metsän tummuuteen sekautui heleänvärisiä kukkivia akasialehtoja.
Jalkaimme juurella päilyi syvälle maahan pistävä sininen lahdelma, ja
sen takana levisi Tanganjikan ääretön ulappa loistaen auringossa kuin
kiilloitettu messinkilevy, jossa kalastajain kanootit ja nuo
lukemattomien jokien tähän mahtavan Kongon äärettömään säiliöön tuomat
uivat saaret näyttivät vain pieniltä pilkuilta kaukaa siintävien Ugoman
vuorten pilventapaisia tummia varjoja vastaan. Katsoessani sisämaahan
päin näin vain pelkkää metsää, josta siellä täällä kohosi pilvien
peittämiä vuorten huippuja. Siellä täällä nousevat savupatsaat
ilmaisivat kumminkin ihmistenkin eksyneen sinne asumaan, eivätkä
ukarangalaisten kylät kuulemma olleetkaan kaukana.
Pystytimme ensimmäisen leirimme erään heidän kylänsä läheisyyteen.
Porttiin, josta ei meillä kellään ollut lupa kulkea, oli naulattu
irvistelevä ihmisen pääkallo, joka ilmaisi, kuinka vähän Kawalen
puolisivistys oli voinut vaikuttaa näihin ympäristössä asuviin
villeihin heimoihin. Vaikka tuo kuoleman irvistelevä jäännös näyttikin
kauhealta ja pahaaennustavalta, näyttivät ihmiset kumminkin olevan
halukkaat tulemaan leiriimme vaihtaakseen linnuilla, munilla,
banaaneilla ja muilla elintarpeilla kuivattua kalaa, jota olimme
ottaneet mukaamme suuret määrät.
Illalla juttelin Hatibun kanssa kaikesta meitä odottavasta. Hän sanoi
minun saavan olla varman ainakin yhdestä asiasta, nimittäin että
Unyanyembeen asti me ainakin kulkisimme nopeasti, sillä kantajat oli
palkattu määräämättömäksi ajaksi ja olivat nyt matkalla kotiinsa päin.
Seuraavana aamuna huomasinkin jo, ettei heidän tarkoituksensa ollut
vitkastella, sillä paljon ennen auringonnousua herätti johtajan torvi
nukkuvat, ja niin pian kuin päivän ensimmäinen sarastus auttoi meitä
erottamaan, miten voimme kiertää tien vaikeudet, nostettiin taakat
hartioille ja lähdettiin liikkeelle. Painoimme sitten eteenpäin
pysähtymättä, lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin ostimme suolaa,
koska se kuulemma oli haluttua tavaraa matkan varrella. Vaihdoimme
siihen kaiken Kawelesta mukaan ottamamme kuivatun kalan. Leirimme haju
tämän kaupan kautta melkoisesti parani.
Oli omituista katsella, miten alkuasukkaat valmistivat tuota suolaa. He
vain yksinkertaisesti keittivät mutaa suurissa saviruukuissa, erottivat
sitten siitä veden siivilöimällä sen lehdistä ja ruohoista
valmistettujen karkeatekoisten seulojen läpi ja kiteyttivät sitten
suolan tuosta liuoksesta haihduttamalla. Tavallisesti ei tuo
ensimmäinen suola kelvannut vielä mihinkään, ja temppu oli uudistettava
neljä tahi viisi kertaa, ennenkuin tuota likaisen hiekan näköistä
suolaa voitiin käyttää. Hämmästyin suuresti huomatessani, että vaikka
tuo koko maa oli kyllästytetty suolalla, ei virtojen ja purojen vesi
maistunut suolaiselta, vaan oli hyvin raikasta ja makeaa.
Kuuden päivän kuluttua Ujijista lähtömme jälkeen saavuimme
Malagarazille, jonka punaisenruskean veden olimme nähneet sekoittuvan
Tanganjikan siniseen veteen matkallamme Kaweleen. Siellä oli meidän
sovittava lauttaus päällikön ja hänen lukuisten apuaistensa kanssa
päästäksemme tuon nopeasti virtaavan joen poikki. Siinä ei ollut
kahlaamoita ja koska ei sen matalikoilla kasvanut puitakaan, emme
voineet rakentaa siltaa sen yli, ja sen vuoksi oli meidän turvauduttava
kanootteihin.
