Siitä jo on kauvan aikaa, jutteli kuu, mutta vieläki hirvittää minua
sitä muistellessa. Kristikunta silloin luki 1589:nen vuoden siitä
kun rakkauden oppi ihmisille ensikerran saarnattihin. Mä katselin
Wienanmeren rantoja, siellä missä se on Kantalahden kaivanut syvälle
Suomen maan poveen. Rannalla näkyi ja näkyy nytkin kylä, jolla on
nimenä Kantalahti. -- Kesä oli kauneimmallaan; sydänyölläkin paistoi
ja lämmitteli päivä -- pietarinjuhlaa oltiin viettämässä. Tasaisella
tanterella kylän edustalla olivat asukkaat kaikki ko'olla. Nuoret
pitivät iloista kisaa. Neidot tanhuta tepastelivat ringissä; pojat
koettelivat voimiaan. Woi miekkoista sitä ken voittajaksi pääsi! Hurraa
huusivat hänelle kumppalit ja neitosetkin kisaansa kesken heittäen
lähettivät pulskalle pojalle suloisimpia silmän luontiaan. Wanhat
hongikon suojassa istuen katselivat tätä menoa ja muistelivat muinaisia
päiviänsä, jolloin jalka juosta jaksoi, polvi norja notkutella. --
Wihdoin uupuivat nuortenkin voimat ja lähdettiin levolle.
Kun ei tanterella enää näkynyt ketään, nousi hongan juuren alta mies,
joka siinä oli piilossa ollut. Hän oli sotapuvussa ja aseissa. Hän
naurahti julmasti itsekseen ja vihelti metsään. Silloin näytti kuin
olisi metsä eläväksi tullut; honkien latvoista ja juurista ilmestyi
miehiä, julmannäköisiä kuni edellinenkin, miekka vyöllä, keihäs
kädessä. Hiljaan hiipien lähenivät kylää; kohta leimahti joka kulmassa
huoneita ilmituleen ja hirveä sotakarjunta herätti asukkaat. Palavista
huoneista karkasi puolialastomia ihmisiä pelosta hurjana; vaan minne
pakenivat: takana oli tuli, edessä vihollinen, joka ei säästänyt,
ei armahtanut; miekkansa tappoi, raateli kunne kädet väsyivät. Uusi
aurinko ei vielä kerinnyt nousemaan kun somien asuntojen sijassa näkyi
vaan tuhkaa ja kyteviä kekäleitä, kekäleiden seassa kärvennettyjä,
raadeltuja ruumiita. Rantaa myöten souteli venheitä täynnä verisiä
sotilaita, täynnä itkeviä vankeja, täynnä ryöstettyä saalista. --
Ja kuka se vihollinen oli, joka niin armottomasti oli menetellyt?
Kuule ja hirmu tulee jäykistyttämään jäseniäsi! -- Mä kuulin voitto-
ja riemuhuudot -- se oli Suomen kieltä; mä kuulin kuolevien viime
huokauksen, mä kuulin vankien parkunaa -- se oli Suomea! Woi hirveätä
ja onnettomuutta! Weljet veljiä raatelee! Eri usko ja eri valtaajat
ovat heitä niin vierottaneet, etteivät tunne toisiansa. -- Kuinka
taitaa ihminen erottaa, mitä Jumala on yhteen luonut!
1859.
Kuudes ilta.
Mä äsken kulin Wiipurin ylitse, sanoi kerran kuu ja silloin juohtui
muistooni, mitä nyt Sinulle tahdon kertoella. Se oli Syyskuulla,
illalla myöhään, mutta ilma oli vielä niin kesäinen ja lämmin, että
olis luullut etelämpänä, Saksassa olevansa.
Eikä ollut muutenkaan Wiipurin kaupunki tavallisessa asussaan. Kadut,
pitkä silta ja Torkelin vanha torni olivat valaistuna. Jokapaikassa
vilskui tunkien ja rähisten ihmisjoukkoja. Weden pinta oli ihan
peitetty laivoilla ja veneillä, joiden mastoissa liehui lukemattomia
kirjavia lakuja; maalta ja mereltä kaikui riemuhuutoja, naurua ja
iloista puhetta; maalla ja merellä kumpueli loppumaton viinan lähde ja
pamahutteli sampanja korkkiansa ilmahan.
