Ennen säihkyivät sätehet,
Tännekin kipunat kiiti,
nyt ovat hairahtuneet jumalattomain tielle. Lopuksi hän kiittää
Suomalaisia, joita on ennen
Pietty metsiköinä,
Apinoiksi arvaeltu,
että ovat pysyneet uskollisuudessa.
Kaikista kansallisista aineista on yksi muita tenhosampi runoniekkoja
lauluhun nostamaan, sitä he laulavat tulisemmalla tunnolla,
ylevämmällä runo-innolla, kuin heissä tavallisesti tapaa. Tämä aine
on Suomen kielen tila. Karvaita ja surullisia valitusrunoja kaikuu
heidän kanteleesta, siitä että kansan kieli on ollut kahleissa
pidettynä ja herrojen seuroista sulettuna; korkealle raikkuu heidän
riemunsa joka kerta kun joku ikivanha este murtuu; kiitosrunoja virtaa
sydämen pohjasta kaikille Suomen kielen edistäjille ja puolustajille,
varsinkin Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Mutta kuitenkin ei voi
kieltää, että paraillakin runoniekoilla on vaan halpa käsitys siitä,
mitä kieli kansalle on, ylevimpäin ajatusten ja syvimpäin tuntoinsa
puku. Runoniekat eivät paljon vaadi; he tahtovat vaan, että Suomi
kelpaisi oikeudessa ja että virkamiehet osaisivat kansan kieltä. Tämä
halpa käsitys pilaa useinkin runojen kauneutta. Tästä aineesta on
lukemattomia runoja; näytteeksi panen tähän otteita kahdesta. Korhonen
laulaa.
Suvaitseeko Suomen kansa,
Salliiko Savon isännät,
Että Suomesta suloinen
Runo tässä lauletahan,
Koska mieli kättä käski,
Käsi kätteli kyneä,
Kynä piirsi puustavia?
Mitäs puustavit puhuivat?
Sitä ne sanoivat silloin,
Kuinka suotta Suomen kieli
Kapaloss' on kauvan ollut
Lapsen tautisen tavalla;
Niinkuin tuo on nytkin vielä
Sitehissä sitkeissä,
Waikka on jo vanha kyllä.
Eipä taida tullakana
Siitä miestä milloinkana.
Joka poikki ponnistaisi,
Katkoisi kapalovyönsä,
Jaksaisi jaloin kävellä,
Aikamiehen askelia,
päästä päähän pitkän pöydän
Isommille istumille,
Rinnalla rikasten kielten,
Waltakielten kumppaliksi.
Lintuset livertelevät
Kukin äänellä omalla,
Kielellänsä kerkiästi,
Jonka heille äiti neuvoi,
Oma vanhempi opetti
Pesissänsä pienempänä.
Ei ole sitä etua
Suomen kansalle suvaittu.
Makkonen runoelee:
Missä syntyi Suomen neito
Kussa kasvoi kainu lapsi,
Kun ei kielensä keralla
Sallittu salissa olla,
Eikä oppihin otettu,
Neuvon alle annettuna;
Eikä päässyt päivinänsä
Ylimmäisten ystäväksi.
Kulki köyhissä kylissä,
Matalaisissa majoissa,
Kyntömiesten kartanoissa.
Jos kerran kävi hovissa,
Saipa käydä kartanolla,
Seinävierissä väristä,
Niinkuin köyhä kerjäläinen,
Oven suussa orpolapsi.
Muoto murheesta hänellä
Tuli aivan turmiolle.
Nuttu päällä nukkavieru
Warsin vanhasta sarasta.
Tuntui tuhmalta sanoista,
Yksinkertanen opilta.
Waanpa herrat Helsingissä
Alkoi tuota armahdella;
Jopa alkavat aluksi
Opetella orpolasta.
Silmät siistivät liasta.
Korvat kanssa kaunihisti,
Kaulan karstasta puhdistit
Kultaketjuilla koristit,
Wartalon valelit veellä,
Hapset harjasit hyvästi
Kähäräksi kaikki tyyni.
Rinnat kaunistit kukilla.
Parahilla palmupuusta.
Kengät on Kemistä tuotu,
Sukat kanssa Kainuhusta,
Röijy saatuna Savosta,
Hame käyty Karjalasta.
Panit kouluhun kotona,
Alle oppinsa asetit:
Yksi saatteli sanoja,
Toinen neuvoi nuottiloita.
Tuosta kasvoi kaunis neito,
Suomen ympynen yleni:
Huulilta hunaja hiiluu,
Kasvot kaunihit koreat
Ruskeat kuin ruusukukka;
Silmät on sininnäköiset,
Lemmen lehtiset, leveät,
Luonnossa ilo ihana,
Rakkautta rinta täynnä.
Jo nyt saattavi salissa,
Seista suurien seassa.
Kirjat kaunihit kädessä
Laulelevi lemmenvirttä,
Niinkuin lintunen lehossa,
Toukomettinen metässä.
Tuota herrat Helsingissä
Kaikki katsovat ilolla;
Herrat nuoret, naimattomat
Kilvan kihlata kokevat.
Paitse kertomus- ja kiitos-runoja ovat vielä erikseen mainittavat
opettavaiset runot. Niissä on semmoisia, joissa runoniekka puhuu
tietonsa josta kusta aineesta, mielellään loihturunoin tavalla mennen
syvimpiin syihin ja syntyihin. Muita on jotka tapoihin koskevat. Näillä
runoniekat paljon vaikuttavat. Sekä yksityisten että koko pitäjäin,
maakuntain tahi säätyin vikoja ja pahoja tapoja vetävät yleisön
silmien eteen, milloin pauhaten kuni Juutalaisten muinaiset prohveetat,
osottaen yhteisiä tapaturmia niinkuin sotia, kulkutautia, katovuosia
j.m.s. Jumalan rangaistuksina, milloin nostaen kaikki pilkan henget
liikkeelle. Sarvipäisiä kokkia, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä
valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päähän, taitavasti kipeimmille
paikoille sattuen. Monta näistä rangaistusrunoista saattaa lukea Suomen
nykyisen kansarunon paraisin tuotteisin. Näytteenä tästä runolajista
olkoon Wäänäsen runo kummasta kalakukosta.
Lystillinen runolaulu, siitä kummasta kala-kukosta lookisti
kokoonpantu, Henrikki Väänäseltä.
Jop' on laulu laitettuna,
Sanat somat solmittuna
Ruotsin ruuasta rumasta,
Kummasta kala-kukosta,
Johonk' ol' pantu Paltamossa
Katti karvanen sisähän.
**
Kerran keskensä isännät,
Rannin miehissä rupesit
Pyhä iltana puhuhun,
Julkisesti juttelehen,
Kuin on Oulussa pahoja,
Tullissakin turkasia;
Syövät syökärit rahatta,
Ilman työtä tullin miehet,
Kun vievät välistä reestä
Evähiä matkamiesten.
Talon vaari taitavasti
Kysyypi kylän väeltä:
"Kusta nyt saisin kumpanita
Kusta matkallen toverit?
Lähtisin minäkin kerran
Käpäsemään kaupungissa;
On mulla talia taasen,
Wielä voitakin vähäsen,
Waikk' on huono heinä-vuosi,
Muret muustakin ruuasta".
Miehet yksi-äänisesti
Siihen vastaten sanovat:
"Meillä on miehillä samoilla
Matka pitkä mielessämme;
Lähteä sitä pitäisi
Alamaahan marsimahan.
Kohen Oulua kokehen".
Kohta yksi koiran silmä
Sanoopi väen seassa.
"Jopa kotoa kyllä
Joulun eellä jouvetahan.
Olis mielessä minulla
Lähtö pojes pohjan maalle;
Lähtisin minäkin muuten
Käpäsehen kaupungissa,
Waan onpi vähän vikoa,
Joka on kotona kauvan
Mulla muistissa pysynyt,
Poveani pureskellut.
Wietihin minulta viimein,
Wäkisin vasikan paisti;
Kuin näki olevan reessä,
Sitä syökäri syleili,
Sitä anoi ahkerasti,
Pyysi pystössä käsinni.
Minä mies sanoin hänelle
Puheskelin puolestani:
'En saata evästä panna
Tyköäni, ystäväni,
Pojes matkan pitkän päässä.
Kylläpä täällä tarvittoovi
Pureskella porvarissa'.
Weipä sittekkin väkisin;
Sen kanssa meni sisälle,
Wielä kiitti kinttujansa,
Hyvin kosti kynsiänsä,
Kun ovat viekkahat viriät,
Omin mielin ottamahan,
Talon-poikien evästä!
Sitte kun tulin kotia,
Heti sai kylässä tietää
Akkani saman asian,
Josta akka aikalailla
Minua torui tolvanaksi,
Kun en mä kakkua kätehen,
Sysännynnä syökärille.
Antoi hälle lemmon lintu,
Omalle tulli nälkäiselle.
Kuuluupi kyllä puhuvan,
Kieli-lakkarin latovan,
Ett' on muutamat monasti,
Kotonaan nivuiset koiran,
Pannullansa paistanehet,
Rasvan kanssa raskinehet;
Woilla sieväksi silattu,
Mennessäns on antanehet,
Tulli-miehelle kätehen,
Sysännehet syökärille.
Tuon konstin minä kotona
Saatan vielä viisahammin,
Tehdä toisehen tapahan".