Neuvottelut saadaksemme mennä sen yli kysyivät sekä aikaa että
kärsivällisyyttä. Kun vihdoinkin kaikki oli saatu järjestetyksi,
ajattelin, että meitä ja tavaroitamme toiselle rannalle vievät veneet
olisivat varmasti aivan mitättömät. Saapuessamme virran rannalle, joka
oli kaislojen peitossa, noin tuntia jälkeen auringonnousun emme nähneet
merkkiäkään miehistä emmekä kanooteista, jotka oli luvattu varustaa
meille maksettuamme niistä kunnollisen korvauksen. Hatibu lähetti heti
sanan päällikölle, että tämä kiiruhtaisi miehiään. Istuuduimme
kärsivällisesti odottamaan niiden takaisin tuloa juuri kaislikon
laidassa olevalle pienelle ylängölle. Pian näimmekin parin miehen pään
sukeutuvan esiin kaislikosta ja Hatibu huusi "Pysähtykää, pysähtykää,
me näemme teidät jo!"
Kaikki miehet yhtyivät hänen huutoonsa ja tartuttuaan kantamuksiinsa
tunkeutuivat he kaislikon läpi virran rannalle. Sieltä me löysimme pari
esinettä, joita ehkä joskus maailmassa oli sanottu kanooteiksi, mutta
nyt ne olivat sellaisessa kunnossa, ettei tuo nimitys sopinut niille
ollenkaan. Ne olivat ohuista puunkuorista tehtyjä, parikymmentä jalkaa
pitkiä kapineita, joiden keulat ja perä oli puristettu yhteen ja
ommeltu niin, että ne oli saatu muodostumaan noin viisitoista tuumaa
leveiksi ja kaksitoista tuumaa syviksi kaukaloiksi. Niiden toisessa
päässä, joko keulassa tahi perässä, en voi sanoa kummassako, seisoi
mies, joka kuljetti tuota hullunkurista alustaan pitkällä sauvoimella
tyrkkien kareista ja soutaen silloin, kun sauvoin ei ylettynyt pohjaan.
En kuuna kullan valkeana ollut nähnyt niin hauraita ja huojuvia
veneitä, ja senvuoksi rupesin pelkäämäänkin, ettemme pääsisi niillä yli
kunnollisesti, semminkin, koska minulle oli kerrottu, että joessa oli
hirveän paljon krokodiilejä. Jos toinen vene sattuisi kaatumaan, olivat
toisen mahdollisuudet kuin kaksi yhtä vastaan sen hyväksi, että nuo
hirviöt kaataisivat senkin.
Yksi ainoa mies kuormineen ja kuljettaja upottivat jo tuon hauraan
kaukalon syvemmälle kuin oli oikein terveellistä. Seurasin levottomana
ensimmäisen parinkymmenen miehen suuruisen joukon ja heidän
kantamuksiensa ylikuljettamista. Koska en huomannut mitään
onnettomuutta, rohkaisin mieleni ja astuin varovaisesti ja sievästi
kanoottiin. Polvistuin sen pohjalle ja tartuttuani sen laitoihin, jos
nyt niitä sellaisiksi voitiin sanoa, käskin tyrkkäämään veneen
ulommaksi. Veden poristessa rystysiäni vasten ja silloin tällöin
ryöpsähtäessä veneeseenkin luulin jo varmasti joutuvani perikatoon,
mutta musta kuljettajani oli niin näppärä pitämään heilakkaa purttaan
kohdallaan kuin nuorallatanssija ja niin pääsin toiselle rannalle,
ollen kiitollinen, että olin jollakin keinoin onnistunut kulkemaan
Malagarazin yli terveenä ja vahingoittumattomana.
Niin pian kuin olin päässyt yli, käski Hatibu minun mennä Bilalin ja jo
ylipäässeitten miesten kanssa erääseen läheisyydessä olevaan kylään,
johon meidän oli määrä asettua yöksi. Hän lisäsi vielä, että nyt olivat
meidän ja Unyanyemben välillä olevat vaikeudet ja vaarat loppuneet.
Läksimme heti liikkeelle ja saavuimme pian erääseen suureen
linnoitettuun kylään, jossa majoja oli varattu meille asunnoiksi.
Katsellessani sen huolellisesti valmistettuja varustuksia tuntui niiden
merkitys sanovan minulle, että seutu oli kaikkea muuta, mutta ei
rauhallinen, ja ajattelin, että Hatibu oli puhunut toivorikkaammasti
kuin hänellä oli ollut oikeus.
