II.

Juhlapäivän ohjelma oli jaettu kahteen osaan; keskipäivällä,

noin kahdestatoista suunnilleen kello neljään, aiottiin pitää

kirjallisuusmatinea, ja tanssiaisten oli määrä alkaa kello kymmeneltä

illalla, ja niiden tuli kestää aina myöhään yöhön. Mutta jo itse tässä

järjestelyssä piili epäjärjestyksen ituja. Ensinnäkin, yleisöön oli

vahvasti juurtunut käsitys, että tarjoiltaisiin myös aamiaista heti

matinean jälkeen, ehkäpä jo sen aikanakin, nimenomaan sitä varten

järjestetyllä väliajalla, — aamiaisen tuli tietysti olla ilmainen,

sekin oli oleva ohjelmanumero, ja itsestään oli selvää, että se

tarjoiltaisiin samppanjan kera. Pääsylipun suunnaton hinta (3 ruplaa)

oli aiheuttanut tämän huhun juurtumisen. »Enhän sentään aivan turhan

vuoksi olisi merkinnyt listaan nimeäni. Kun kerran järjestetään

vuorokauden kestävät juhlat, niin sopii silloin syöttääkin. Ihmisten

tulee nälkä», kas näin meillä arveltiin. Täytyy tunnustaa, että Julija

Mihailovna itsehän se kevytmielisyydessään oli tätä turmiollista huhua

juurruttanut. Noin kuukausi sitten hän oli suuren suunnitelmansa

innoittamana laverrellut juhlasta jokaiselle vastaantulevalle, olipa

lähettänyt erääseen pääkaupungin sanomalehteen jo uutisen siitäkin,

»että aiottiin pitää runsaasti maljapuheita». Nämä puheethan ne

erikoisesti mairittelivatkin hänen kunnianhimoaan: hän aikoi nimittäin

itsekin puhua ja odotellessaan yritteli sepitellä puheita jo edeltä

käsin. Niiden oli määrä tehdä selkoa meidän päätarkoituksestamme

(mutta mistä? — lyönpä vetoa siitä, että tuo raukka ei saanut

ainoatakaan puhetta sepitetyksi) ja päästä maaseutukirjeiden

muodossa pääkaupunkilaisten lehtien palstoille, saada ylin esivalta

liikutetuksi ja tenhotuksi, ja sen jälkeen oli niiden määrä päästä

leviämään kaikkialle maaseudulle, jossa ne herättäisivät ihmettelyä

ja jäljittelyä. Mutta eihän puheita voinut pitää ilman samppanjaa, ja

kun taas samppanjaa ei mitenkään saattanut juoda tyhjään vatsaan, niin

oli itsestään selvää, että sitä ennen täytyi myös syödä aamiaista.

Myöhemmin, kun hänen toimestaan saatiin kokoon toimikunta ja asiaan

alettiin suhtautua vakavammin, hänelle todistettiin täysin selvästi,

että jos kerran suunniteltiin pitoja, niin kotiopettajattarien hyväksi

oli jäävä lopulta sangen vähän, vaikkapa keräys tuottaisikin yli

odotusten. Kysymyksestä voitiin selvitä siis vain kahta eri tietä: joko

pitämällä Belsasarin pidot ja siihen kuuluvat maljapuheet, jolloin

kotiopettajatarten hyväksi jäisi vain noin yhdeksänsataa ruplaa,

tai — saataisiin kokoon huomattava summa ja juhla pidettäisiin vain

muodon vuoksi. Tämä toimikunta peloitteli muuten vain tahallaan,

ja itse asiassa se oli jo keksinyt kolmannenkin ratkaisun, joka

sovittaisi mielet ja joka samalla oli järkevä: ehdotettiin näet

vietettäväksi aivan kunnollinen juhla joka suhteessa, mutta kuitenkin

ilman samppanjaa, ja tällä tavoin jäisi vielä sangen, huomattava

summa jäljelle, paljon enemmän kuin yhdeksänsataa ruplaa. Mutta

Julija Mihailovna ei suostunut tähänkään. Hänen luonteensa oli kerta

kaikkiaan sellainen, se halveksi poroporvarimaista keskinkertaisuutta.

Hän päätti heti jyrkästi, että jos edellinen ajatus ei ollut

toteutettavissa, niin oli viipymättä ja kokonaan heittäydyttävä

vastakkaiseen äärimmäisyyteen, se on, oli saatava toimeen sellainen

keräys, että se herättäisi kaikissa muissa kuvernementeissa kateutta.