Ottipa kissan kiiruhusti,
Tarttuupi takajaloista,
Päätä pankkohon sukasi,
Oikian olan takoa.
Uunin nurkkahan nutisti,
Siinä hirtti hiiren syöjän,
Pani pirtin lämmitessä,
Leivän sisähän leviän.
Rupes estähän emäntä,
Etteipä isäntä saisi
Kattia kakun sisähän,
Panna paljaan karvan kanssa.
Emäntä isännällensä
Sanoopi sanalla tällä:
"Kosk' on herja herjennynnä
Naaras kissa naukumasta,
Niin nyljen nahattomaksi,
Siitäpä tulisit sievät,
Turkin puuhkat pulskiammat".
Ukko uunilta puhuupi,
parta-vaari paukuttaapi:
"Kylläpä sinä siivo muori,
Oikehin hyvä olisit
Syökärille syölähille;
Kun nyt siitä kuoren pojes,
Weisitkin nahan väkisin,
Käden kesken paistumisen,
Siitäpä syökärit rupeais,
Arvelehen aivossansa,
Että on tähän sisähän
Jänes pantu Paltamossa:
Siitä mielehen menisi
Talon-poikien tavarat;
Wastakin repis rekiä,
Evähiä etsiskelis.
Ann' olla katti karvonensa,
Että tulee tuntemahan,
Mik' on pantu Paltamossa,
Koottu kuorien sisähän,
Taherrettu taikinahan".
Samasta sanasta tästä,
Kävi kärryksi emäntä,
Rupeaapi rohkeasti,
Koukulla kapasemahan,
Ukon päätä uunin päällä;
Waan ei toki tohtinunna,
Ett' oli vaari vahvallainen;
Kyll' olis muori muuten lyönyt,
Takan vierestä takonut,
Äijän päätä oiva lailla.
Isäntä ihasteleepi,
Lieden vierehen lipuupi,
Pani kissan paistumahan,
Katin karvat kärtymähän.
Wielä se vinkui uunissakin,
Kurasi kukon sisällä.
Sitte kuin kuori päälle kuivi,
Taikina tuli kovaksi,
Katin päälle kankiaksi,
Ulos uunista nykäsi,
Paneepi säkin sisähän.
Sitte lähteepi kotoa
Maanantaina marsimahan,
Astuhun alusta viikon,
Kohen Oulua kokehen.
Kun tuli tykö Muhoksen,
Löysi kohta kumppaninsa;
Kumppanit heti kysyvät:
Joko nyt jokia menemme,
Linnan tullista livumme,
Käymmä kautta köyhän miehen?
Juuruksen tykö tulivat,
Kestikiivarin kedolle.
Silta-vouti Simpermanni,
Oli juossut Juuruksehen
Tukkihin hakojen kanssa
Tietä kiini kiiruhusti,
Ettei joutuisi joelle,
Sieltä kulkisi kukana.
Siin' oli kiellyt Simpermanni,
Talonpoille puhunut:
"Ei saa mennä Pielis-miehet,
Eikä muu Muhoksen väki,
Eikä käyä Paltamosta
Oulun suuhun ollenkana,
Kuratullihin kukana.
Siihen siikoja isoja,
Kuljettavat Kuusamosta
Punasta poron lihoa.
Waikka sen tähden vähäsen
Norsorsi välistä saapi,
Tutummilta tullin luona,
Kuusamon mätimahoilta".
Ne jotka jokia aivot,
Mylly-tullista tulehen,
Simpermannin käskyn kautta
Kangas-tullihin kävivät.
Pistit ensin pienen leivän,
Tulli-herralle kätehen;
Tästäpä herra herjemmäksi,
Kovin koiraksi rupesi,
Sanoi herra hilpeästi:
'Ketä sinä tällä kerjulaista,
Pilkkoat pila-isäntä,
Ompa sulla suurempia,
Kala-kukkoja komeita?
Anna mulle muudankahan,
Teidän maanne maistiksista'.
Mies se mielellä hyvällä
Sysäsi kukon kätehen,
Jonk' oli sisähän kissa,
Pantu katti karvoinensa;
Hetipä käski tulli-herra,
Tämän miehen tupahan,
Kutsui Rytsi ruukostille,
Antoi kahvit, antoi punsit,
Wielä viinatkin lisäksi.
Kun oli sarikat saanut,
Ryypyt suuhunsa suloiset,
Mies heti meni kadulle,
Sieltä poikkes porvariinsa.
Tämä on laulu laitettuna,
Sanat väätty Wäänäseltä;
Sille palkasta tulisi,
Tahtoisi jalan takasen,
Kun olis ollut saatavilla
Silloin tullissa tykönä,
Kun Rytsi ruualle rupesi,
Iltaselle ilkeälle.
Haukkasi palasen päästä,
Toukaseepi toisen kerran,
Jo sattui käpälä suuhun,
Kynnet kielehen rupesit;
Luuli hauin hampahiksi
Eli lahnan leuka-luuksi,
Eipä usko ensinkänä.
Kunpa viiltää veitsellähän,
Näkeepi olevan siellä,
Karvaton katin sisällä;
Hetipä kirosi herra,
Kesken syönnin synkeästi,
Sanovi sanalla tällä:
"Eipä tuota turkastakaan
Luullut nyt minä polonen
Perkelettä petturiksi.
Kun on ilkeä isäntä
Pilannut parahan viljan,
Tuolla lailla tuhranunna.
Ei sitä tiedä ihmis rukka
Mitä syödä synnis paran,
Wasta vanhana pitääpi,
Kun ei nuorra näitä nähty,
Noita kummia rumia."
Jop' on laulu laskettuna,
Loppu lookisti rakettu,
Somahammilla sanoilla.
Että semmoiset pilkkarunot, joita pilkatun kotitienoilla paraten
ymmärretään ja enimmän lauletaan, kipeästi koskevat, on tietty asia.
Sentähden pelätäänkin runoniekan vihaa pahemmin kuin pirua. On niitä,
jotka talosta taloon kulkien elävät muiden varoilla, kun ei kukaan
heiltä tohdi ruokaa kieltää. Mutta vaikka muutamat tällä tavoin
taitoansa väärin käyttävät, niin on ylipäätään myöntäminen, että
runoniekkain vaikutus on kansan tavoille terveellinen. Ma sanoin
ett'ei runoniekkoja tohdita suututtaa. Sattuupa kuitenkin välistä
niinkin, että virkaveli pilkkaajata samoilla aseilla kostaa. Silloin
syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa
josko ei aina terävyydessä vertoja vetänee Ruotsin kirjallishistoriassa
niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Walheita
ja perättömiä syyttämisiä vilskuu näissä yhtähyvin kuin oppineinkin
kirjallisissa riidoissa. Wälistä ei vastaaja puhu omasta puolesta, vaan
puolustaa koko seurakuntaa tahi säätyä, jota toinen on soimannut. Runo
muuten ei aina ole ainoa kosto, jonka pilkkaaja saapi sanoistaan.
Sattuu niinkin että ne, joihin pilkka sattui, tarttuvat toisiin kuin
mielen aseisin ja että pilkkaaja saapi kuuman selkäsaunan kylpeä. Ompa
moni tullut oikeuteenki vedetyksi. Koska siinä runoniekka käsketään
runonsa laulamaan, että oikeus saisi päättää onko kanteessa syytä vai
ei, niin useimmin heittää pois pahimmat paikat, vaan pistää kuitenkin
niin paljon salaista pilkkaa sekaan kuin vaan vaaratta taitaa panna.
Muudan Ryynäinen kuuluu sen kerran niin taitavasti tehneen, että
tuomari lautakuntaneen pyrskähti nauramaan ja asia jäi sillensä.
Mutta on niitäkin, jotka oikeudessa oikein uhalla laulavat runon
alkuperäisessä karvaudessaan, vieläpä lisäävät pistopuheita. Kun sitten
sakotetaan, mainitsevat senki ylpeydellä runossaan. Niin lauloi esim.
muudan Kinnunen Kiannolta, joka papista oli soimausrunon tehnyt ja
saanut sakkoa:
Kohta tuomari tulevi,
Kysäisee sanoilla näillä:
Ootkos Sinä pellon Pekka,
Joka rumilla runoilla
Papin pilkkasi pahasti.
Pekka ei kiellä ensinkänä,
Keräjässä kerskahtavi:
Oonpa pekka pellon päästä,
Jok' oon laulun laatinunna,
Wirren oikein vetänynnä.
Jos sata sakotetahan,
Tuhat täältä maksetahan.
Arka noita säikähteli
Wiittä, kuutta hallavuotta,
Seitsentä sotakeseä.
Ma sanoin Suomen kansarunon syksy-ajan jo joutuneen. Jokaisen, ken
Kalevalaan ja muinaisiin laulurunoihin vertaa nykyisten runoniekkain
käsialoja, täytynee tätä kovaa päätöstä todeksi myöntää. Harvoin
ilmottaikse nykyisessä kansarunossa syvempi tunto, jalompi into,
totinen runohenki, joka aineensa kaunistaa, kirkastaa. Useimmin
runoniekka laulaa ainettaan koristamatta aivan semmoisena kuin
sen todessa näkee; vertauksia ja kuvia kyllä löytyy, mutta vähän.