Wiipuri sinä iltana ei ollut entisellään; se oli juhla-puvussaan; se
oli helppo nähdä. Min' en kaupunkia olisi tuntenutkaan Wiipuriksi
ensinkään, jos ei Torkelin torni olis seista törröttänyt entisellä
asemallaan. Waan sekin oli valaistuna, ikkunoista ja ampumareijistä
liehuivat ja paistoivat kynttilät niin kirkkahasti, että näytti kun
olisi torni sadoin silmin katsellut tuota outoa menoa kaupungissa. --
Semmoista ei ollut torni nähnyt pitkään aikaan. Näin oli muinoin ollut,
koska Wiipuri Karjalan ruhtinaana hallitsi. Siihen aikaan näkyi usein
suuria ihmisjoukkoja ko'ossa sen ympärillä. Pieliseltä ja Saimaalta,
Wuokselta ja Laatokalta riensi tänne Karjalan uljaita uroita. Miekat
välkkyi, keihäät haristi, rautapaidat kiilsi, ja päälliköt kallehissa
vaatteissa kävelivät joukosta joukkoon miehiä tappeluun kehottamassa.
Se aika oli jo ammoin kadonnut; sota oli kaatanut Karjalan urohot; itse
ruhtinas vangiksi viety. Siitä päivin oli Torkelin torni ikävissä ja
suruissaan seisonut. --
Taas oli aika nyt muuttunut; taas oli Wiipuri tullut Karjalan
ruhtinahaksi; taas kulki Pieliseltä sekä Saimaalta, Wuokselta sekä
Laatokalta uroita sen luoksi; ei enää rautapaidoissa sota mielessä,
vaan rauhan askareissa, maansa lahjoja ulkolaisen tuomisihin
vaihtamaan. Nyt juuri vietettiin Wiipurin kruunausjuhlaa, Saimaan
kaivannon avausjuhlaa.
Jo Torkelin torni oli pitkällisestä unestaan herännyt; se näki entisen
ajan palanneen: ilo loisti sen silmistä, se loisti yhä kirkkaammin,
-- yht'äkkiä se leimahti ulos, -- torni oli ilmitulessa! Korkealle
ilmahan kohosi leimu, avaralle sinkoeli kipunoita, ilmoittaen maille,
mailmoille, että Wiipuri taas kruunattiin Karjalan ruhtinahaksi!
1858.
Seitsemäs ilta.
Mä tulen Wienan vienoilta vesiltä, sanoi kuu. Siinä missä Tundran tytti
Pinega lankeaa Wienanvirran sylihin, näin rantatörmällä hautakummun.
Maantie kulkee kummun sivutse. Sitä katsellessain tuli siihen karahutti
uhkea troika. Aisahevoinen tepasteli ylpeästi pää pystyssä, ja syytähän
sen olikin ylpeillä, kun hänen kannettavaksi oli uskottu korkea vemmel,
jossa iso kello kululle rämpätteli tahtia. Kadesilmin katselivat tätä
kunniata sivuhevoset; he laukkaelivat kaikin voiminsa ponnistaen ja
pyrkivät aisahevosta edelle; vaan mikä auttoi, se yhä vaan pysyi
rinnalla. He välistä haukahtelivat sitä kaulaan puremaan, vaan silloin
partasuu kyytimies aina tempaeli ohjakset tiukemmaksi ja siimansa
huiskahteli katehia selkään. -- Re'en kuomassa istui herra; kumpua
kun tultiin lähemmäksi, hän katsahti ulos ja kysyi mitä tuo olisi.
-- "Kah, se on kurgan, herraseni", vastasi kyytimies. "Se on niitä
Tschudihautoja. Näissä maissa, näet, muinoin asui rikas ja mahtava
Tschudin kansa, jolla oli kultia, hopeita aitat täynnä ja mammontia,
sopulia karjana. Iso äiti Novgorod kun tänne alkoi levittää valtaansa
ja pyhää uskoamme, he ylpeät pakanat eivät ruvenneetkaan niskojansa
notkistamaan vieraan vallan alle, vaan vetäysivät aarteineen päivineen
maan alle asumaan. Siinä elävät vielä nytkin. -- Jos, isäseni, päivällä
tämmöistä kurgania kaivelisit, et löytäisi mitään; mutta tulepas tänne
yöllä, varsinkin juhannusaattoona, niin palaa kummun päässä sininen
liekki, ja jos raosta uskallat tirkistellä sisään, niin he ovat siinä
pöydän ääressä pikaria kallistamassa. -- Näin vanhat ainakin haastavat;
minä en sitä ole nähnyt eikä kukaan nykyisestä miespolvesta! yrittihän
kerran Pietarilainen yöllä mennä heiltä aarteet anastamaan; vaan
mitenkäs hänen kävi? Hän löydettiin aamulla tundralta nurinniskoin.