Kylän päällikkö tuli juttelemaan kanssamme ja katselemaan valkoista
miestä. Bilal kuuli häneltä, että watutalaiset, joista me jo olimme
kuulleet Ujijissa, olivat vielä sotajalalla. "Ne ovat polttaneet monta
kylää ja olisivat varmasti hyökänneet tämänkin kimppuun, ellei muisto
eräästä entisestä taistelusta, jossa he kärsivät suuren tappion, olisi
pitänyt heitä loitolla", sanoi päällikkö. Nämä olivat todellakin
huonoja uutisia. Päällikön uutisten todenperäisyyden todistivat sinä
iltana pakolaiset, jotka olivat rientäneet sinne noiden ryövärien
hävittämistä kylistä. Kun yö pimeni, näimme liekkien punaavan taivaan
niillä tahoilla, missä nuo ryövärien murhan- ja ryöstönhimon loputtua
palamaan sytytetyt kylät olivat. Minulle kerrottiin, etteivät
watutalaiset milloinkaan säästä miehiä, vaimoja eivätkä lapsia, ja
ainoa turva heidän hyökkäyksiltään oli pako tahi onnistunut
vastustaminen.
Hatibu ja Bilal tulivat hyvin levottomiksi kuultuaan nämä uutiset, ja
vaikka he eivät epäilleetkään, että päällikkö puhui totta sanoessaan
voivansa puolustautua linnoitetussa kylässään vaikka kuinka hurjia
watutalaisten hyökkäyksiä vastaan, eivät he halunneet sotkeutua
sittenkään taisteluun heitä vastaan ja menettää aikaa, vaan alkoivat
neuvotella, miten he voisivat karttaa heitä. Johtaja, joka myös oli
läsnä neuvottelussa, sanoi: "Watutalaiset ovat hyvin hurjia. He ovat
kuin hulluja ja vihaisia kuin paholaiset."
"Sen me kyllä tiedämme", vastasi Hatibu. "Emme kysy nyt teiltä, mitä
kaikki ihmiset tietävät. Haluamme kuulla ymmärtäväistä puhetta emmekä
tyhmyyksiä."
"Niin", vastasi mies, "tie Unyanyembeen ei ole pitkä. Se ei kumminkaan
hyödytä teitä ollenkaan, sillä watutalaiset ovat siellä."
Mielestäni ei kannattanut puhutella miestä, joka vastaili tuohon
tapaan, ja sanoinkin sen Hatibulle. Hän sanoi tuon miehen tietävän
toisen pitemmän tien. "Ja jos hän vain ehdottaa", lisäsi hän, "että
matkustaisimme sitä, käy kaikki mainiosti, mutta jos minä vihjaisen
sinne päinkään, kieltää hän jyrkästi."
Oltuamme jonkun aikaa ääneti sanoi Hatibu, ettei kyläänkään jääminen
kannattanut ja aikoi senvuoksi palata Ujijiin.
Kuullessaan sen näytti johtaja vaivautuneelta ja sanoi: "Aiotteko
palata takaisin? Ei! Norsunluu jääköön tänne ja te saatte mennä, mutta
minä aion miehineni lähteä kotiimme veljiemme luokse. Me emme ainakaan
käänny takaisin!"
Nyt seurasi toinen pitkä vaitiolo, jonka johtaja vihdoin rikkoi sanoen:
"Kuulkaahan minua, herrat! Tiedän erään toisenkin tien, jonne
watutalaiset eivät tule, mutta se on hyvin pitkä. Meidän on oltava
monta päivää metsissä ja erämaissa näkemättäkään kyliä. Mutta jos
herrat käskevät, lähden minä miehineni tuollekin tielle, ja me saavumme
varmasti Unyanyembeen turvallisesti."
Tätä oli Hatibu juuri odottanutkin, mutta ei halunnut ilmaista
mielihyväänsä suostumalla heti, vaan oli muka taipuvaisempi seuraamaan
johtajaa tuota tavallista tietä. Vihdoin hän sanoi suostuvansa johtajan
ehdotukseen, jolloin tämä hyppäsi heti seisoalleen sanoen: "Lähtekäämme
siis heti! Nyt on jo yö ja watutalaiset nukkuvat. Aamulla olemme jo
kaukana heistä ja huomenillalla saavumme Kawendin vuoristoon, johon ne
eivät voi meitä seurata."
