jäi Bilal sen komentajaksi. Neljän pyssymiehen ja parin alkuasukkaan
seurassa laskimme kanooteilla noin kolme penikulmaa myötävirtaan,
jolloin nousimme maihin huomataksemme päässeemme katselemaan hyvin
harvoin tarjolla olevaa näytelmää. Vesi oli nyt noin kymmenen jalkaa
alempana kuin korkeimman tulvan aikana, ja sinne tänne oli sen aletessa
jäänyt ruohoakasvavia lammikoita, jotka olivat päävirrasta noin
viisisataa metriä leveän mutapenkereen takana. Noiden lammikoiden
rannoilla oli hirveän paljon haikaroita ja muita lintuja, jotka
oppaimme kertomuksesta päättäen tulivat sinne vain muutamia kertoja
vuodessa muutamiksi päiviksi. Näimme suuria virtahepolaumoja
kahlailevan vedessä, jota oli monin paikoin niin matalasti, ettei se
voinut peittää niitä. Matalikoilla oli sitäpaitsi paljon tummia
olentoja, jotka olivat aivan kuin suuria puunrunkoja. Kun tulimme
lähemmäksi, alkoivat ne liikkua, jolloin näimme, että ne olivat
krokodiilejä.
Varmasti oli meidät nyt opastettu paikkaan, missä todellakin oli paljon
virtahepoja, ja kysymys olikin nyt siitä, kuinka pääsisimme niitä
lähestymään. Oli hyvin luultavaa ja vaarallistakin, että jos me
uskaltaisimme mennä veteen, krokodiilit rupeaisivat meitä ahdistamaan.
Ensimmäinen ehdotukseni, että vetäisimme kanoottimme mutapenkereen yli
lammikkoon, näyttäytyi mahdottomaksi, sillä meitä ei ollut tarpeeksi
monta siihen hommaan. Hatibu alkoi moittia oppaita sanoen heidän
vieneen meidät tyhjää hakemaan, mutta he rukoilivat meitä olemaan
suuttumatta sanoen meidän seuraamalla erästä polkua, jonka suun he
meille näyttivät, pääsevän puolessa tunnissa erääseen kylään, jossa
voimme levähtää auringonlaskuun asti. Tuon kylän vieressä oli kuulemma
eräs sellainen paikka, johon virtahevot aina tulivat syömään juuri
kypsymäisillään olevia tähkiä ja johon oli rakennettu sopiva
väijymispaikka niiden keihästämiseksi.
Ensin ei Hatibu halunnut lähteä tuonne kylään, koska hän pelkäsi
oppaiden pettävän meidät. "Ja petoksettakin", sanoi hän, "voivat
muassamme olevat miehet joutua riitaan alkuasukasten kanssa, jolloin
emme enää voi palata toveriemme luokse emmekä puolustaa itseämme."
Onnistuin haihduttamaan hänen epäluulonsa, ja seuratessamme tuota
korkean ruohikon halki kulkevaa polkua näimme koko seudun olevan täynnä
virtahevosten ja krokodiilien polkuja, ja silloin tällöin olimme
näkevinämme tuoreita norsunkin jälkiä. Heti kun huomasimme sellaisia,
innostutti Hatibutakin toivo saada enemmän norsunluuta niin, että hän
unhotti kaiken varovaisuuden.
Emme olleet vielä päässeet tuota polkua kauemmaksi kuin noin
viidensadan metrin päähän, kun kuulimme huutoja ja saimme pian selville
niiden aiheuttajien olevan zanzibarilaisia. Koska pelkäsimme niiden
joutuneen johonkin ikävään tilanteeseen, kiiruhdimme eteenpäin niin
nopeasti kuin suinkin heitä kohti, ja päästyämme tunkeutumaan ruohikon
läpi oli edessämme mitä kummallisin näky. Suuri ala ruohikosta oli
poljettu aivan maan tasalle. Eräs joukko aikaisemmin tänä aamuna
leiristä poistuneita miehiä heilutti aseitaan ja muutamat heidän
keskessään olevat pistelivät jotakin, jota emme voineet oikein selvästi
erottaa. Mutta tultuamme lähemmäksi näimmekin, että se oli hirveän
suuri krokodiili, ja meille kerrottiin, että se oli siepannut erään
miehen, joka varomattomuudessaan oli poikennut syrjään polulta.