»Onhan yleisön lopultakin käsitettävä»,—näin hän lopetti hehkuvan

innostuneen puheensa toimikunnan istunnossa, — »että on verrattoman

paljon ylevämpää saavuttaa yleisinhimilliset tarkoitusperät luopumalla

hetkellisistä ruumiin nautinnoista, että juhlahan on oikeastaan vain

suuren aatteen ilmaus, ja sen vuoksi kaikkien on tyytyminen mitä

yksinkertaisimpiin saksalaismallisiin pikkutanssiaisiin, joiden

olisi määrä olla vain jonkinlainen allegoria, jos nyt mitenkään ei

voinut tulla toimeen ilman tuollaisia typeriä tanssiaisia!» — Siinä

määrin hän oli näihin tanssiaisiin jo suuttunut. Mutta kuitenkin

hänet saatiin sentään rauhoittumaan. Silloinhan sitä olikin yht'äkkiä

keksitty ja ehdotettu tuo »kirjallisuuden kadrillikin» ja monet muut

esteettiset pikku päähänpistot, joiden oli määrä korvata ruumiin

nautintoja. Tällöin oli Karmazinovkin lopullisesti suostunut lausumaan

»Merci'nsä» (näihin asti hän oli aina kursaillen kieltäytynyt), ja

tämän tarkoituksena oli hävittää meidän hillittömän yleisömme mielistä

koko syömisen aate. Näin saatiin kuitenkin tanssiaiset pysymään mitä

suurenmoisimpana juhlatilaisuutena, vaikkakaan ei enää aivan samaan

tapaan kuin aikaisemmin oli ajateltu. Mutta että ei sentään olisi

kaiken aikaa tuijotettu vain yksinomaan pilviin, niin päätettiin, että

juhlan alkaessa tarjoiltaisiin teetä sitruunan ja pyöreiden teeleipien

kera, sen jälkeen virvokkeita sekä lopulta oikein jäätelöä, mutta siinä

kaikki. Niitä varten taas, jotka välttämättä sekä aina ja kaikkialla

tuntevat nälkää ja erikoisesti janoa, voisi huonerivin päähän järjestää

erikoisen ravintolan, josta ottaisi huolehtiaksensa Prohorytš

(klubin pääkokki), ja hän saisi sieltä erikoisesta maksusta tarjota

mitä tahansa, — tietenkin vain juhlan toimikunnan ankaran valvonnan

alaisena, — ja tästä olisi laadittava salin oveen tiedonanto, jossa

myös mainittaisiin, että ravintolapuoli ei sisältynyt ohjelmaan. Mutta

samalla päätettiin kuitenkin, että ravintolaa ei järjestettäisikään,

jotta esityksiä ei häirittäisi, siitäkin huolimatta, että oli määrä

järjestää ravintola viidenteen huoneeseen, laskien valkoisesta

salista, jossa Karmazinov oli suostunut lausumaan »Merci'nsä». Sille

uteliaisuudelle, jonka tämä tapaus, »Merci'n» lausuminen, oli herättävä,

annettiin toimikunnassa nähtävästi liian suuri merkitys, ja näin

tekivät vieläpä kaikkein käytännöllisimmätkin henkilöt. Mitä taas

tulee runollisiin luonteisiin, niin aatelismarsalkanrouva esimerkiksi

ilmoitti Karmazinoville, että heti esityksen jälkeen hän oli antava

määräyksen kiinnittää valkoisen salinsa seinään marmoritaulun, johon

kultaisin kirjaimin merkittäisiin, että sinä ja sinä päivänä ja vuonna

tällä samalla paikalla suuri venäläinen ja eurooppalainen kirjailija

jättäessään kynän kädestään lausui »Merci'nsä» ja täten siis ensi

kerran lausui myös jäähyväiset venäläiselle yleisölle, jota tämän

kaupungin asukkaat edustivat, ja että tämä kirjoitus voitaisiin lukea

jo tanssiaisiltana, se on, noin viisi tuntia sen jälkeen, kuin »Merci»

olisi esitetty. Tiedän aivan varmasti, että Karmazinov itsehän se

välttämättä oli vaatinutkin, että aamuksi ei järjestettäisi ravintolaa,

sinä aikana nimittäin, jona hän esiintyisi, siitäkin huolimatta, että

muutamat toimikuntamme jäsenistä väittivät, että tämä soti jo hieman

meidän yleisiä tapojamme vastaan.

Tällainen oli asiantila silloin, kun kaupungissamme yhä vielä uskottiin

Belsasarin pitoihin, s.o. toimikunnan järjestämään ravintolaan,

uskottiin aina viime hetkeen asti. Vieläpä nuoret neitosetkin

haaveilivat makeisten ja marjahillojen paljoudesta sekä jostakin

sellaisesta, josta ei ennen oltu kuultu edes puhuttavankaan. Tiedettiin

yleensä, että keräys oli tuottanut hyvin runsaasti, että juhlaan tulla

ryösäsi koko kaupunki, että väkeä aikoi sinne kaikista piirikunnista,

niin että liput varmasti loppuisivat kesken. Tiedettiinpä kertoa

sellaistakin, että, paitsi sovittua lipun hintaa, oli tehty huomattavia

lahjoituksiakin: Varvara Petrovna esimerkiksi oli maksanut lipustaan

kolmesataa ruplaa sekä oli antanut salin koristukseksi melkein

kaikki kasvihuoneensa kukat. Aatelismarsalkan puoliso (toimikunnan

jäsen hänkin) luovutti tarkoitusta varten kotinsa valaistuksineen

päivineen; klubi antoi puolestaan palvelijansa, luovutti koko päiväksi

Prohorytšin sekä kustansi soiton. Tehtiin vielä muitakin lahjoituksia,

vaikka ei tosin näin suuria, niin että aiottiin jo alentaa pääsylipun

alkuperäinen hinta (kolme ruplaa) kahteen ruplaan. Toimikunta oli tosin

jo alussa pelännyt, että nuoret neidit tuskin voisivat maksaa kolmea

ruplaa, ja ehdotti sen vuoksi, että järjestettäisiin jonkinlaisia

perhelippuja, se on, että kukin perhe maksaisi ainoastaan yhdestä

neitosesta, ja kaikki muut perheeseen kuuluvat nuoret naiset, vaikkapa

heitä sitten olisi ollut kymmenenkin kappaletta, saisivat kaikki

tulla ilmaiseksi. Mutta kaikki nämä varovaisuustoimenpiteet olivat

aivan turhia: nuoret neitosethan ne juuri saapuivatkin ensimmäisinä.

