(Hervegh).
Jos kuolisin kun ilta kultineen,
Ja niinkun päivä loppu-koitollansa --
Suloa voi näin vaipua uneen! --
Syliin ijäisyyden vajoisin kanssa!
Jos kuolisin kun tähti taivahan,
Heloittain hohtavilla loistehilla;
Niin tyyneen toivoisinki hukkuvan
Sinertävillä taivahan selillä.
Jos kuolisin kun tuoksu kukkien,
Hajahtaen povesta ruusukaisen
Kohottimilla kukka-ilmojen
Uhriksi alttarille Taivahaisen.
Jos kuolisin kun kaste laaksossa,
Jos aamuliekit lemmitellä saisi,
Woi, jos kun häntä päivä polttava
Kyllästynyttä sieluani joisi!
Jos kuolisin kun ääni taukoaa
Kielillä kaikuvilla kanteloisen,
Ku tuskin vasken vallasta vapaa
Rintahan haihtuu soittajan iloisen.
Et kuolla saa kun ilta kultineen.
Et huku tyyneen tähtien tavalla.
Et vaivu niinkun kukkanen uneen.
Sula ei sielukkana palavana.
Sä kuolet kyllä, tuikki tummahan,
Mut murhe murtaa voimasi esinnä.
Sulosti nukkunevi luonto vaan,
Rikkoihin riutuminen ihmisrinnan!
1856.
Elo on haamu haihtuvainen.
(Thomas Moore).
Elo on haamu haihtuvainen,
Ilomme hymy-huulillaan.
Ja kaihon itku katkerainen
On valhe kai kavaltavainen --
Totinen ompi taivas vaan.
Jos kirkas kunnia-loistehemme,
Pian sen pilvet peittävi;
Ja kasvoin hohto, riemut lemmen,
Ah, kukkasiksi haudallemme --
Ijäit vaan taivas loistavi.
Näin aallot meidät lainoaapi,
Katoomme tuiki tummahan;
Ja joskin ilma leimahtaapi.
Se synkän seudun kirkastaapi --
Lepoo on taivahassa vaan!
1855.
Neidon tunnustus.
(Käännös Saksasta).
Ihana oli iltanen,
Me käyskelimme niityllä;
Jo päivä kerran viimeisen
Myhäili maille mennessä. --
Lehossa linnut lauleli
Ja ilmassa viserteli --
Ja kukkaisjoukko nurmessa
Hajullaan täytti ilmoa.
Mun mielein olj juhlallinen
Ja kuitenkin iloissahan; --
Mä silloin oisin tahtonut
Halailla kaiken mailman! --
Me haastelimme ahkeraan;
Mitä -- en muista ollenkaan!
Hän astui aina vieressäin
Ja katseli mun silmiäin.
Mä kerran vilkahdin häneen --
En tiedä miksikä sen tein --
Hän kättäin kaapas äkkiään
Ja suuta suihkas huulillein!
Ja min' en vastustellutkaan
Mä hälle suuta annoin vaan!
Ja viel' en oikein tajua
Mi mielehein lie juohtuna!
Sen tiedän varmaan kuitenkin
Pahaa ei ollut mielessäin!
Sen tehtyä kuin ennenkin
Olj puhdas tunto syömessäin! --
Ois toinen tiellein sattunut
Sitäkin oisin suudellut --
Waan -- jos ois tullut toinen mies --
Tok' en ois tehnytkään ken ties!
1859.
Unelma.
Kerta seisoin, niin näin unta,
Meren reunal vieraas maas;
Etääl siinti koti-ranta,
Sinne mielin tulla taas.
Mutta uni, joka ensin
Wei mun maastain, immestäin,
Hänen siivillänsä lensin
Jälleen koti-maahan päin.
Siirsin mielel intovalla
Pojes Suomeen ihanaan,
Siirsin vinhast pilvein alla.
Siks kuin löysin kunnasmaan.
Tuima tuuli pilvet poisti
Kaunis päivä paisto taas;
Wuori loisti, viita loisti,
Koski pauhas koti-maas.
Impein eteheeni väikky:
Silmä iski salamoi,
Kiharien yössä läikky
Otsa niinkuin aamun koi.
Ihastelin otsan aamuu,
Mesi-huulii suutelin.
Suutelinko taivon haamuu?
