zanzibarilaisensa ja wanyamwesilaisensa kantamaan norsunluuta silloin
kun ei muu auttanut, ja siten saavuimmekin hyvin lyhyessä ajassa
Tanganjikan rannoille. Muistan enää tuolta nopealta matkaltamme
ainoastaan muutamien maitten nimet, kuten Uhiyan, Ubudjwan ja
Uguhban. Muutamien kansojen tukkalaite oli hyvin kummallinen
muistuttaen jonkinlaista korkeata päähinettä, jonka keskeltä riippui
kielenmuotoinen puupalikka. Toiset taasen rumensivat kasvonsa
lävistämällä ylähuulensa ja pistämällä tuohon reikään pyöreän puu- tahi
kivikappaleen, joka muutti heidän suunsa sorsan nokan kaltaiseksi
olematta heille miksikään hyödyksi, tuskinpa kenenkään mielestä
koristeeksikaan. Naiset taasen, korvatakseen luultavasti vaatteiden
puutteen, olivat tatuoittaneet ruumiinsa etupuolen mitä erilaisimmilla
kuvioilla, jotka eivät olleet millään tavalla vastenmielisen näköisiä.
Muistellessani noita päiviä, jolloin olin noussut näitä itäänpäin
juoksevia jokia vastavirtaan, iloitsin nyt kulkiessani niitä
myötävirtaan tietäessäni, että olimme nyt matkalla tuonne toivoni
päämäärään, Afrikan itärannikolle. Muistan myöskin muutamia
kuumia lähteitä, joissa kaikki matkasta väsyneet miehemme uivat
virkistyksekseen. Mutta vaikka olinkin luullut olevani yhtä kestävä
kuin toverinikin, olin kumminkin jokaisen päivänmatkan päätyttyä niin
väsynyt, että olin iloinen syötyäni minulle valmistetun ruoan ja
päästessäni lepäämään, kunnes taasen käskettiin jatkamaan vaivalloista
matkaamme.
Päivää ennen Tanganjikan rannalle saapumistamme näimme sen sinisen
veden kimaltelevan auringossa kulkiessamme muutamien kukkuloiden yli.
Nähdessäni tuon suuren sisäjärven kimaltelevan, kuten näytti, aivan
jalkojemme juuressa, en voinut uskoa, että sinne oli vielä monen tunnin
vaivalloinen matka, mutta niin kumminkin oli, sillä vuoret, joiden yli
juuri olimme kulkeneet, olivat paljon korkeammat kuin olin otaksunut.
Saavuttuamme järven rannalle menimme erääseen Ruanda-nimiseen kylään,
jonka päällikön huostaan Tipolo oli uskonut muutamia suuria kanootteja.
Ne oli vedetty maalle, ja niiden ympärille rakennetut katokset
suojelivat niitä auringolta, tuulelta ja sateelta.
Muudan noista kanooteista oli seitsemänkymmenenviiden jalan pituinen,
yhdestä ainoasta suunnattomasta puunrungosta koverrettu vene. Se oli
niin korkeakin, että seisoessani sen vieressä töin tuskin yletyin
katsomaan sisään, eikä käsivarteni ylettynyt sen yli. Parin muunkin
kanootin pohjat olivat yhdestä puusta, mutta niiden keulat oli tehty
jykeviin kaariin naulatuista lankuista, samoin kuin pienet keula- ja
peräkannetkin. Puut, joista nämä kanootit oli koverrettu, olivat
kasvaneet Uyoman vuoristossa. Ne sijaitsivat järven länsipuolella,
josta ne siintivätkin, pohjoiseen päin paikasta, jossa nyt olimme.
Saatuamme ne suurella vaivalla veteen huomasimmekin, että nuo pari
pienempää oli tilkittävä, ja meidän oli pakko vetää ne jälleen maalle.
Hämmästyin nähdessäni Hatibun, Bilalin ja muiden zanzibarilaisten
rupeavan tuohon työhön. He tekivät työnsä hyvin käyttäen raakaa
pumpulia, joka kostuttuaan turpoaa niin kovasti, että saumat tulevat
hyvin vedenpitäviksi. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, sijoitimme
kanootteihin kaiken norsunluumme ja suurimman osan orjistamme, jotka
pelkäsivät hirveästi lähteä niin suurelle järvelle kuin Tanganjika oli,
vaikka he eivät millään tavalla vetäytyneetkään käyttämästä noita
pieniä kanootteja, joihin he olivat tottuneet omilla joillaan. Annoimme
loput orjista päällikölle hänen kanoottien hoitamisessa näkemänsä
vaivan ja häneltä avuksemme ottamiemme miesten maksuksi.