Kuultuaan tuon miesraukan huudot olivat hänen toverinsa kiiruhtaneet
apuun ja onnistuneetkin ajamaan pedon tiehensä, mutta jonkun matkaa
kuljettuaan oli krokodiili kääntynytkin, ja nyt he olivat kaikki
kokoutuneet sen ympärille koettaen löytää sellaisen paikan siitä, johon
he voisivat upottaa keihäänsä. Sitä tehdessään hyppivät miehet puolelta
toiselle koettaessaan karttaa sen voimakkaan pyrstön laajalle ulottuvia
lyöntejä. Juuri kun me tulimme, onnistui eräs muita rohkeampi mies
heittämään keihäänsä sen silmään. Eläin pyörähti heti tuskissaan
selälleen paljastaen vatsansa, jossa nahka on pehmeämpää. Se
iskettiinkin heti aivan täyteen keihäitä. Vaikka se olikin haavoittunut
kuolettavasti, oli se kumminkin niin sitkeähenkinen, että se löi
pyrstöllään monta miestä kumoon ja tarttui hampain erään miesraukan
käsivarteen niin, että liha ja jänteet irtautuivat luista.
Silloin me pyssymiehet annoimme sitä suoraan päähän, niin että pää meni
aivan murskaksi. Emme sitten viitsineet jäädä läheisyyteen, sillä
alkuasukkaat sanoivat olevan hyvin luultavaa, että noita suuria
matelijoita oli useampiakin ruohokossa, vaan otimme nuo haavoittuneet
miehet mukaamme ja päästyämme polulle kiiruhdimme niin nopeasti kuin
suinkin kylään.
Saavuttuamme sinne huomasimme, että tuo ensimmäinen krokodiilin
hampaisiin joutunut mies oli jo mennyttä kalua ja toisenkin haavat
olivat sellaiset, etten ymmärtänyt miten voisimme häntä auttaa.
Oppaamme sanoivat, että jos annamme miehen kylän tietäjän
hoidettavaksi, pelastaa tietäjä kyllä hänen henkensä, mutta luultavasti
on miehen alistuttava silloin siihen, että hänen haavoittunut
käsivartensa katkaistaan. Hämmästyin suuresti kuullessani sen, sillä en
voinut ymmärtää, miten nuo villit voisivat sahata poikki jäseniä.
Tämänkin onnettoman miehen kyynärvarren luut olivat paljaat ranteesta
kyynärpäähän saakka, ja lihakset riippuivat siekaleina niiden
ympärillä. Onneksi ei veren vuoto ollut runsas, sillä siinä tapauksessa
olisi hän kuollut hyvin pian.
Hatibu sanoi heti, että jos tietäjä vain voi parantaa miehen, on hän
korvaava lääkärin vaivat hyvin runsaasti, ja luultavasti kuultuaan sen
tulikin kirurgi hyvin nopeasti paikalle. Mies käski sytyttää tulen,
asettaa padan sille ja keittää paksua velliä. Heti kun se oli ruvennut
kiehumaan tasaisesti, katkaisi hän hyvin terävällä veitsellä
haavoittuneelta, jota neljä vahvaa miestä piteli lannistaakseen hänen
vastarintansa, käsivarren kyynärnivelestä poikki ja heitettyään
kämmenpuolen menemään työnsi hän tuon vertavuotavan tyngän kiehuvaan
vellipataan.
Sitten kuin velli oli jäähtynyt ja kuivanut suureksi möhkäleeksi tyngän
ympärille, sai mies ottaa sen padasta ja kirurgi kääri sen ympärille
palasen öljyttyä pellavakangasta. "Nyt on vain varottava", sanoi hän,
"ettei kipeään kohtaan varomattomasti kosketa, ennenkuin puuro irtautuu
omia aikojaan. Siihen kuluu noin kolme viikkoa, jolloin haava on
parantunut ja mies on yhtä terve kuin ennenkin, tietysti
lukuunottamatta hänen katkaistua käsivarttaan."