Hekumasta heräsin.
Kaunisnummella.
Tapauksen tahdon kertoo, vaikk'ei juuri
Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.
Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat
Humisivat ympärillä, päivän loimo
Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit
Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal. --
Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
Puitten välis, lapsi ihastelee;
Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää
Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää
Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.
Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,
Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal
Illan himeydes ympär Kaunisnummee.
Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni
Säikäyksest lankes. Waitina hän juoksi
Kanervaista maata myöden: poski poltti,
Weri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun märsky,
Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa. --
Wimmasta hän pyörtyy, mutta äitin-lempi
Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi
Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen. --
Mutta koska illan hymyilevä lamppu
Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä
Kummastuneena ja sydämmessä pelko.
Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,
Astelikin ahkerasti, mut joutui aina
Samaan paikkaan, josta vasta lähti.
Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;
Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.
Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,
Kääri hänen helmohins ja ilons
Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks. --
Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,
Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi
Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,
Jossa valkeni jo päivä, sillä pian
Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.
Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas; --
Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
Hieno niinkuin louna-tuuli,
Joka, tultuansa yli vilja-pellon,
Lähenevi meitä viherjäisel niitul.
Suvilaulu.
Oisin pääskynä mä piennä,
Suvilintuna suloisna
Lenteleisin, liitteleisin,
Suomehen suhauttaisin.
Sitte sinne saatuani,
Perillenpä päästyäni
Ilmassa ilotteleisin,
Räystähällä riemuitseisin,
Kesän kaunihin tuloa,
Tuloo armahan auringon.
Waan jos itkevän näkisin,
Huolellisen huomaitseisin,
Hälle mä viserteleisin:
Mitäs itket ihmisparka,
Murhehdit Sä Mannun lapsi --
Kohtalosiko kovuutta?
Sydämeskö sulatuutta?
Katso luonnon kauneutta,
Ihanuutta ilman kaiken:
Suot jo läikkyvi sulana,
Järvet jäiden kahlehitta,
Nietos nurmelta katoopi,
Häviääpi maasta hanki
Päivyen taas paistaessa
Ahavan puhaltaessa;
Korpi kukkia on täynnä,
Puiden latvat lintusia;
Kukat ne hajuelevat,
Lintusetpa laulelevat:
Iloitkaamme, riemuitkaamme,
Laulakaamme, kiittäkäämme!
Suven meille Luoja saattoi
Jumalamme joudutteli!
Ellös itke ihmisparka
Murhehdi Sä Mannun lapsi
Hänpä joka suven saattoi
Näille pohjanki perille,
Joka kaikki suot sulatti,
Pani järvet aaltomahan,
Kukat pienet kukkimahan,
Lintusetki laulamahan
Suven saattavi Sullenkin,
Kesän kerran kerittävi.
Sielus nietokset sulattaa
Lempensä lämmittämällä,
Huoles hattarat hajottaa
Henkensä puhaltamalla!
1855.
Iltaselle.
Joudu ilta kaunis,
Tyynen meille tuo!
Lopun päivätöille
Lepoo, rauhaa suo!
Asettele aallot
Lammin läikkyvän,
Ett' taas kuvastaisi
Saaren viherjän!
Lampi läikkyväinen
Mielein myöskin on,
Päivän hälinässä
Raukka rauhaton.
Waan kun joudut ilta,
Häly viihtyvi,
Näen ainoasti
Kuvan kultani.
1860.
Onneton.
Päiväpaisteell' astuissani
Warjo vieress' astuvi,
Ei se musta, pimeäinen
Luovu koskaan luotani.
Josko poies paennenki
Iloisien joukkohon,
Suru sielläki sydäntäni
Puree, kalvaa ponneton.
Tulis yö ja auringoisen
Tulet tuimat sammuttais,
Warjo synkkä vierestäni
Silloin kohta katoais.
Tulis Tuoni toivottuni
Weisi rauhan majoihin,
Nukkuessain nurmen alla
Nukkuis musta murhekin.
1860.
Italian herääminen.
Kah kuin Etnan kupehessa
Kukat, ruohot rehottaa;
Työmies viinatarhasessa
Pelvotonna rallattaa. --
Kivisissä
Kahlehissa
Tuli nukkuu vankina.
Raskaan kiviriippans alla
Ehkä on jo sammunut. --
Ei! -- se miellä vihasalla
Pohjaan vaan on painunut.