Nuo pienet kauppiaat, jotka olivat jääneet meistä jälkeen, olivat
ponnistelleet äärettömästi saavuttaaksensa meidät kuormitettuine
miehineen ennen lähtöämme järvelle. Ja juuri kun olimme
irroittamaisillamme veneemme, tulikin heidän lähettämänsä mies
rukoilemaan, että odottaisimme ja sallisimme heidän matkustaa kanssamme
Kaweleen. "Niin", sanoi Hatibu, "asianlaita on aina vain sama.
Tipololla on veneitä, ja nuo miehet haluavat niitä käyttää; Tipololla
on pyssyjä, ja nuo miehet turvautuvat niihin. Aina he ovat Tipolon avun
tarpeessa, ja sittenkin he tekevät Tipolon kieltämiä tekoja. Heidän
tappeluissaankin on Tipolon toimittava välittäjänä." Koska veneissä ei
kumminkaan ollut tilaa muille kuin meidän joukollemme, ei Hatibu
ruvennut odottamaan, vaan lupasi lähettää veneet takaisin, jotta he
saisivat käyttää niitä päästäkseen Kaweleen. Tämäkin oli enemmän kuin
he mielestäni ansaitsivat, sillä meillä ei ollut heistä ollut muuta
kuin vastusta ja vaaraa koko tuon ajan, jonka matkamme Nyangwesta
Ruandaan oli kestänyt.
XXIV.
TANGANJIKAN YLI.
Ensimmäinen päivänmatkamme päättyi noin neljän penikulman päässä
pohjoisessa sijaitseviin saariin, joihin nousimme lepäämään. Siellä me
viivyimme iltaan asti, jottei meidän olisi pakko soutaa kuumassa
auringonpaisteessa lähdettyämme lopullisesti pitkälle matkallemme.
Toisella rannalla oleva paikka, johon meidän oli pyrittävä, oli eräs
korkea niemi, jota Hatibu sanoi nimitettävän Kungweksi. Se oli
eteläisin näistä saarista ja Kawelesta näkyvä, noin neljänkymmenen
penikulman päässä oleva paikka.
Heti auringonlaskun jälkeen miehitimme kanootit. Se, johon Hatibu ja
minä sijoituimme, oli melkein kokonaan zanzibarilaisten miesten
hallussa. He liikuttelivat taitavasti suuria, pyöreästä puusta tehtyjä
ja lyhyen paalun päässä olevan piikin ympäri kääntyviä airojaan. Muut
kaksi kanoottiamme, joita näitten veneitten huoltajapäälliköltä
palkkaamamme miehet kuljettivat, oli varustettu melko kapealapaisilla
meloilla. Kaikki meikäläiset, lukuunottamatta noita onnettomia orjia,
olivat hyvin iloissaan tietäessään saavansa pian puhutella omia
kansalaisiaan, joilta he saisivat kuulla uutisia omista rakastamistaan
saarista ja Unyanyembestä. Sitten he tiesivät saavansa pöyhistellä ja
kerskailla olleensa Manyuemassa sekä mahtailla niiden rinnalla, jotka
eivät milloinkaan olleet käyneet järven länsirannikolla. Soutaessaan
lauloivat he nuotittomia lauluja, kuvaillen niissä, miten verrattomat
makeanleivän päivät heille pian koittaisivat, ja ylistellen itseään
urhoollisiksi ja kunnollisiksi miehiksi, koska he olivat saaneet niin
paljon aikaan. Kun mies, joka lauloi soolo-osat, keksi jotakin
erikoista, yhtyivät kaikki muut heti kuoroon nautinnolla, soutaen
samalla niin kovasti, että tuo kömpelö vene vallan liiteli laineilla.