Se on ihan tosi, ukko-vainaa sen meille lapsille aina jutteli!" Ja
ikään kuin peläten että puheensa olisi saattanut herättää jotakuta
näitä Tschudihaahmoja, kyytimies risti silmiään ja sivalsi troikaansa
siimalla. Hevoset karahtivat neliseen ja nuolena katosi reki metsään.
Mutta kyytimiehen tarina oli minussa muistoja herättänyt. Ammoisten
aikain haahmoja alkoi häämötellä silmäini edessä. Olinhan tässä ennen
käynyt, käynyt silloin koska Tschudi vielä oli tämän maan ainoana
haltijana. -- Eräänä yönä näin rannassa ison veneen, joka köydellä oli
kiinnitetty honkaan. Tavaroita siinä mahtoi olla paljon ja kalliita,
sillä vene ole melkein laitoja myöten vedessä, ja teljoilla näkyi
joutsia, miekkoja varalla, jos vihollinen tulisi ryöstämään. Weneessä
makasi muutamia miehiä, toisia rannalla. He olivat kaupparetkeltä
tulevia Tschudeja, jotka tässä pitivät viimeistä yölepoa; huomenna piti
heidän olla kotona, huomenna piti heidän Jumalan tempelissä kiitosuhria
teurastaa. Kaikki uinaelivat sikeätä unta; ei vartiatkaan enää olleet
valvehilla; he olivat päivän soudusta väsyksissä ja mikä hätä nyt
enää voi tulla, kun jo melkein kotirannassa oltiin! -- Muu väki makasi
taivaan kannen alla, mutta nuorella päälliköllä oli suojana lämmin,
kirjoilla koristettu huopateltta, itäisen ruhtinaan lahja. Siinä hän
lepäsi; suunsa myhäeli niin autuallisesti. Mitä hän unessa näki? Hän
näki naapurin ihanata tytärtä, joka hänen sydämeensä oli semmoisen
tulen sytyttänyt, ettei sitä olis saattanut sammuttaa Jäämeren jäät
eikä Pohjoistuulen viluinen viima. -- Hänen kotinsa oli köyhä; hän ei
jaksanut suorittaa isän vaatimaa naimishintaa. Sentähden oli
Wierryt maille vierahille,
Kulkenunna kaukaisille
Kullan kiiltävän hakohon.
Hopeiden helisevien.
Nyt oli paluumatkallaan itämaista, vene täynnä kultaa, täynnä kallista
tavaraa. Unessa hän jo armahansa näki -- se hänelle kavahti kaulaan
-- se huusi hänen nimeään -- hän heräsi. -- -- Ei häntä armaan käsi
likistänyt, ei armaan ääni kutsunut -- se oli vanhan uskollisen
palvelijansa kova käsi, äreä ääni, joka häntä unesta herätti. "Ylös
isäntä! Miekka käteen! Norjalainen on päällämme!" -- Nuori päällikkö
kavahti jaloilleen ja töytäsi teltasta ulos. Siellä jo riehui tappelu
tuimimmallaan. -- Wartiat kun nukkuivat, oli Norjan vikingejä kenenkään
älyämättä karannut päälle. -- Ensisäikähdyksestä toinnuttua Bjarmit
tekivät lujaa vastarintaa. Wikingein etupäässä tappeli nuori uros
rautaverkko ryntäillään, kiiltävä kypärä päässä. Mihin tapparansa
iski, siihen kaatui mies kuni honka ukkosen nuolesta. -- Häntä vastaan
riensi Bjarmein päällikkö; kohta seisoivat vastakkain. Bjarmin miekka
välähti ilmassa, -- mutta rauta-verkkohon kilahti kappaleiksi. -- "Ei
auta Bjarmin taika hyvää terästä vastaan!" huusi vikingi. Tapparansa
viuhahti ja halkaisi Bjarmin pään kaulaa myöten. -- Tässä on hänen
hautakumpunsa. Monta yötä näin sitten siinä itkevän neidon. Waan hänen
kyynellähtehensä on jo kauvan kuivana ollut! -- Koko Bjarmin kansa on
jo ammoin rauvennut, kadonnut! Se elää vaan valloittajainsa muistossa,
tarinoissa!