Siinä riehuu,
Kuohuu, kiehuu,
Keittää julmaa kostoa.
Kah -- jo vuori puhkeaavi --
Päiväks muuttuu musta yö, --
Tulipatsas kohoaavi,
Pilviin leimahellen lyö, --
Kallioita,
Lohkareita
Ilmaan lentää, sinkoilee.
Kuule maasta jyrinätä! --
Manner vahva vapisee; --
Meri säikähtäen tätä
Paikoiltansa pakenee. --
Wiinatarhat,
Pellot parhaat
Laava peittää laineillaan.
Jalot näin Italjalaiset,
Unestanne havatkaa!
Ikeet raskaat saksalaiset
Poies päältä survaiskaa! --
Ruoskinensa,
Kahleinensa,
Kah, jo peikot pakenee!
"Terve joukkoon vapahien ihana Italia!"
Näinpä nyt iloitsevien
Weljein kaikuu rinnasta.
Riemu raikkuu
Huuto kaikuu:
"Eläköön Italia!"
1860.
Juomalaulu.
(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag).
Maljane, veikkoset, täytelkää!
Suonissam veren kuohuvi kosket,
Nuoruus viel' punastuttavi posket;
Nuoruun olkohon maljame tää!
Mietteet murheiset
Poies haihtukoon;
Tuskat turhaset
Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon!
Ensimaljame nuoruus saa!
Sen maljamme nuoruus saa!
Hurraa!
Toinenpa maljame armahan on!
Mit' olis nuoruus rakkaudetta?
Niin olis kuin kevät kukkahisetta,
Kolkkoinen, iloton, suloton!
Autuus taivahass'
Lempi on sula vaan.
Maass' jo autuas
Oon kun katsoa kultani silmihin saan.
Toisen maljame armas saa!
Sen maljame armas saa!
Hurraa!
Kannun pohja jo pilkkoittaa.
Wiimisen kerran täytän mä maljain.
Tehkä se myös: päin juokame paljain!
Maljan viimisen saa kotimaa!
Huokaus viiminen
Suomen olkohon!
Suomen etehen
Wiimeiseen pisaraan veri vuotakohon!
Maljan viimisen saa kotimaa!
Weren viimisen Suomenmaa!
Hurraa!
1860.
Sydämelle.
Sydän, sydän saastahinen,
Kuinka tohditkaan Sa kurja
Pyhää impee ihaellen
Toivoin tykyttää?
Katso, silmäns aurinkohon
Tomun laps kun tohtii luoda,
Puhtahasta kirkkauusta
Silmät sokeentuu!
Kerran ainoon vaan mun anna
Häntä nähdä, ihaella!
Sokeentuu kun siitä silmäin,
Muut' ei nää kuin häntä vaan!
1860.
Soittoa kuullessa.
Kai'u, kai'u kaunis ääni,
Sävel soi'os suloinen!
Soidessasi mielen myrsky
Rauhaan viihtyvi;
Sydämessä huima hyrsky
Aaltoin tyyntyvi.
Kai'u, kai'u kaunis ääni,
Sävel soi'os suloinen!
Ketoa kuin kuivuvaista
Kaste kostuttaa,
Niinpä rintaa rintuvaista
Soittos virvoittaa.
Kai'u, kai'u kaunis ääni,
Sävel soi'os suloinen!
Kukat toivon kuihtunehet
Tointuu tuoksuumaan;
Syämen linnut paennehet
Taas saa laulamaan.
Kai'u, kai'u kaunis ääni,
Sävel soi'os suloinen!
1860.
Torpan tyttö.
(Runedergin mukaan).
Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta,
Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta;
Wäsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi,
Se työnsä tehnyt riemulla kotiinsa kulkevi.
Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna,
Wihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna.
Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi,
Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.
Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhannunna,
Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna.
Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen
Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.
Jotakin etsi silmänsä -- mi lienee miel'-alansa?
Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa;
Niin vaiti mutta valppaana hän istui innossaan,
Kuin sydämensä sykkivää ois saanut kuulemaan.
Waan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmällänsä
Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä,
Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä,
Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.
Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi,
Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi,
Walittamatta otsansa kätehen vaipuvaan,
Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.
"Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista,
Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä!
Hän, jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt,
Elossa on, sua muisti hän ja elää sentä nyt".
"Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut,
Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kartaellut.
Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtona,
Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia".
Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista,
Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.
Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttääpäin,
Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.
Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa,
Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa:
"Wiel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi,
Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"
Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä,
Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä;
Mut kylmä tervehtiissä käs kuin yön on tuulonen,
Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.
"Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi,
Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni.
Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli,
Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki".
"Kun joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen
Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen.
Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein,
Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein".
"Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista,
Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä.
Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa,
Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä".
1860.
Suomen nykyisemmästä kansarunollisuudesta.
(Luvento pidetty Toukokuun 19 p:nä 1860 ylioppilas-huoneen hyödyksi).
Näin haastaa vanha tarina: Luoja maailman alussa kutsui ihmiset kokoon,
antaaksensa jokaiselle osan siitä, mitä heidän hyödyksi oli luonut.
Kaikki muut joutuivat jaolle; mutta runoniekka salossa kävellen ja
hyräellen, ei muistanutkaan määrä-aikahan tulla. Kun vihdoin hänkin
paikalle saapui, oli jo kaikki jaeltu mitä maassa, vedessä sekä
taivaalla löytyi, ja hänen osakseen ei ollut enää jälellä mitään. Mutta
Luojan oli häntä sääli. Maallista hyvää ei hänelle enää tainnut antaa,
antoipa unelmien maailman. Siinä runoniekka nytkin, maassa köyhänä ja
osattomana ollen, kuninkaana hallitsee; siinä on hänelle kaikki mitä
mielensä haluaa.
Samantapainen on Suomen kansankin elämän satu. Yksinäisissä saloissa
yleten, leikitellen korpijärvein lainehilla, siitä kasvoi unennäkijä,
pilvenkulkija. Mielensä oli jo alusta asti enemmän taipuva ajatteluun
ja runoelmin kuin tekoon ja maallisiin vehkeisin. Tämä jo näkyy
Kalevalanki runoista, jotka Suomalaisten sankari-aikaa kuvaelevat. Koko
kuvauksen pohjana (fond) on niissä kyllä kansallinen aine, Kalevalan
taistelu pimeätä Pohjolaa vastaan; mutta kuitenkin kuvaelee runo
perheellistä elämää ja luonnon kauneutta mieleisemmin ja runsaammilla,
loistavammilla värillä kuin itseä sotaa, tappelua. -- Onpa vielä
toinenki seikka huomattava. Kalevalan sankarit urhotöitään eivät tee
ruumiin voimalla, harvoin torjuvat vihollista miekalla; useimmiten,
ainakin silloin kun ei ruumiin voimat vältä, ponnistavat hengen neroa.
Sanalla, laululla, loihdulla pakottavat luonnon voimat palvelukseensa
ja sortavat vihollisensa maahan. -- Mikä eroitus kun tähän vertaamme
Skandinavian sankarien sotasaa, retkihin tekohon palavaa mieltä; heillä
on käsi, miekka, tappara kaikkena; hengen voimia tuskin mainitaan.
Tämmöisiä olivat Suomalaiset jo luonteeltaan, ja historialliset
tapaukset työntivät heidän mieltään yhä edemmä sitä latua myöten, jolle
se jo alusta oli poikennut. Perimäisessä Pohjassa viljelyksen
rajavartiana taistellen kolkkoa ja kovaa luontoa vastaan, ei ollut
Suomalainen vielä kerinnyt saada valtiollista tilaansa oikein
perustetuksi ja vakuutetuksi, kun väkevämmät, virkummat naapurinsa
hänen kukistivat allensa. Siitä päivin on Suomen kansa ainoasti toisen
palvelijana, toisen aseena ollut osallinen maailman tapauksissa. Ja
omanki valtiollisen tilansa järestämisessä on hänellä vasta
viime-aikoina ollut sanan sijaa. Koko elämänsä sulettiin yksityis- ja
perhe-elämän ahtaisin rajoihin. -- Mutta jokaisessa turmeltumattomassa
ihmis- sekä kansasydämessä palaa sammumaton halu vapaasen työhön ja
avaraan vaikutukseen. Semmoisen työn alan on Suomen kansa hakenut ja
löytänyt runon kukkaiskedoilla ja opin viljavainioilla. Siinä se on
itselleen perustanut vallan, johon ei mikään valloittajan miekka ulotu;
siinä hänen nimensä loistaa valaisevana, lämmittäväisenä liekkinä,
josko elämänsä muuten mahtavien ja viisasten silmissä näyttäneekin
mitättömältä, hyödyttömältä. Suomen kanteleen säveleet tulevat
kaikumaan kuolematoinna, katoomatoinna, silloinkin kun viimeisen
soittajansa sormet Tuonen koprissa ovat rauvenneet. --
Onkos Suomalaiselle yleisölle tarvis luvetella Suomen runohengen
tuottehia?