Harvoin ovat uusia, omituisia; useimmiten raamatusta, virsikirjasta
tahi vanhoista runoista lainatut. Ja vaikka vertaus toisinaan on
uusi, niin he sitä yhdessä runossa niin monta kertaa käyttävät ja
venyttelevät, että tulee ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein
pitkä-piimäisiksi niihin pannuista raamatun sanoista, sanalaskuista ja
muista höystimistä. Runomitta onkin senlaatuinen että viettää, pakottaa
pitkällisyyteen. Runomitta on leveä, höllä puku, jota runottaren on
suurella taidolla poimuihin sovittaminen, ettei säkiltä näytä. --
Tämän luvettua moni kummeksinee kuinka Suomen nykyisestä kansarunosta
enää viitsii puhuakaan. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri
maistuisikaan. Mutta Suomen kielen runollinen luonto, rikkautensa
kuvaelevista sananparsista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus tekevät
sen, ett'ei näitä runoja saa aivan halpana pitää. Jos niissä paitsi
sitä tapaamme josko ei syvää ja ylevää, niin kuitenkin vakaata ja
lämmintä rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos
tämän tunnon näemme puettuna kaunistamattomaan mutta lapsellisella
yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti
soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme
rihmallisen semmoisia, jotka erille perattuna pitkäpiimäisyyden
kuoresta, kiiltävät kalliina runohelminä, niin täytynee runottaren
ihanimpiinki antimiin tottuneen myöntää, että vielä saattaa puhua
runollisuudesta Suomen rahvaan seassa. Rahvaallemmepa, jolle
muinaisten runoin haihduttua ei heitä paitsi olis muuta runollista
ravintoa tarjona ollut, kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katketut
ja runnellut pätkät tahi vielä huonommat, sisällyksenki puolesta
usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty.
Heidän ansioksi on luvettava, ettei kauneuden tunto Suomalaisissa
ole peräti tullut turmiolle; he ovat heidän mieltä ylentäneet, niin
ett'ei he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kihertyneet
maallisiin, rahallisiin asioihin. -- Muistettava on myös opettavain
ja pilkkarunojen terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään
päättämään onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua. Tässä
kuvaeltuin runoin vieressä on viime aikoina ylennyt muukalaista
mukaeleva, vaihtelevammissa mitoissa liikkuva kansalaulu, joka edellä
mainittua alkaa syrjälle sysätä. Mitä siitä aikaa myöten tullee, on
vaikea sanoa. Hänessä jo nytkin näkyy palavampi tunto ja suurempi
rikkaus kuvista. Mutta pitkäpiimäisyyden on se runoilta perinyt
(lempilaulussa saattaa toisinaan olla 30, 40, 60 värssyä), ja on siinä
runoja huonompi, että uusiin mittoihin tottumattomat runoniekat eivät
niitä oikein saa sujumaan ja että riimin vuoksi pistävät ajatukseen
sopimattomia sanoja sekaan.
* * * * *
Katseltuamme Suomen nykyisen kansarunollisuuden yhteistä luontoa,
pitäisi vielä saattaa lukijan tuttavuuteen tämän vuosisadan mainioimpia
runoseppiä rahvaan seassa. Mitä elämäkertoihin koskee, niin kuitenkin
ei saa mitään erinomaista odottaa; sillä heidän elämänsä on
tavallisesti hiljaisuudessa kulunut kotipellon pientarilla, kotijärven
lainehilla.
Kuuluisin rahvaassa, ja herrassäädyssäkin, josko vaan nimeksi,
yleisimmin tuttu on epäelemättä _Korhonen_, se mainio _Wihtapaavo_.
Runonsa ja nimensä ovat levinneet kaikkiin avaran kotimaamme seutuihin
ja yli Suomen rajankin kauvas samonneet. He eivät ole ainoasti suusta
suuhun kulkeneet; tämän vuosisadan alusta saakka on hänen runojaan
sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut enemmän painetuksi kun
minkään muun runoniekan. Wieläpä on hän ainoa runoseppä, jonka teoksia
yhteen kerättynä erinäisenä kirjana on painettu.
Hän syntyi vuonna 1775 [tämä elämäkerta on yhteenveto prov. Lönnrotin
tekemästä, joka seuraa kirjaa "Korhosen runoja"] Wihtajärven talossa
Rautalammin pitäjää. Lapsuudestansa hän itse laulaa:
En ole etäällä käynyt
Hakemassa harjotusta;
Piisaapi kotoinen koulu
Talonpojan tarpeheksi.
Isä ennen I:tä neuvoi,
Ä:tä äitini opetti;
Siihen sain sitten enemmän
Opetella itse vielä;
Aloin kirjottaa kynällä
Ja panna paperin päälle
Jouto-aikoina jotakin
Miesten muidenkin katsella,
Tulevaisten tunnustella.
Laululahjansa ilmestyi hyvin aikaseen. Ulkonaisena herättimenä oli
siihen eräs nimismies Kokki, niillä tienoin mainio lahjakontti ja
rahankiskoja. Hänestä Korhonen laittoi pistävän pilkkalaulun, joka heti
levesi pitäjälle. Missä pitoja oli, siihen Korhonen kutsuttiin sitä
laulamaan.
Kohta ruvettiin hänellä muitakin runoja teettämään. Sittemmin kun
kuulunsa kauvemmin oli levinnyt, tuli usein kankaisista pitäjistä
lähettiläitä häneltä runoja, varsinkin pilkallisia, pyytämään. Waan ei
Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen
hän ulkotöillä ollessa aina sepitteli runoja. Ett'ei ne aina
onnistuneet sen vertaisiksi kuu heitä olis tahtonut ja toivonut, näkyy
seuraavasta valituksesta:
Minun täytyi kynteäkin,
Kulkea kuressa aatran
Koko viikot vieretysten.
Kynä kuivi sill' ajalla,
Leveämmäksi levesi
Aatran kären kaltaiseksi.
Olin oppinut ojalle,
Wiivyin siellä toiset viikot,
Kuivi läkkini kuraksi,
Ei juossut kynästä kyllin.
Palotyössä paljon uuvuin,
Siellä silmätkin pilaantui.
Suunnittelin sunnuntaina
Piirteä paperin päälle,
Mitä mielessä makasi.
Olipa käsi olasta
Kovin käynyt kankeaksi
Eikä peukalo pitänyt
Kylläksi kyneä kiinni.
Koko koura paljon painoi,
Se painoi paperin puhki.
Paitsi näitä runoja, joita ajattelemalla sepitteli, on monta, joita
iloisissa pidoissa äkkiä innostuneena lauloi. Semmoinen on esim.
yleiseen tuttu laulu:
No miehet, miehet, veikkoset,
Näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel' ei entiset
Ja yhä toista tuodaan!
Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmin sen kanssa kadonneet, kun
ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä hupa-aikaisia
on monta Korhosen kirjotetuistakin runoista ollut; sillä Korhonen
ne jakeli ystävilleen siitä huolimatta mihin joutuivat. Mieleltään
muutenki nöyrä, ei Korhonen runoelmistansakaan suurta lukua
pitänyt. Kuinka paljon niitä on hävinnyt saattaa arvata hänen
omasta vastauksestaan, kun kysyttiin montako runoa oli sepittänyt:
"Taitaisihan niitä tulla tuo arkullinen!"
Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhinna poikana pitänyt ruveta talon
isännäksi; mutta hän tämän kunnian ja huolen antoi nuoremmalle
veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi
olla toinenki syy, nimittäin että Paavo oli viinaan menevä ja pelkäsi
talon rappiolle joutuvan, jos hän siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin
työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti; varsinkin oli taitava
ketunpyytäjä. Kaikki mitä saaliistaan sai rahaa, antoi aina äitinsä
haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päiväänsä. Äitiänsä
hän viimeiseen asti hellyydellä ja lemmellä kohteli, ja muutenki eli
talonväen kanssa sovussa; sillä siveä ja vakainen mielensä ennen kärsi
pientä vääryyttä, kuin rupesi riitelemään. Synnystään ollen selvällä
ymmärryksellä ja ihastuttavalla runotaidolla lahjotettu ja sen
lisäksi talonpojissa harvaan tavattavalla opilla varustettu, olisi
Paavon maine ja arvo ollut vielä suurempi, jos ei oisi tullut viinan
surkeaan orjuuteen. Itsekin sitä karvaalla mielellä suri, vaan ei
itseään siitä kyennyt vapahtamaan. Kuinka hän siihen oli joutunut,
siitä laulaa näin:
Palkka mulle maksettihin,
Wielteltihin viinan kanssa,
Pyydettiin putellin kanssa.
Se oli opista voitto,
Että jouduin juomariksi,
Ratkesin kylän ratiksi.
Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi
Herran pöydälle eikä pyhää ehtoollista nauttinut sitten kun oli
ripille päässyt. Kuolemansa taitaa olla kaikille tuttu. Syksyllä
1840 hän eräänä päivänä oli lähtenyt kalaan, vaan ei tullut takasin.
Useampia päiviä etsittyä, veljensä hänet löysi veneestä, jonka tuuli
oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Siinä lepäsi korven yksinäisyydessä
mainio Wihtapaavo. Hänen kuolemasta on useampia runoja, ja pait muita
on prov. Cygnaeuskin sitä Ruotsiksi kauniisti laulanut. Kuinka suuressa
arvossa häntä pidettiin ja kuinka syvän surun kuolemansa vaikutti,
näkyy seuraavastakin T. Savolaisen runosta:
Ei ole kuolon kiertänyttä,
Surman vanhan voittanutta!