1860.
Kahdeksas ilta.
Kuu jutteli: Helsingin kaupungissa on mereen ulos pistävä niemi nimeltä
Katajanokka. Talot siinä ovat huonoja rähjiä vaan ja asukkaat köyhää
työväkeä. Yöllä ei siihen jokainen uskaltaisikaan mennä, sillä kummia
hoetaan olosta ja elämästä siellä. Minunpa pisti mieleen tuota kerran
käydä katsomassa. -- Oli kirkas talviyö. Tarkastellessain kaikkia
keksin pikkuisen puolihajonneen mökin ikkunasta valoa. Ikkunalasihin
oli pakkanen kuvannut monenmuotoisia eriskummaisia kukkia, vaan oli
sijaa kuitenkin läpi tirkistelläkseni mitä sisällä tapahtui. -- Jos oli
huone ulkonäöltään huono, niin eipä ollut sisuskaan parempi! Seinät
noessa, lattia likainen, nurkassa pieni kirstu, kolmijalkaisella
tuolilla vaaterepaleita, ja matalalla vuotehella makasi tyttö, joka
ei suinkaan vielä tainnut vanha olla, mutta taudista ja kurjuudesta
oli niin laiha ja rypistynyt, että oli sääli nähdä. -- Wuoteen
vieressä seisoi pappi; minä hänen tunsin: hän on perin oppinut mies ja
saarnataidoltaan kuulu. -- Hän näytti kuolevaiselle kuinka synnillään
oli ikuisen kadotuksen ansainnut ja kuinka katumalla ja uskomalla
vieläkin voisi päästä armoon. Hän puhui ja koreina kukkasina kumpueli
lausehet hänen huuliltaan, mutta mielensä oli kaukana; -- hän olis
suonut jo pääsevänsä tästä synnin ja kurjuuden pesästä kotiin, missä
nuori rouvansa häntä ikävöitsi tulevaksi. Sairas kuulteli puhetta,
mutta levottomasti vilkkuivat silmät sinne tänne ja jääkukkaset
ikkunassa kimaltelivat valossain niin eriskummallisesti, kasvaen
hirveän suuriksi! -- Työnsä tehtyä pappi läksi pois ja kohta sen
jälkeen astui sisään vanha, nähtävästi köyhä akka. Tullessaan hän
lempeästi tervehti sairasta; esiliinastaan kukkasia ottaen, antoi ne
sairaalle käteen ja hymyili nähdessään kuinka tämä ne ilolla katseli.
Sitten istausi vuoteen viereen, juuri siihen missä pappikin oli
seisonut, ja alkoi puhua sairaalle. Hän puhui samaa kuin pappi, vaikk'
ei niin koreilla lauseilla, -- mistäkös köyhä oppimaton akka net olis
saanut, -- puhuipa sydämensä tunnosta, vakaasti ja lempeästi katsoen
sairaan silmihin. Ja tämä kuulteli hartaasti, käsissään pitäen akan
tuomia kukkasia; kyyneleitä herui silmistä, mutta muotonsa kirkastui
yhä rauhallisemmaksi...
Ikkunalla oli avattu kirja. -- Mä katsahdin ja luvin: Jos ihmisten ja
enkelein kielillä puhuisin eikä olis minulla rakkautta, niin olisin
kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen! -- Ja jos prohveteerata
taitaisin ja tietäisin kaikki salaisuudet ja minulla olisi kaikki usko,
niin että vuoret siirtäisin, vaan ei olis minulla rakkautta, niin en
mitänä olisi!
1859.
Yhdeksäs ilta.