Kirurgille ilmoitettiin, että hänen oli tultava kanssamme huomenaamulla
leiriin saamaan runsas palkinto vaivoistaan. Sitten aloimme kysellä
tarkemmin, miten voisimme parhaiten toteuttaa tuon suunnittelemamme
virtahepojen keihästyksen, jolloin meille sanottiin, että tietäjä itse
tulee opastamaan meidät niiden käyntipaikalle. Hän vaati vain, että
ehdottomasti tottelisimme hänen määräyksiään, "Ja ellei silminnähtävä
vaara uhkaa", sanoi hän, "emme saa ampua, sillä yöllä laukaistu pyssy
voi hälyyttää koko maakunnan." Suostuimme vastaansanomatta hänen
ehdotukseensa.
Tuntia ennen auringonlaskua poistuimme kylästä ja kuljettuamme erästä
maissipeltojen poikki vievää kapeata polkua saavuimme paikkaan, jossa
lammikon ranta oli noin neljä jalkaa ylempänä veden pintaa ja johon
virtahevot öisillä ruoanhakumatkoillaan olivat polkeneet noin kuusi
jalkaa leveän uran. Piilouduimme sen toiselle puolelle odottamaan
noiden petojen tuloa.
Ennen auringonlaskua kiinnittivät huomiotamme ja hämmästyttivät meidät
kokonaan nuo suunnattomat lintuparvet, jotka kohottuaan lammikoista
lensivät ympäröivissä metsissä oleviin yöpaikkoihinsa, ja sorsien ja
muiden vesilintujen narskutus niiden kutsuessa tovereitaan kaislikon
kätköihin. Heti pimeän tultua hiljenivät kaikki muut äänet, paitsi
lukemattomien sammakkojen kurnutus. Näytti aivan siltä kuin ne,
saadessaan nyt olla turvassa haikaroilta ja muilta höyhenpukuisilta
vihollisiltaan, olisivat päättäneet huvitella oikein perinpohjin
muuttamalla yksitoikkoisilla sävelillään yön rauhallisuuden
vastenmieliseksi meluksi. Kuunnellessani niitä voin melkein kuvitella
joutuneeni jonkun suuren laivaveistämön läheisyyteen, jossa
lukemattomat tilkitsijät ja sepät tekivät ahkerasti äänekästä työtään.
Odotimme hetkisen ääneti ja liikkumatta paikoillamme. Aloin jo
ajatella, että virtahevot olivat kai valinneet jonkun toisen paikan
tämännöiseksi laitumekseen, kun Hatibu tarttui käsivarteeni sanoen:
"Kuuntele nyt, Frank, tarkasti!"
Kuuntelin melkein hengittämättä ja pian erotinkin pärskähdyksiä ja
korskumista, joka vähitellen läheni. Sitten kuulin loiskahduksia ja
noiden suurien eläimien ääniä niiden kahlatessa mudassa ja vedessä
päästäkseen maihinnousupaikalle. Pian näimmekin erään suuren tumman
möhkäleen kohoavan vedestä ja menevän aivan ohitsemme. Tartuin jo
keihääseeni heittääkseni sen ohimenevän eläimen kylkeen, mutta tietäjä
käski meitä kuiskaten odottamaan, "sillä jos tämä ensimmäinen vain
haavoittuu, kääntyy se heti takaisin lammikkoon, jolloin kaikki
toivonne yön kestävästä urheilusta saavat raueta", sanoi hän. Hitaasti
ja varovaisesti sivuutti tuo suuri eläin meidät ja päästyään rannasta
noin parinkymmenen metrin päähän se päästi kumean mylvinnän, johon
lammikossa olevat vastasivat. Tuo oli varmasti joku merkki, että kaikki
oli vaaratonta, sillä heti kiipesi vedestä noin parikymmentä kaiken
suuruista virtahepoa, joista viimeiset olivat puolta pienemmät kuin
ensimmäiset.