Ei niin järjestä jaloa
Tahi taidosta isoa,
Joka saisi surman jousen,
Julman jäntehen edestä,
Nuolen sen terävän tieltä!
Ei niin kielestä komeeta
Eikä suustahan suloista
Löydy laulumestaria,
Joka surman suosittaisi,
Kuolon poies käännyttäisi,
Surman saisi estäneeksi,
Lauluillansa lahjoneeksi,
Niin nyt kuuluvi sanomat,
Ett' on viisas Wihtapaavo,
Kuollut kuulu Korhonenkin;
La'annunna laulamasta,
Wirren töitä tutkimasta.
Kuolema on kouristana,
Saaren päähän sorruttana
j.n.e.
Jos nyt käännymme Korhosen runoja tarkastelemaan, niin näemme
että häneltäkin puuttuu ylevämpää runo-intoa. Mutta terävällä
ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaellen,
aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista
oppivaroistansa tiesi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja
miellyttäviä tietoja, niin emme sitä taida kummaksi katsoa, että rahvas
häntä niin suuressa arvossa piti. Muuten on sekin hänelle ansioksi
luvettava, että hän runoellessa osasi mieltänsä malttaa eikä pistänyt
sekaan kaikki mitä mielehen juohtui. Kertomarunoissaan on kaksi 1808
vuoden sodasta, useampia kirkkorakennuksista ja muista seurakunnan
vehkeistä, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta (jossa lyhykäisyydessä
antaa opinpuhdistuksen historian) j.m. Opettavaisissa runoissaan
panee useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella
ja mieli-karvaudella katselee nykyisen maailman menoja. Niistä
kuvaa runo "Turhuudesta" elämää kirkkomäellä: lystillinen on
monin paikoin runo "Wiinasta". Moiterunoista mainittakoon runo
"Mustalaisista" ja varsinkin "Herrojen kyyti-ajosta". Jos hän näissä
runoissa pelkäämättä rankaisi vian-alaisia, niin hän toiselta puolen
aina oli valmis säätyänsä ja maamiehiänsä puolustamaan, milloin
heitä syyttömästi soimattiin. Tähän kuuluu "Savonmaan puolustus".
Kiitosrunojakin on hän paljon kirjottanut sekä herrasmiehille että
talonpojille ja myös Suomalaisen kirjallisuuden seuralle. Näille ovat
myös sukua valitusrunonsa, joita on kirjottanut keisari Aleksanterin
j.m. kuolemasta.
Kalevalan sankarista on kaksi Korhosen tekemää runoa nimittäin
"Wäinämöisen veljenpojasta" ja "Ilmarisen hevosen kengittämisestä".
Kummassakaan ei näy Kalevalan syvää ja ylevää käsitystä maailmasta;
yhtä vähän sen runollista kieltä. Aine on jotenkin tavallinen, vaikka
kyllä Kalevalan sankaria siinä tulee esiin. Siinä vaan ovat nämät
runot Kalevalalle heimoa, että heissä paljon loihditaan ja kaikki
kalut ovat eriskummallisia. Niinpä esim. Ilmarinen oravaa kasvattaa
hevoseksi, joka teräväkynsi ollen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä
ajamaan. Yhtä kummanlaiset ovat ajokalutkin: rahkeet tervaksista,
vemmel karhun rintaluista j.n.e. -- Wiimeksi on mainittava että jo
Korhonenki kirjotteli uudenmuotoisia lauluja.
Luonnollista oli että Korhosen esimerkki ja maine muitakin kehotti
runoelemaan. Ei voikaan mikään muu pitäjä kehua niin monesta tietystä
runosepästä kuin Rautalampi, ja pieniä nurkkamestareita löytyy siellä
useammassa kylässä.
Muista mainittavat ovat _Juhana Ihalainen_ ja _Pentti_ sekä _Opatti
Lyytinen_. Ihalainen oli kurjuutehen luotu. Isäänsä ei hän koskaan
saanut nähdä; köyhän äitin täytyi lähettää Juhanaa kerjuulle. Hyvien
ihmisien avulla hän kyllä oppi räätäliksi, mutta tauti hänen saattoi
vaivaiseksi, niin että loppupäivänsä taas täytyi ruotiukkona elää
muiden armoilla. Nämät kärsimiset ja tuskat ovat hänen runoilleen
antaneet ykstotisen, synkeän luonteen; hän niissä enimmiten moittii
pahoja tapoja ja kehottaa parannukseen.
Ken vaan Rautalammilla on käynyt, ei ole voinut olla huomaamatta
Pentti Lyytistä, Toholahden keskievarin pientä, lystiä isäntää.
Ukko on näöltään eriskummallinen. Wartaloltaan on hän vähäinen
mutta laihanlainen (hän sanoo itsensä lyhyeksi Lyytiseksi, pieneksi
Pentiksi); oikean käden sormet ovat kaikki käppyrässä (ukko leikillään
sanoo herrain net semmoisiksi kopristelleen): harmaat hiukset valuvat
hartioille asti; silmät punaiset ja aina kyyneleissä, vaan elävät ja
hilpeät; koko mielenlaatunsa sekä puheensa leikillinen. Runoelmissaan,
joita usein kirjottaa virsikirjan runomittoihin, ilmottaikse sama
leikillisyys ja vähän teeskelty lapsellisuus kuin ukon luonteessakin.
Paraita on runonsa "Keskievarin viran painosta", josta tähän panen
kappaleen.
Jos on viljoa virassa,
Jos on myötä mynttiäkin,
Niin on piikit pistäväiset
Wiran vieressä vihaiset.
Keisarill' on kelpolailla
Kunniata kuuluisata,
Waan on harmi hartioilla
Walvottaissa valtikasta.
Samoin sattuupi Savossa:
Wireätkin virkamiehet
Saapi harmista haleta,
Kun ei jaksa jaaritella
Kiirehesti kirjotella.
Kaikk' on kestikievaritkin
Paljon joukon palvelijat.
Saavat valvoa varahin,
Juosta juuri joutuisasti
Yöt ja päivät pääksytysten;
Saapi siinä saappahatkin
Kujasilla kunnon kyydin
Winkaiseepi virsut vielä
Kipeästi kiirehessä.
Yksi huutaa halikkata,
Toinen voita voivottaapi,
Yksi toivoopi tottia,
Toinen tahtois punssipullon,
Joku kaipaa kahviakin,
Toinen vettäkin vetäisi;
Winkaiseeppa viinoakin,
Joka tuiskusta tuleepi.
Rustaa sitten ruokapöytä,
Kanna siihen kaikenlaista:
Siihen sovita sinapit,
Siihen pienet pippuritki.
Kun on iltanen ihossa,
Kun on ruumis ruokittuna,
Laita sitten siistit sängyt,
Kiidätäppä kirppuryyppy
Muutamille Mooseksille.
Jätä sitten jäähyväiset,
Astupas ulos ovesta,
Yritäppäs yöksi mennä
Lepäämään leposijallen:
Kohta paukkuupi pihalla,
Heliseepi herran kello!
Nouseppas ylös nopeesti,
Joudu ukko taas uralle,
Piitä pitkin askelinkin,
Ala taaskin ammattisi.
Pane pöydälle pötyä,
Toimitapas toiset sängyt,
Jos he yöksi yötyneepi.
Ain' on pelko peittehenä,
Maatessakin manttelina.
Annas aika aamun tulla:
Emäntä ensin käsihin;
Kanna ensin kahvikuppi,
Sitten laittele lökärit,
Siihen sovita sokerit,
Siihen ruskeat rusinat,
Siihen katsele kanelit,
Siihen kaikki kaunistukset;
Rohotappas roppiryypyt,
Wielä pienet piiskapiiput;
Wyötä sitten vyöllä kiinni,
Mit' on pantuna pesähän.
Waljastapa valmihiksi
Kyllä kymmenen hevosta,
Pidä värkkisi vireillä;
Jos et äkkiä älyä,
Aivan joudu juoksemalla,
Kyllä tukka tuiskuaapi
Herran kourissa kovissa.
Pentti Lyytisen veljenpoika on nuori 27 vuotinen Opatti Lyytinen, joka
asuu Sonkarinsaarella Wesannon kappelia ja Rautalammin pitäjää. Kesän
niillä tienoin viettäessään keksi hänen ylioppilas Slöör runoelijaksi
ja lähetti muutamia hänen runojaan sanomalehtiin pantavaksi. Hän on
pait runoja myös kirjottanut lauluja, jotka häneltä sujuvat paremmin
kuin miltään muulta runoniekalta. Hellemmällä, lämpimemmällä tunnolla
ja olevammalla runo-innollaan on Opatti useampia runoveljiään etevämpi.
Näytteenä olkoot seuraava laulu ja runo.
Mä etsin huvitustani
Ja elän tällä lailla:
Kuin kesälintu laulelen
Mä näillä Pohjanmailla.
Waikk' on kylmät kylämme
Näillä sydänmailla,
Waan on luonto lempeä
Laulamahan aina.
Kuullaksesi kultani
En laulamasta lakkaa,
Kun mä etsin ja nyt löysin
Ystäväni rakkaan.
