Juhla vietettiin huolimatta kaikista niistä väärinkäsityksistä, joita
špigulinilaisten päivä oli aiheuttanut. Luulenpa melkein, että vaikka
Lembke olisi sinä samana yönä kuollut, niin sittenkin tuo juhla
olisi pidetty aamulla, — niin paljon jotakin aivan erikoista Julija
Mihailovna oli siihen kytkenyt. Voi, aivan viime hetkeen saakka hän
oli kuin sokeudella lyöty eikä vähääkään ymmärtänyt seurapiirimme
mielialaa. Oikeastaan ei kukaan uskonut, että juhlapäivä sujuisi ilman
joitakin suuren suuria häiriöitä, ilman jotakin selvittävää »tapausta»,
kuten muutamat ennustivat jo edeltäkäsin mielihyvästä hykerrellen.
Monet tosin koettivat esiintyä otsa rypyssä ja ylen tärkeän näköisinä,
mutta, yleensä puhuen, venäläisiähän ei mikään saata niin hyvälle
tuulelle kuin yleisestä skandaalista johtuva sekasorto. Meillä oli
tosin syytä odottaa jotakin vakavampaakin, eikä se johtunut pelkästään
häväistysjutun janosta: ilmassa oli jotakin hermostuttavaa, jotakin
toivottoman pahaaennustavaa. Näytti siltä, että kaikki, koko elämä,
ikävystytti kauheasti. Syntyi jonkinlaista yleistä, epämääräistä
kyynillisyyttä, jota yritettiin ylläpitää väkisin, aivan kuin tahallaan
olisi tahdottu pingoittaa sitä äärimmilleen. Vain naiset tiesivät, mitä
tekivät, ja hekin vain sikäli, mikäli oli kysymys eräästä asiasta,
nimittäin auttamattomasta vihamielisyydestä Julija Mihailovnaa kohtaan.
Tässä kohdin kaikki naisten johtamat suunnat yhtyivät. Ja tämä raukka
itse ei sitä vähääkään aavistanut. Aivan viime hetkeen saakka hän oli
täysin varma siitä, että hän oli »suosion ympäröimä» ja että häntä
kohtaan oltiin yhä vielä »fanaattisen vilpittömiä».
Mainitsin jo siitä, että meille oli saapunut jos jonkinlaista väkeä.
Epäröimisen sekavina aikoina sekä siirryttäessä ajanjaksosta toiseen
kaikkialle ilmestyy aina eräänlaisia ihmistyyppejä. En puhu nyt
niistä niin sanotuista »ensirivin miehistä», jotka aina koettavat
pyrkiä muita edelle (se on heidän päähuolensa) ja joilla aina on mitä
typerin, mutta kuitenkin enemmän tai vähemmän selvä päämäärä. En puhu
niistä, vaan ainoastaan ihmishylkiöistä. Kaikkina liikehtimisten
aikakausina kohoaa pinnalle tämä hylkiöjoukko, jollainen on olemassa
jokaisessa yhteiskunnassa, eikä sillä ole minkäänlaista päämäärää,
ei edes ajatuksen hiventä. Se on vain puuhailevinaan kaikesta
voimastaan ja ilmaisevinaan rauhattomuutta sekä kärsimättömyyttä.
Tämä hylkiöjoukko joutuu kuitenkin melkein aina aivan tietämättään
juuri niiden samaisten »ensirivin miesten», pienen valiojoukon
ohjattavaksi, sen joukon, joka toimii päämäärästään tietoisena
ja ohjailee roskaväkeä mielensä mukaan, jollei se itse myös ole
kokoonpantu aivan tylsämielisistä, mikä ei suinkaan ole harvinaista.
Meilläkin väitetään nyt, kun kaikki on ohi, että Pjotr Stepanovitšia
johti Internationalepahainen, Pjotr Stepanovitš taas johti Julija
Mihailovnaa, ja tämä taas hänen käskystänsä koko muuta roskaväkeä.