Jalona ja vankkana kuin Suomen muinaiset korpikuuset ovat Kalevalan
runot vuosisatojen kuluessa kestäneet ilkeitä ilmoja, kestäneet
viluisia viimoja. -- Nälkä usein näännytteli Suomen lapsia, sota söi
Suomen urohot, vaan Suomen kansa ei kuitenkaan kuollut, ei kadonnut.
Uusia vesoja versoi ikivanhasta juuresta; veristä ja tuhkista virkeni
Suomen kansa uudestaan elämään ja sen kanssa säilyivät Kalevalan runot.
Nyt ovat ajat muuttuneet. Mitä ei pakkaset, ei nälkä, ei sota ole
kyenneet tekemään, sen tekee, sen on tehnyt uusi väkevämpi vihollinen.
Wiljelys ja sivistys leviävät päivä päivältä syvemmin Suomen saloihin;
kirves kaataa korven kuunikuisia honkia; uudet mietteet, uudet vehkeet
ajavat muinaisajan runoja kansan muistista. --
Muinoin muuttui joka tunne Suomalaisen sydämessä suloiseksi säveleksi;
ilon, murheen, lemmen ja kaipauksen äänet kaikuivat joka mökistä, joka
rinnasta ja sulivat yhteen yhteiseksi hyminäksi. Se oli Suomen
laulurunon kevät. Kantelettaressa säilyvät sen suloiset säveleet. --
Nyt on jo syksynsä tullut ja hajottanut, karkottanut laululaumat.
Muinainen laulurunokin on Suomenniemeltä katoamaisillaan. Ainoasti
maamme itäisillä rajoilla, johon ei nykyajan sivistys vielä ole
kerinnyt ja jossa laulurikasten Aunukselaisten ja Inkeriläisten
läheisyys sammuvaista liekkiä yhä uudelleen sytyttelee, se vielä
jotenkin elää.
Se kuitenkin olisi suuri erehdys, jos sentähden luulisimme laulun
kokonansa Suomesta kadonneen. Ainakin niissä seuduin maatamme, missä
Karjalaisia asuu, pannaan mielellään runopukuun kaikki mitä mieltä
liikuttaa. Oulusta Wiipuriin saakka on useimmissa pitäjissä runoniekka
jos ei useampiakin, jotka säädyltään ovat talonpoikia tahi
maakästyöläisiä ja kaupungeissa työmiehiä. Löytyy siellä täällä runoon
taipuvia naisiakin.
Siitäpä laulaa Makkonenkin:
"Yksin laulan, yksin soitan
Runoja jo ruostuneita,
Lauluja lakastuneita!"
Niinpä lauloi laulajamme,
Kuuluisa runon kutoja,
Wirrenseppä Wäinämöinen
Walitellen vaivojansa,
Yksinään yrittävänsä:
"Ei mua Suomi soitattele,
Omat lapset laulattele,
Miellytä nykyiset miehet!"
Waan ei vielä virret kaikki
Gottlunnin kodissa käyneet
Eikä kirjahan kerinneet.
Wiel' on lauluja Lapissa,
Karjalassa kanteleita,
Savossa runon sanoja.
Wiel' on vanhan Wäinämöisen
Laululuonto liikkehellä
Monen poikasen povessa,
Monen vaimon vartalossa.
Wiel' on soittoja somia,
Kanteleita kaunoisia
Monen neitosen näpissä,
Kaunokaisen kainalossa.
Rakkahalla rinnallansa,
Ihanalla innollansa
Laulelevi lempeästi,
Niinkuin alli aallon päässä,
Pensahassa pieni lintu,
Kansa suuri Suomen maassa.