Kun on meillä rakkaus,
Niin ei puutu mitään;
Ennen kaikki maailmassa
Unhottoman pitää.
Waan kussa puuttuu rakkaus,
Kaikki meiltä jääpi.
Maailma ja rikkaus
Karvahaksi käypi.
Rikas neito.
Täss' on tyttö, neito nuori,
Hieno, valkea hiveä;
Täss' on tyttö, tyyni mieli,
Sievä, kaunis ja siveä;
Mieleltänsä tyytyväinen,
Tekemähän taitavainen.
Paljon ompi aitoissani,
Huonehissa huiviloita,
Orret täynnä täkkilöitä,
Naulat hameita nakattu;
Yksi seinä aivinaista,
Toinen pantu palttinaista;
Aina on omilla mailla
Kilvan kihlan kantajia,
On niitä etempätäkin
Aina markan antajia;
Pojat polkuja pitävät,
Aina luokseni ajavat
Orihilla välkkyvillä,
Hevosilla hirnuvilla;
Kihlat kilkkavat povessa,
Kultarahat kukkarossa:
"Ota tästä neitoseni
Kihlat kullan kiiltäväiset!"
Kyll' on niitä monta käynyt
Hopealta hohtavata;
Waan ei ole vielä ollut
Lämpimeltä löyhkävätä!
Enpä kullalla eroa
Kotoani kultaisesta,
Enkä taivu talerilla
Wasten mielen vaatimusta!
Waan jos omani tulisi,
Näköseni näytteleisi,
Wasta ottaisin omalta
Kultakihlat kullaltani.
Muita Savon runoniekkoja niinkuin _Wilho Laitinen_ Suonenjoella,
_Pietikäinen_ Pielavedellä, _Iivanaiuen_ Nilsiässä, _Savolainen_
Kuopiossa j.m. mainitsen vaan sivumennessä ja käännyn kuuluisaan _Olli
Kymäläiseen_. (katso: Suomet. 1855 ja H:fors Morgonblad 1845.)
Hän syntyi v. 1790 ja eli kaiken aikansa Heinäveden kappelissa. Kauvan
aikaa oli myllärinä Karvion hovin tiluksilla. Muutamia vuosia ennen
kuolematansa tästä virasta luopui ja muuttui torppariksi. Mutta
maanviljelys ei ollut hänelle mieleen; sen toimen heitti kokonaan
vaimolle ja lapsilleen; itse vaan nikkaroitsi ja sepitteli kaikellaisia
koneita, johon hänellä oli erinomainen taipumus. Hän kuoli v. 1855.
Waikkei pitäjän mahtavia ollen, pidettiin hän kuitenkin suuressa
arvossa. Koti-elämässä ei ollut aivan onnellinen; sillä pikainen,
kiukkuinen luonteensa teki hänen usein tylyksi perheelleen. Runoelu
sujui häneltä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvaeli hän
luonnon ihanuutta niin lämpimellä tunnolla ja taitavalla kädellä,
että sen tautta epäelemättä ansaitsee ensimäisen sijan tään vuosisadan
runosepissä. Kymäläisellä oli myös kaunis ääni ja hän laulua hartaasti
harjotteli. Pahaksi onneksi ei hän osannut kirjottaa ja runonsa
ovat kenenkään korjaamatta kansan muistista karisseet ja kadonneet.
Lauluveljensä Sormunen, joka ennen aikaan kuuluu enimmät osanneen, on
naidessa kerettiläisvaimolleen luvannut semmoisiin muka jumalattomiin
renkutuksiin enään ei puuttuvansa, ja onkin ne melkein kokonaan
unhottanut. Säilyneistä on erinomattain kaunis:
Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta.
Laulan riemusta runoja,
Ihanan ajan ilosta
Tahdon muille muistutella.
Mutta kuinka Sulle suuri
Luojani, Isä ihana,
Minä taidan mitätöinnä,
Minä suuri synnin orja
Sanat uhriksi sanella,
Kiitosvirttä veisaella
Tästä vuodesta hyvästä,
Kesän kaunihin tulosta,
Jonk' on suonut suuri Luoja
Meidän ihmisten iloksi,
Meidän vaivaisten varaksi.
Jot' ei nähnyt nuori kansa
Eikä varsin vanhat vielä
Muista näitä nähnehensä.
Kerran kun kesäksi lähti,
Taittoi talvelta purimet,
Pakkaselta paksut niskat.
Itse ilmakin ihastui,
Lämmin läihkyi taivahasta,
Aurinko varisti paistoi;
Lumet lähti, maat sulivat,
Wirrat aukesi äkisti.
Eipä viikon viipynynnä,
Tuskin viipyi viikkokautta,
Metsä kun puki pukunsa,
Weti verkavaattehensa,
Silkkimanttelin sivalsi.
Niitty oli neito nuori
Kaunistettu kukkasilla.
Kaikki karja laitumella
Iloitsevi itseksensä,
Että heitä Herra auttoi,
Heitä vankia vapahti
Elämälle entiselle,
Ihanalle, iloiselle.
Kaikki karjakin vedestä,
Kalat nousi katsomahan
Kesän kaunista tuloa.
Tetret kuusissa kukersi,
Kotkat katsoi kallioilta;
Pienet linnut pensahilla
Kaikki istuvat ilossa,
Wisertävät virsiänsä
Luojallensa kunniaksi.
Itsekin talon isäntä,
Talonpoika taitavainen
Arveleepi aikojansa,
Kyseleepi kyntömiestä,
Alkajaapi aatrojansa,
Kyntövärkkiä kyhätä.
Ollut ei sitä oritta,
Tamman varsoa talossa,
Jot' ei viety vainiolle.
Itse niin talon isäntä
Kylvii sitten siemenensä:
Ahot ensin, maat perästä.
Itsekin Isä Jumala
Siihen antoipa apua,
Kaunihimman kastehensa,
Että lämpimen lähetti.
Itse aurinko ilosta
Paistoi paljon lämpimemmin,
Kuin on muinoin monna vuonna,
Että kasvoi kaikki paikat,
Kaikki kuivat kankahatkin,
Kaikki kallion kolotkin,
Wuoren rotkot ruohokkaiksi.
Kaikki kukkaset kedolla,
Kaikki niityt potkomailla,
Laihot laaksoissa iloitsit
Kasvantoa kaunihinta.
Ei nyt halla haaskannunna
Eikä ruoste raiskannunna.
Waan kun kaikki kasvanunna
Täysinäisnä tähkäpäänä,
Antoi Herra taas apunsa,
Itse ilmansa asetti,
Että ihmiset ilolla
Niitä kyllä niittelevät.
Että kykkyjä kylillä
On ja aumoja ahoilla,
Pieleksiä pellon päässä.
Sitä ei ole sisarta,
Ei sitä emosen lasta,
Joka saattaisi sanoa
Ruokapuolen puuttehesta,
Waikka niit' on varsin harvat,
Joilla tapana talossa
Kiitosvirttä veisaella.
Kaikki kukkaset kedolla,
Kaikki päänsä kallistavat
Luojallensa kunniaksi;
Miks' ei mekin ihmisraukat
Saata suullamme sanoa,
Luojan töitä tutkistella;
Kosk' on Luoja meitä luonut,
Luonut luontokappaleita
Wielä muita viisaammaksi;
Kielen antanut puhua
Että järjen ymmärrellä!
Tätä suloista luonnonkuvausta lukien myöntänee jokainen Kymäläisen
suurta runolahjaa, josko ei kokonaan suostuneekaan siihen, mitä prov.
Runeberg hänelle sanoi: "Jos Sinä Olliseni kirjottaa osaisit, niin
tulisi Sinusta paljon etevämpi runoseppä kuin minä olen!" Tämä kuuluu
tapahtuneen syksyllä 1845, koska Kymäläinen Helsinkiin matkatessa
kävi Porvoossa. Siihen aikaan oli Helsinkiin tullut eräs Budkovski
prov. Lönnrotin muotokuvaa maalaamaan; muutamat Suomen runollisuuden
ystävät silloin päättivät samalla miehellä maalauttaa muutamia
runoseppiä. Ylioppilas Cajander lähetettiinkin heti semmoisia hakemaan
ja toi heitä kolme: _Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti
Puhakan_. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heitä kohteliaasti
vastaan ja pidettiin hyvänä. He vietiin katselemaan kaikkia mitä vaan
erinomaista oli nähtävänä; he käytettiin ylioppilasten kokouksissa;
heille pidettiin suuria juominkeja. Joka paikassa he lauloivat
runojansa ja Kymäläinen kantelettakin soitti. Tästä matkastansa
ovat tehneet runoja, joista lystillä tavalla ilmottavat ihastuksensa
kaikista näkemistään ihmeistä, sekä ilon ja kiitollisuutensa hyvästä
kohtelusta. Näistä on runo Punkaharjusta (Kymäläisenkö vai Makkosen
tekemä on riidanalaista) niin kaunis, ett'en sitä voi olla tähän
panematta.
Runo Punkaharjusta.
Oli kerran miestä kolme,
Jotka sattuivat Savosta
Kulkemahan kuuluisahan,
Haluisehen Helsinkihin.
Tuunan salmehen tulivat,
Joss' on saari salmen suussa,
Wirstantolppa toistajana.
Yli salmen saatettihin
Sille puolen Punkaharjun.