Silmänräpäyksessä oli tulinen touhu käynnissä. Kun nukkuvat miehet oli
herätetty, sidottiin taakat heidän hartioilleen, ja sitten kuin
päällikkö oli taivutettu kauniilla lahjalla aukaisemaan kylänsä portit,
poistuimme nopeasti.
Koko yön kuljimme sitten erästä kapeata polkua ja huomasimme aamulla
olevamme erään vuorisen maan rajalla. Pohjoisessa olevat laajat
alankomaat olivat enimmäkseen metsäiset mutta lukemattomista aukeamain
keskellä olevista kylistä kohoava synkkä savu ilmaisi, että
watutalaiset olivat sielläkin tekemässä pahoja töitään. Etelästä taasen
näkyi vain tasahuippuista vuoristoa, jonka äkkijyrkät sivut kohosivat
suurista viidakoista. Edessämme oli Kawendin ylätasanko, jonka yli
polkumme johti.
Pysähdyimme hetkeksi levähtämään ja keittämään hieman ruokaa, mutta
pian huusivat nuo rautalihaksiset wanyamwesiläiset, että oli jo aika
lähteä, ja vaikka olin väsynyt ja uninen, oli minun pakko seurata
mukana. Pian kiipeilimme me nopeasti vuorten rinteillä erästä suurta
jokea kohti, joka näkyi alempaa. Kysyin Hatibulta, pääsisimmekö sen
yli, koska se näyttää liian leveältä kahlattavakseni. "Ja eihän täällä
ole kyliäkään", sanoin, "joista voisimme saada kanootteja lainaksi,
kuten Malagarazin yli kulkiessamme."
"Niin kyllä", sanoi Hatibu, "mutta johtaja sanoo meidän pääsevän sen
yli ruohoa pitkin."
"Ruohoako pitkin? Miten sellainen käy päinsä?"
"Odota, Frank, niin saat sitten nähdä", vastasi Hatibu.
Seuratessani miehiä ihmettelin vieläkin tuota asiaa. Mutta
lähestyessäni joen rantaa hämmästyin huomatessani muutamien miesten jo
olevan toisella rannalla ja muutamien kävelevän, kuten olin näkevinäni
puiden ja ruohokon välitse, joen pinnalla. Tultuani veden rajaan näin,
että vaikka sekä oikealla että vasemmalla puolellamme olikin avovettä,
oli joen pinta juuri meidän kohdaltamme peitetty papyrys- ja muilla
vesikasveilla kuin matolla, joka oli tarpeeksi paksu ja kestävä
kannattamaan meidän painomme yli kulkiessamme. Kaikki miehemme
näyttivätkin epäröimättä uskaltavan lähteä tuolle jo näöltäänkin
petolliselle pinnalle.
"Näetkö nyt, miten se käy päinsä, Frank?" kysyi Hatibu, "Seuraa minua
ja astu aina samaan paikkaan kuin minäkin, koska siinä on joskus
reikiäkin, jollaiseen putoaminen on sama kuin kuolema."
Mitään käskyä ei olisi kumminkaan tarvittu varovaisuuteni
terästämiseksi, sillä tuo mukautuva ja keinuva pinta synnytti omituinen
epävarmuuden tunteen. Mutta me pääsimme kumminkin toiselle puolelle
vaurioitta, ja ennen pimeää olimme jo saapuneet Kawendin ylätasangolle.
Mutta vaikka meillä ei ollutkaan mitään pelättävää ihmisvihollisilta,
huomasimme kumminkin pian, että meidän oli taisteltava muita vaaroja,
vaikeuksia ja tukalia oloja vastaan.
Ensiksikin olivat vuoriston harvalukuiset asukkaat eronneet pieniin
kyläkuntiin melkein luoksepääsemättömille kallionhuipuille. Niissä ei
ollut tavallisesti kuin pari tahi kolmekymmentä henkilöä kumpaakin
sukupuolta ja kaikenikäisiä, ja jokainen tuollainen pieni yhdyskunta
oli sodassa naapuriaan vastaan. Kun koetimme lähestyä heitä saadaksemme
elintarpeita, sulkivat asukkaat kaikki tiet, vyöryttivätpä usein
kiviäkin niiden niskaan, jotka halusivat puhutella heitä. Joskus
päästessämme heidän luokseen, eivät he voineet luovuttaa meille kuin
osan pienistä varastoistaan tarpeittemme tyydyttämiseksi.