Kaikkein köyhimmätkin virkamiehet toivat sinne tyttärensä, ja saattoi

liiankin selvästi havaita, että jos heillä ei olisi ollut näitä nuoria

tyttäriä, niin heidän mieleensä ei koskaan olisi juolahtanutkaan

merkitä nimeänsä listalle. Muudan sangen mitätön sihteeri oli tuonut

juhlaan kaikki seitsemän tytärtänsä, tietenkin myös vaimonsa sekä vielä

erään veljensä tyttären, ja kullakin näistä oli ollut kourassa kolmen

ruplan pääsylippu. Voitaneen siis aavistaa, millainen vallankumous

syntyi kaupungissa! Jo sekin, että juhla oli jaettu kahteen osaan,

aiheutti, että naisten pukujakin tarvittiin siis kaksi: toinen matineaa

varten ja toinen, iltapuku, tanssiaisia varten. Moni keskisäätyläinen,

kuten sitten myöhemmin saatiin tietää, oli tämän päivän vuoksi

saanut pantata kaiken, vieläpä alusvaatteensakin, jopa hurstinsa ja

pieluksensakin meikäläisille juutalaispahaisille, joita pahaksi onneksi

kahden viime vuoden aikana on pesiytynyt kaupunkiimme hirvittävän

paljon, ja mitä enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitä vain näkyy

tänne virtaavan. Melkein kaikki virkamiehet olivat nostaneet palkkansa

etukäteen, olivatpa muutamat tilanomistajat myyneet välttämättömän

karjansakin, ja kaiken tämän vain sen vuoksi, että saattoivat tuoda

tyttärensä markiisittarina juhliin sekä voidakseen näyttää, että

hekään eivät olleet muita huonompia. Pukujen loisto oli tällä kertaa

paikkakunnallamme ennen kuulumaton. Jo kaksi viikkoa ennen juhlia

alkoivat kaupungissamme kiertää perhejuorut, jotka viipymättä vietiin

meidän hammastelijoidemme toimesta Julija Mihailovnan salonkiin.

Alkoi kierrellä pilakuvia kaupunkimme perheistä. Julija Mihailovnan

muistokirjassa näin omin silmin muutamia tällaisia piirustuksia.

Kaiketi siellä tiedettiin hyvin, mistä nuo pilajutut olivat kotoisin;

kas tämä se lieneekin ollut syynä siihen — niin ainakin minusta tuntuu

—, että aivan viime aikoina perheiden taholta saattoi syntyä sellaista

vihamielisyyttä Julija Mihailovnaa kohtaan. Kaikkea tätä muistellessaan

yhä vieläkin kaikki murisevat ja kiristelevät hampaitaan. Saattoi jo

edeltäkäsin aavistaa, että jos toimikunta ei osaisi jossakin suhteessa

olla mieliksi ja jos se ei saisi tanssiaisia onnistumaan, niin

vihamielisyyden purkaus tulisi olemaan ennen kuulumaton. Kas tästä

saa selityksensä se, että jokainen odottelikin itsekseen jonkinlaista

häväistysjuttua, ja koska sitä kerran niin hartaasti odotettiin, niin

täytyihän sen tapahtua.

Täsmälleen kello kahdeltatoista päivällä orkesteri jymähdytti

alkusoiton. Koska olin marsalkka, se on, koska kuuluin niiden

kahdentoista joukkoon, »nuorukaisiin, joilla oli marsalkkanauha»,

näin omin silmin, miten alkoi tämä häpeällä muistettava päivä. Se

alkoi siten, että sisäänkäytävän luona syntyi tavaton ahdinko. Miten

kaikki tämä tapahtui, mitenkä kaikki — aina poliisista alkaen —

saattoivatkin käyttäytyä niin nurinkurisesti jo ensi askelella? Enhän

oikeastaan syytä ollenkaan itse yleisöä: eiväthän perheenisät suinkaan

aiheuttaneet tungosta eivätkä tuuppineet ketään virka-arvoistansa

huolimatta, väitetäänpä, että he olivat muka suorastaan joutuneet

hämilleen nähdessään tavattoman kansan paljouden, joka täytti

pääkäytävän ja koetti päästä väkirynnäköllä sisään malttamatta kulkea

rauhallisesti. Kaiken aikaa tulvi ajoneuvoja, jotka lopulta peittivät

kadun aivan kuin jokin iso lammikko. Tätä kirjoittaessani minulla on

hyvin perusteltuja syitä väittää, että muutamat kaupunkimme kaikkein

alhaisimpaan roskaväkeen kuuluvat olivat yksinkertaisesti tulleet

juhlaan Ljamšinin ja Liputinin ohjaamina, ilman pääsylippuja, ehkäpä

heidät oli sinne saattanut joku minun kaltaiseni juhlamarsalkkakin.

Totta vain on, että sinne ilmestyi aivan tuntemattomia henkilöitä,

joita oli saapunut maaseudulta ja vielä jostakin muualta. Nämä

villit olivat heti astuessaan salinpuolelle yhteen ääneen, »aivan

kuin olisivat edeltä käsin kaiken jo valmiiksi harjoitelleet»,

tiedustelleet, missä oli ravintola, ja saatuaan tietää, että sellaista

ei ollut, he olivat alkaneet typerästi ja niin röyhkeästi, että

meillä aina näihin aikoihin saakka ei ennen oltu sellaista kuultu,

moittia kaikkea ääneen. Tosin useat heistä olivat juovuksissa.