Astuivat ylämäkehen,
Katsomahan kartanoita,
Jotk' on ruunu rakentanut.
Kääntelekset, katselekset,
Istuvat, ajattelevat,
Kuuntelevat kukkumista,
Kesälinnun laulamista:
Kuinka siinä linnut lauloi,
Linnut lauloi, metsä soitti.
Antoi aurinko ilonsa,
Päivä paistoi pitkin nientä;
Siitä koko luonto liikkui,
Ilma silmissä iloitsi,
Ilahutti ihmiskunnan.
Kaikki näitä katsellessa,
Läikkyviä lähtehiä,
Järven, lahden lainehia,
Kerran vielä keskenänsä
Miehet mielestä hyvästä
Puhelevat puolestansa!
Kun ois tässä kukkasia,
Lehtipuita lempehiä,
Oksakaan omenapuuta,
Oisipa osa hyveä
Paratiisin maan paria,
Aatamin asuntomaata!
Tuosta kärryihin kävivät,
Rupesivat rattahille:
Ratas vieri tietä myöten,
Aatos Luojan töitä myöten.
Ajoit siltoa sinistä
Sekä harjua haluista,
Joss' on puista portti tehty,
Katuvarret kaunistettu.
Tämä silta on silloin tehty,
Kun on kuu kokohon pantu,
Kun on aurinko alettu,
Laskettuna maan perustus.
Wiel' ei vaivu vuoliaiset
Eikä arkut alta murru.
Kymäläisen matkakumppaleiksi mainitsin Pietari Makkosta ja Antti
Puhakkaa.
Edellinen [katso H:fors Morgonblad 1845] syntyi v. 1785 ihanassa
Hanhijärven talosta Kerimäen pitäjää. Nuoruutensa ynnä osa miesikäänsä
kului vaivoissa ja köyhyydessä, mutta sitten pääsi varakkaaksi.
Äitiltään oppi lukemaan ja sai semmoisen halun kirjoihin, että ahmaeli
kaikki mitä sai käsiinsä. Kun sitten kirjottamaanki oli oppinut,
heräsi hänessä, niin kertoo itse, halu kirjoja itsekin laittelemaan.
Lukiessa ei milloinkaan umpisilmin uskonut mitä kirjoissa sanottiin,
vaan arveli aprikoitsi itsekin asiaa ja tutki sopiko kirja-oppi
kokemuksen kanssa yhteen. Minkä tällä lailla todeksi oli havainnut, sen
pani runoihin muillekin opiksi. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki
mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Ensimäisen
runonsa kirjottaessa oli jo 59 vuoden vanha. Aihe siihen oli seuraava.
Makkosen kotikylään tuli runoniekka nimeltä Kokki, joka oli juoppo
ja koirankurinen. Tämä teki sielläki temppujaan ja Makkonen rankaisi
häntä pilkkarunolla. Waan ei toinenkaan ääneti ollut ja tästä nousi
julma runokahakka, jossa toisiansa armottomasti parjaelivat. Wiimein
sopivat jälleen ja Makkonen ei sitten ole kellekään antanut runojaan
Kokista; tälläpä semmoista mielijaloutta ei ollut laisinkaan. Makkonen
oli seuduillaan hyvin mainio taidoltaan, jota aina käytteli lähimäisten
hyödyksi. Todistus siihen arvoon, jossa häntä pidettiin on se, että
kuudennosmieheksi pantiin ja että kirkkoa rakettaessa sai kassan
holhottavaksensa. Hän kuoli v. 1858. Poikansa Antti on keskievarina
Anttolassa Savonlinnan ja Punkaharjun välillä, ja näkyy isän runolahjaa
vähän perineen.
Laadultansa ovat Makkosen runot enimmiten opettavaisia; hän niillä
tarkottaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain
parannusta. Tämä runolaji tahtoo aina olla kuivan- ja kylmänlaista,
koska hänessä älyllä on enemmän valtaa kuin tunnolla. Mutta Makkosen
opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy kuinka hartaasti
hän soisi rahvaan edistymistä ja sivistymistä; Makkosen opetusrunoja
tekee viehättäväksi elävä kuvaustaito, hilpeä, leikillinen, usein
vähän pilkkaelevainen esitystapa ja monet ihanat vertaukset.
Runossaan "Wiinan töistä", jonka tähden pääsi Suomen kirjallisuuden
seuran jäseneksi, hän viinaa ikään kuin ihmistä puhuttelee, moittien
kavaluudesta sekä konnankujeista:
Waikk' oot kaunis katsannolta,
Aivan loistava lasissa,
Niin on myrkky mielessäsi
Niinkuin kärmehen kavalan.
Waikka kautta kaulavarren
Wiina vatsahan valuvi,
Kohta päähän kohoaapi,
Asti aivoihin ajaikse.
Tuosta surkuttelee viinapannua, muka viinan äitiä, kun sikiönsä
pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun tämppelin
poskeensa. -- Runosta "Saimaan kanavasta" on hän matkalaisen puheesta
Matin talonpojan kanssa ilmottanut Savolaisten toivoja siitä vehkeestä.
Runossa "Ukkosesta", jossa pelkääväisille lapsilleen selittää tämän
ilmiön syntyä, on kaunis luonnon-kuvaus.
Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, ilmottaikse
Makkosen runolahja vielä sulavammin. Niin esim. runoissa: "Suomen
kielestä" ja "Ei oo yksin elänyttä"; samate laulussa "Suomen kielestä"
ja runossa "Punkaharjusta", jos se nimittäin olisi hänen eikä
Kymäläisen tekemä.
Kolmas Helsingissä kävijöistä oli _Antti Puhakkaa_ [katso: H:fors
Morgonblad 1845]. Omaa arveluansa myöten pitäisi hänen olla
Ruotsalaista aatelissukua, joka IX:nen Kaarlen vihaa muka olis pitänyt
paeta Pielisjärven autioille rannoille. Sieltä olisi sitten Puhakoita
haara levinnyt Kontiolahdellekin.
Siellä syntyi Antti v. 1819. Isänsä oli toimellinen, totinen ja
ankara mies, jonka vähintä silmän-iskuakin lapset tottelivat. Hän ei
laiskuutta ja joutilaisuutta millään muotoa suvainnut. Ennenkuin Antti
vielä työhön kykenikään, otti hänen isä mukaansa metsään ja siellä
työtä tehdessään pani pojan likitienoilla edestakasin astumaan, ettei
hetkeäkään saisi loikkua ja vetkehtiä. Työssä oli isä kaiken ikänsä
viettänyt; työssä, kirves kädessä, kuolikin.
Antti peri Heinävaaran vasta aletun uudistalon, vanhan talon oli isä
jo eläessään antanut vanhemman poikansa haltuun. Nyt alkoi aika, joka
Antin voimia koetti. Melkein lasna, 15-16-vuotiasna, oli nyt tullut
ala-ikäisten veljeinsä holhoojaksi, ja isännäksi taloon, joka äsken oli
Tapiolta vallotettu.
Mitenkä hänen piti tulla toimeen? Kykeneisikö kantamaan kaikkia niitä
vaivoja, jotka hänen edessä oli? Näissä miettein käveli synkässä
salossa, kolkossa korvessa ja tuska painoi hänen sydäntänsä. Mutta
yhtäkkiä tuntui kuin olis jää hänen rinnassaan puhkennut ja siitä
kumpusi runo, josta tähän panen kappaleen.
Entisiä muistellessa.
Näitä laulan laulunani,
Wierettelen virsinäni,
Kasvinaikoja katalan.
Isä heitti itkemähän,
Äiti tänne ärjymähän,
Weikko laittoi vieremähän
Maalle muulle mustemmalle,
Pellolle peripahalle,
Tuolle kallion karille,
Kivikolle, kunnahalle,
Joss' ennen metsän petoset,
Möröt louhessa möräsi,
Karhut kiljui kankahalla.
Noissa mustissa metsissä,
Haikeoilla halmemailla
Peurat juoksi joukoissansa,
Porot poikia tekivät.
Läksi sinne, läksi tänne,
Mustat puut mukana kulki,
Hongat huojui kumppalina:
Rimmit suuret liikkumatta
Korvet kylmät kuokkimatta
j.n.e.
Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, mykistyneenä hän palausi
kotiin. Siinä tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään
este voi tieltä käännyttää. Pienenä poikana oli aikamiesten keralla
työtä tehnyt; se tottumus hänelle nyt oli hyödyksi. Muutamia vuosia
raadettua sai kontunsa kuntoon.
Silloin juohtui hänelle mieleen että talossa tarvittaisiin emäntä.
Hänen mietteensä kääntyivät varakkaan talonpojan tyttäreen. Kosiessa
ilmottihe Puhakan jäykkä luonto, joka ei huolinut mukaantua muiden
turhia luuloja myöten, vaan ennen hiihti uutta omaa latua. Niillä
seuduin asui eräs mainio puhemies nimeltä Forsberg, jonka avutta ei
kukaan tohtinut mennä kosimaan. Puhakka uhkallaan otti sen sijaan
tuhman talonpojan ja onnistui yhtähyvin, josta Forsberg-paran kuulu
ijäks päiväksi hupeni. Muissakin tiloissa Puhakka mielellään taisteli
joutavia luuloja ja epäuskoa vastaan. Niin esim. kerran sairaana
ollessa, tuotti luokseen mainion tietäjän, sillä nimellä että häntä
parantaisi, mutta oikeastaan tullaksensa poppamiesten temppujen perille
ja ilmi saattaaksensa niiden turhuutta ja joutavuutta. -- Tällä
tautivuoteella, kun ei ulkotöihin kyennyt, luki läpi koko raamatun.