Järvi oli tänä kauniina yönä sanomattoman ihana. Toista neljännestään
kuluttava kuu levitti pehmeää hopeanhohtoista valoaan aalloille,
näyttäen meille samalla järveä ympäröivien vuorien ääriviivat. Istuin
perääpitävän Hatibun vieressä peräkannella niin kauan kuin kuu oli
näkyvissä. Huvittelin yksinkertaisesti, sillä raikas järvi-ilma ja
tällainen vaivaton kulku tuntuivat minusta suloisilta. Kun kuu
laskeutui lännestä näkyvien vuorten taakse ja miehet lopettivat
laulunsa herkeämättä silti soutamasta, laskeuduin pitkäkseni ja
kietouduttuani mattoihin rupesin katselemaan troopillisen taivaan
loistavia tähtiä, jotka riippuivat tummansinisestä taivaasta kuin
kultaiset lamput, kunnes nukuin nähdäkseni unta isästäni ja Petrelistä.
Uneksin olevani Petrelin kannella myrskyisenä yönä, ja koska en ollut
oikein varuillani, kaatoikin kannelle syöksähtänyt aalto minut kumoon
ja minä vyöryin veden mukana suojanpuoleiselle pyykatille -- jolloin
heräsin huomatakseni, että kanootti keikkui hirveästi puskiessaan
vastatuulen korkealle kohottamia aaltoja vastaan ja että minä olin
vyörynyt paikoiltani peräkannen toiselta puolelta toiselle. Tähtiä ei
ollut enää näkyvissä yhtään, ja tuuli vihureineen oli synnyttänyt
hirveän ristiaallokon. Noista kahdesta muusta kanootista ei näkynyt
jälkeäkään, ja omaamme tuli alituisesti niin paljon vettä, että viiden
miehen oli pakko ammentaa sitä yhtä mittaa pois, orjien maatessa
kanootin pohjalla ja valittaessa ja kirotessa onnetonta kohtaloaan ja
vaikeroidessa kovan meritaudin kynsissä.
Tuuli oli alkanut puhaltaa samalla kertaa sekä kaakosta että
lounaisesta ajaen meidät niin kauaksi pohjoiseen Kungwesta, johon
olimme olleet matkalla, että meidän olikin koetettava päästä toisen
Kabogo-nimisen niemen suojaan. Koska maamatkamme Kaweleen siten
melkoisesti lyhenisi, en ollut ollenkaan pahoillani, ja noin parin
tunnin kuluttua pääsimmekin pieneen lahdelmaan, jossa olimme suojassa
sekä tuulelta että aalloilta. Siellä oli vanha leiripaikkakin, ja pian
me saimme nuotiot palamaan kuivataksemme vaatteemme ja keittääksemme
ruokamme. Orjaraukatkin näyttivät olevan iloissaan pelastuttuaan
luulemastaan suuresta vaarasta.
Heti kun kanootti oli tyhjennetty ja miehet olivat ruvenneet
tilkitsemään sen aallokossa saamia vuotoja, ehdotti Hatibu minulle,
että lähtisin hänen kanssaan niemen korkeimmalle kohdalle katsomaan
näkyisikö toisia kanootteja.
Tultuamme sinne näimme toisen veneen taistelevan vielä aaltoja vastaan
ja ilmeisesti koettavan päästä meidän ja Kungwen välissä olevaan
suureen lahteen mennäkseen sitten Kungwehen suojaista rantaa pitkin.
Toisesta, kaikkein suurimmasta, yhdestä puusta koverretusta kanootista
emme nähneet jälkeäkään, ja Hatibu sanoi suuresti pelkäävänsä, että se
niin ankarassa aallokossa kuin meillä oli ollut kestettävänä oli
kaatunut ja kaikki siinä olleet ihmiset olivat hukkuneet tavaroineen.
Hän käski sytyttää suuren nuotion merkiksi tuolle äsken näkemällemme
kanootille. Kun se oli leimahtanut palamaan, näimme kanootin muuttavan
suuntaansa ja saapuvan pian samaan lahdelmaan, johon mekin olimme
päässeet suojaan.
Niin pian kuin se oli saapunut, kyselimme levottomina sen miehistöltä,
oliko se nähnyt tuota hävinnyttä alusta, mutta he eivät sanoneet
nähneensä sitä sitten saarista lähdettyä. Kuta pitemmälle yö kului
kukkulalle asettamiemme vahtien mitään huomaamatta, sitä taipuvammat
olimme me muut myöntämään oikeaksi Hatibun otaksumisen että kanootti
miehistöineen oli painunut aaltoihin.
