2) Niinkuin tietty on, asuu Karjalaisia kummin puolen Suomen rajaa.
Milloin sotaa oli Ruotsin ja Wenäen välillä, he aina kävivät toisissaan
hävittelemässä.
3) Wienan (Dvinan) suussa asui muinoin Suomalaisia, joita
Skandinavilaiset sanoivat Bjarmeiksi ja Wenäläiset Tschudeiksi.
4) Ettei tässä kuvattua tapausta sanottaisi mahdottomaksi, pyydän
lukijaa muistamaan kuinka muutamia vuosia sitten Wangeroogensaari
peräti hävisi; pienempiä luotoja niillä raninkoilla nielee meri joka
vuosi. 5) Ett'ei tätä kuvaa luultaisi varastetuksi, täytyy minun
mainita, että se kirjotettiin juuri vähää ennen kuin käsiini sain
"Weteranen" kalenterin, jossa on prov. Cygnaeus'en aivan samallainen
kuvaus "Rosorna om våren 1808".
Helkki.
Läksi kerran nuori neitonen metsään. Silmät sillä olivat ruskeoita,
tukka paksu, hiviä vaalean punainen ja vähäisen ahvankin panemaa.
Sievä oli tyttö. Sillä oli sininen hame päällään ja valkea liivi;
kultahelmiä häälyi sen kaulassa. Se astui kaunista kangasta myöten
avojaloin ja tuohinen kädessä. Kankaalta tuli niitylle, jonka takana
oli nurminen mäkimaa, lehdikkoja siellä täällä. Siinäpä oli suloisa
olla. Kylän naiset kertoivat, että Mielikki, Tapiolan ihana emäntä, oli
kerran palmikoinnut hiuksensa siellä kallion nojassa. Wieläpä vanha
talon emäntä oli salaan sanellut, kuinka tuo mäkimaa lehväpuineen
metsähaltioille oli lemmitty asunto. Waan Helkki ei epäillyt
tuokiotakaan; hän otti pyhäaattona tuohisen ja läksi mesimarjoja
poimimaan. Löysikin niitä ojan vierulla koko joukon ja seisahtui
siihen iloitellen. Alkoi vireästi poimia, enimmän osan söi, vähimmän
osan pani roppiseensa. Suurimmat ja mehuisimmat kokosi hän varuisasti
kiehkuraan.
"Tästäpä tulee soma", lausui hän tyytyväisyydellä itsekseen ja nosti
kiehkuran korkeammalle sitä paremmin katsellakseen.
Lehtiä varisi hänen vieressä. Pihlaja rinteellä näkyi liikkuvan.
Nyyrikki tuli siinä. Tiesivätkö kylän naiset, Heikin huvitus-siskot,
sitä nuorta metsän-haltiata, joka oli Nyyrikki nimeltä? Tiesivät kyllä;
he sanoivat sen nuoreksi Jumalan poi'aksi, soma katsannoltaan, vaan
kamala kohdella, sillä hänen valtansa metsässä antoi hänelle erilaisen
ylevän luonnon, joka ihmisille oli outo.
Nyyrikki tuli pihlajan latvan alta ja katseli Helkin työtä.
Helkki käänsi vähäisen päänsä, katseli salaan sinne päin, kummastellen
tekisikö se jotain eriskummaista. Se ei tehnyt mitään, ei kutsunut
jäneksiä, eikä ajanut repoja. Tyttö siirteliikse poispäin, vain kuin
ei haltia hievahtanut paikaltaan, viipyi Helkkikin rinteellä, puoleksi
orjantappurapensaan taakse kätkettynä, ja katsoi siitä sitä ylevää
olentoa, metsän valtaisaa haltiata.
"Tuleppas tänne, minä näytän Sinulle Sima-suun mesimarjikot!" sanoi
Nyyrikki.
Helkki tuli hitaisesti eteenpäin.
Haltia ojensi kättänsä ja näytti suuren mättään kummallisen suuria ja
mehuisia mesimarjoja täynnä.
