoiltaan, toiset syöksyivät eteenpäin lähemmäksi

puhujalavaa. Tämä kaikki tapahtui muuten paljon nopeammin, kuin

mitä tässä kuvaan, eikä sen vuoksi ehditty ryhtyä tarpeellisiin

varokeinoihinkaan. Ehkäpä sitä ei tahdottukaan.

— Hyvähän teidän on puhua, te notkuvien ruokapöytien äärillä

hemmoitellut! — kiljahti äskenmainittu seminaarilainen aivan

puhujalavan juurella, näytellen vahingoniloisena hampaitaan Stepan

Trofimovitšille. Tämä huomasi hänet ja syöksähti aivan lavan reunalle.

— Enkö minä, enkö minä juuri äsken julistanut, että nuoren polven

innostus on yhtä puhdasta ja valoisaa kuin ennenkin, ja että jos

se joutuu perikatoon, niin tapahtuu tämä vain siksi, että se on

erehtynyt kauniin muodoista! Eikö se vielä riitä! Ja jos tähän lisätään

vielä, että näin on julistanut murtunut ja loukattu isä, niin eikö

todellakaan, — voi teitä, te lyhytjärkiset ihmiset, — niin eikö

todellakaan ole mahdollista aivan puolueettomasti ja rauhallisesti

suhtautua tähän... Te kiittämättömät... epäoikeudenmukaiset... miksi,

miksi te ette halua sopia!...

Ja hän alkoi ääneensä itkeä. Hän pyyhkieli paljain sormin vuotavia

kyyneliään, hartiat ja rinta nytkähtelivät itkusta... Hän ei tietänyt

maailmasta enää mitään.

Yleisön valtasi todellinen säikähdys, melkein kaikki nousivat

paikoiltaan. Nopeasti syöksähti pystyyn myös Julija Mihailovna siepaten

käsipuolesta miestänsä ja auttaen tätä kohoamaan nojatuolista...

Skandaali uhkasi käydä aivan pelottavaksi.

— Stepan Trofimovitš! — kiljui seminaarilainen iloisesti. —

Täällä kaupungissa ja sen ympäristöllä vaeltelee nykyisin

Fedjka-pakkotyövanki, joka on karannut rangaistussiirtolasta.

Hän ryöstää ja on äskettäin tehnyt taas murhan. Sallinette minun

kysyä: Jollette te olisi viisitoista vuotta sitten lähettänyt häntä

sotapalvelukseen erään pelivelkanne suoritukseksi, s.o., jollette

yksinkertaisesti olisi pelannut häntä korttipelissä, niin sanokaahan,

olisikohan hän silloin joutunut pakkotyöhön? Olisikohan hän murhannut

ihmisiä kuten nyt taistellessaan olemassaolonsa puolesta? Mitä sanotte

tähän, herra esteetikko?

Minun on mahdotonta kuvailla sitä, mitä tämän jälkeen tapahtui.

Ensinnäkin kajahti kuuluva kättentaputus. Eivät suinkaan kaikki

taputtaneet käsiään, ainoastaan noin viidesosa yleisöstä, mutta se

taputtikin sitten kaikin voimin. Koko muu yleisö alkoi tunkeutua

uloskäytävää kohti, mutta kun käsiä paukuttava yleisö ahdisteli

puhujalavaa, niin tapahtui yleinen hämmennys. Naiset kiljahtelivat,

muutamat nuoret neidot alkoivat itkeä ja pyytelivät päästä kotiin.

Lembke seisoi yhä paikallaan ja katseli oudon nopein päänliikkein

ympärilleen. Julija Mihailovna oli aivan suunniltaan — ensi kertaa koko

meillä eletyn uransa aikana. Mitä taas tulee Stepan Trofimovitšiin,

niin ensi hetkenä näytti siltä, että seminaarilaisen sanat olivat

lyöneet hänet kokonaan maahan, mutta samassa hän kuitenkin jo kohotti

molemmat kätensä ojentaen ne yleisön puoleen ja huusi itkien:

— Pudistan tomun jaloistani ja kiroan... kaikki on lopussa... lopussa.