Ruoan puute ei ollut omansa helpottamaan vuorten rinteille kiipeämistä
eikä avaamaan meille teitä rotkojen piikkisen kasviston läpi. Kun me
viiden ankaran ja vaivalloisen päivän kuluttua pääsimme tämän
ylätasangon rajalle ja näimme suuren kylän edessämme, huusimme ilosta,
sillä nyt luulimme saavamme ostaa ruokaa niin paljon, että voisimme
ottaa sitä evääksikin tuolle pitkälle, asumattomalle, viidakkojen halki
kulkevalle Kawendin ylätasangon ja ensimmäisten Ugaran kylien väliselle
taipaleelle Ugaran läntisimpiä osia sanottiin tavallisesti Unyamwesiksi
eli Kuun maaksi.
Mutta ilomme olikin ennenaikainen, sillä tullessamme lähemmäksi
kuulimme rumpujen pärisevän ja näimme alkuasukkaiden olevan valmiita
tappeluun. Ainoa vastaus, jonka sanansaattajamme, mentyään ilmoittamaan
asukkaille aikeittemme rauhallisuudesta ja maksukyvystämme, saivat, oli
oikea nuolisade. Sananviejämme ilmoittivat palattuaan heidän
vastauksensa. Saimme lähteä siis niine hyvinemme nälkäisinä ja
väsyneinä taas matkalle. En ollenkaan epäile, että Hatibu olisi
mielellään hyökännyt noiden töykeiden neekerien kimppuun, jos hänellä
vain olisi ollut pieninkin mahdollisuus voittaa. Hän sanoi, että heidän
jyrkän vuorenseinämän juurella olevan kylänsä takana oli monta luolaa,
joihin he voivat paeta ja joissa he säilyttivät elintarvevarastojaan.
Hän oli hyvin vihainen muutamille kauppiaille, joiden hän sanoi tulevan
näille seuduille ryöstämään alkuasukkaita orjiksi ja siten usuttamaan
alkuasukkaita kaikkien vierasten kimppuun.
Lähestyessämme metsiä joiden läpi meidän nyt oli kuljettava, oli tiemme
varrella muutamia suuria peltoja, joissa kasvava maissi oli melkein
kypsynyttä. Niistä me saimme evääksemme sen verran ruokaa, että se
riitti muutamiksi päiviksi. Muuten olisimme tuskin voineet välttää
kuolemista nälkään.
Johtajamme, joka oli sanonut tuntevansa tämän tien aivan tarkasti, oli
pian pakko tunnustaa valehdelleensa, ja meidän oli vain kuljettava
arviolta siihen suuntaan, johon halusimme matkustaa. Senvuoksi
saavuimmekin usein joille, vuorille ja soille, jotka hidastuttivat
suuresti kulkuamme. Onneksi huomasimme pian, että seuduilla oli
ruokavaroja runsaasti. Onnistuimme ampumaan muutamia antilooppeja ja
yhden, joka luullakseni oli hirvi. Ammuimme muutamia puhveleitakin,
joista saimme suuren määrän lihaa kreivin aikaan, siliä maissimme oli
silloin jo loppunut. Silloin kun miehillämme ei ollut mitään pataan
panemista söivät he hirmuisen suuria ja komeita sieniä, puissa kasvavaa
jäkälää, ruohoja ja lehtiä täyttääksensä vatsansa vaatimukset.
Ruoan hankkiminen ei ollut kumminkaan niin vaaratonta kuin voidaan ehkä
luulla, minkä pari elävästi mielessäni säilynyttä tapausta osoittavat.
Kun me eräänä päivänä kuljimme hitaasti eteenpäin kenenkään
huutelematta tahi laulamatta, millä tavalla afrikalainen tavallisesti
virkistää matkan rasittamaa mieltään, hämmästyin nähdessäni kantajien
äkkiä pelästyvän. He heittivät nimittäin kantamuksensa nopeasti maahan
ja juoksivat lähimpien puiden luo kiiveten niihin. Hatibu käski minun
seurata häntä ja vikkelästi kuin apina kiipesi hän erään akaasian
alemmille oksille huolimatta sen piikeistä. Seurasin häntä sinne
tietämättä oikein mitä tein ja istuuduin hänen viereensä.
