Suonio:
Kuun tarinoita
Suksimiesten laulu
Hurtti-ukko
Lumisateella
Lemmen aamu
Warpunen
Neidon tunnustus
Suvilaulu
Iltaselle
Onneton
Italian herääminen
Juomalaulu
Sydämelle
Soittoa kuullessa
Suomen nykyisemmästä
kansarunollisuudesta
Suomen Laulu.
(Schillerin mukaan).
Ei oo aika Augustuksen,
Kolmannenkaan Gustavuksen
Runollemme koittanut,
Herrain kulta-kammioissa,
Ruhtinasten armoloissa
Kukkansa ei kasvanut.
Sydämensä sille sulki,
Maahan, jalkoihinsa polki
Mahtavimmat Suomenmaan.
Niinpä tuota kerskatkohon
Suomalain ja lausukohon:
_Sen on arvo itsellään!_
Sentä kaikui korkealle,
Sentä lensi maailmalle
Laulu Kalevalasta.
Suruissaan jos huokaellee,
Täyttä rintaa riemahellee,
Ei se tunne kahleita
1860.
Kuun tarinoita.
Johdatus.
Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan,
Andersen'in, kirja "Billerbog uden billeder". Mä ihastuin jo
ensisivuihin ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo
oli myöhän kun kirjan sain loppuhun. -- Mutta en vielä ma'ata pannut;
kauvan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita
utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuni ihana
seutu kuutamossa, puoleksi valaistuma, puoleksi pimeyden peitossa.
Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, ehkä paljon kauniimmaksi,
viehättävämmäksi kuin todella onkaan.
Näin istuessani juohtui minulle mielehen, että kummahan se on kun
ei meillä kuu kellenkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. --
Kumottaahan meillä sama kuu kun Tanskassakin! -- Lieneekö näillä
poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Wai
onkos kuu siitä ä'issään, kun kesän kaunehimpana ollessa, ei auringon
valolta pääse ensinkään näkyviin. -- Wai pitäneekö hänkin Suomen
kieliraukkaa niin halpana, ettei sillä huoli huuliaan pilata? --
Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli
noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, -- vaan
minusta oli ikään kuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja
samassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: "Nuorukainen! Kerkiät olette
aina Te ihmiset muita moittimaan, kun itset olette syypäät. En ole mä
pakkasesta mykkä, eikä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun
minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä,
joka kaikki maat ja mantereet olen nähnyt ja kuullut kaikkein kansojen
murteita, tuskin tunnen yhtäkään sen vertaista rikkaudessa ja
suloisuudessa. Josko sen onkin kauvan täytynyt korvissa kuhnustella
kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että
kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan
ihmisten ihanteheksi. -- Teissä itsissä vaan on syy, jos ei se vielä
väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! -- Teissä on syy, jos ei
maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja
jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, Teillä on silmät ja ette näe,
Teillä on ääni ja ette laula!"
Näin lausui kuu innoissaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta
seuraavana iltana, kun näki harrasta haluani hänen tarinoitansa
kuulemaan, se leppyi, ja on siitä päivin usein käynyt minulle
juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia,
milloin muistelmia muinaissista, jo kauvan unhotetuista ajoista.
Mitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään
tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraten muistan ja osaan. Mutta jos
ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä
muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on
lohdutuksenani, että "kun ei muut lihavat laula, minä laulan laiha
lapsi". Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla
on tarinoita, kun vaan olis kuuntelijoita.
1859.
Ensimäinen ilta.
Sovittuaan minun kanssain alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin
äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui yleten aleten suuri
laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu
maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä,
naisia; kaikkien silmistä loisti iloa ja toivoa. -- Erillään muista
seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi
palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: "huomenna olemme
Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää: siellä ei meitä tunne kukaan.
Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan
siellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala tulee siunaamaan kätemme
työtä!" -- Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi
suurempaa seisoi vieressä. Wähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus;
hänen edessä verevä mies. Mies virkkoi: "Huomenna olemme Amerikassa;
huomenna olemme perillä. Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa
köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Woi niitä onnen päiviä!" Waimo
nosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset
karskuttivat kovaa leipäkannikkataan toisillensa kuiskuttaen: "huomenna
saamme vehnäistä". Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: "Amen, suokoon
meille Jumala siellä parempaa onnea!"
Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli
sieltä länteen päin, eiköhön jo ruvenne näkymään mannerta. --
"Huomenna olemme Amerikassa!" huusi hän riemuten. "Terve, tuhannen
terve Sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa,
elähtäneessä Europassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan
ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää
vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta
pelkäisi kuni omaa surmaansa. Terve Sä toivoni maa!" -- Pimeässä
nurkassa seisoi synkeännäköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi
itsensä suoraksi: "Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan
minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankiudesta vapaaksi, vaan
kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa!
-- -- Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! --
Siellä saan ruveta uuteen, parempaan elämään. Jumala on antanut
anteeksi rikokseni! ihmiset sitä siellä eivät tunne!"
Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen,
alkoi väki kannelta vähetä, toinen toisensa perään meni kannen alle
makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut
yövartiat olivat enää valveella. -- Kaikkia tätä katsellessa en
ollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan
rannalla; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja
esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä
seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen
jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei
ilma asettunut eikä taivas selinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan,
koska jo olin alas menemälläin. Minä heti katsahdin merelle: taannoista
laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut keritä satamaan, arvelin
mä ja loin silmäni rannalle. Siellä missä Amerika ylpeästi kohottaa
kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla
keinuvan; mä katsahdin tarkkaan, se oli laivan hylky! mastot poikki,
kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana
siitä ui parsi, parressa vaate, -- se oli laivani lippu! --
Huomeisaamu oli tullut, jota odottivat toivottelivat; -- he olivat
päässeet toivonsa perille; -- he olivat siinä maassa, missä ei ole
eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvaiselle armottomuutta.
1859.
Toinen ilta.
Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:
Kerran tulin yksittäisellä matkallani perimäisehen Pohjaan, siihen
maahan jonka paljas nimi jo hirvittää -- Siperiaan. Mä näin
Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään
povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksittäinen
Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu
oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille
oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä ja leikitteli, pyrytteli
pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen
suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. -- Tässä oli
kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille
maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt
kumottamasta ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä
sätehiään.
Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa
istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvokas mies. Kasvonsa
olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja.
Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti kipeässä
rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan
vilaukselta näin hänen silmiänsä, vaan kuitenkin juohtui heti mieleeni,
että häntä ennenkin joskus olin nähnyt. -- Mutta se oli kaukana tästä,
se oli Suomen pääkaupungissa Helsingissä. Matalasta katon alaisesta
kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle.
Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia;
loistavin silmin ja hehkuvin poskin puhuivat armahasta kotimaasta,
toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi
he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle,
kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis
Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyä he lähtivät, mutta
kammarissa asuja seisoi vielä kauvan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan
kuului rukous: "Anna Jumala voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!"
Minä silloin näin lupauksen, -- nyt se oli täytetty. Se rakkauden
kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut
sammumattomaksi tuleksi: se hänen oli vienyt kauvas kotomaasta
ventovierasten majoille; se hänen oli tuonut tähän vihattuun,
kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. -- Ulkona oli kylmä talvi
ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! -- Sinä
jo arvannet ken se oli! -- Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa
lukee parasten poikainsa joukkoon nimen -- Kastrén.
1856.
Kolmas ilta.
Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta
muistooni juohtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhottamaan. Se
oli vuonna 1415. Mä kulin Kostnitz'in ijäti muistettavan kaupungin
ylitse. -- Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut pimeyttä
ajanut pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä
pieniä ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niitä pujahutin
säteeni tiedustelemaan mitä sisällä olisi. Pienessä suojassa makasi
mies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä
oli kalvokas; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen
unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.