Ja näin sanoen hän kääntyi sekä lähti juoksemaan kulissien taakse

huitoen ja uhaten käsillään.

— Hän on loukannut meitä!... Verhovenski! — kiljuivat innokkaimmat.

Oltiin aikeissa lähteä häntä takaa-ajamaan. Yleisöä oli mahdotonta

saada vaikenemaan, ainakaan tänä hetkenä, ja samassa tapahtui jo

lopullinen katastrofi, kuten olisi heitetty pommi kaiken ylle, pommi,

joka räjähti; kolmas luennoitsija nimittäin, tuo maniaakki, joka

kulissien takana oli huitonut nyrkillään, juoksi samassa puhujalavalle.

Hän käyttäytyi aivan kuten mielipuoli. Leveän juhlallisen hymyn

levitessä hänen kasvoilleen, määrättömän varmana hän katseli levotonta

salia ja näytti olevan suorastaan iloinen tästä epäjärjestyksestä.

Häntä ei vähääkään epäilyttänyt se, että hänen oli luennoitava tässä

hälinässä, vaan päinvastoin se juuri näytti häntä ilahduttavan, tämä

oli niin ilmeistä, että se veti kaikkien huomion puoleensa.

Mitä tämä on olevinaan? — kuultiin kyseltävän; — kuka tämä on

olevinaan? Hiljaa! Mitä hänellä on sanomista?

— Hyvät naiset ja herrat! — huudahti maniaakki kaikin voimin seisoen

yhä puhujalavan reunalla ja puhuen yhtä kimakan naisellisella äänellä

kuin Karmazinovkin, vaikka ei tosin yhtä aatelismaisen hienostelevasti

kuin tämä: — Hyvät naiset ja herrat! Kaksikymmentä vuotta sitten,

sen sodan aattona, jolloin Venäjä taisteli puolta Eurooppaa vastaan,

Venäjä oli kaikkien valtio- ja salaneuvosten silmissä ihanne!

Kirjallisuus oli sensuurin palveluksessa! Yliopistoissa harjoitettiin

rintamapalvelukseen! Sotajoukko muodosti — baletin, kansa maksoi

veroja sekä oli vaiti maaorjuuden ruoskan uhatessa. Isänmaallisuutta

oli se, että osattiin ottaa lahjuksia, verotettiin niin hyvin eläviä

kuin kuolleitakin. Ne, jotka eivät lahjuksia ottaneet, julistettiin

kapinallisiksi, koska he näet rikkoivat harmonian. Kokonaisia

koivumetsiä hävitettiin järjestyksen nimessä. Eurooppa vapisi... Mutta

Venäjä ei ole koskaan, ei koko järjettömän tuhatvuotisen elämänsä

aikana vielä koskaan vaipunut niin häpeällisen alas...

Hän kohotti nyrkkinsä heiluttaen sitä innostuneena ja uhkaavana päänsä

yllä ja yht'äkkiä iski sen raivoissaan alas, aivan kuin olisi iskenyt

vastustajansa maahan. Raju kirkuna alkoi kajahdella joka puolelta.

Korvia särkevä kättentaputus räjähti myös samassa. Nyt taputti käsiään

jo melkein puoli salia. Innostuttiin mitä viattomimmin: vedettiinhän

Venäjä lokaan kaiken kansan nähden julkisesti, oliko mahdollista

kenenkään pidättyä ulvomasta ilosta?

— Kas, tämä on asiaa! Tämä on asiaa! Hurraa! Tämä ei ole enää

estetiikkaa!

Maniaakki jatkoi yhä ihastuksissaan:

— Siitä on kulunut nyt kaksikymmentä vuotta. Yliopistoja on avattu

lukemattomia. Rintamaharjoitukset ovat muuttuneet legendaksi.