Tietäjä antoi nyt merkin keihästämisen alkamiseen. Heitin omani,
raskaan rautakärkisen aseeni, erään viimeiseksi tulleen kylkeen ja
kuulin Hatibun ja muiden seuraavan esimerkkiäni. Samassa
silmänräpäyksessä sytytti muudan alkuasukas tarkoitukseen kuivista
ruohoista ja kaisloista valmistetun suuren tulisoihdun, joka sytyttyään
palamaan valaisi täydellisesti koko paikan. Sytytettyämme heti
toisetkin tulisoihtumme, tulivat virtahevot kuin ymmälle tietämättä
oikein mihin kääntyä. Tuo ensimmäiseksi keihästettäväksi joutunut oli
kuollut paikalla, ja nyt me kaikki sekä alkuasukkaat että meikäläiset
hyökkäsimme laumaan ja pistelimme oikeaan ja vasempaan katsomatta
ollenkaan, mihin eläimeen se milloinkin sattui. Tämä oli hyvin
vaarallista, sillä vaikka yllätyksemme olikin säikäyttänyt eläimet,
koettivat ne kumminkin puolustautua hyökäten ahdistajainsa kimppuun, ja
ainoastaan suuri varovaisuutemme ja vikkelyytemme pelasti meidät
joutumasta niiden poljettaviksi, joka olisi ollutkin varma kuolema.
Näytelmä oli katselemisen arvoinen. Liekkien liehuva valo heijastui
eläinten kiiltävistä kyljistä, ja metsästäjät, pistellessään haavoja
joka taholle, olivat kuin raivostuneita villejä. Kun he onnistuivat
mielestään hyvin, kuulostivat heidän huutonsa ja karjumisensa
hirveiltä, semminkin, kun siihen sekoittui haavottuneitten eläinten
mylvintä ja korskuminen niiden koettaessa murtautua pakoon, vaikkakin
turhaan. Sillä niiden kimppuun hyökkäsi vain uusia miehiä keihäineen ja
heiluttaen suuria tulisoihtujaan, niin että niiden oli pyörrettävä
takaisin.
Viimein alkoivat tulisoihdut sammua, ja noin kuusi keskellemme yhteen
joukkoon joutunutta eläintä hyökkäsi päättäväisesti lammikkoa kohti, ja
vaikka eräs kaatuikin vereksistä haavoista juuri ennen veteen
pääsemistään, onnistuivat muut pakenemaan. Rupesimme nyt tarkastelemaan
saavutettua tulosta ja huomasimme, että keihäämme olivat kaataneet
viisitoista virtahepoa. Vaikka kaikilla miehillämme oli kerrottavana
pitkiä juttuja, miten heidän pelastuksensa usein oli ollut aivan
hiuskarvan varassa, ei heistä kukaan ollut kumminkaan haavoittunut.
Tietäjä ja muut alkuasukkaat olivat hyvin iloissaan tämän yhden yön
tuloksista, sillä kaatuneista eläimistä saivat sekä he että me paljon
ruokaa. "Virtahevot eivät nyt tule", sanoivat he, "virran tälle
rannalle moneen kuukauteen, joten meidän viljelyksemme säästyvät niiden
hävityksiltä." Hatibu, joka oli jo ennakolta sopinut, että torahampaat
joutuisivat hänen omaisuudekseen, oli iloinen saadessaan sellaisen
lisän rannikolle kuljetettavaamme arvokkaaseen tavaraan.
Nuo hampaat katkaistiin heti, ja koska silloin jo oli keskiyö,
palasimme kylään lepäämään, jättäen eläinten nylkemisen ja
paloittelemisen huomiseksi. Hatibu ja minä olimme päivän kestäneestä
työstä ja tulisesta taistelusta niin uupuneita, että nukuimme heti
vuoteille heittäydyttyämme raskaaseen uneen. Uneksin metsästyksestämme
ja olin kuulevinani, miten nuo eläimet päryyttivät rumpujaan ja
ampuivat meitä musketeilla. Lopulta heräsin säikähdettyäni huomiosta,
että suurin eläimistä tähtäsi minuun vähintäin kaksineljättä
naulaisella pyssyllä, mutta huomasinkin pian, että rummut todellakin
pärisivät kaikilla suunnilla ja pyssynlaukauksia kuului silloin tällöin
etäältä.
XXIII.
RIITOJA ALKUASUKASTEN KANSSA.
Herätin heti Hatibun ja yhdessä me sitten hyökkäsimme kylän keskelle
huutaen miehiämme kokoutumaan ympärillemme, sillä oli selvää, että joku
kahakka oli syntymässä alkuasukasten ja joidenkin Nyangwesta mukaamme
lähteneitten miesten kesken.