Oli joulukuu. Muutaman päivän perästä piti minun mennä omaisten
seurassa joulua viettämään. Mä istuin kirja kädessä. -- Mä sen viskasin
pöydälle ja otin toisen; vaan ei sekään ollut minulle mieleen. --
Ajatukseni ei pysyneet luonani; ne riensivät edelle kotihin, armaasen
kotihin. -- Mä herkesin lukemasta ja katsahdin vanhaan ystävääni
kuuhun, arvellen eiköhän rupeaisi tarinoilla lievittämään ikävääni. Kuu
heti arvasikin mitä minulla oli mielessä, ja alkoi tarinoida:
Mä tulen Pohjanmeren sopukasta, siitä missä mutainen Elbevirta meren
kirkkaita, viherjäisiä aaltoja tulee sokaisemaan. -- Tuuli oli kauvan
maalle ollut, vaan äsken kääntynyt luoteiseksi, ja kymmenittäin
rienteli nyt laivoja Elbensuuhun päin. -- Minä rupesin yhtä
katselemaan. Mastot olivat huipulle asti valkeissa vaattehissa; purjeet
tuulta täynnä ja kohossa; kokka hyrskien halkaeli aaltoja, ja pitkä
vako vaahtoeli laivan jälessä. -- Puoli väkeä oli kannella vahdissa.
Nojassa kokkapuuta vastaan seisoi nuori merimies. Haletaksehen
täytyi ja kohoeli rintansa toivosta; silmänsä paloivat ja katselivat
vilkahtamatta eteen päin. Siinä häämötteli jo taivaan äärellä matala
rannikko. Se kohoeli, se läheni; mutta nuorukaisesta näkyi laivan
joutusa juoksu olevan etanan matelemista. Hänen ajatuksensa olivat
lentäneet, kiitäneet edelle; he jo olivat ennättäneet siihen matalaan
hiekkaluotoon, jossa hän oli syntynyt, kasvanut. -- Hän mielessään jo
näki hietikössä heiluvaa rantakauraa. Hän näki lampaat pienoisella
nurmikedolla; hän näki potaattimaan, jonka kukkasia lasna oli maailman
kaunehimpina pitänyt. Tuossa oli hänen isänsä mökki: seinät särkynein
laivain jäännöksistä kyhätyt; tässä musta, tuossa punainen lauta; oven
päällä paistoi kullattu onnen jumalatar, entinen kokkakuva, jota hän
lasna oli ihmetellyt, kuinka se taisi seisoa ympyriäisellä pallollaan.
Tuossa oli ranta, jossa oli keräellyt kirjavia hauroja ja näkinkenkiä.
Tuossa vene, jossa isän kanssa usein oli väkeä laskenut lainehia
myöten. --
Mä tiesin nuorukaisen kodin. Noin kaksi kuukautta takaperin,
syyspäivätasauksen aikaan, olin siellä käynyt. Kauhea myrsky raivosi
silloin; Jäämerestä asti samosi tuulen tuima henki sutena ulvoen.
Hurjana pakenivat sen edessä taivaan mustat lampahat, peloissaan
milloin hajoten, milloin pakkautuen suuriin laumoihin. Niiden lomista
pääsivät säteeni tirkistelemään mitä alaalla tapahtui. -- Koko meren
väki oli nousnut sotaan. Pitkissä rivissä ryntäelivät aallot rantaa
vastaan; ensimäiset murtuivat ja vaipuivat; mutta toisia yhä tuli
jälestä; kaatuneitten hartioille nousten ryntäsivät edelle. -- Jo
olivat voittamassa; -- jo koputtelivat mökin oveen; jo tärähyttelivät
ikkunain luukkuja. -- Luukun raosta katsoin sisään. -- Pöydän ääressä
istui vanhanlainen vakaannäköinen mies lasisilmät nenässä, ja luki
ääneen kokolehti-raamatusta. Pöydän toisella puolla istui vaimo lapsi
sylissään, toinen vieressä. -- Entisiä suurempi laine kolahti seinää
vastaan ja tärähytti koko mökin. -- Waimon kasvot vaalenivat ja lapset
säikähdyksissään vavisten peittivät kasvonsa äitin sylihin. Mies
herkesi lukemasta ja lausui: "Elkäät armaani pelätkö! Me olemme Jumalan
kädessä; Hänen tahdotta ei taida hiuskarvaakaan päästämme karista! --
Ja sitten", lisäsi hän hymyellen, "olemmehan ennenkin tämmöisiä öitä
nähneet, ja aina on myrsky viihtynyt ja aallot asettuneet jälleen".