Sanoin heille, että vaikka se olisikin kaatunut ja tyhjentänyt
sisältönsä aaltoihin, ei se kumminkaan ollut voinut upota, ja ehdotin
senvuoksi, että lähtisimme sitä etsimään pelastaaksemme mahdollisesti
sen varassa pysyttelevät ihmiset. Ehdotukseni ei saanut kannatusta,
sillä kanoottien soutajat sanoivat olevansa liian väsyneitä voidaksensa
lähteä vesille jälleen. "Ja sitäpaitsi tulee jo yö", huomauttivat he,
"ennenkuin pääsemme lähtemäänkään." Painostin kumminkin, että meidän
oli etsittävä tovereitamme, ja vihdoin vaikuttivat puheeni sen verran,
että Hatibu päätti seuraavana aamuna päivän koittaessa lähteä heitä
hakemaan.
Kanootin poissaolo suretti meitä ja pahoitti mielemme niin, ettei
leiritultemme ääressä sinä yönä laulettu eikä laskettu leikkiä, kuten
edellisenä yönä veneessä. Auringon laskiessa aikoi Hatibu kutsua
tähystäjät pois ja käskeä sammuttaa merkkinuotiot, mutta minä sain
hänet taivutetuksi niin, että hän antoi niiden palaa. "Sillä voihan
olla mahdollista", sanoin minä, "että nuo poissa olevat kelluvat
jossakin selällä turvallisesti, ja heti tulen nähtyään tulevat he
tietysti tänne menemättä Kungwehen."
Hän suostui siihen ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä aamuyöllä
kuun laskeuduttua kuulimme melojien laulua ja hetken kuluttua liukui
tuo kaivattu kanootti lahdelmaan. Sen miehistön kertomus oli hyvin
lyhyt ja yksinkertainen. Oltuaan noin tunnin järvellä olivat he
huomanneet parin heikäläisen jääneen maihin ja heidän oli ollut pakko
palata niitä hakemaan. Mutta kun tuuli oli juuri silloin kiihtynyt,
olivat he pysyneet maissa kunnes se oli jälleen tyyntynyt, mikä
tapahtui vasta iltapäivällä. Silloin olivat he lähteneet vesille
suunnaten kulkunsa Kungwetä kohti, mutta huomattuaan tulemme heti
auringonlaskun jälkeen olivat he kääntäneet keulan Kabogota kohti.
Kaikki muuttui nyt kuin taikaiskusta, ja huolimatta yöstä alkoivat
miehet tanssia ja laulaa välittämättä ollenkaan seuraavan päivän
kovasta työstä. Paljon ennen päivän koittoa oli kanootit kuormitettu,
ja päästyämme järvelle suuntasimme matkamme rannikkoa pitkin Kawelea
kohti. Sievä etelätuuli rupesi pian puhaltamaan. Käänsimme keulat
maihin ja leikattuamme rannalta muutamia bamburuokoja mastoiksi
levitimme kangaskappaleita ja mattoja jonkinlaisiksi purjeiksi, jotka
auttoivat kulkuamme melkoisesti. Noin kello kahden aikaan päivällä
sivuutimme vuolaan Malagarazin punaisesta mudasta muodostuneen pitkän
suistomaan ja rupesimme lähestymään nientä, jonka takana Kawele
kuulemma sijaitsi. Vaikka tuuli tyyntyikin auringon laskeutuessa,
jatkoivat miehet kumminkin työtään, ja kun he vihdoin lakkasivat
soutamasta, olimme vain puolen tunnin matkan päässä päämäärästämme.
Ainoa syy, miksi emme menneet perille asti, oli, ettei pelätystä
Manyuemasta norsunluuta ja orjia kuljettavan karavaanin sopinut mennä
kaupunkiin niin mitättömillä kulkuneuvoilla kuin kalastajakanooteilla.
Ei, vaan sen mennessä sinne oli ammuttava, rummutettava ja heilutettava
lippuja. Kaikki norsunluun kantajat oli järjestettävä kulkemaan edellä,
jotta ihmiset selvästi huomaisivat, millaisia rikkauksia Tipolo oli
koonnut kauas ulottuvilla matkoillaan.
Heti kun auringon ensimmäiset säteet alkoivat kullata idässä
sijaitsevien vuorten huippuja, nousivat kaikki makuultaan ja
hienouksia, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan,
jaettiin kaikille. Manyuemalaisia keihäitä ja kilpiä ja kaikenlaisia
Nyangwen takana käydyissä taisteluissa saamiamme voitonmerkkejä
asetettiin nähtäviksi, etu- ja peräkannella olevat rummut laitettiin
käyttökuntoon ja kanoottimme perään pystytti Hatibu valko- ja
punaraitaisen lipun, johon oli kirjoitettu muutamia koraaninlauseita.