Juuri kun olin päässyt sinne, kuulin tieltä kavioiden kopsetta ja
katsoessani sinne näin erään puhvelihärän tulevan tietä pitkin niska
kyyryssä ja harja pystyssä puskien mennessään irroitettuja taakkoja ja
kantamuksia. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Onneksi
ei se ollut saanut mitään vahinkoa aikaan, ja kun me jälleen olimme
koossa, nauroimme toistemme hullunkuriselle paolle. Pyssyjen omistajat
olivat pahoillaan etteivät olleet ennättäneet niitä käyttää, jolloin ei
puhveli olisi päässytkään rankaisematta jatkamaan matkaansa.
Toisen seikkailun aiheutti myöskin eräs puhveli, joka oli sekin saanut
tuollaisen, noita eläimiä melko usein kohtaavan raivonpuuskan.
Tapauksesta ei kumminkaan päästy niin onnellisesti ja vaaratta kuin
tuosta ensimmäisestä.
Ollessani eräänä iltana hakemassa leirimme ympäriltä jotakin ruoaksi
kelpaavaa tulin pienelle lammikolle, jonka ympärillä kasvoi noin
kymmenen jalkaa pitkää kaislikkoa. Koska muutamat mukanani olevat
miehet sanoivat minulle, että noiden kaislojen juuret ja erään
vesililjan hedelmät kelpasivat ruoaksi, rupesimme kokoamaan niitä.
Kahlasin vyötäreitäni myöten veteen ja mutaan poimiessani noita
hedelmiä, mutta käännyinkin äkkiä kuullessani takaani huutoa ja
rysähtelyä tahi oikeammin rysähtelyä ja huutoa ja erään miehen
varoituksen: "Frank, Frank, puhveli tulee!" Tunkeuduttuani kaislikon
läpi näin puhvelin puskeneen erään miesraukan kumoon ja miehen toverin,
vaikka hänellä ei ollutkaan muuta asetta kuin kirves, valmistautuvan
hyökkäämään tuon raivostuneen eläimen kimppuun.
Minulla ei ollut mitään kädessäni. Ensin luulin, etten voisi tehdä
mitään, mutta sitten juolahti nopeasti mieleeni tarttua puhvelia
häntään, minkä teinkin. Petoa hämmästytti nähtävästi suuresti tällainen
outo hyökkäys ja se pyörähteli sinne tänne koettaen saada minut
irtautumaan. Vaikka lankesinkin polvilleni, onnistuin kumminkin
pysyttelemään kiinni niin kauan, että tuo kirveellä varustettu mies
ennätti antaa sille muutamia tuntuvia iskuja päähän ja niskaan,
onnistuen lopulta katkaisemaan sen toisen sarven.
Peto kaatui nyt tuskissaan kyljelleen vetäen minut mukaansa ja olin jo
vähällä joutua sen ruumiin alle murskattavaksi. Mutta silloin oli jo
apukin lähellä, sillä Hatibu ja Bilal tulivat juosten pyssyineen ja
tuoden mukanaan keihäsmiehiäkin, ja vähemmässä ajassa kuin menee tämän
kirjoittamiseen oli eläin saanut molempien pyssyjen sisällön
ruumiiseensa ja kaikki keihäät kylkiinsä. Se kuoli melkein
silmänräpäyksessä ja minä pelastuin vaarallisesta asemastani. Mutta tuo
miesraukka, jonka kimppuun puhveli oli ensin hyökännyt, haavoittui
kuolettavasti ja hengitti viimeisen kerran, ennenkuin ennätimme kantaa
hänet leiriimme.
Puhvelin liha oli tervetullut lisä jäkälillemme ja juurillemme. Mutta
jo paria päivää myöhemmin pääsimme Ugaran ensimmäisiin kyliin, joista
meidän oli helppo saada ruokaa. Kuljettuamme sitten Ugaran ja Ugandan
läpi saavuimme Unyanyembessa olevaan Kazeh-nimiseen arabialaiseen
kylään, jossa oli paljon arabialaisia kauppiaita. Ne olivat minulle
hyvin ystävällisiä ja tekivät kaikkensa täyttääkseen toivomukseni.
XXVI.
ONNELLINEN LOPPU.