Jo pienestä pojasta oli hänellä ollut erinomainen tietohalu.
Kirjottamaan oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan pappi niin muka
joutavasta työstä epäsi. Kirjotuksensa on nyt selvä ja jotenkin
korea. Kun sitten ylioppilas Cajanderilta sai kirjoja, niin
oppi myös oikein kirjottamaan. Niistä kirjoista sai myös ohjeita
runonrakennukselle, joista hänelle oli suuri hyöty. Itsestäänkin oli
hän jo kotitienoillaan ruvennut vanhoja runoja keräämään ja sanomaton
oli hänen ihastuksensa, kun Cajanderilta sai Kalevalan sekä
Kantelettaren.
Puhakan runoissa ei saa hakea totista runo-henkeä; hän ei Kymäläisen
tavalla osaa luonnon ihanuutta kuvaella, eikä niinkuin Makkonen
kannistella runojaan kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan
semmoisina kuin todesta ovat, mutta hän ne osaa niin eläväksi kuvata,
kirjotustapansa on niin leikillinen, pilkkansa niin sarvipäinen,
että monta niistä kyllä mielellään lukee. Pilkkarunoissa onkin hän
mestarina. Niillä on hän varsinkin kuulusaksi tullut; niiden tähden
häntä kovasti pelätään. Paha vaan ett'ei nykyinen aika siedä pahoja
tapoja niin paljaanaan näytettäväksi, kuin Puhakka usein tekee.
Abraham a Santa Claran, Fischart'in ja Rabelais'n aikoina olisivat ne
naurattaneet sivistyneimpiäkin seuroja. Nytpä ei niin roskaisia asioita
saa olla tietävinäänkään. Pilkkarunoissaan hän ei vaan talonpoikien
pahoja tapoja ruoski, rohkeneepa ryhtyä herrojenkin, virkamiesten
vikoihin. Sillä kuuluu hän paljon hyvää tehneen, josko välistä onkin
syyttömiä soimannut. Yksi on mieliaine, josta vartavasten on monta
runoa kirjottanut ja josta muissakin runoissaan, milloin vähänkin
aihetta saapi, mielellään virkkaa pari sanaa; tämä aine on Suomen
kielen polettu tila. Hän yhä uudestaan kuvaelee mikä haitta siitä on
rahvaalle, että virkakielenä on vieras kieli; hän oikein vihanvimmassa
parjaelee, soimaelee noita nurkkaherroja, jotka tästä saavat
tilaisuuden rahvaan varoista lihota. Paras ja yleisin tuttu runonsa
tästä aineesta on:
Tuhman Jussin Juttureissu.
Tämä laulu on laitettuna
Tuhman Jussin juttuteistä;
Kuin on Suomi sotkettuna,
Kovin peitossa pidetty
Wanhan kielen vallan alla,
Ruotsin kielen kahlehissa.
Kun me kirjan kirjotamme
Savon selvillä sanoilla,
Kohta kirja kiskaistahan,
Siihen venska viskatahan,
Äkäisesti ärjytähän,
Wihapäässä viskotahan:
"Mistäs tullut tuhma Jussi.
Kuka konna kirjan tehnyt,
Kun on Suomeksi soaissut,
Savon kieltä kirjottana?"
Jussi huono huokaiseksen,
Painuvi pahoille mielin,
Tuohon verkaksi vetävi
Äänen kainun kansselissa:
"Tuolta tullut Karjalasta,
Samonnut Savon rajoilta;
Luulin Suomeni sopivan,
Kartan kanssa kelpoavan!"
Sitten pannahan paperit,
Ulos viedähän ovesta,
Pois pihalle potkitahan,
La'aistaan alas rapuista,
Sylki päälle sytkätähän,
Jussille julistetahan:
"Käy nyt karttakammarihin,
Ota sieltä uusi kartta,
Elä Suomeksi sokaise,
Hae Ruotsiksi lukija,
Wenskan kielen kirjottaja!"
Jussi juoksi joutusasti,
Haihatti hajalla hapsin
Kaupungin katua myöten
Kartanmyöjän kammarihin;
Lantit taskusta lapatti,
Waskikullat kukkarossa.
Tuli kauppa kartan kanssa,
Rahan maksu ränttärissä;
Rahat loppui lakkarista,
Waskikullat kukkarosta,
Uupui kartan kauppiaalle,
Tengan verta jäi velaksi.
Jussi puittavi pihalle,
Pani kartan kainaloonsa,
Alkoi astua katua.
Painuipa pahoille mielin,
Katseli kivikatua,
Kuin rahat rakosta loppui,
Waskikullat kukkarosta.
Tuli vanha virkaheitto,
Kelmi kapsutti katua,
Harjustakki hartioilla,
Suolillansa vyö sorea,
Napit vaskesta valettu,
Hopealla holvattuna,
Saappahat soman näköiset,
Kuultokengät kelvolliset.
Alkoi Jussille jutella,
Suomen miestä surkutella:
"Mitä oot pahoilla mielin,
Katselet katua pitkin?"
Jussi huono huokaiseksen,
Murehella muistelevi:
"Siitä oon pahoilla mielin,
Katselen katua pitkin,
Kun ei kirja kelvannunna,
Waikk' ol' Suomi suorin pantu,
Savon selvillä sanoilla;
Pois pihalle potkittihin,
Sylki päälle sytkättihin".
Tuohon virkki virkaheitto,
Wenskan veijari vetäisi:
"Kuules ukko kuin sanelen
Jutustasi Suomen Jussi!
Käypäs karttakamarihin,
Osta sieltä uusi kartta,
Minä venskaksi vetäisen,
Ruotsin kieltä kirjottelen".
Jussi päästävi paperit,
Kaivoi kartan kainalosta;
Heitto karttaa katselevi,
Kohta Jussille julisti:
"Käy nyt tänne kamarihin,
Pannahan paperin päälle,
Saapi Ruotsiksi lukea
Kaikki herrat kansselissa.
Kohta kirjat korjatahan.
Juttusi julistetahan".
Jussi ei julennut sanoa
Kartan kaupasta mitänä!
Jo rahat rakosta loppui,
Waskikullat kukkarosta.
Luuli Luojan laittanehen
Etehensä enkelinsä
Köyhille varaksi varsin,
Huonon kansan hoitajaksi,
Jok' ei kultia kysele,
Hopeasta huolta kanna.
Kunpa oli kirjottanut,
Wirkaheitto valmihiksi,
Sitten Jussille julisti:
"Nyt on kirja kirjotettu,
Saapi Ruotsiksi lukea
Kuvernyöri kansselista
Eikä potkita pihalle;
Kuvernyöri kuulu herra
Lyöpi riitasi lopulle".
Jussi heikko henkäisekse,
Murehella muistutteli,
Alas laski lattialle
Polosille polvillehen,
Kädet väänti vastatusten,
Koprat yhtehen kokosi,
Sitten silmänsä ylenti,
Kohti taivasta kohotti,
Lausui aivan rakkahasti,
Sanoi hellillä sanoilla:
"Nyt on julkinen Jumala
Edes tuonut enkelinsä,
Köyhille varaksi varsin,
Huonon kansan hoitajaksi;
Antavi asiat juosta,
Jutut kaikki kansselissa,
Waikk' on kullatkin kuluna,
Hopeatkin huovennunna!"
Sitten nousi notkaltahan,
Pois kohosi polviltahan,
Wielä virkaheittiöä,
Nälkäkurkea kumarti:
"Milläpä minä poloinen
Teillen atrian asetan,
Kun on kultani kuluna,
Rahat loppuna rakosta?"
Jopa tähän virkaheitto
Mutkan muisti, keinon keksi,
Palkkansa paraten otti,
Keinon Jussille julisti:
"Muuta laukkusi rahaksi,
Rupiloiksi rukkasesi;
Sitten alttariin asetan
Tämän uhrin tyyrihimmän
Suurten syntien edestä,
Anon armoa isältä
Suomen kansan suosioksi!"
Jussi juoksi laukun kanssa.
Puitti pussinsa keralla
Kaupungin katuja myöten,
Huusi hullu juostestansa:
"Onko laukusta rahoa
Rupiloita rukkasista?"
Jopa sattui laukun saksa,
Pussin kauppias kadulla,
Joka ostoa osasi,
Tehdä kaupan laukun kanssa;
Sai rupilan rukkasista,
Kaksi leipälaukustansa.
Kun sai laukkunsa rahaksi,
Rupiloiksi rukkasensa,
Pian juoksi, jotta joutui,
Luokse enkelin ehätti;
Sitten rientäsi rupilat.
Kuin tuo kelmi ketrotteli,
Pani Jussin paljahaksi,
Antoi kirjan arkustansa,
Käski käydä kansselihin.
Jussi juoksi joutusasti,
Jätti karttansa katsella,
Heitti herroille etehen.
Kuvernyöri kuulu herra
Katsoi kirjan kanselissa,
Kohta Jussille julisti:
"Tämä on kelmin kirjottama!