Aatelismarsalkanrouvan sali häikäisi näitä villejä suurenmoisuudellaan,

koska he eivät ennen olleet nähneet mitään tämäntapaista, ja sen

vuoksi he olivatkin hetkeksi vaienneet katsoa toljotellessaan suu

auki salia. Tämä iso Valkoinen Sali, vaikka olikin rakennustavaltaan

sangen vanha, oli tosiaankin suurenmoinen: se oli kooltaan ylen

avara, ikkunoita oli kahden puolen salia, katto oli vanhanaikaisesti

maalattu ja kullalla koristeltu, syrjillä oli parvet ja peililasiset

ikkunainvälit, valkoisella taustalla oli punaiset verhot, siellä täällä

marmoriveistoksia (olivatpa ne sitten minkälaisia tahansa, mutta

veistoksia ne kuitenkin olivat), ja seinustalla oli vanhanaikainen,

raskasmallinen Napoleon-tyylinen huonekalusto, jonka puuosa oli

valkoista ja kultaa ja päällystys punaista samettia. Sinä hetkenä,

jota kuvauksemme koskee, salin päähän oli pystytetty korkea puhujalava

esiintyviä kirjailijoita varten, ja koko muu sali oli ylt’yleensä

täynnä, kuten teatterinpermanto, tuoleja, joiden väliin oli jätetty

leveät käytävät. Mutta heti kun ensihetken hämmästys oli ohi, alkoivat

mitä järjettömimmät kyselyt ja mielipiteenilmaisut. »Me emme ehkä

haluakaan kuunnella vielä esitystä... olemme tässä maksaneet rahoja

mekin. Yleisöä on katalasti petetty... Me tässä isäntiä ollaan eivätkä

Lembket...!» Sanalla sanoen, aivan kuin heidät juuri tämän vuoksi

olisi päästettykin sisälle. Erikoisesti on painunut mieleeni eräs

yhteenotto, jolloin kunnostautui erikoisesti eilinen, tänne saapunut

ruhtinaspahainen, joka eilen aamulla oli ollut Julija Mihailovnan

luona törröttävine kauluksineen ja joka oli puunuken näköinen. Tämä

oli myös Julija Mihailovnan pyynnöstä suostunut heittämään vasemman

olkansa yli silkkinauhan ja alentunut marsalkkatoveriksemme. Kävi

ilmi, että tämä pitkä, mykkä, aivan kuin joustimilla liikkuva olento

osasi ainakin jollakin tavoin toimia, vaikka ei osannutkaan puhua. Kun

häntä ryhtyi ahdistamaan muudan rokonarpinen, isokokoinen, virkaerossa

oleva kapteeni, joka puhui koko suuren tunkeilevan roskajoukon nimessä

ja kyseli: miten päästään ravintolaan? — niin ruhtinas iski silmää

poliisille. Hänen viittauksensa käsitettiin viipymättä: huolimatta

juopuneen kapteenin vastaväitteistä tämä kuitenkin vietiin ulos

salista. Sillä välin alkoi saapua jo »oikeata» yleisöäkin, joka kolmena

pitkänä jonona alkoi virrata tuolien väliin jätettyjä käytäviä pitkin.

Rauhattomampi elementti kävi hiljaisemmaksi, mutta kuitenkin oli

yleisön, vieläpä kaikkein »puhtaimmankin», kasvoissa tyytymätön ja

hämmästynyt ilme; muutamat heistä näyttivät suorastaan säikähtyneiltä.

Vihdoinkin kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Soitto vaikeni.

Kuului nenän niistämistä, ja monet alkoivat vilkuilla ympärilleen.

Odottelu oli liiankin juhlallista, — tämähän itsessään on jo hyvin

huono merkki. Mutta »Lembkoja» ei vain kuulunut. Silkki, sametti ja

timantit hehkuivat ja välkkyivät joka puolella: ilman täytti vieno

tuoksu. Herroilla oli yllään kaikki kunniamerkit, vanhemmilla oli

juhlapuvut, lopulta ilmestyi aatelismarsalkanrouvakin Lizan seurassa.

Liza ei koskaan aikaisemmin liene ollut niin häikäisevän ihana kuin

tänä aamuna eikä koskaan niin loistavissa pukimissa. Hänen hiuksensa

olivat käherretyt, silmät säikkyivät, kasvoista paistoi hymy. Hänet

huomattiin heti, häntä tarkasteltiin, hänestä kuiskailtiin. Väitettiin,

että hän muka olisi hakenut silmillään Stavroginia, mutta Stavroginia

sen paremmin kuin Varvara Petrovnaakaan ei siellä ollut. Silloin en

ymmärtänyt hänen kasvojensa ilmettä: miksi hehkuivat nämä kasvot niin

runsaasti onnea, iloa, tarmoa, voimaa? Muistin eiliset tapahtumat ja

jouduin ymmälle. Mutta »Lembkoja» ei vain sittenkään kuulunut. Tämä

se olikin sopimatonta. Myöhemmin sain kuulla, että Julija Mihailovna

oli aina viime hetkeen saakka odotellut Pjotr Stepanovitšia, ja ilman

häntä taas hän ei viime aikoina voinut ottaa askeltakaan, vaikka ei

tätä edes itselleenkään ollut tunnustanut. Huomautan ohimennen, että

edellisenä päivänä Pjotr Stepanovitš oli viimeisessä juhlatoimikunnan

kokouksessa kieltäytynyt vastaanottamasta marsalkkanauhaa, mikä

oli siinä määrin loukannut Julija Mihailovnaa, että hän oli ollut

vähällä itkeä. Hänen hämmästyksekseen ja ihmeekseen nuori mies päälle

päätteeksi oli kadonnut aivan jäljettömiin (tästä on minun edeltäkäsin

huomautettava), ei saapunut ollenkaan kirjallisuusmatineaan, niin että

häntä iltaan mennessä ei kukaan ollut edes tavannut. Lopulta yleisö

alkoi osoittaa aivan ilmeistä kärsimättömyyttä. Puhujalavallekaan ei

ilmestynyt ketään. Takimmaisissa riveissä alettiin paukutella käsiä

kuten teatterissa. Vanhemmat ukot ja rouvat alkoivat olla huonolla

tuulella: »Lembket alkavat nähtävästi olla jo liian mahtavia.»