Mä jatkoin matkaani. Kolme päivää rajuttua myrsky viihtyi niinkuin
vanhus oli vakuuttanut. Ma tulin katsomaan miten luodolla jaksettiin.
-- Poika raukka! Kun kotisi tulet hakemaan, niin näet meren lainehtivan
sen sijassa! -- Monta aaltoa kumpuna kohoaa, -- vaan mikä niistä on
vanhempies, sisaries hautakumpu? --
1860.
Kymmenes ilta.
Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri
manner oli vielä ramua roskaa täynnä, niinkuin muuttajilta aina jääpi.
Uusi asukas kevät oli vasta tullut eikä vielä ollut huoneitansa
kerinnyt siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä
harmaita pilviä laessa; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;
nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut vielä kulo peitetty
kirjavalla kukkaismatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan
pielet, josta kartiinit on pois otettu. Kevät ei huonettaan vielä
oikein saanut lämmittäneeksikään; ilma oli semmoinen, josta Wirolainen
sanoo: suven silmät, talven hampaat.
Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäiset tässä
ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman
ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teille kesällä
laeksi on levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla. Tässä ei
tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista
on siellä. -- Kun oli nähtävästi pahoissa tuulissaan; se oli tainnut
matkalla vilustua. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se
taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! kyllä on Etelä ihana; mutta miksi
kääntyy manetin silmä aina Pohjoseen päin; miksi
-- syksylinnun lähtevän
Sävel niin on surullinen?
Keväillä mielimaillehen
Se rientää riemuiten!
Ei ole Pohja suotta mainio lohtimisesta; Pohjalla on erinomainen
lumousvoima.
Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.
Ja koska Italiaa mainitsin, juttelen Sinullen siitä.
Mä kerran luikertelin Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä
oli suloinen suvi. --
Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli
lämmin ja täynnä tuoksua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla
kukkakinoksilla peitetyt; tuossa taivaan äärellä näkyivät korkeat
Alpit, jotka ovat tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja
vastaan. Ja meren mantereen ylitse kaarrutteli Etelän taivas, jonka
pimeässä pohjassa tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren
morsiuspeitossa. --
Meren aalloissa keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä
kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja
airoista tippueli kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene
luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se nähtävästi oli
Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liuhuivat pitkät suortuvansa
tuulessa ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään
istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät ja punaiset ruusut
valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin
kaulatuksin ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös
taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli, heillä
oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla pohjoseen. --
Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus soaistui, hän vaikeni ja
istui synkkänä.
"Mitäs Sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt
Pohjantähteni loisteen? Mitäs Sinä suret kun koko luonto autuaana
riemuitsee?" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso
noita; he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi". "Pohja,
Pohja", huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? Tässä on paratiisi,
siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveyden jällehen saanut,
siellä Sinut odottaisi kuolema. Tässä on Sinulla lempi ja siellä..."
"Siellä on syntymämaa!" huusi nuorukainen.
1860.
Yhdestoista ilta.
Kuu haastoi: Mä mielelläin käyn lasten makuukammareita katselemassa. He
lepäävät niin rauhallisesti, he hymyelevät unissaan niin autuallisesti
kuin lampi salon suojassa, jota ei tuuli koskaan pääse vellottamaan.
Kuule mitä kerran näin: ikkunan edessä oli kartiineja, mutta niillä
ei ollut kylläksi leveyttä; niiden välille jäi pieni rako ja siitä
tirkistelin sisään. -- Lyhyisessä sängyssään istui paitasillaan
pieni poika. Silmänsä loisti, suu hymyili, posket hehkui. Hän oli
niin autuaan näköinen. Kädessä oli hänellä hopeamarkka, ja sitä hän
käänteli, katseli. -- Se oli ensimäinen raha, jonka omalla työllä oli
ansainnut. Ryytimaassa oli rikkaruohoa. Isä oli sanonut: "Ilmari,
kitkepäs tämä kukkaislava hyvin puhtaaksi, niin annan Sulle markan!"