Armeijasta puuttuu tuhansia upseereja. Rautatiet ovat nielleet

kaikki pääomat ja peittävät hämähäkinverkkona Venäjän, niin että

ehkäpä viidentoista vuoden perästä tosiaankin voi jo niitä myöten

jonnekin päästä. Sillat palavat vain ani harvoin ja kaupungit taas

säännöllisesti, sovitussa järjestyksessä, vuorotellen tulipalokausina.

Oikeudessa annetaan Salomonin tuomioita, ja tuomarit ottavat lahjuksia

vain sen vuoksi, että se olemassaolotaistelussa on välttämätöntä,

vain nälkäkuoleman uhatessa. Maaorjat elävät vapaudessa ja antavat

nyt selkään toinen toistansa entisten tilanomistajien asemesta.

Juodaan kokonaiset meret ja valtameret viinaa tulo- ja menoarvion

parantamiseksi, ja Novgorodiin on juhlallisesti pystytetty

vastapäätä vanhaa ja hyödytöntä Sofian kirkkoa iso pronssinen pallo

epäjärjestyksen ja sekasorron tuhatvuotismuiston kunniaksi. Eurooppa

rypistelee kulmiansa ja alkaa jo taas olla levoton... Viidentoista

vuoden aikana pelkkiä reformeja. Mutta sittenkään Venäjä ei ole vielä

koskaan, ei edes sekasortokautensa kaikkein muodottomimpina ajankohtina

siinä määrin...

Viimeisiä sanoja ei väkijoukon remun takia voinut edes tarkoin

kuulla. Saattoi vain huomata, miten hän kohotti kätensä ja miten

hän voitonvarmana iski sen taas alas. Ihastuksella ei ollut rajoja:

huudettiin ääneen, taputettiin käsiä ja muutamat naisistamme huusivat:

»Riittää jo! Parempaa ette enää voi keksiä!» Oltiin kuin juopuneita.

Puhuja silmäsi läsnäolijoita ja näytti aivan sulavan riemuun. Näin

ohimennen, että Lembke osoitteli jollekulle jotakin äärimmäisen

levottomana. Julija Mihailovna aivan kalpeana puhui hätäisesti jotakin

hänen luoksensa ehtineelle ruhtinaalle... Mutta tänä samana hetkenä

riistäytyi kulissien takaa puhujalavalle kokonainen joukko, noin kuusi

miestä joko enemmän tai vähemmän julkisia henkilöitä, jotka sieppasivat

puhujan vieden hänet mennessään kulissien taakse. En ymmärrä, miten se

tapahtui, mutta siitä huolimatta hän ryöstäytyi irti heidän käsistään,

syöksyi takaisin puhujalavan reunalle ja ehti uudelleen huudahtaa

kaikin voimin heristellen nyrkkiään:

— Mutta koskaan Venäjä ei vielä ole joutunut niin pitkälle...

Mutta häntä laahattiin jo taas pois. Näin, miten ainakin noin

viisitoista henkilöä hyökkäsi kulissien taakse häntä vapauttamaan,

mutta ei puhujalavan kautta, vaan syrjästä, kaataen kumoon pienen

väliseinän, niin että se romahti maahan... Näin vielä sen jälkeen,

vaikka en ollutkaan uskoa silmiäni, että puhujalavalle oli jostakin

hypähtänyt naisylioppilas (Virginskin sukulainen), yhä sama paperikäärö

kainalossaan, yhä sama puku yllä, yhtä punaisena ja kylläisenä

parin, kolmen naishenkilön ja parin, kolmen miehen ympäröimänä sekä

verivihollisensa, lukiolaisen, saattamana. Ennätinpä vielä kuulla

seuraavan lauseenkin:

»Hyvät naiset ja herrat, olen saapunut julistaakseni onnettomien

ylioppilaiden kärsimyksistä ja herättääkseni heidät kaikki yhtenä

miehenä vastarintaan.»

Mutta minä pakenin. Marsalkkanauhani piilotin taskuun, ja takaportista,

jonka tunsin, pääsin vihdoin kadulle. Ennen kaikkea riensin tietenkin

Stepan Trofimovitšin luokse.