Yleisön hienompikin osa alkoi jo, tosin typerästi, kuiskailla

juhlasta ei ehkä muka tosiaankaan tule mitään, että ehkä Lembke itse

on tosiaankin huonovointinen j.n.e., j.n.e. Mutta Jumalan kiitos,

vihdoinkin he saapuivat: Lembke itse talutti vaimoansa, ja täytyy

tunnustaa, että heidän ilmestymisensä teki minut hyvin levottomaksi.

Mutta kaikki keksityt jutut näyttivät kuitenkin unohtuvan, ja totuus

vei voiton. Yleisö näytti aivan kuin huoahtavan helpotuksesta. Itse

Lembke näytti olevan täysin terve, niin muistan kaikkien väittäneen,

sillä kaikkihan käänsivät katseensa juuri hänen puoleensa. Vain

luonteenkuvauksen vuoksi minun on mainittava, että oikeastaan

kaikkein hienoimmassa seurapiirissämme oli hyvin vähän sellaisia,

jotka olisivat olettaneet Lembken olevan jollakin tavoin sairaan.

Kaikkia hänen toimiansa pidettiin täysin normaaleina, niin että

eilisaamuiseen toritapahtumaankin suhtauduttiin hyväksyvästi. »Sillä

tavoin sitä on meneteltävä jo heti alussa», sanoivat seurapiirimme

arvokkaimmat. »Alussa ne aina ovat olevinaan maailmanparantajia, mutta

päätyvät lopuksi kaikki samaan itse edes sitä huomaamatta, ja sehän se

maailmanparannuspuuhissa onkin välttämättömintä», — näin pääteltiin

ainakin klubissa. Häntä moitittiin vain hänen kiivastumisestaan:

»Kaikki pitäisi vain ottaa kylmäverisemmin, mutta sellaistahan se on

aina alussa», asiantuntijat puhelivat. Yhtä ahnaasti kääntyivät myös

kaikkien katseet Julija Mihailovnaan. Kenelläkään ei luulisi olevan

oikeutta vaatia minulta, kertojalta, liian yksityiskohtaisia tietoja,

mitä tulee asiain erääseen puoleen: tässä kohdin on arvoitus, sillä

tässä on — nainen. Tiedän vain yhden ainoan asian: eilen, illan tullen,

Julija Mihailovna oli mennyt Andrei Antonovitšin työhuoneeseen ja

viipynyt siellä paljon yli puoliyön. Andrei Antonovitšille oli suotu

anteeksianto, ja hän oli saanut hyvityksen. Aviopuolisot tekivät

sovinnon, kaikki oli unohdettu, ja kun von Lembke kuitenkin kaikitenkin

heidän keskinäisen selvittelynsä lopussa oli vaipunut polvilleen

kauhuissaan muistellen sitä, mikä viime yönä oli muodostanut heidän

keskustelunsa pääepisodin, niin puolison ihana kätönen ja samalla myös

huulet olivat tyrehdyttäneet mielenliikutuksesta heikontuneen miehen

tuliset ja ritarillisen hienotunteiset katumuksen vuodatukset. Kaikki

näkivät onnen, joka loisti Julija Mihailovnan kasvoista. Hän asteli

suurenmoisen upeassa puvussaan avoimesti katsellen ympärilleen. Näytti

siltä, että hän nyt oli saavuttanut toiveidensa huippukohdan, juhla —

hänen politiikkansa päämäärä ja kruunu — oli muuttunut todellisuudeksi.

Saapuessaan paikalleen, aivan puhujalavan eteen, molemmat Lembket

kumarsivat puolelle ja toiselle sekä vastailivat toisten tervehdyksiin.

Heidät ympäröitiin heti paikalla. Aatelismarsalkanrouva nousi heitä

vastaan... Mutta nyt tapahtui ikävä väärinkäsitys: yht'äkkiä orkesteri

rämähdytti ilman vähintäkään syytä fanfaarin, — se ei ollut mikään

marssi, vaan aivan tavallinen fanfaari, kuten klubissa päivällisillä,

silloin kun aiotaan juoda jonkun terveydeksi. Nyt on tosin jo

tiedossani, että kaikki tämä oli Ljamšinin hommia, Ljamšinin, joka

oli järjestänyt tämän muka saapuneiden »Lembkojen» kunniaksi. Hänhän

saattoi aina puolustautua sillä, että oli tehnyt sen typeryydessään

tai liiallisessa innostuksessaan... Voi, enhän tietänyt vielä silloin,

että heidän mieltänsä eivät kiinnittäneet enää puolustelut, sillä

tänä päivänä oli määrä saada kaikki päätökseen. Mutta fanfaarikaan

ei vielä ollut tarpeeksi. Samalla kuin alkoi näkyä hämmästymistä

ja hymähtelyä yleisön joukossa toisella puolen salia, niin samalla

kajahti parvelta hurraa-huuto, sekin muka Lembken kunniaksi. Huutajia

ei ollut tosin monta, mutta sitä kesti kuitenkin pitkän aikaa. Julija

Mihailovna sävähti punaiseksi, hänen silmänsä alkoivat säkenöidä.