Miehemme saivat seepran harjasta tahi puhvelin taljoista
valmistetut päähineet, ranteet ja nilkat koristettiin helmi- ja
kuparirannerenkailla, ja kaikki, jotka olivat pyssyjen onnellisia
omistajia, saivat paljon ruutia.
Niin pian kuin nämä valmistelut oli suoritettu, lähdimme jälleen
matkalle, ja kaikkien kolmen kanootin miehistöt alkoivat laulaa iloista
laulua. Muita surullisia kasvoja en voinut huomata kuin noiden
onnettomien orjien, joiden lukumäärää olivat kuolemantapaukset ja
kaupat pahasti vähentäneet Nyangwesta lähtömme jälkeen. Rannalla olevat
ihmiset kuulivat pian miestemme laulun, ja pieniä katselijajoukkoja
alkoi kokoutua rannan mataloille punaisille kallioille katselemaan
Tipolon veneiden paluuta kaukaisesta Manyuemasta. Muutamat heistä
näyttivät rientävän viemään sanaa arabialaisille ja Zanzibarista
kotoisin oleville vapaille miehille, että nuo, jotka olivat uskaltaneet
lähteä järven poikki kaukaisiin ja outoihin maihin, olivat nyt
palanneet.
Pian kuulimme rumpujen pärinää ja torvien toitotustapa saavuttuamme
lähemmäksi rantaa ja kierrettyämme muutaman niemekkeen olikin meillä jo
edessämme Kawele arabialaisine taloineen ja täydessä käynnissä olevine
markkinoineen. Markkinarahvaan joukossa oli paljon valkoisiin
vaatteihin pukeutuneita arabialaisia tulossa maihinnousupaikalle ja
heidän mukanaan miehiä, jotka pärisyttivät rumpuja, puhalsivat torviin,
huusivat ja tanssivat. Siihen me vastasimme oikein kuninkaallisesti,
sillä en mitenkään olisi voinut uskoa, että ihmiskurkuista lähtee
sellainen möly, kuin meikäläiset lähestyessään laituria päästivät,
ampuen vielä lisäksi pyssyillään, rummuttaen ja puhaltaen torviin. Tuo
yleinen riemu tarttui niin minuunkin, että huusin kurkkuni käheäksi ja
ammuskelin kuin hullu Hatibun minulle luovuttamalla pyssyllä.
Kolme kertaa oli meidän soudettava edestakaisin pitkin rantaa ennen
maihinnousuamme. Sitten asetimme veneemme vierekkäin keulat rantaan
päin ja huoahdimme hetkisen. Kun me sitten syöksyimme maata kohti,
muutimme ammuntamme oikein pikatuleksi ja huusimme kovemmin kuin
milloinkaan ennen.
Heti kun kanoottien keulat koskettivat maahan, tarttuivat niihin
sadat palvelusintoiset kädet vetäisten veneet kauas rannalle.
Silmänräpäyksessä oli Hatibu miehineen noiden odottavien ystäviensä
sylissä, jotka heittivät norsunluun ja muut tavarat heti selkäänsä
viedäkseen ne Tipolon taloon. Naiset ja lapsetkin, pienet neli- tahi
viisivuotiset pojannulikat, olivat tulleet vastaan haluten kantaa
jotakin, mitä tahansa, sillä ei ollut väliä, kunhan se vain oli noille
Manyuemasta tulleille miehille kuuluvaa tavaraa.
Hälinä oli sellainen, että sitä on mahdoton kuvata. Ensiksikin oli
siellä tuo kaikkialta järven rannoilta sinne kokoutunut markkinarahvas,
joka Kawelen markkinoilla sai tavaransa kaupaksi. Siellä oli myytävänä
sekä tuoretta että kuivaa kalaa, lihaa, lintuja, munia, Ubwarin
hamppua, Uviran rautaa ja saviteoksia, Uvinzan suolaa, norsunluuta ja
orjia. Heimot voitiin erottaa toisistaan tatuoimistavoistaan,
tukkalaitteistaan ja asestuksestaan. Sitten siellä oli arabialaisia
zanzibarilaisine miehineen ja wanyamwesiläisine kantajineen, jotka
kaikki olivat nyt lopettaneet ostamisensa ja myymisensä toivottaaksensa
tervetulleiksi Manyuemasta palanneet ystävänsä.