-- Ja pikku Ilmari oli heti ryhtynyt työhön; koko iltapuolen oli
latvan vieressä kykkinyt ja rikkaruohoa nyhdellyt, kitkellyt. Työnsä
tehtyä oli isältä saanut markan, uuden uutukaisen hopeamarkan. Se
kiilteli kimalteli niin kirkkaasti, ettei sitä Ilmari kyllikseen
saanut ihaelleeksi. Ei siitä ma'ata pannessakaan hennonut luopua; yhä
vielä istui sängyssä markka kädessä. Mitä jos äiti olis nähnyt että
Ilmari vielä oli valveilla? Uni jo vihdoin alkoi painaa silmäluomia,
näkö himmeni, pää hiljaan vaipui tyynylle, -- Ilmari nukkui. Waan
markastaan ei luopunut sittenkään; sitä piti, puristeli sormissaan,
ikään kuin peläten että häneltä aarteensa ryöstettäisiin. -- Hän makasi
lieheellä suin. Mitä hän unissa näki? Hän luultavasti ajatteli, mitä
hänen mahdottomalla rikkaudellaan piti tehdä. -- Huulensa liikkuivat,
hän sanoi: "Se, Edvard-raukka, osta sillä leipää itselleis!" Hän ojensi
kättänsä; hopeamarkka kilahti sormista lattialle.
Woi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä! Kenties tulee Ilmari
kerran rikkahaksi, kenties mahdottoman rikkaaksi. Waan nostanevatko
hänessä tuhannet koskaan enää niin viatonta iloa kuin tämä yksi
hopeamarkka? -- Ilmari ehkä tulee anteliaaksi ihmisystäväksi; hän
ehkä tulee tuhansia uhraamaan ihmisveljeinsä hyödyksi. Mutta saaneeko
milloinkaan enää sitä autuutta maistaa, kuin koska ainoan roponsa
päätti köyhälle antaa.
1860.
Kahdestoista ilta.
Ma tulen kosken rannalta, sanoi kuu synkeänä syysiltana: Ilma oli
hirveä. Tuuli viuhaeli surkeasti ja ajeli mustia pilvirepaleita
taivasta myöten. Kesän viimeiset lehdet karisivat kellastuneena puista
ja lentelivät rauhatonna. Milloin vettä hetkeksi herkesi satamasta,
tuli lumiräntää, paisunut koski möyryeli kauheasti ja nieli kitaansa
vyöryviä mutaisia laineita. -- Kosken rannalla seisoi nuorukainen. --
Mä olin hänet tässä paikassa jo ennenkin kerran nähnyt. Silloin ei
rajunnut syksyn myrsky; silloin oli tyyni suvi-yö. Hänen vieressään
seisoi silloin neito. Nuorukainen lausui: "Hurjaksi minua ihmiset
sanovat ja hurja minä olenkin! Kuni tuo koski kallioita vastaan kuohuu,
niin kuohuu myös mieleni; koskeksi olen luotu, en taida tyynenä lampena
levätä! -- Mutta katso, tuossa kosken pyörtehessä on ihana saari. Joka
paikasta näissä seuduin on ihmisen armoton käsi koivikot hävittänyt
ja kaatanut kaskeksi. Tuo saari vaan rehottaa pyhänä, koskematoinna.
Kosken vihainen virta sitä varjelee. -- Ole Sä saarein, mä koskena
ympärilläsi kuohun, käteni Sinua halaavat ja ei mikään voi rauhaas
häiritä!"