Oven saranat ulvahtivat: makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä:
kaksi rautapaidassa keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa,
mutta päässä punainen kardinalihattu. Kardinali lausui vangille: "Pyhä
pappikokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä
kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä kerran
viimeisen tarjoo Sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!"
Hiljalla vaan lujalla äänellä vastasi vanki: "Minä uskostani en taida
luopua, sillä se on tosi!" -- Wihan leimaus välähti toisen silmistä,
vaan ei hän virkkanut muuta kuin: "katso!" ja viittasi sormellaan
ulos ikkunasta. Wanki katsoi ulos. -- Torilla oli näin aikaiseksi
tavaton liike. Wäkeä siinä vilskui: mitkä kantoivat keskitorille
halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin
innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä;
ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin
röykkiölle, milloin tornille päin. -- "Tiedätkö mitä tuo merkitsee?"
kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Waan ei siinä
näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista viikkoja oli paossa ollut;
silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: "Hanhen Te poltatten,
mutta katsokaa tuossa jo lentävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa
kynsiinne raadeltavaksi! Wäkevä siipensä sujahtaa ja komeat linnanne
kirkkonne rojahtavat raunioiksi!"
Heidän näitä puhuessa oli päivä valennut valkenemistaan. Taivaan
itäinen ranta rusotti ja hehkui kuni olisi ollut veressä ja tulessa.
Yhtäkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja
tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat
sen tieltä. -- Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli
loppunut.
1859.
Neljäs ilta.
Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin
tarinoita Amerikan uudistalolaisista. Sinä olet mielessäis seurannut
heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa
heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; Sinä olet
vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heitä unesta herätti;
heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita
kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin
sydäntäsi. -- Mutta tiedätkös että omassa kotimaassais, ehkä omassa
pitäjässäiskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria
vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasaloissa?
Waan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut
sanaakaan!
Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas
ja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi
huvikseni kulin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkoani. Mä
satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut
vielä tää Suomen kirkkain järvi mutalampena lietereunojen sisällä.
Penikulmien avaralle ulottui vielä valtansa ja pitkät, tasaiset
lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. -- Tänä yön
hetkenä se kuitenkin ei ajellutkaan aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä
sileänä peilinä. Wälistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja
väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä
ihanata seutua ihaelemassa ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet
eräälle korkealle voaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Yltympärillä
niin kauvas kuin silmä kannatti, voaroilla, laaksoissa, seisoi vielä
männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä
voara oli erinäköinen. Paikottain rehotteli sen kupeilla nuorta
koivikkoa, paikottain punerteli, sinerteli aho marjoineen kukkineen;
tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa
heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne
kyllä olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä
kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Woaran
niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että Sinä,
kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan
ihmisen asunnoksi. Wuoltamattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien
nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä
valkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta
paitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut
työkalut todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties
kävi ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli
ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Waan päätä
itse!
Minä jo olen kauvan tuntenut tätä mökkiä. Silloin kun sen ensikerran
näin, noin kymmenen vuotta takaperin, se oli vastarakettu. Hänessä asui
mies ja vaimo. He olivat nuoria; verevässä ruumiissa ilmottihe voimaa
ja terveyttä. Mies oli kotitalossa nuorempana veljenä elellyt; mutta
naitua läksi vaimonsa keralla salolle ja rupesi omaa tilaa raivaamaan.
Ensikesän asuivat majassa; seuraavana tässä jo mökki kohosi,
huononlainen kyllä -- eihän sitä suuremmaksi ja tarkemmaksi keritty,
eikä kyetty saamaan -- vaan oltiinhan siinä kuitenkin oman kattonsa
alla. Männikkö näkyi tätä outoa rakennusta kammoavan ja pakeni yhä
loitommalle. Hänen sijaan siirtyi kirjavaa nurmea ja viherjää orasta.