He tulivat luoksemme heti ja ehdottivat, että sytyttäisimme kylän
tuleen ja sitten koettaisimme päästä niin nopeasti kuin suinkin omaan
leiriimme ottamatta ollenkaan selvää hälyytyksen syystä. He olivat
kaikki niin peloissaan ja raivoissaan, ettei ollut ollenkaan sanottu,
millaisiin julmuuksiin he olisivat voineet ryhtyä, mutta onneksi pysyi
Hatibu tyynenä ja onnistui hillitsemään heidät saatuaan heidät
ymmärtämään, ettei sen kylän asukkaat voineet mitenkään olla osalliset
tuohon kahakkaan, koska leirimme oli joen toisella rannalla eikä näistä
miehistä ollut ainoakaan poissa kotoaan.
Tietäjä ja kaikki hänen kansalaisensa olivat myöskin tulleet esille
majoistaan, ja ajattelematon sana tahi teko olisi varmasti aiheuttanut
riidan, jonka seurauksia ja päätöstä ei kukaan olisi voinut ennakolta
sanoa. Hatibu huusi heille sanoen, että me olimme Tipolon palvelijoita,
ja kysyi, eikö Tipolo ollut aina maksanut kaiken ottamansa tavaran ja
eikö hän ollut kaikkien heidän ystävä, elleivät he suututtaneet häntä.
"Mutta", sanoi hän, "muistakaa, että Tipolo on voimakas, sillä hänellä
on paljon pyssyjä, ja jos hänen palvelijoitaan loukataan, rankaisee hän
kovasti heidän vihollisiaan."
Tietäjä myönsi sen olevan totta, mutta hän sanoi rumpujen ilmoittavan,
että muukalaiset olivat ryöstäneet kyliä ja vanginneet niiden
asukkaita. Kun muutamat nytkin olivat koettaneet paeta, oli pari
ammuttu, minkä pakoonpäässeet olivat kertoneet ystävilleen. Ilmeisesti
olivat siis joen toisella rannalla asuvat alkuasukkaat joutuneet
taisteluun muukalaisten kanssa.
Olin usein kuullut, että rumpuja käytettiin levittämään uutisia, mutta
en ollut uskonut sen voivan tapahtua niin yksityiskohtaisesti ja
huolellisesti kuin nyt. Hatibu sanoi kumminkin uskovansa kaikki nuo
puheet ja huhut ja halusi ryhtyä keskusteluihin tietäjän kanssa
saadaksensa selville, mitä oli tehtävä.
Herätessäni alkoi päivä juuri koittaa, ja nyt oli pimeys jo kokonaan
haihtunut. Me voisimme siis palata leiriimme nopeasti, elleivät Luaman
tällä rannalla asuvat alkuasukkaat rupeaisi meitä estämään, jos he
nimittäin katsoisivat velvollisuudekseen yhtyä toisella rannalla
asuviin kansalaisiinsa. Estääksensä sen tapahtumasta pani Hatibu
liikkeelle väitteittensä ja vastaväitteittensä suuret varastot
sellaisin seurauksin, että tietäjä vihdoin suostui seuraamaan meitä
leiriimme ryhtyäkseen Hatibun kanssa välittämään rauhaa.
Niin pian kuin hän oli suostunut, läksimme kylästä virralle, ja toisten
kulkiessa sen yli matalikkoja pitkin, meloivat muut itsensä kanooteilla
toiselle rannalle. Saavuimme sitten leiriimme noin yhdeksän aikaan
Bilalin siellä meitä levottomasti odotellessa. Hän kertoi, että
edellisenä päivänä juuri lähtömme jälkeen oli kaksi päällikköä
seuralaisineen tullut leirimme siihen osaan, joka oli alkuasukasten
hallussa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen olivat he jyrkästi
kieltäneet Tipolon miehiä ryöstämästä heidän istutuksiaan ja samalla
vaatineet, että ne pari naista, jotka kalastamassa ollessaan olivat
joutuneet ryöstäjien vangeiksi, vapautettaisiin.