Muinoin ei ollut runo yhden, vaan koko kansan tekemä; tekijän omituinen
mielenlaatu siinä harvoin ilmottihe, ja jokainen sitä laulaessa pani
omia lisään. Sentähden ei alkuperäisen tekijän nimestä huolittu eikä
sitä pantu mieleen. Näinhän runossakin lauletaan:
En tiedä tekijätäni,
Enkä varsin syntyäni!
Tuuli lienee taattonani,
Ahavainen äitinäni.
Nyt on toista. Runotyöhön ei enää jokainen kykenekään; runotaitoa
on vaan muutamilla. Ne joille se kallis lahja on suotu, pidetään
suuressa arvossa, ja heidän nimensä elää kansan muistissa. Tätä nimien
säilymistä auttaa sekin seikka, ettei runoja nyky-aikana ainoasti
muistin säilyttäväksi uskota, vaan tavallisesti leviävät kirjotettuna,
tai painettunakin. Itsetkin runosepät pitävät siitä lukua että heidän
nimensä mainioksi tulisi. He mielellään antavat runonsa painoon ja
muutamat ovat niin turhanaikuisia ja kunnianhimoisia, että esim.
muudan Taskinen (jota muuten ei juuri oikeaksi runoniekaksi voi
sanoakaan) on runonsa neljä erää lähettänyt Suomalaisen kirjallisuuden
seuralle; sillä kun ei niitä painoon viitsitty antaa, miesparka
taisi luulla äpärettensä eksyneen metsään. -- Onpa niitäkin jotka
runokerääjille ovat ominaan antaneet muiden parempain laulajain
käsialoja.
Tavallisesti runoniekat eivät ainoastaan ole runolahjoilla etevämmät
pitäjäläisiänsä, vaan myös opillakin. Raamatun, joka niin kauvan on
ollut Suomen rahvaan pian ainoana tietolähteenä, he tavallisesti
perinpohjin tuntevat. Sen tiedon lisäksi on viime-aikoina tullut, mitä
sanomalehdistä ja kirjoista ovat saaneet. Tällä opillaan he välistä
vähän kopeilevat ja mättävät sitä runoihinsa, arvelematta sopiikos
se siihen paikkaan vai ei. -- Mitä runoseppäin elämään tulee, niin
antavat valitettavasti usein laittajalle sijaa siinä, että ovat viinaan
meneväiset. Tähän on varsinkin se syynä, että heitä kaikissa pidoissa
käytetään ja siellä runsaasti ryypyillä ravitaan, että muka heiltä
laulu paremmin sujuisi. Makuun tultua virvottelevat sitten itseään
kotonakin viljakullalla.
Häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa laulamansa runot he
tavallisesti paikalla sepittävätkin. Tottuneelle ei ole tämmöinen työ
järin vaikea, sillä runomitta on hyvin yksinkertainen ja sisällyksen
kauneuteen ei semmoisissa tiloissa niin tarkoin katsota, kunhan runo
vaan sujuu sukkelaan. Runonteko käypi siinä sillä lailla, että kaksi
miestä penkillä vastakkain istuu, käsi kädessä, ja hiljaan kiikkuen
laulaa. Runoniekka laulaa muutamia säkeitä, joita tuosta toinen
(puoltaja) kertoo; sillä välillä kerkiää laulaja taas jatkoa miettiä.
-- Toisinaan sepitetään runoja, varsinkin pilkallisia, oikein miehissä,
niin että jokainen panee sekaan, mitä kompia mieleen juohtuu.
Toisia runoja tehdään itsekseen arvelemalla. Maanmiehen työ on sitä
laatua, ettei se ajatusta estä muissa aineissa liikkumasta. Synkeät
salot ja yksinäiset metsäjärvet, joita talonpoika ulkotöissään näkee,
herättävät mielessä runollisia mietteitä ja unelmia. Siinä syntyvät
runot niinkuin lauletaan:
Sade saatteli sanoja,
Wirttä toista tuulet toivat,
Meren aaltoset ajoivat,
Linnut liitteli sanoja,
Puiden latvat lausehia.