Metsässä yhdistyi lehmäkelloin tiukuuta lintujen lauluihin, ja mökissä
karttui vuosi vuodelta pieniä ihmisvesoja emäpuiden ympärillä. Silloin
olisit nähnyt, että ahtaassakin majassa ilolla on sijaa!
Waan nyt ei enään ollut niinkuin ennen. Toisna kesänä oli kontio
kaatanut kaksi talon lehmää, siitä äissään kun kutsumatta kuleskelivat
hänen kankaitansa; suon myrkyllinen henki oli kopristanut miehen ja
viikkokausia paraalla työajalla pitänyt tautivuotehella. Mennä vuonna
oli halla viljan haaskannut ja viime talvi oli vaikea ollut. Yksi
talon jälelle jääneitä lehmiä vietiin jauhoista kaupunkiin; jauhoin
jatkeheksi oli petäistä pantu eikä sittenkään riittänyt aina. Minä
kun nyt mökin ikkunasta katsoin sisään, näin siinä kalpeita kasvoja,
laihtuneita ruumiita; mutta kuitenkin makasivat kaikki rauhallista
unta, ja huolettomuutta, melkein ilollisuutta ilmottihe heidän
näössään. Johan alkoi vilja kellertää ja kohta päästiin uutiseen, pait
talonväkeä näin tuvassa kaksi vierasta lasta; he olivat orpolapsia.
Isän ja äitin oli heiltä tauti tänä kesänä ryöstänyt. Lapset olivat nyt
mieron tiellä, mieron armoilla.
Näitä katsellessain alkoi näköni himmetä. Mikä siihen oli syynä?
-- Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi
lietevuoteeltaan, kulki hiljaan hiipien maita myöten ja levitti koko
seudulle valkean sumupeitteen. Hän sitä kääri joka kukkaseen, joka
tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyänsä
peittelee. Waan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut; se jäädytti,
se kuoletti!
Aamulla varhain heräsi mökissä mies. Hän meni ulos viljoansa
ihaelemaan. -- Kalpeat kasvonsa vaalenivat vieläkin kalpeammaksi;
päänsä painui rinnalle; mieliliikutus näkyi häntä tukahuttavan, mutta
viimein sydämen syvimmästä pohjasta pääsi julma huuto. Mitä silmänsä
oli nähnyt? -- Koko pelto oli valkoisena, ja koittavan auringon
säteissä kimaltelivat tähkäpäät niin iloisesti, kuin olisi niissä paha
henki itse ollut irvistelemässä.
Huuto oli vaimonki herättänyt; hän tuli ulos... kauvan aikaa ei
kuulunut muuta kuin raskaita huokauksia, ja katkeroita kyyneleitä
virtaeli pitkin poskia. Mutta sitten miehen näkö kirkastui ja hän
pani kätensä ristiin ja sanoi vakavalla äänellä: "Herra on antanut,
Herra on ottanut, ylistetty olkoon nimensä ijankaikisesti!" "Amen!"
sanoi vaimo kyyneleensä pyyhkien. Ja vakaalla, rauhallisella mielellä
menivät takasin tupaan. Siinä olivat lapset jo hereillä. "Isä, meillä
on nälkää!" huusivat vanhemmille vastaan. Tuska väänti hetkeksi isän
suuta; mutta hän hillitsi itseään. Wakaasti otti kaapista viimeisen
leivän ja leikkasi jokaiselle lapselle palasen. Kerjäläiset seisoivat
syrjempänä, vaan katselivat tätä halullisilla silmillä. Mies hetken
epäeli, vaan sitten leikkasi leivästä vielä kaksi palasta ja antoi
ne heille. Sen tehtyä kääntyi vaimoonsa ja virkkoi: "Huomenna täytyy
meidän lähteä muualta työtä etsimään; tässä ei enää ole pysymistämme!"
-- Mitäs arvelet, mahtuuko mielijaloutta matalan katoksen alle?
1860.