Lembke seisoi paikallaan ja kääntyneenä huutajien puoleen katseli

salia ankaran arvokkaana... Hänet koetettiin saada mitä pikimmin

istuutumaan. Kauhistuneena olin huomaavinani hänen kasvoissaan sen

vaarallisen hymyn, joka oli värehtinyt niillä eilisaamuna, silloin, kun

hän vaimonsa vierashuoneessa oli tarkastellut Stepan Trofimovitšia,

ennenkuin oli tätä lähestynyt. Minusta näytti siltä, että tänäkin

hetkenä hänen kasvoillaan oli tuo pahaaennustava ilme, ja mikä pahinta,

siinä oli lisäksi vielä jotakin koomillista, — se ilme ilmiantoi

olennon, joka antoi itsensä uhriksi tyydyttääkseen vaimonsa ylevät

tarkoitusperät... Julija Mihailovna kutsui minut tuota pikaa luokseen

ja kuiskasi, että minun oli mentävä Karmazinovin luo ja pyytämällä

pyydettävä häntä vihdoinkin aloittamaan. Ja tuskin olin ehtinyt

pyörähtää hänen luotansa, kun tapahtui jo toinen häpeällinen juttu,

vielä entistäkin paljon pahempi. Puhujalavalle, tyhjälle lavalle,

jonne jokaisen katse oli koko ajan suunnattuna ja jossa oli ollut

näkyvissä vain pieni pöytä, sen edessä tuoli ja pöydällä hopeaisella

tarjottimella oleva vesilasi, — tälle tyhjälle puhujalavalle ilmestyi

yht'äkkiä suuren suuri frakkipukuisen ja valkeakaulaliinaisen kapteeni

Lebjadkinin hahmo. Olin niin hämmästynyt, etten uskonut silmiäni.

Kapteeni näytti itsekin häpeävän itseänsä ja pysähtyi puhujalavan

syvennykseen. Samassa kajahti yleisön keskeltä huuto: »Lebjadkin,

sinäkö?» Kapteenin (hän oli aivan juovuksissa) typerälle, punaiselle

naamalle tämä huudahdus nostatti leveän, tylsän hymyn. Hän kohotti

kätensä, siveli sillä otsaansa, pudisti pörröistä päätänsä ja aivan

kuin olisi tehnyt jonkin päätöksen harppasi pari askelta eteenpäin

ja — purskahti nauruun. Nauru ei ollut kovin äänekästä, mutta

yhtäjaksoisen tasaista ja onnellista, niin että se sai koko hänen

rehevän ruhonsa hyllymään ja silmät siristymään. Tämä näky sai ainakin

puolet yleisöstä nauramaan, noin kaksikymmentä henkeä alkoi paukuttaa

käsiään. Vakavampi osa yleisöä katsahti synkästi toinen toisiinsa,

mutta kaikki tämä kesti ainoastaan noin puoli minuuttia. Puhujalavalle

syöksähti samassa Liputin marsalkkanauhoineen sekä kaksi lakeijaa.

Varovasti he tarttuivat kapteenia kummaltakin puolelta käsipuolesta, ja

Liputin kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni rypisti kulmiansa

murahtaen: »Jos on niin, niin olkoon», viittasi kädellään, käänsi

yleisöä kohden valtavan selkänsä ja katosi saattajineen. Mutta hetken

kuluttua Liputin taas hypähti puhujalavalle. Hänen huulillaan väreili

hänen ainaisista hymyilyistään kaikkein makein hymy, joka muistutti

tavallisesti jotakin etikan ja sokerin sekoitusta, ja kädessään hän

piteli postipaperiarkkia. Lyhyin mutta nopein askelin hän siirtyi aivan

puhujalavan etureunalle.

— Hyvät naiset ja herrat, — hän kääntyi yleisön puoleen, —

puutteellisen valvonnan vuoksi on sattunut koomillinen väärinkäsitys,

jonka korjaamiseen on jo ryhdytty. Kuitenkin olen toivorikkaana ottanut

tehtäväkseni esittää erään täkäläisen runoseppämme mitä syvimmästi

kunnioittavimman pyynnön... Ihmisystävällisen ja ylevän päämäärän

läpitunkemana... ulkonäöstään huolimatta... sen samaisen päämäärän,

joka on yhdistänyt meidät kaikki... kuivatakseen kaikkien meidän

kuvernementtiemme köyhien, mutta sivistyneiden neitosten kyynelet...

tämä herra, toisin sanoen, tämä täkäläinen runoilija... tahtoen pysyä

tuntemattomana... haluaisi hartaasti, että hänen runonsa luettaisiin

ennen juhlan alkua... se on, tahdoin sanoa, ennen esitelmää. Vaikka

tämä runo ei sisällykään ohjelmaamme... sillä se on jätetty haltuumme

vasta noin puoli tuntia sitten... niin kuitenkin meistä (keistä

»meistä»? minun on vain sanasta sanaan toistettava tämä hajanainen

ja katkeileva puhe) on tuntunut, että koska runossa yhtyy mitä

merkillisimmin tunteen aitous suureen hauskuuteen, niin voitaisiin

sekin esittää, ei suinkaan minään vakavasti otettavana numerona, vaan

jonakin, joka sopii tilaisuuteen... sanalla sanoen, joka on aatteen

mukainen... Sitäkin suuremmalla syyllä, koska se sisältää vain muutaman

rivin... ja sen vuoksi pyytäisin yleisön suosiollista myöntymystä

siihen.

— Lukekaa! — kajahti huuto salin loppupäästä.

— Luenko siis?

— Lukekaa, lukekaa! — kajahteli jo useita ääniä.

— Luen siis sen yleisön luvalla, — Liputin kursaili yhä vielä

sokerimaisen hymyn väreillessä hänen huulillaan. Hän ei vieläkään

aloittanut, ja minusta tuntui, että hän oli levoton. Vaikka tällaiset

ihmiset saattavatkin olla kovin röyhkeitä, niin joskus he sittenkin

kompastelevat. Muuten, jos hänen sijassaan olisi ollut joku

seminaarilainen, niin tämä ei suinkaan olisi kompastellut, mutta

Liputinhan kuului sentään entiseen hyvään seurapiiriin.