Helkki neitonen katseli niitä, katseli haltiata, hymyili ja rupesi
poimimaan.
Tässä alkoi välipuhe.
"Sinä olet ihana neito", sanoi metsän nuori Jumalan-poika.
"Niin olenkin", vastasi Helkki, vähän hämille joutuen.
"Oletkos Tapiolasta kuullut? Se on komea linna, akkunoilla varustettu,
mäellä, pihlaja-metsikossa. Siellä asuu metsän lempeä haltiaväki;
siellä myös löytyy mettä ja viljaa runsaalta. Ylisillä on koreat
arkut, täynnä silkkivarusteita, hopeata ja kultaa".
"Olen kyllä kuullut", vastasi Helkki poimimasta hereten.
"Tahdotkos, neitonen, Tapiolaan tulla, Siniviitan kartanoihin? Minä
annan sinulle hopeatuvan, punaiset nauhat ja mesi-arkun".
Helkki nauroi, että hampaansa kimaltelivat. Ei virkkanut mitään.
"Kuinkas mietit?" kysyi häneltä nuori haltia, Huippanan soma poika.
"En mieti mitään. Kyllähän siellä olis hupaisa olla".
"Tuleppas minun kanssani! Rupeappas minun morsiamekseni, kainaloiseksi
kanakseni. Minä ensinnä vien Sinun Mielikin kultatupaan. Ihana
ja lempeä on Mielikki, Tapiolan vireä emäntä. Minä annan Sinulle
kultariskot kourittain".
Helkki nosti tuohisensa maalta. "Ei, Ei! Hyvästi jääköön armollinen
haltia!" sanoi hän. "Minulla on kotonani hyvä kyllä".
"Kuule, kaunis ihmis-puoli, armas kukkasuu! Tapiolan pihoilla kasvaa
tuuheoita pihlajapuita, joitten vertaisia ei koko Suomen niemellä
löydy. Sinne tekevät satakieliset pesiänsä, siinä ne ihannellen
lauloivat. Tuleppas heinä-kuussa niitten helkyttelemisiä kuuntelemaan,
Tapiolan tupia pihlaja lehvakoilla soristamaan".
"Minä en tahdo luopua talostani, siskoisistani, kylän pojista ja kylän
avaroista kedoista. Niissäkin kasvaa pihlaja-puita, vaikka ei Metsolan
vertaisia. Siitä yönä, jona ei lopu päivä eikä al'a yö, me niillä
soristamme meidän rakkaat pirtit, vaikka ei kulta niissä kiiltele, eikä
hopeata helise".
"Eikö teille Tapiola ole rakas?"
"On se meille rakas!" Helkki neitosen silmäluomet olivat
laskeutumaisillaan.
"Sinä olet soma neito", sanoi haltia. "Minä kuin Sinua katselen,
ajatukseni kokoutuvat Sinuun, niinkuin valkea vaahto kosken pyörtehen
kokoupi. Lähde kanssani Tapiolan kauniiksi kukaksi, Metsolan maita
ilahuttamaan, rupea minun naisekseni, Nyyrikin lempi-linnuksi!"
"Minä olen kodon neito, kylän komea kukka, minä en lähde muita seutuja
ilahuttamaan; oman kylän käki mulle jo keväillä lempeä kukkui,
nuorukainen ja minä kuuntelimme sen ääntä; hän sai sydämeni", sanoi
Helkki ja asteli nopeaan sieltä. Asteli aina nopeammasti mäki-maata
myöten, että pian tuli kankahalle, jossa alkoi juosta hurratella kotia
päin.
Pirttiin tultuansa kaasi hän tuohisensa maljaan talollisille
ihmeteltäväksi ja kertoi, juoksustaan vielä punottaen ja läähättäen,
että oli tavannut metsän nuorta haltiata ja mitä kaikki se oli
sanonut. "Sepä oli kumma" miettivät akat ja ukot. "Sinulle tulee onnea
elämässäsi", akat edustelivat, "koskas näit haltiaväkeä, kuin kävit
metsän viljaa noutamassa".