Meidän oli pakko viipyä Kazehissa noin kaksi viikkoa, jona aikana
Hatibu palkkasi miehiä kantamaan norsunluun rannikolle. Sitten,
sanottuamme jäähyväiset kaikille kylän asukkaille, jotka olivat olleet
hyvin mielissään kuullessaan miten paljon ja halpaa norsunluu
Manyuemassa oli, läksimme Pagamoyoon. Ratsastin nyt aasilla, jonka eräs
sille paikkakunnalle ensimmäiseksi muuttanut intialainen kauppias, Musa
Mzuri, lahjoitti minulle.
Loppumatkastani rannikolle on minulla hyvin vähän kerrottavaa. Saimme
kokea noita tavallisia vastuksia, alkuasukasten hyökkäyksiä, janoa,
nälkää ja väsymystä, mutta näitä maita, joiden kautta me nyt kuljimme,
ovat matkailijat, sellaiset kuin Burton, Speke ja Stanley, niin usein
ja hyvin kuvanneet, että kertomukseni matkastamme Bagamoyoon ei
kiinnittäisi juuri kenenkään mieltä.
Kun valtameren suolainen ulappa vihdoinkin levisi silmieni eteen,
katselin sitä ilon ja kiitollisuuden tuntein. Mutta vieläkin
kiitollisempi olin saavuttuani muutamia päiviä myöhemmin Zanzibariin ja
kuullessani englannin kieltä, joka ei niin pitkiin aikoihin ollut
kaikunut korvissani. Englannin konsuli, eversti Hamerton, onnitteli
minua, että olin päässyt hengissä ja terveenä noista monista
kummallisista seikkailuistani ja kokemuksistani.
Sattui onneksi niin, että muutamia päiviä tuloni jälkeen saksalainen
kauppahuone Witt & C:o lähetti erään pienen prikin viemään tavaroita
Saksaan. Sen oli määrä matkallaan poiketa moniin Länsi-Afrikan
rannikolla sijaitseviin paikkoihin vaihtamaan Zanzibarin lähellä
olevilta rannoilta ja matalikoilta koottuja helmiä palmuöljyyn. He
ottivat minut hyvin mielellään mukaansa luvaten minulle vapaan matkan
joko Hampuriin, jonne sen oli määrä matkustaa, tahi siihen asti, jos
nyt sellainen tuntuisi minusta edullisemmalta, kunnes tapaamme jonkun
englantilaisen laivan, joka suostuu viemään minut mukanaan omaan
maahansa.
Matkamme Bightiin kului onnellisesti, ja sen kestäessä sain kokea,
etten ollut vielä kokonaan unhottanut merimiesammattiani. Iloni ja
onneni olivat kumminkin äärettömät, kun me juuri saapuessamme Vanha
Kalabar-joelle tulimme vastakkain erään sieltä purjehtivan prikin
kanssa, jonka isonmaston huipussa liehui tuo tuttu musta lippu
punaisine tähtineen, isäni omistamien laivojen rakas merkki.
Kapteeni Schmidt käänsi laivan heti vastatuuleen ja luovutti minulle
veneen. Sitten ei kulunut enää pitkää aikaa minun ilmestymiseeni
Petrelin peräkannelle. Sen päällikkönä oli nyt veljeni ja ensimmäisenä
perämiehenä Jimmy Duds. Heidän hämmästyksensä ja ilonsa oli ääretön,
kun he vihdoin ymmärsivät, että minä, jonka kuolemaa he niin kauan
olivat surreet, olinkin hengissä ja jälleen vanhan laivani kannella.
Veljeni läksi kanssani takaisin tuohon saksalaiseen prikiin kiittämään
kapteeni Schmidtiä tämän osoittamasta ystävällisyydestä minua kohtaan
ja samalla tarjoamaan hänelle maksua matkastani Zanzibarista. Mutta tuo
kunnon mies torjui päättävästi kaikki korvausyritykset ja veljeni
onnistui vihdoin hyvin suurin vaivoin taivuttamaan hänet ottamaan
minulta muistoksi erään hopeapikarin, joka veljelläni sattui olemaan
mukana laivassa.
Palattuamme jälleen Petreliin kertoi veljeni, että sekä isäni että
tätini olivat vielä hengissä ja terveinä. Isäni oli kuulemma jo
lopettanut merimiesammattinsa ja asettunut asumaan Bristoliin sekä
määrännyt veljeni, joka oli jo suorittanut kapteenin tutkintonsa,
prikin päälliköksi.