— Ennakolta tahdon kuitenkin mainita, että tämä ei sittenkään ole

mikään oodi, jollaisia ennen vanhaan kirjoiteltiin juhlatilaisuuksia

varten, vaan se on, melkeinpä voisin sanoa, pila, jossa tosin

kieltämättä on tunnetta, mutta joka on vain yhtynyt leikittelevään

iloisuuteen ja niin sanoakseni itsessään perin realistiseen totuuteen.

— Lue, lue!

Hän kääri auki paperin. Häntä ei kukaan tietenkään olisi ehtinyt siitä

estää. Olihan hänellä sitä paitsi kaiken lisäksi marsalkkanauha.

Sointuvalla äänellä hän alkoi lausua:

— Täkäläisten seutujen isänmaalliselle kotiopettajattarelle juhliin

saapuneelta runoilijalta.

Terve rabbi, guvernantti,

iloitse ja riemuitse.

Leikkotukka taikka tantti,

sama se, nyt riemuitse.

— Mutta sehän on Lebjadkinia! Toden totta, se on Lebjadkinia! — kajahti

useita ääniä. Kuului naurua ja kättentaputuksia, vaikka ei tosin kovin

paljoa.

Räkänokkain päähän hakkaat

aapelusta ranskaksi,

suntiolle silmää nakkaat,

aiot sille frouvaksi.

Heikun, keikun.

— Hurraa, Hurraa!

Aikaan suurten uudistusten

siin' on täysi saaminen.

Laske määrää vaatimusten —

taikka kouraan aapinen.

— Kas, siinä vasta on realismia, jollei laske »määrää vaatimusten»,

niin ei askeltakaan!

Mutta nyt kun myötäjäiset

koottiin tanssin tahtihin,

laita kuntoon vihkiäiset,

pääset naimajuhlihin.

Leikkotukka tahi tantti,

sama lie, nyt riemuitse.

Ruplat roikaa, guvernantti,

heikun, keikun, riemuitse.

[Suomentanut J.G. Vuoriniemi. Suom. huom.]

En ollut uskoa korviani, se on minun sanottava. Tässä oli niin

ilmeistä röyhkeyttä, että sitä ei voinut suoda anteeksi Liputinille

edes typeryydenkään varjolla. Eikä Liputin ollutkaan niin kovin tyhmä.

Sen tarkoitus oli ainakin minusta selvä: aivan kuin epäjärjestystä

olisi tahallaan kiirehditty. Tämän idiotismia hipovan runon eräät

säkeistöt, kuten esimerkiksi viimeinen niistä, olivat sitä laatua,

että niitä ei voinut leimata enää edes typeryydeksikään. Liputin

nähtävästi jo itsekin tunsi, että oli ottanut suoritettavakseen

ylivoimaisen tehtävän. Urotyönsä tehtyään hän oli itsekin niin

hämmästynyt röyhkeydestään, ettei kyennyt poistumaan puhujalavalta,

vaan seisoi aivan kuin olisi vielä tahtonut lisätä siihen jotakin. Hän

oli varmaankin odottanut, että kaikki olisi käynyt hieman toisin; mutta

se pieni joukko rauhanrikkojiakin, joka oli taputtanut käsiään hänen

esiintyessään, oli nyt vaiennut aivan kuin sitäkin olisi jo hävettänyt.

Pahinta oli, että muutamat suhtautuivat kaikkeen tähän aivan tosissaan

eivätkä suinkaan pitäneet tätä leikinlaskuna, vaan totisena totuutena,

aatteellisena runoelmana, joka oli sepitetty kotiopettajatarten

kunniaksi. Mutta runon jo hieman liian tuttavallinen sävy alkoi sentään

heitäkin vähän ihmetyttää. Mitä tulee yleisöön kokonaisuudessaan, niin

se loukkaantui tuntiessaan, että se oli aiheettomasti sotkettu tähän

häväistysjuttuun. En varmastikaan erehdy väittäessäni vaikutelman

olleen tällaisen. Myöhemmin Julija Mihailovna kertoi, ettei olisi

tarvittu muuta kuin hetkinen lisää, ja hän olisi pyörtynyt. Muudan

kaikkein arvossapidetyimmistä vanhoista herroista auttoi vanhan

vaimonsa seisoalleen, ja molemmat poistuivat salista koko muun yleisön

seuratessa heitä levottomin katsein. Kukapa tietää, ehkä tämä esimerkki

olisi voinut saada muutkin menettelemään samoin, ellei samana hetkenä

olisi puhujalavalle ilmestynyt itse Karmazinov yllään hännystakki

ja kaulassa valkea kaulaliina sekä vihko kädessä. Julija Mihailovna

siirsi ihastuneen katseensa häneen, kuten ainakin vapauttajaan...Mutta

tällöin minä olin jo poistunut kulissien taakse; minun oli välttämättä

puhuteltava Liputinia.

— Te teitte sen takallanne! — sanoin siepaten häntä vihaisesti kädestä.

‒ Ei, Herran nimessä, en minä sitä aikonut, — hän koetti päästä pakoon,

alkoi valehdella ja heittäytyi onnettomaksi; — runohan tuotiin vasta

äsken, ja minä taas ajattelin, että se oli vain huvittavaa leikkiä...

— Sitä te ette varmastikaan ajatellut. Pidättekö te tosiaankin tuota

kelvotonta roskaa huvittavana leikkinä?