Kaikki neitoiset ja veikkoiset ihastuivat siihen komeaan kertomukseen
Tapiolan linnasta. Helkki sai istua heidän keskellä pöydän ääressä kuin
runoniekkainen. Ja kun he kuulivat, kuinka Nyyrikki oli ollut hyvä
hänelle, luvaten antaa hopea-tuvan ja mesi-arkun, jos tulisi Tapiolaan,
kiittivät he suuresti haltiaväen lempeyttä ja suosiota ihmispuolia
kohtaan. Määrättiin tehdä kiitosruno, ja että neitoiset illalla sitä
laulaisivat pyhän puun ympärillä. Poi'at ja neidot tekivät yhdessä
runon, jossa he ylistivät Nyyrikki-haltiata, anoen että hän vastakin
kävisi heidän tienoilla, tuomassa kanssaan puitten menestymistä ja
metsämiehen varaa. Metsät kyllä menestyivätkin ja metsämiehet saivat
kyllältä metsän viljaa, vaan ei kukaan enää niillä tienoin nähnyt
Nyyrikkiä. Tytkivällä sydämellä ja punottavilla kasvoilla kävi moni
neitonen hellällä heinäkuulla mesimarjoja poimimassa, vaan punakypärää
ei näkynyt. Mihin se sai? Menikö se Tapiolan tuville, Metsolan maille
yksinäistä elämää viettämään, vai vieläkö se näkymättömänä oleskeli
entisillä olopaikoillaan, Helkin kylän tienoilla? En tiedä.
Suksimiesten Laulu.
Ylös Suomen poijat nuoret.
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret
Hyv' on meidän luikuttaa!
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuileevi sukkelaan!
Heräs tuuli tuntureilla
Lehahtihe lentämään, --
Sukkelat on sukset meillä, --
Lähtään veikot kiistämään!
Saishan koittaa
Kuka voittaa,
Eikö tuulta saavuttais!
Koti kontion on tuossa, --
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla Korpisuossa
Wanhus nukkuu röhöttää. --
Kuules ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!
Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. --
Lähtään otso painisille,
Tässä löydät vertojas! --
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavat korpea.
Jo on karhu kaatununna; --
Keihäs sattui rintahan; --
Ukko nukkuu uupununna
Sikehintä untahan. --
Riemuellen,
Soitatellen
Wiekää saalis kotihin!
Waan kun verivainolainen
Suomehemme rynnättää.
Silloin saalis toisellainen,
Weikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen rauvan
Teräväisen tempoaa.
Werihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senki suksi saavuttaa.
Pelastettu
Rakastettu
Kohta onpi kotimaa.
1860.
Hurtti-Ukko.
(Runeberg'in mukaan).
Tarinoita kuului nuotiolla
Hurtti-ukko kun tulj parvehen;
Monet illat istui puoleen yöhön
Juttujansa kertoen;
Sytytellen kärsäpiippua,
Unhottain sen, tulta saatua.
Kolmas Kustavi hänest' olj miesi.
"Sepä ottel' kanssa Wenäen!
Sotamiehillä olj toinen aika
Silloin kuin tää nykyinen!
Kuningas ei vertaan säästänyt.
Piilossa marsalkkikin on nyt!"
"Oisit herransa vaan muistanunna,
Miehen kunnia min vaativi,
Käsist' ei ois voitto luikahtunna;
Kavaluuspa Kustan surmasi.
Niinhän aina kostaa maalima --
Sääl' on kuningasta semmoista!"
"Anjalassa kapinoitsijoille,
Puheensa kuink' oli leppiä!
Pii, kapraali, nykäs häntä kylkeen:
Laukaisenko tykkiä?
Ei, niin hälle vastas kuningas.
Elä vielä, malta aikoas!"
Yhä semmoisia tarinoiden
Ukko tulen istui ääressä,
Harmaisena tukka liehui päässä,
Poski viel' olj verevä.
