I.

Juhla vietettiin huolimatta kaikista niistä väärinkäsityksistä, joita

špigulinilaisten päivä oli aiheuttanut. Luulenpa melkein, että vaikka

Lembke olisi sinä samana yönä kuollut, niin sittenkin tuo juhla

olisi pidetty aamulla, — niin paljon jotakin aivan erikoista Julija

Mihailovna oli siihen kytkenyt. Voi, aivan viime hetkeen saakka hän

oli kuin sokeudella lyöty eikä vähääkään ymmärtänyt seurapiirimme

mielialaa. Oikeastaan ei kukaan uskonut, että juhlapäivä sujuisi ilman

joitakin suuren suuria häiriöitä, ilman jotakin selvittävää »tapausta»,

kuten muutamat ennustivat jo edeltäkäsin mielihyvästä hykerrellen.

Monet tosin koettivat esiintyä otsa rypyssä ja ylen tärkeän näköisinä,

mutta, yleensä puhuen, venäläisiähän ei mikään saata niin hyvälle

tuulelle kuin yleisestä skandaalista johtuva sekasorto. Meillä oli

tosin syytä odottaa jotakin vakavampaakin, eikä se johtunut pelkästään

häväistysjutun janosta: ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, jotakin

toivottoman pahaaennustavaa. Näytti siltä, että kaikki, koko elämä,

ikävystytti kauheasti. Syntyi jonkinlaista yleistä, epämääräistä

kyynillisyyttä, jota yritettiin ylläpitää väkisin, aivan kuin tahallaan

olisi tahdottu pingoittaa sitä äärimmilleen. Vain naiset tiesivät, mitä

tekivät, ja hekin vain sikäli, mikäli oli kysymys eräästä asiasta,

nimittäin auttamattomasta vihamielisyydestä Julija Mihailovnaa kohtaan.

Tässä kohdin kaikki naisten johtamat suunnat yhtyivät. Ja tämä raukka

itse ei sitä vähääkään aavistanut. Aivan viime hetkeen saakka hän oli

täysin varma siitä, että hän oli »suosion ympäröimä» ja että häntä

kohtaan oltiin yhä vielä »fanaattisen vilpittömiä».

Mainitsin jo siitä, että meille oli saapunut jos jonkinlaista väkeä.

Epäröimisen sekavina aikoina sekä siirryttäessä ajanjaksosta toiseen

kaikkialle ilmestyy aina eräänlaisia ihmistyyppejä. En puhu nyt

niistä niin sanotuista »ensirivin miehistä», jotka aina koettavat

pyrkiä muita edelle (se on heidän päähuolensa) ja joilla aina on mitä

typerin, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä päämäärä. En puhu

niistä, vaan ainoastaan ihmishylkiöistä. Kaikkina liikehtimisten

aikakausina kohoaa pinnalle tämä hylkiöjoukko, jollainen on olemassa

jokaisessa yhteiskunnassa, eikä sillä ole minkäänlaista päämäärää,

ei edes ajatuksen hiventä. Se on vain puuhailevinaan kaikesta

voimastaan ja ilmaisevinaan rauhattomuutta sekä kärsimättömyyttä.

Tämä hylkiöjoukko joutuu kuitenkin melkein aina aivan tietämättään

juuri niiden samaisten »ensirivin miesten», pienen valiojoukon

ohjattavaksi, sen joukon, joka toimii päämäärästään tietoisena

ja ohjailee roskaväkeä mielensä mukaan, jollei se itse myös ole

kokoonpantu aivan tylsämielisistä, mikä ei suinkaan ole harvinaista.

Meilläkin väitetään nyt, kun kaikki on ohi, että Pjotr Stepanovitšia

johti Internationalepahainen, Pjotr Stepanovitš taas johti Julija

Mihailovnaa, ja tämä taas hänen käskystänsä koko muuta roskaväkeä.