Kului monta tuntia, ennenkuin tulomme aiheuttamat kiihtymys ja ilo
olivat tyyntyneet. Mieleni muuttui vastoin tahtoanikin surulliseksi,
koska siellä ei ollut ketään erikoista ystävää toivottamassa minua
tervetulleeksi, semminkin, kun mitättöminkin tovereistani helposti
löysi ihastuneita kuuntelijoita kummallisille kertomuksilleen
ihmeellisistä seikkailuista. Huomasin kumminkin, ettei Hatibu ollut
unhottanut minua, sillä minulle annettiin erikoinen huone, ja ateria,
joka tuotiin eteeni, oli sellainen, etten Nyangwessa olevassa Tipolon
talossa ollessani ollut sellaisesta voinut uneksiakaan. Curryä, riisiä,
kalaa, pihviä, vehnäpullia, makeisia, voita, kahvia ja maitoa oli
pöydälläni enemmän kuin jaksoin syödä. Jos minulla olisi ollut pohjaton
vatsa, kuten Jättiläistentappaja-Jaakolla, tahi niin hyvä ruokahalu
kuin Osterinsyöjä-Dandolla, en olisi kumminkaan jaksanut syödä kaikkia
eteeni kannettuja ruokia. Hatibu seisoi vieressäni kehoittaen minua
syömään ja selitellen, että Ujijin Kawelessa oli tarpeeksi kaikkea.
Sitten hän lisäsi, etteivät arabialaiset olisi tyytyväisiä, ellen söisi
kaikkia heidän lähettämiään herkkuja.
Hetken kuluttua huomasi kumminkin Hatibukin sen mahdottomaksi ja opasti
minut erään suuren talon kuistikolle, johon etevimmät arabialaiset
olivat kokoutuneet kuuntelemaan uutisia Tipolosta ja Manyuemasta ja
kertomaan meille, mitä oli tapahtunut Tipolon veljen lähdettyä
Kawelesta. Jokaisen Manyuemassa käyneen miehen nimi tahdottiin tietää.
Kuullessaan, että se tahi se oli kuollut, sanoivat he: "Jumalan tahto,
Jumalan tahto", mutta saadessaan tietää sen tahi sen olevan vielä
hengissä, kysyivät he heti: "Kuinka monta orjaa ja paljonko norsunluuta
hän on hankkinut?" Kertomusta tuosta taistelusta, johon ainoastaan
Hatibu, Bilal ja minä koko joukostamme olimme ottaneet osaa,
kuunneltiin hyvin tarkkaavaisesti, ja heidän hämmästyksensä oli
ääretön, kun kuulivat, että minä, valkoinen mies, olin päässyt hengissä
niin monista vaaroista ja vastuksista.
Hatibu ja hänen toverinsa saivat vastata monien kysymyksiin, mihin nuo
muut hänen mukanaan olleet miehet olivat joutuneet, ja selitettyään
asian tyydyttävästi saivat he vasta ruveta kyselemään millaisessa
kunnossa Kawalesta rannikolle johtava tie oli. Meille sanottiin, että
tie oli hyvä ja sen varrella asuvat heimot ystävälliset. Muita
rauhattomuuksia ei ilmoitettu viime aikoina olleen kuin eräs
watutalaiskaravaanin hyökkäys, joka oli kumminkin torjuttu niin
perinpohjaisesti, ettei sellaisen uudistumista kenenkään tarvinnut
pelätä pitkiin aikoihin.
Elämä alkoi niin ollen tuntua aivan ruusuntuoksulta, ja paneutuessani
nukkumaan sinä iltana tuntui minusta tuo aika, jolloin jälleen saisin
nähdä omia kansalaisiani ja kuulla omaa äidinkieltäni, olevan hyvin
lähellä.
XXV
VASTUKSIA JA VAAROJA.
Vaikka Hatibu olisikin yhtä mielellään jatkanut matkaamme kuin minäkin,
oli hänellä kumminkin niin paljon asioita, että meidän oli viivyttävä
Kawelessa monta viikkoa, sen sijaan että olisimme suoriutuneet
lähtemään sieltä muutamissa päivissä, kuten ensin olin luullut. Minulla
oli kyllä niin hyvä asunto, ruoka ja ystävällisten arabialaisten
antamat hyvät vaatteet, ettei minulla ollut mitään valittamista mutta
kumminkin odotin ikävöiden tuota hetkeä, jolloin meidän jälleen oli
lähdettävä eteenpäin.