Nuorra joukoss' astui Kustavin,
Nyt olj tullut Oravaisihin.
Ennen suurta tappelua siellä
Yötä hongikossa vietettiin.
Harva unta sai, vaan Hurtti vanha
Waipunut olj nukuksiin.
Muulloin aina valppain valvomaan
Ennen muit' olj mennyt makaamaan.
Iltaa tok' olj hetken istuskellut
Hongan tyvehen nojassa päin;
Pannen piippuansa valitellut,
Että sota kävi nurinpäin;
Sanoi ruvenneensa miettimään.
Paon kuinka saisi päättymään.
"Kaikin aijoin", niinpä ukko lausui,
"Meit' on taivutettu juoksemaan!
Paettu on pohjaanpäin jo kerta
Sinne taaskin samotaan.
Pako, muut' ei ookaan neuvoksi --
Lempo tiesi kunne päättyvi!"
"Huomenna kun tappeluhun mennään,
Aivon toista neuvoa pitää.
Juoskoon kell' on notkeampi jalka,
Mie en jaksakaan enää.
Hurtti hävetä jo alkaa nyt
Ett'ei kauvan ennen väsynyt!"
"Pakohon enään ei ukko lähde,
Neuvon keksi ruumisraukalleen:
Paras neuvo kun ei viitsi juosta,
Pysähtyä paikalleen!
Mutkan sen ken ompi oppinut
Paeta ei koskaan tarvinnut!"
Sen sanottuansa oli pannut
Ristihin kätensä rinnalleen;
Sitten puuta vasten, missä istui,
Hiljaan vaipunut uneen,
Huoletoinna hymyten
Uuteen neuvohonsa luottaen.
Toisna iltana olj Suomen joukko
Wiime tappelussa voitettu;
Wiime voiminsa olj ponnistellut,
Woimansa olj sorrettu.
Kuni aalto rantaan murtunut,
Pohjaanpäin olj taaskin marssinut.
Missä kulki suru silmissänsä,
Mielin synkkä rauhatoin,
Huolta huokaeli joka rinta.
Hurtti vaan olj huoletoin.
Missä joukkonsa olj hajonnut
Siihen ukko oli nukkunut.
Siinä nukkui kuni Kustavista
Muistot haihtuneet ois mielestään;
Makas siinä unta sikeämpää
Kuni viime yölläkään,
Huoletoinna hymyten
Uuteen neuvohonsa luottaen.
1858.
Lumisateella.
Lumia lentää
Ristin ja rastin,
Leikkiä lyöden ja
Taistellen;
Waan väsyneenä
Waipuvat viimein,
Rauhoa etsien,
Povehen maan.
Aurinko kunpa
Keväinen kutsuu,
Pilviks' ilmahan
Haihtuvat taas!
Ihmiset myöskin.
Maailman lapset
Raatavat, lempivät,
Taistelevat;
Waan väsyneenä
Horjuvat hautaan
Huolista, töistään
Lepäjämään.
Kerran kun kutsuvi
Herransa ääni,
Henkinä nousevat
Taivahasen.
1860.
Lemmen aamu.
Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, --
Kuin yö ol' mielein synkeä ja musta
Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!
Mä tulin luokses -- poskes punastuivat! --
Se oli lempein armas aamurusko!
Ja toivo heräs jälleen sydämessäin.
Ja säde kirkas säihkys silmästäsi! --
Se oli lempein ensi päiväkoitto!
Ja pimeys sydämestäni haihtui.
Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! --
Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
Ja nietokset mun suli sydämessäin.
1860.
Warpunen.
Jos ruikutella voisin
Ma kielin sataisin
Tai kiurusena oisin
Kohoova pilvihin, --
Ma aina kiitteleisin
Suloista Suomea,
Ja Jumalalle veisin
Ma huokauksensa.
Hän silmät ehkä loisi
Myös meihin raukkoihin
Ja päivän paistaa soisi
Saloihin synkkihin.