Oisit saatava sakolle,
Weettävä rahaverolle!"
Sitten viskasi vihassa,
Laittoi kirjan kansselista,
Sanoi selvillä sanoilla:
"Ulos astu kansselista,
Käy kotihin kiirehesti
Eläkä eneä etsi
Kelmilöitä kaupungista".
Jussi huono huokaisekse,
Mies parka pahoilla mielin
Alkoi astua kotihin.
Nälkä sylkytti sydäntä,
Saattoi vahvan vatsan tuskan;
Eväslaukku enkelillä,
Rahat kartankauppiaalla;
Wielä auki kartan kauppa,
Tengan verta jäi velaksi.
Täytyi Jussin tallustella,
Kulkea talo talolta,
Atriaksensa anoa,
Palasia pakkoella,
Tuli kerjäten kotihin:
"Warjele vakainen Luoja,
estä niistä enkelistä
Niistä seikoista selitä,
Kelmi herroista keritä!"
Warjele vakainen Luoja
Suomen suuren ruhtinaita,
Kaiken kansan haltijoita,
Että voisit voimallansa
Nämät seikat selvitellä,
Päästeä Savon sanoille,
Sitehistä Suomen kielen,
Että soisi Suomen kieli
Kaupungissa kulkiessa;
Että me poloiset pojat,
Kurjat raukat Karjalaiset
Suomen saisimme sanoa,
Suomen kirjat kirjotella
Suomen oikeustuvissa,
Kanselissa kaunihissa.
Puhakkaa Karjalan rahvas pitää suuressa arvossa. Pait runoillaan on
hän muutenkin paljon vaikuttanut rahvaan herättämiseksi. Milloin
sen maakunnan hyödyksi jotain on puuhattu, on hän terävällä älyllään
ja väkevällä innollaan aina ollut ensimäisissä. Toiselle puolellekin
Suomen rajaa on vaikutuksensa ulottunut, sillä Wenäen puolelta
Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän
paljon vahvistaneen kansalaisuuden tuntoa.
Tietty on että pilkkarunonsa hänelle ovat paljon vihamiehiä
nostaneet. Walitettavasti on hän niille antanut moitteeen sijaa sillä,
että viime vuosina paljon on asiamiehenä kulkenut keräjissä, jossa
välistä kuuluu poikenneen oikeuden suoralta tieltä.
Wartaloltaan on hän pienenläntä, musta tukalta ja silmiltään;
luonteeltansa hilpeä, innokas; puheessa leikillinen ja rikas lystistä
sananmutkista ja parsista.
Muita Karjalan runoniekkoja esim. _Karjalais_- ja _Kettus_-vainajia,
toinen Liperissä, toinen Ilomantsissa, _Mähästä_ Tohmajärvellä,
_Hirvosta_ Rääkkylässä j.m. en voi muuten kuin sivumennessä
mainita. Samaten Pohjanmaan runoseppiä: Kalakukkorunon tekijää
_Wäänäis_-vainajaa Oulussa, _Elias Tuorinientä_, joka oli seppänä
pyhäjoella ja vielä elävää ruotusotamiestä ja sotalauluin tekijää
_Juhana Rännäriä_.
Mutta vähän laveamman maineen ansaitsee Wiipurilainen Pietari Mansikka.
Hän on syntynyt v. 1825 Kelkkalan kylässä Wiipurin pitäjää, jossa
isällänsä oli tila. Hänessä heräsi jo pienenä lasna halu kouluun
päästäkseen, vaan vanhempain varat ei sitä kannattaneet. Kuitenkin
oppi vanhemmalta veljeltään, joka muutamia vuosia silloista Wiipurin
piirikoulua oli käynyt, kirjotusta, luvunlaskua, vähän maantiedettä
ja historiaa. Talonpoikaiseen elämään tyytymätönnä läksi Mansikka
19-vuotiasna Käkisalmeen siltavoudiksi ja rupesi sitten paremmin
Ruotsin kieltä oppiaksensa puhtaaksikirjottajana seuraamaan tuomaria.
Käkisalmessa ollessaan oli ahkerasti lukenut kaikellaisia kirjoja.
W. 1848 muutti Wiipuriin palovartiakapraaliksi, mutta otti
kivuloisuuden tähden siitä virasta eron v. 1857. Palkinnoksi toimestaan
sai maistraatilta ravintola-oikeuden, jota on arennille pannut. Itsellä
on työtä puhtaaksikirjottamisessa ja asianajamisessa. Mansikka on
näöltään pulska, käytöksessään rehellinen ja totinen. Se vaan on viaksi
luvettava, että niinkuin moni muu runoveljistään on viinaan menevä. --
Waimonsa lapsineen ovat kaikki kuolleet.
Wirsipätkiä sepitteli jo lasna ja sitten taas Käkisalmessa, jossa
rakkaus taisi panna runolähdettä lirisemään. Mutta näitä runojansa hän
ei minkään arvoisena pitänyt, sanoo ne "metsässä käydessä, etulatinkina
ampuneen jänesten jälkeen ja pyitten perään". Kolmannen kerran heräsi
runo-intonsa v. 1856, koska Sanalennätin rupesi ulostulemaan.
Mansikka siihen lähetti runon uudelle vuodelle ja sai toimittajalta
kehotuksen enemmän kirjottamaan. Sitä onkin ahkerasti tehnyt. Hänen
runojaan on Sananlennättimessä paljon.
Jos nyt näiden arvoa tarkastelemme, niin täytyy sanoa, että Mansikkakin
enemmän älyllä niitä sepittelee kuin tunnolla ja mielikuvailolla.
Harvassa heistä ilmottaikse oikeata runo-intoa. Paljon näkyy
luonnonperäistä runolahjaansa pilanneen Juteinin runoelmien
lukeminen, joiden jokapäiväisiä ajatuksia ja kuivanlaista lausemuotoa
hän liian usein on mukaellut. Mansikka on runoon pannut monta ainetta
pipliähistoriasta, samate katkismuksenkin; nämät kokeet ei juuri ole
runollisia, vaan sietäisivät kuitenkin tulla painetuksi; sillä lapsille
olisi niissä hupasaa lukemista. Monta laulua ja runoa (Juteinin tapaan
on hän sepittänyt riimirunojakin) on hän tehnyt tärkeistä tapauksista
esim. viime sodasta, vaan ne ovat aivan vähänpätöisiä. Löytyypä
kuitenkin joitakuita runoja, joissa lämpimempi tunto puhkeaa ilmi ja
mieli asioita elävästi kuvaelee. Paraita ovat vertausrunonsa, joissa
usein on syvä ajatus pohjassa. Semmoinen on esim.
Oravan valitus.
Kuulin kerran kuusikosta,
Mäen päällä männikössä,
Miten oksalla orava,
Ruikutteli rekkohäntä;
Mihin lie minun sukuni,
Kuhun lapsi-kultaiseni
Erillensä eksynynnä,
Hajallensa haihtununna?
Yks' on Turjan tuntureilla,
Toinen Aunuksen ahoilla;
Kolmas on kovin etäällä
Aina Aasian perillä.
Siell' on kettu siepannunna,
Orjaksensa ottanunna
Poloset mun poikaseni,
Katalat mun kantamani.
Tuota huolin tuon ikäni,
Panen pakkopäiviäni,
Itken aina itsekseni,
Walittelen vaimoneni,
Miks' ei mulla niinkuin muilla
Suku oo omilla mailla,
Lapset laulele kotona
Yhden kielen kiskomalla?
Wielä luulen viimeiseltä,
Toivonpa toden perästä
Purevamme yhtä puuta,
Yhtä kääntävän käpyä.
Sitten laitan laadullisen,
Wirren paljoa paremman,
Jota laulan lapsineni,
Kuikuttelen kultaneni!
Pait runoja on Mansikka myöskin kirjottanut suorasanaisenkin
kertoelman, vieläpä yrittänyt näytelmänkin tekoon. Tämä kyhäys kyllä
on vaillinainen ja siinä tapahtunu mahdottomiakin esim. että käsi
taitetaan ja hetkessä taas saadaan paratuksi, mutta se on kuitenkin
elävä ja uskollinen kuvaus porvari-elämästä Suomen kaupungeissa, ja
kokkapuheita siinä on viljalta.
* * * * *
Ma olen syksyn-ajaksi sanonut nykyistä Suomen kansarunon aikakautta;
ma olen yleisölle katseheksi tuottanut niitä kukkia, joita ei kylmä
vielä ole kerinnyt kuihduttaa. Heidänkin on kohta kuihtuminen,
kuoleminen, vaan peittyneekö Suomen kansalaulu sittenkään ijäksi
päiväksi kinosten alle? -- En sitä usko! -- Runollisuus on Suomen
rahvaan luonteesen ja mieleen niin juurtunut, ett'ei sitä siitä
milloinkaan saa poistetuksi. Muinaiset miettehet ja tunteet, joita
runot kuvaelivat, pakenevat uusia. Niinkuin nyt Saimaan umpivedet
Suomen sydämessä ovat mereksi auvenneet, niin on Suomen rahvaanki tähän
asti syrjässä asuva sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen
maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin
näkö-ala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia hänenkin mielessä
heräjää ja panee sydämen aallot korkeammalle läikkymään. Nämät uudet
tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhenneet; mutta kerran
tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, sulosemmin,
runsahammin kuin milloinkaan ennen!