Hatibu myi täällä kaikki orjansa ja palkkasi heidän sijaansa norsunluun
kantajiksi wanyamwesiläisiä jotka halusivat palata kotimaahansa. Minun
on pakko tunnustaa, että olin hyvin iloinen päästessäni näkemästä
noiden orjaraukkain päivittäisiä kärsimyksiä.
Niin kunnon tovereja kuin Hatibu ja Bilal minulle olivatkin olleet en
kumminkaan voi olla mainitsematta välinpitämättömyydestä, jolla he
suhtautuivat noiden ihmisraukkain kärsimyksiin. Heille oli aivan sama,
elivätkö vai kuolivatko nuo orjat, joista he eivät välittäneet enempää
kuin villeistä pedoista. Moniin väitteisiini vastasivat he vain: "Mitä
sillä on väliä, nehän ovat vain pakanoita ja orjia!" ja vaikka he eivät
sekautuneetkaan ponnistuksiini huojentaa orjain kohtaloa, suhtautuivat
he kumminkin asiaan hyvin välinpitämättömästi, ja luulen todellakin,
että olin heidän mielestään hullu, kun vaivauduin tekemään sellaista.
Nyt olimme siis päässeet heistä. Puoleksi nälkiintyneiden,
kahlehdittujen orjien asemesta kantoivat nyt norsunluutamme rotevat
wanyamwesiläiset, jotka hamasta lapsuudestaan olivat niin tottuneet
matkustamiseen ja raskaitten taakkojen kantamiseen etteivät
arabialaiset voineet saada mistään muualta niin tottuneita ja kestäviä
kantajia. Viisi- tahi kuusikymmentä naulaa painavaa tahi keveämpääkin
torahammasta kantamaan tarvittiin aina pari orjaa, jota vastoin näistä
nyt kantajiksemme palkatuista rotevista miehistä oli seitsemän- tahi
kahdeksankymmentä naulaa painava taakka kohtuullinen yhden miehen
kantamus. Eräs mies kantoi kumminkin yksinään suurimman varastossamme
olevan, sadanviidenkolmatta naulan painoisen hampaan vaatimattakaan
muuta palkintoa tuosta ylimääräisestä työstään kuin tuon raskaimman
taakan kantamisen suoman ylpeyden.
Matkustaessamme oli meidän kumminkin mukauduttava noiden miesten
tahtoon. Heidän johtajansa määräsi aina, mitä tietä meidän oli
kuljettava, missä pysähdyttävä syömään ja missä nukkumaan. Hän käveli
aina karavaanimme etunenässä kantaen taakkaansa kuten muutkin ja ollen
koristettu mitä kummallisimmalla tavalla helmillä ja höyhenillä.
Lähestyessämme jotakin kylää pukeutui hän punaiseen boikangasviittaan,
johon hänellä oli oikeuskin, koska se kuului hänen palkkaetuihinsa.
Sitäpaitsi kuuluivat hänelle kaikki miesten tappamien eläimien päät,
kuten lintujen, vuohien ja kaikkien ampumiemme villien eläinten. Ne hän
sitten keitti jollakin erikoisella tavalla ja söi suuhunsa toveriensa
kanssa.
Lähdimme matkallemme varhain eräänä aamuna. Kuljettuamme ensin
kanootilla ja veneillä erääseen neljän penikulman päässä Kawelesta
olevaan paikkaan päästäksemme kulkemasta järveen laskevan joen poikki,
saimme kävellä jonkun matkaa tasaista maata, ennenkuin kiipeämisemme
sen takana sijaitseville matalille vuorille alkoi. Orjien ja
wanyamwesiläisten kantajien eroa ei voitu missään niin selvästi huomata
kuin nyt noustessamme näille kukkuloille. Sen sijaan että he olisivat
menetelleet kuten orjat jotka tällaisessa tilaisuudessa olisivat
levänneet kymmeniä kertoja ja viipyneet huipulle noustessaan monta
tuntia, hyökkäsivät wanyamwesiläiset tuota jyrkkää vuorta ylös kuin
jotakin linnoitusta vastaan, pysähtymättä hetkeksikään luultavasti
näyttääkseen meille miehuuttaan ja voimiaan. Viidenkymmenen minuutin
kuluttua pysähdyimme huipulle huoahtamaan ja sanomaan hyvästit
Tanganjikalle.