Bilalin mielestä olivat alkuasukasten päälliköiden vaatimukset olleet
kohtuulliset, semminkin kun he noitten naisten lunnaiksi olivat
luvanneet antaa norsun torahampaan ja ainoastaan pyytäneet, että
karavaani maksaisi kaiken ottamansa maissin, kasvikset, ruohot ja muut
tavarat. Mutta matkueeseemme liittyneet miehet, luottaen liiaksi
pyssyihinsä, olivat hylänneet heidän vaatimuksensa ja ryöstettyään
heiltä norsunluun olivat vanginneet nuo molemmat päälliköt ja muutamia
muitakin heidän mukanaan olleita. Kun loput olivat huomanneet sen,
olivat he lähteneet pakoon, jolloin pari miestä oli surmattu.
Sitten olivat nuo pakoon päässeet hälyyttäneet maakunnan, ja juuri
ennen auringon nousua olivat rummut alkaneet päristä kaikissa kylissä.
Vangit, jotka oli melko huolettomasti köytetty, olivat silloin
koettaneet päästä pakoon, ja kaikki muut olivat onnistuneetkin paitsi
toinen päällikkö ja eräs muu mies, jotka olivat yrityksessä saaneet
surmansa. Nuo aamulla kuulemamme laukaukset oli silloin ammuttu, ja
suuret joukot aseellisia miehiä oli sen jälkeen kokoutunut leirimme
ympärille keihäineen ja suurine puukilpineen.
He koettivat nyt härnäämällä saada meidät leiristämme kentälle
tappelemaan. Kummatkin puolueet pelkäsivät toisiaan -- alkuasukkaat
eivät uskaltaneet lähestyä pyssyn kantomatkan ulottuville eivätkä
meikäläiset uskaltaneet mennä metsään peläten menettävänsä siellä
pyssyjen heille avonaisella kentällä suomat edut. Saavuttuamme leiriin
lähetti Hatibu heti noutamaan noiden miesten johtajat luokseen, jotka
olivat aiheuttaneet koko tämän ikävän tilanteen. Hän sanoi
mielipiteensä heille aivan suoraan painostaen, etteivät he siten
saattaneet vaaraan ainoastaan omaa elämäänsä ja tavaroitaan, joista hän
todellisuudessa vähät välitti, vaan myöskin Tipolon norsunluun ja
maineen. Hän lupasi ilmoittaa kaikille suurille kauppiaille heidän
menettelynsä, "ja te saatte", sanoi hän, "olla varmat, ettei teidän
enää milloinkaan tarvitse tulla Manyuemaan yhtyäksenne sellaisten
miesten joukkoihin, jotka haluavat olla miehiä ja käyttäytyä
kunniallisesti."
Pitkän keskustelun jälkeen ja haukuttuaan miehet aivan pataluhiksi
lupasi Hatibu koettaa siitä kylästä kotoisin olevien miesten
välityksellä, jossa olimme viettäneet yömme, solmia rauhan. Elleivät
hyökkääjät kumminkaan suostuisi sovintoon, sanoi hän Tipolon miesten
kanssa kyllä jollakin tavalla sopivansa alkuasukasten kanssa, eikä hän
todellakaan halunnut viipyä tahi kääntää maan asukkaiden vihaa
joukkoaan kohtaan, sillä meidän oli vielä sivuutettava siksi monta
paikkaa, että joukkomme voi pian vähentyä hyvin mitättömäksi.
Vihdoin suostuivat miehet kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ystävämme
menivät leirimme edustalle rummuttamaan ja pyytämään, että alkuasukkaat
tulisivat keskustelemaan. Jonkun ajan kuluttua tuli eräs ilmoittamaan
Hatibulle, että alkuasukkaat halusivat kuulla mitä Tipolon miehellä oli
sanottavaa. Menin heidän mukanaan ja huomasin, että vaikka he olivatkin
hyvin vihaisia ja kauhean näköisiä, pelkäsivät he kumminkin niin
kovasti meidän pyssyjämme, että he olivat melko taipuvaiset. He
vaativat nyt ainoastaan, että nuo pari naista oli vapautettava ja
noille tapetuille oli annettava mukaan hautaan joitakin helmiä ja
vaatekappaleita, jottei heidän tarvitsisi esiintyä toisessa maailmassa
aivan alasti ja koristuksitta.