Meidän kaikkein edustavin järkimiehemme ihmettelevät nyt suorastaan

itseänsä: mitenkä he saattoivatkin noin hölmistyä? Millaista tämä

sekasorron aika oikein oli ja mistä ja mihin silloin oikeastaan

oltiin siirtymässä? — Sitä en tiedä minä, ja tuskin sitä tietänee

kukaan muukaan, — niin luulen, — jos sitä ehkä eivät tietäisi jotkut

aivan syrjäiset henkilöt. Ja kuitenkin mitä mitättömimmät pikkusielut

saivat yht'äkkiä ylivallan, alkoivat äänekkäästi arvostella kaikkea

pyhää, vaikka eivät aikaisemmin uskaltaneet edes suutansa avata,

ja »ensirivin miehet» taas, jotka tähän saakka olivat onnellisesti

kyenneet pitämään itseänsä etunenässä, olivat nyt vaiti ja alkoivat

kuunnella näitä toisia. Olipa sellaisiakin, jotka mitä häpeällisimmin

vain nauraa hihittivät myötämielisesti. Niitä oli jonkinlaisia

Ljamšineita, Teljatnikoveja, Tentetnikov-tilanomistajia, räkänokkaisia

Radištšev-kotikasvatteja, surumielisesti, mutta röyhkeästi hymyileviä

juutalaispahaisia, ääneen hohottajia, kaupunkiimme poikenneita

matkailijoita, pääkaupunkilaissuuntaisia runoilijoita, joilla vastoin

yleistä suuntaa ja vastoin omaa kykyänsä oli lammasnahkaturkit

yllä ja rasvanahkasaappaat jaloissa, majureita ja everstejä, jotka

kevytmielisesti pilkkasivat omaa kutsumustansa ja olivat valmiit

viipymättä, yhden ainoan ruplan vuoksi, jättämään miekkansa ja

livahtamaan jonnekin rautatienkirjureiksi; kenraaleja, joista oli

tullut asianajajia, kehittyneitä sovittajia [tarkoitetaan lakimiehiä,

joita käytettiin sovittajina talonpoikain ja tilanomistajien välisissä

riidoissa. Suom. huom.], kehityskykyisiä pikkukauppiaita, lukemattomia

seminaarilaisia, naisia, jotka harrastivat naiskysymystä, — miten

kaikki nämä saattoivatkin meillä yht'äkkiä nousta pinnalle? Ja minkä

pinnalle? — Klubin, arvossapidettyjen virkamiesten, puujalkakenraalien,

järkähtämättömän ankaran ja luotaantorjuvan naisseurapiirimme

yläpuolelle. Koska itse Varvara Petrovnakin aina siihen asti, jolloin

tapahtui tuo hänen poikaansa koskeva katastrofi, oli melkeinpä

juoksutytön asemassa tuon roskaväen keskellä, niin eikö meidän muille

minervoillemme silloin oikeastaan voi jo antaa kokonaan anteeksi tuota

heidän silloista typeröitymistään. Nyt jälkeenpäin, kuten jo sanoin,

syytetään kaikesta Internationale-pahaista.

Tämä ajatus juurtui niin syvälle, että tapahtuman johdosta

paikkakunnalle saapuneille vieraillekin se esitettiin tässä

valossa. Aivan äsken tuli muudan neuvosmies Kubrikovkin, joka on jo

kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen ja jolla on kaulassa kannettava

Stanislavin kunniamerkki, ja ilmoitti aivan vakavissaan olleensa

epäilemättä ainakin kolmisen kuukautta Internationale-pahaisen

vaikutuksen alaisena. Mutta kun — tosin kaikin puolin kunnioittavasti

suhtautuen hänen korkeaan ikäänsä sekä hänen ansioihinsa — pyydettiin

häntä selittämään hieman tarkemmin, niin hän, vaikka ei voinutkaan

esittää mitään muita todisteita, kuin että hän »kaikilla vaistoillaan

oli sen tuntenut», kuitenkin pysyi lujasti siinä, mitä oli ilmaissut,

niin ettei katsottu voitavan kuulustella häntä enää sen enempää.

Toistan vielä kerran! Oli meillä sentään pienehkö ryhmä hieman

varovaisempiakin, jotka jo aivan alussa erottautuivat muista ja

sulkeutuivat lukkojen taakse. Mutta voiko mikään lukko pitää luonnon

lakeja vastaan? Mitä varovaisimmissakin perheissä sattuu kasvamaan

nuoria neitoja, joille on välttämätöntä päästä joskus hieman

karkeloimaan. Eikä näidenkään perheiden siis auttanut muu kuin merkitä

nimensä kotiopettajatar-listalle. Tanssiaisista piti tulla loistavat,

vertaansa vailla olevat. Kerrottiin suorastaan meitä: mainittiin meille

poikenneista lornjeteilla leikittelevistä ruhtinaista, kymmenestä juhla

airuesta, jotka kaikki olivat nuoria teikareita ja joiden vasen olka

oli oleva nauhan peitossa; puhuttiin pietarilaisista johtomiehistä,

siitä, että Karmazinov oli, saadakseen keräyksen tuottamaan

enemmän, lupautunut esittämään »Merci'nsä» meidän kuvernementtimme

kotiopettajattaren puvussa, puhuttiin siitä, että esitetään

»kirjallisuuden kadrilli» pukutanssiesityksenä ja että jokaisen puvun

tulee esittää jotakin määrättyä kirjallisuussuuntaa. Lopuksi oli

karkeloiva myös jonkinlainen »rehellinen venäläinen ajatus», — jonka

piti olla todella uutuus. Saattoiko mitenkään olla ottamatta osaa

sellaiseen? Kaikki merkitsivät tietenkin nimensä osanottolistalle.

Riivaajat 3/3 · 第 9 / 44 题