— Kyllä, — pidän.

— Te valehtelette, eikä sitä jätetty teille suinkaan vasta äsken.

Kaiken tuon te olette Lebjadkinin kanssa yhdessä keksineet ehkäpä vasta

eilen illalla saadaksenne skandaalin aikaan. Viimeinen säkeistö on

epäilemättä teidän ja se, jossa puhutaan »suntiosta», myöskin. Ja miksi

hän esiintyy frakkipukuisena? Te siis aioitte antaa hänen esiintyäkin,

ellei hän olisi juonut itseänsä juovuksiin.

Liputin katsahti minuun ivallisen kylmästi.

— Mitä se teitä liikuttaa? — hän kysäisi samassa omituisen

rauhallisesti.

— Kuinka niin? Onhan teilläkin tuo nauha... Missä on Pjotr Stepanovitš?

— En tiedä, jossakin täällä, mutta mitä sitten?

— Sitä vain, että nyt olen teistä täysin selvillä. Te olette

yksinkertaisesti salaliitossa Julija Mihailovnaa vastaan, te tahdotte

välttämättä saada juhlan epäonnistumaan...

Liputin katsahti minuun taas syrjäsilmin.

Mitä se teitä liikuttaa? — hän hymähti kohahduttaen olkapäitään ja

poistui luotani.

Silmissäni aivan sumeni. Kaikki arveluni olivat osoittautuneet

oikeiksi, ja minä kun kuitenkin olin luottanut siihen, että olin

saattanut erehtyä! Mitä oli minun nyt tehtävä? Aioin ensin neuvotella

Stepan Trofimovitšin kanssa, mutta tämä seisoi juuri peilin edessä

yrittäen hymyillä kaikilla mahdollisilla eri tavoilla ja suoristeli

alinomaa paperiansa, johon hän oli tehnyt muistiinpanojansa. Hänen oli

esiinnyttävä heti Karmazinovin jälkeen, eikä hän nyt olisi mitenkään

kyennyt keskustelemaan kanssani. Oliko minun nyt kiiruhdettava Julija

Mihailovnan luo? Mutta tämänkin luo oli vielä liian aikaista mennä:

Hän tarvitsi vielä paljon tuntuvamman läksytyksen parantuakseen niistä

harhaluuloista, että hän oli muka kaikkien »suosion ympäröimä» ja että

häntä kohtaan oltiin suorastaan »fanaattisen vilpittömiä». Hän ei

olisi kuitenkaan uskonut minua, vaan olisi pitänyt kaikkea pelkästään

harhaluulona. Ja mitä hänkään enää olisi oikeastaan voinut tehdä?

»Niin», — ajattelin, — »eihän asia tosiaankaan liikuta minua, riisun

marsalkkanauhani ja lähden kotiini, _sitten kun se alkaa_». Muistan

hyvin todellakin sanoneeni itsekseni »sitten kun se alkaa».

Mutta oli sittenkin mentävä kuuntelemaan Karmazinovia. Katsahdettuani

vielä kerran kulissien takana ympärilleni huomasin, että siellä

liikuskeli jokseenkin paljon aivan asiatonta väkeä, vieläpä naisiakin.

Toiset tulivat ja toiset menivät. Tämä kulissien takainen osa oli

vain hyvin kapea käytävä, jonka ylt’yleensä ulottuva esirippu erotti

yleisöstä ja joka yhtyi käytävän välityksellä toisiin huoneisiin.

Täällä kaikki esiintyjät odottelivat vuoroaan. Eniten minua

hämmästytti tänä hetkenä esitelmöitsijä, jonka oli määrä esiintyä

Stepan Trofimovitšin jälkeen. Tämäkin oli jonkinmoinen professori (en

kuitenkaan tiedä, kuka hän oikeastaan oli), joka oli vapaaehtoisesti

poistunut jostakin oppilaitoksesta erään ylioppilaskahakan vuoksi ja

joka oli poikennut kaupunkiimme vasta noin muutamia päiviä sitten.

Hänet oli myös esitelty Julija Mihailovnalle, ja tämä oli ottanut

hänet vastaan hyvin ihastuneesta Tiedän nyt, että hän oli ollut Julija

Mihailovnan luona vain yhtenä ainoana iltana ennen esitelmätilaisuutta,

oli vaiennut koko illan, hymyillyt kaksimielisesti sukkeluuksille ja

koko seuran sävylle, seuran, joka ympäröi Julija Mihailovnaa, ja hänen

korska sekä samalla helposti säikkyvä ja loukkaantuva olentonsa oli

tehnyt kaikkiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Julija Mihailovna

itse oli saanut hänet houkutelluksi esitelmöimään. Nyt hän asteli

nurkasta toiseen ja höpisi itsekseen, kuten Stepan Trofimovitškin,

mutta tuijotti vain maahan eikä peiliin. Hymyilytapoja hän ei myöskään

yrittänyt harjoitella, vaikka hymähtelikin hyvin usein ja rehevästi.

Oli itsestään selvää, että häntäkään ei voinut nyt puhutella. Hän oli

pienikokoinen, näöltään noin neljänkymmenen vanha, kaljupäinen, hänen

partansa oli harmahtava ja hänen pukunsa moitteeton. Mutta huvittavinta

oli, että hän joka kerran kääntyessään kohotti aina ilmaan oikean

nyrkkinsä, pyöritteli sitä hetken päänsä yllä ja laski sen taas alas,

aivan kuin olisi lyönyt maahan jonkun vastustajansa. Tämän tempun hän

toisti aina hetken kuluttua. Tämä vaikutti minuun oudosti. Kiiruhdin

mitä pikimmin kuuntelemaan Karmazinovia.