Siihen me heti suostuimme, ja koska ei noilla rettelöiden aiheuttajilla
ollut mitään, luovutti Hatibu Tipolon varastoista tarvittavat esineet,
ottaen heiltä sellaisen kirjallisen sopimuksen, että heidän oli
maksettava velkansa tultuamme Tanganjika-järven rannalla olevaan
Kaweleen, joka kuulemistani kertomuksista päättäen oli aivan
sivistyneen maailman kaupunkien kaltainen. Rauhan vahvistamiseksi
vietettiin suuri sovintojulila, jonka neuvotteluihin osaaottaneet papit
järjestivät. Ensin tapettiin eräs lintu, jonka verellä sitten
voideltiin muutamien miestemme pyssyt ja eräiden alkuasukasten keihäät
ja kilvet. Tietäjät julistivat, että rauhan rikkoutuessa aseet
tulisivat vahingoittamaan omia puoluelaisia eivätkä niitä, joita
vastaan ne suunnattaisiin. Sitten tuotiin esille vedellä täytetty
saviruukku, johon työnnettiin kaikenlaisia tikkuja ja likaa, ja jotta
sen maku hiemankaan paranisi, kaadettiin sinne mitallinen ruutia ja
paperiliuska, johon Hatibu piirsi muutamia salaperäisiä merkkejä.
Sitten kuin jokainen oli ryypännyt siitä kulauksen, erottiin niin
sovinnollisesti kuin jos olisimme olleet maailman parhaimmat ystävät.
Seuraavana aamuna kuulimme kumminkin, ettei noita vaimoja ollutkaan
vapautettu, ja Hatibun oli pakko mennä vaatimaan sovintoehtojen
täyttämistä. Noiden miesten tottelemattomuus, jotka olivat olleet
näiden ikävyyksien aiheuttajia, viivytti meitä vielä päivän, ja
seuraavana aamuna, kun vihdoinkin pääsimme lähtemään, sanoi Hatibu,
että hän koettaa Tipolon miesten kanssa rientää eteenpäin niin nopeasti
kuin suinkin huolimatta siitä, pysyivätkö nuo toiset mukana vai eivät.
Hän toivoi pääsevänsä lähtemään Kawelesta ennen sadekauden alkua,
"sillä muuten", sanoi hän, "on meidän melkein mahdotonta kulkea noiden
monien virtojen poikki, jotka ovat tiellämme ennen tuloamme
Unyanyembeen, jossa on paljon arabialaisia ja jonka liikeyhteys
rannikon kanssa on aina voimassa ja vastukseton."
Noudattaen tätä päätöstämme teimme melko pitkiä päivämatkoja -- niin
pitkiä todellakin kuin nuo norsunluuta kantavat orjat suinkin vain
jaksoivat -- ja saavuimme noin viiden päivän kuluttua hyvin vuorisille
seuduille. Hatibu kertoi noiden vuorien olevan arabialaisten
Manyuemaksi nimittämän maan rajana, ja ennenkuin Tipolo oli onnistunut
solmiamaan ystävyysliiton muutamien päälliköiden kanssa, olivat vuoret
sulkeneet tien sekä pohjoiseen että länteen.
Kiipeäminen noiden vuorien yli vei meiltä kokonaisen päivän. Niiden
rinteillä olevissa syvennyksissä kasvavat puut olivat niin pitkät,
etten muista sellaisia ennen missään nähneeni, sillä varmasti olivat
lyhimmätkin niistä noin kolmesataa jalkaa korkeat. Kaikkein
vaikeimmalta näytti kiipeäminen kumminkin tuntuvan meidän norsunluuta
kantavista orjistamme, sillä lukuunottamatta työn aiheuttamia
vaikeuksia näytti heidän sydämensä kokonaan murtuvan heidän kulkiessaan
isänmaansa rajan yli. Tähän asti oli heidän rinnassaan kytenyt toivo
päästä jollakin tavalla vapaaksi, mutta tästä päivästä alkaen alkoivat
monet heikontua ja kuolivat minkään taudin heitä erikoisemmin
vaivaamatta. Luultavasti huomatessaan, etteivät he enää milloinkaan
tulisi pääsemään takaisin omaan maahansa, menettivät he niin elämän
halunsa, että sortuivat.