Näiden runoin sepittämiseen menee usein kauvan aikaa, välistä
vuosikausiakin. Niin esim. kuuluu eräällä runoniekalla olevan
tekeillä runo kirkonrakennuksesta, jota alotti koska kirkon
perustuskivi pantiin ja johon yhä uusia värssyjä lisää sitä myöten
kuin kirkko kohoaa. Talonpojissa useinkin tapaa erinomaisen tarkan
muistin; sillä runoniekatkin pitävät mielessään satoja värssyjä. Kun
sitten runo on valmiiksi joutunut ja talonväki, ehkä naapuritkin,
pyhäaattona keräytyvät kokoon, niin runoniekka heille uutisensa
lukee. Kuulijat sen kohta oppivat ulkoa ja sillä lailla hyvä runo
pian leviää ympäri pitäjää, jopa laajemmallekin. Korhosen, Puhakan ja
Makkosen runot ovat hyvin yleiseen tutut Suomenmaan itäpuolla ja ovat
yli rajankin samonneet niin kauvas kuin Suomen kieli kaikuu. Näillä
vaelluksillaan runot vähitellen muuttuvut, niin että toisintoja syntyy.
Nyky-aikoina, kun runoniekat tavallisesti osaavat kirjottaa, leviävät
runot, niinkuin jo mainittiin, enimmiten kirjotettuna ja eivät enää
suuresti muutu.
Rahvaallemme olivat ja ovat osaksi vielä nytkin runot
sanomakirjallisuuden sijasta. Mitä pitäjässä merkillistä tapahtuu,
siitä heti runo tehdään. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja
ruukkien rakennukset, järvenlaskut, ja muita rahvaan oloon ja eloon
vaikuttavia asioita. Runoniekka aluksi tavallisesti valittaa voimainsa
vähyyttä, taitonsa puuttuvaisuutta ja kutsuu Wäinämöistä t.m. avuksi.
Semmoisia alkusanoja ovat esim.
Ikä kuitenki kuluvi,
Lauluittaki lankeavi,
Eiköhön nyt joitakuita
Lauleskellen laiha lapsi?
Tai:
Kun ei muut lihavat laula,
Laulan minä laiha lapsi!
Taikka:
Waka vanha Wäinämöinen,
Anna armosta minulle
Ymmärrys ylettyväinen,
Kieli kirkasta koreeksi,
Jotta saattaisin sanoa
Asioita arvoisia.
Tai:
Jospa tuuli tunnit toisi,
Ajan antaisi ahava,
Läkin saisin lähtehestä,
Paperin pajun lehdistä,
Sulan rannan ruokosista,
Wirkoaisi Wäinämöinen,
Aukaiseis sanaisen arkun,
Kirjottaisin virttä vielä
Suomen kansasta sanoisin.
Makkonen.
Sitten kuvaelee runoniekka tarkimmasti miten kaikki on tapahtunut,
laulaa kirkon penkkinensä nauloinensa ja ruukin rattainensa,
ketrinensä, ja lopuksi lukee kiitoksia työn sekä teettäjille että
tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt
runot ei juuri sisällä totista runohenkeä; he vaan ovat runomittaan
pantuja tavallisia asioita, kalunkirjotuksia runoksi. -- Toisia aineita
saapi runo-niekka merkillisistä luonnon sattumista: valitusrunoja
syntyy katovuosina, riemu- ja kiitosvirsiä milloin Herra maata viljalla
runsaasti siunaa. -- Muita runoja tehdään rakasten pappien ja muiden
virkamiesten kuolemasta tahi pois muutosta. Nämät viimemainitut runot
ovat välistä kauniita. -- Waan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä
rajoissa. Hän laulaa myös koko kansaan koskevia asioita. Paljon on
runoja uusista tärkeistä asetuksista tahi hankkeista esim. Saimaan
kaivannosta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemasta,
sotalauluja, riemurunoja rauhasta j.m.s. löytyy myös historiallisia
runoja. Kotimaankin rajojen yli samoavi runoniekan miettehet,
herätettynä sanomalehtein antamista tiedoista tahi rahvaan seassa
lentelevistä juorupuheista. Omituinen ja Suomen rahvaan käsitystä
semmoisista asioista kuvaava on esim. Puhakan runo 1848 vuoden
tapauksista. Hän laulaa:
Maailma on mullin mallin,
Europa edestakasin...
Sitten kertoo kuinka on:
Siellä juhlina jyrytty,
Pyhät käyty pyssy käissä;
Papit pietty pilkan alla,
Ruhtinaat rumasti lyöty;
Kuninkaat on kulkemassa,
Keisarit kävelemässä.