Ei ääni mulle suotu
Oo satakielsen;
Heikoksi siipi luotu
Ei kanna taivaasen.
Waan laulustani kuiten
En huoli vai'eta,
Kun ääni lintuin muitten
Ei kuulu talvella.
Parempii laulajoita
Keväällä kun tulee.
Niin kuunnellessaan noita
Jo varpu vaikenee!
1858.
Suru on syömessäni.
(Burns).
Suru on syömessäni ja kyynel' silmässäin,
Ma kaiholla jo kauvan valitin onneain.
Ma yksin ystävittä kävelen huolissain,
En ollenkana tunne ken lientäis' rintoain.
Monet ilosi lempi! ne tunsin rinnassain;
Enemmät sun on tuskat, siis murhe muodossain.
Woi rintaa riutunutta kourissa kuoleman!
Jo tuskistani tunnen sun ratki raukeevan.
Oi, josko joutuisinki iloille lapsuuden.
Tuon virran vieremille, joss' onnen päivät näin!
Muistellen unia siellä mun kulkee kultani,
Se kyllä kyyneleeni poskilta pyhkisi.
1855.
Neidelle.
(Heine).
Kun kukka hellä, hemmyt
Oot armas impyein!
Ma silmiisi kun katson,
Saa suru syömmehein.
On kuin käet päällesi pannen
Anoisin Herralta:
Armaani aina ett' oisit
Noin hellä, hempukka!
1855.
Kevät-laulu.
(Heine).
Hiljan hiivii mielessäin
Säveli suloinen,
Kai'u kauno laulusein,
Loitollen iloinen!
Kai'u tuonne kartanoon;
Kukat kusta kuultaa;
Näetkö siellä ruusuisen,
Tervehdi minulta.
1856.
Hautaus-kellot.
(Uhland).
Kappeli olj kalliolla.
Katsoi laakson tyynehen,
Wuoren alla, vainiolla
Paimen lauloi riemuiten.
Surkealta kellot kaikui,
Ruumisvirret vaikiaan;
Riemulaulunsa lakastui
Paimenelta kuullessaan.
Siellä hautahan ne saapi,
Riemulapset laaksosen --
Paimen, paimen! sieltä kerran
Kellot soivat sullenkin!
1856.
Äiti ja Lapsi.
(Uhland).
Äiti.
Lapseni! taivaass' on nyt vainaja veljes; ei koskaan
Mieltäni rikkonut hän, sentä sen enkelit vei.
Lapsi.
Ett'ei enkelit konsana sais' mua luotasi viedä,
Wirkkaos vanhempain! mielesi millä rikon?
1855.
Autuas kuolema.
(Uhland).
Ma kuollehena
Tulesta lemmen,
Jo haudattihin
Sylihin kullan;
Ma nostatettiin
Sen suudelmista,
Ja taivas loisti
Sen katsehista.
1855.
Neuvoksi Pojille.
(Uhland).
Suvella hanki morsian
Kedolta kun sa saat;
Kesällä päivät pitkät on,
Ja yöt on lauhkeat.
Niin talvella jos vahva vaan
Ja luja liittosi,
Et seistä kylmin kuudan-öin
Lumessa huolisi!
1856.
Maailman menoja.
(Uhland).
Ma iltasilla ainian
Kun yksin kuljesken,
Weräjän suussa seisovan
Näen tyttö-tyynösen';
En koskaan häntä kutsunut,
Miten lie siihen sattunut.
En syytä tunne tuohonkaan,
Kun suuta hältä saan.
En pyydä mie, ei anna hän,
Waan ei vastustakaan.
Kun suu se suulle pyrkivi,
Ken hullu tuota estäisi!
Kukkaista tuuli tuuvittaa,
Ei kysy: lemmitkös?
Janoopi ruusu kastetta.
Ei sano: antaos!
Näin lempii toinen toistahan,
Waikk' sit'ei virka kumpikaan.
1858.