Meidän kaikkein edustavin järkimiehemme ihmettelevät nyt suorastaan
itseänsä: mitenkä he saattoivatkin noin hölmistyä? Millaista tämä
sekasorron aika oikein oli ja mistä ja mihin silloin oikeastaan
oltiin siirtymässä? — Sitä en tiedä minä, ja tuskin sitä tietänee
kukaan muukaan, — niin luulen, — jos sitä ehkä eivät tietäisi jotkut
aivan syrjäiset henkilöt. Ja kuitenkin mitä mitättömimmät pikkusielut
saivat yht'äkkiä ylivallan, alkoivat äänekkäästi arvostella kaikkea
pyhää, vaikka eivät aikaisemmin uskaltaneet edes suutansa avata,
ja »ensirivin miehet» taas, jotka tähän saakka olivat onnellisesti
kyenneet pitämään itseänsä etunenässä, olivat nyt vaiti ja alkoivat
kuunnella näitä toisia. Olipa sellaisiakin, jotka mitä häpeällisimmin
vain nauraa hihittivät myötämielisesti. Niitä oli jonkinlaisia
Ljamšineita, Teljatnikoveja, Tentetnikov-tilanomistajia, räkänokkaisia
Radištšev-kotikasvatteja, surumielisesti, mutta röyhkeästi hymyileviä
juutalaispahaisia, ääneen hohottajia, kaupunkiimme poikenneita
matkailijoita, pääkaupunkilaissuuntaisia runoilijoita, joilla vastoin
yleistä suuntaa ja vastoin omaa kykyänsä oli lammasnahkaturkit
yllä ja rasvanahkasaappaat jaloissa, majureita ja everstejä, jotka
kevytmielisesti pilkkasivat omaa kutsumustansa ja olivat valmiit
viipymättä, yhden ainoan ruplan vuoksi, jättämään miekkansa ja
livahtamaan jonnekin rautatienkirjureiksi; kenraaleja, joista oli
tullut asianajajia, kehittyneitä sovittajia [tarkoitetaan lakimiehiä,
joita käytettiin sovittajina talonpoikain ja tilanomistajien välisissä
riidoissa. Suom. huom.], kehityskykyisiä pikkukauppiaita, lukemattomia
seminaarilaisia, naisia, jotka harrastivat naiskysymystä, — miten
kaikki nämä saattoivatkin meillä yht'äkkiä nousta pinnalle? Ja minkä
pinnalle? — Klubin, arvossapidettyjen virkamiesten, puujalkakenraalien,
järkähtämättömän ankaran ja luotaantorjuvan naisseurapiirimme
yläpuolelle. Koska itse Varvara Petrovnakin aina siihen asti, jolloin
tapahtui tuo hänen poikaansa koskeva katastrofi, oli melkeinpä
juoksutytön asemassa tuon roskaväen keskellä, niin eikö meidän muille
minervoillemme silloin oikeastaan voi jo antaa kokonaan anteeksi tuota
heidän silloista typeröitymistään. Nyt jälkeenpäin, kuten jo sanoin,
syytetään kaikesta Internationale-pahaista.
Tämä ajatus juurtui niin syvälle, että tapahtuman johdosta
paikkakunnalle saapuneille vieraillekin se esitettiin tässä
valossa. Aivan äsken tuli muudan neuvosmies Kubrikovkin, joka on jo
kuudenkymmenenkahden vuoden ikäinen ja jolla on kaulassa kannettava
Stanislavin kunniamerkki, ja ilmoitti aivan vakavissaan olleensa
epäilemättä ainakin kolmisen kuukautta Internationale-pahaisen
vaikutuksen alaisena. Mutta kun — tosin kaikin puolin kunnioittavasti
suhtautuen hänen korkeaan ikäänsä sekä hänen ansioihinsa — pyydettiin
häntä selittämään hieman tarkemmin, niin hän, vaikka ei voinutkaan
esittää mitään muita todisteita, kuin että hän »kaikilla vaistoillaan
oli sen tuntenut», kuitenkin pysyi lujasti siinä, mitä oli ilmaissut,
niin ettei katsottu voitavan kuulustella häntä enää sen enempää.
Toistan vielä kerran! Oli meillä sentään pienehkö ryhmä hieman
varovaisempiakin, jotka jo aivan alussa erottautuivat muista ja
sulkeutuivat lukkojen taakse. Mutta voiko mikään lukko pitää luonnon
lakeja vastaan? Mitä varovaisimmissakin perheissä sattuu kasvamaan
nuoria neitoja, joille on välttämätöntä päästä joskus hieman
karkeloimaan. Eikä näidenkään perheiden siis auttanut muu kuin merkitä
nimensä kotiopettajatar-listalle. Tanssiaisista piti tulla loistavat,
vertaansa vailla olevat. Kerrottiin suorastaan meitä: mainittiin meille
poikenneista lornjeteilla leikittelevistä ruhtinaista, kymmenestä juhla
airuesta, jotka kaikki olivat nuoria teikareita ja joiden vasen olka
oli oleva nauhan peitossa; puhuttiin pietarilaisista johtomiehistä,
siitä, että Karmazinov oli, saadakseen keräyksen tuottamaan
enemmän, lupautunut esittämään »Merci'nsä» meidän kuvernementtimme
kotiopettajattaren puvussa, puhuttiin siitä, että esitetään
»kirjallisuuden kadrilli» pukutanssiesityksenä ja että jokaisen puvun
tulee esittää jotakin määrättyä kirjallisuussuuntaa. Lopuksi oli
karkeloiva myös jonkinlainen »rehellinen venäläinen ajatus», — jonka
piti olla todella uutuus. Saattoiko mitenkään olla ottamatta osaa
sellaiseen? Kaikki merkitsivät tietenkin nimensä osanottolistalle.