He olivat viimeisen illan yhdessä; eron hetki joutui. Nuorukaisen oli
maailmalle lähteminen. Koskena hän kuohui maille kaukaisille; hän vieri
yhä kauvemmin. Hän kävi ihanoita rantoja, hän kierteli suloisia saaria
-- ja mielestänsä haihtui se saari, jota oli luvannut varjella. --
Monta vuotta oli kulunut. Nuorukainen oli sattumalta tullut entisille
tienoillen. Hänen mieleensä juohtuivat entiset ajat. Hän tiedusteli
entistä kultoaan. -- Jo oli rakas riutunut, lintu kuollut liikaan
huoleen! --
Nyt seisoi nuorukainen yksinänsä kosken rannalla. Tuuli repieli,
hajotteli hänen tukkaansa; kylmää lunta satoi paljaalle rinnalle;
-- hän ei siitä huolinut, ei tiennyt; -- hän vaan seisoi ja katseli
koskeen. -- Mitä hän myrskystä huoli -- hänen sydäntänsä vihlaili,
repieli omatunnon myrsky; hän ei lumista, ei jäistä tiennyt -- hänen
sydämessään oli kylmempi jää; hän ei yön pimeyttä huomannut -- hänen
sydämessään oli epätoivon synkeä yö; hän ei älynnyt karisevia lehtiä --
hänen sydämessään lenteli miettehet yhtä rauhatoinna. Hän vaan katseli
koskeen. -- Lainehet kohoelivat kuni pehmeät polstarit, kuohu lenteli
valkoisina höyheninä. -- Nuorukaisen silmät loisti: "kas tuossa ma saan
lepoa, rauhaa!" Hän katosi kosken kuohuvaan kitaan.
1860.
Kolmastoista ilta.
Paljon, virkkoi kuu, olen kuullut kehuttavan ruusuin kauneutta, ja
varsinkin sanotaan niiden kaunehimpana olevan, koska kasteen pisara
heissä kiiltelee kuni timantti morsiamen otsassa. Näitä kuullessa on
sitä useinki mieleni tehnyt näkemään; vaan juuri silloin kun päivän
koittaessa kaste kukkihin laskeutuu, täytyy minun aina pois lähteä
piilemään.
Kerran olen kuitenkin nähnyt koko kedon täynnä ihanimpia ruusuja ja
yhdessä niitä kastepisaran, kalliimman ja kirkkaamman kuin ne, joista
Te ihmiset kehutten.
Oli vielä talvi, mä kulin lakean kankahan yli. Päivällä oli siinä
ollut vilkasta elämää; nyt se oli autiona; -- päivällä oli siinä
kuulunut tykkien pauhina, voittohuutoja ja kaatuneiden valitus; nyt oli
kaikki ääneti. Se oli Siikajoen tanner, palavalla innolla oli tässä
Suomen joukko tapellut kotimaan eteen. Se rakkauden liekki oli talven
nietoksetkin saattanut kukkimaan; -- mihin vaan silmänsä loi, paistoi
valkoisella lumella punaisia veriruusuja. -- Tätä katsellessani läheni
neitonen tappelustannerta; hän asteli kuolleiden seassa; hän katseli,
etsiskeli jotain -- ja viimein lankesi polville nuoren kaatuneen
sotilaan viereen. Sen kupehesta oli punaisia ruusuja valunut lumelle.
-- Neito häntä katseli ja hänen silmistään herui kyynelpisaroita;
ne tipahtivat veriruusuihin lumella. -- Kah se oli kallehin kaste
kaunehimmassa ruusussa!
1858.
Neljästoista ilta.
Silmäni kohosivat taivaasen vanhaa ystävääni katselemaan. Hän jo
oli noussut, vaan ei kumottanut kirkkahasti. Taivas oli täynnä
pilvenmöyhiä, jotka kyllä ei häntä tainneet kokonaan peittää, vaan
kuitenkin himmensivät valonsa. Minusta näytti kuin olis kuu niistä
pyrkinyt selvälle; Se yritteli, se ponnisteli. Se yritteli minulle
iloisesti hymyellä, se yritti lempeästi puhua, vaan pilviä aina tuli
väliin ja hymynsä vääntyi surkeaksi irvistelyksi, puheensa katkaantui
huokaukseksi. Wiimein tuli suuri, paksu pilvi ja peitti kuun kokonaan.
Ystäväparka, arvelin siihen; samaten kuin Sinulle käypi monelle
ihmisraukallekin. Se hartaasti haluaisi olla kaikille veljilleen
lempeä; mutta kun synkkiä pilviä hänen sydäntänsä pimittää, niin
vääntyy hänenkin hymynsä ja katkaantuu hänenkin puheensa. -- Eheä sydän
on sileä, sit' on hyvä kätellä; mutta särkynehen sydämen sirpaleilla on
terävät reunat, pistäväiset käret, -- ken voipi estää ett'ei ne joskus
sen kättä leikkoa, joka siihen koskee!
1860.
Selityksiä.