kosto ja hävittäminen lopetettaisiin, mutta hän sanoi luvanneensa
noiden hänen mukaansa lähteneitten kauppiasten ryöstää mielinmäärin, ja
saatuaan nyt tällaisen tilaisuuden, jollaista ei heillä ollut
miesmuistiin ollut, niin, tuskinpa milloinkaan, eivät he helposti
suostuisi lopettamaan. Sitäpaitsi, ellei hän olisi luvannut miehiensä
ottaa orjia, olisi pian syntynyt levottomuuksia ja sellaisin
seurauksin, että he olisivat menneet tiehensä, jolloin hänellä ei olisi
ollut mitään keinoa saada kokoamansa norsunluu rannikolle.
Vähitellen onnistuin voittamaan Muinyi Herin, Habib wadi Nassurin ja
kaikki muut puolelleni, paitsi Muinyi Dugumbia, joka ei ottanut
rukouksiani kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin määräsi Tipolo, ettei
yhden miehen rikastumishalun vuoksi sotaa enää voitu jatkaa, ja käski
kaikkia lähtemään Nyangwehen. Hän sanoi Muinyi Dugumbille, että jollei
tämä käske miehiensä lopettaa ryöstämistä, hyökkää hän joukkoineen
hänen kimppuunsa, jolloin Dugumbin oli pakko alistua, vaikkakin
vastahakoisesti.
Hatibun, Bilalin ja minun haavani, jotka olimme saaneet tuossa
toivottomassa taistelussa henkemme puolesta, eivät olleet vielä niin
parantuneet, että olisimme voineet kävellä, ja senvuoksi valmistettiin
meille jokaiselle paarit, joilla meitä kannettiin. En voi kuvaillakaan
tuntemaani iloa ja kiitollisuutta aloittaessamme matkamme Nyangweta
kohti, sillä nämä ensimmäiset askeleet rannikkoa ja omaa kansaani kohti
tuntuivat niin äärettömän suloisilta. Minun on pakko väkisinkin
tunnustaa, että mielipiteeni Afrikassa samoilemisesta olivat
melkoisesti muuttuneet, sen jälkeen kuin veljeni Vilien kanssa olin
Petrelin kannella haaveillut Livingstonen ihmeellisistä matkoista.
Tipolon kotiorjain joukossa oli muutamia, jotka ymmärsivät hienompaa
keittotaitoa paremmin kuin kukaan siihen asti mustain maanosassa
tapaamani henkilö, ja saadessani hyvää ruokaa, huolellista hoitoa ja
uudistetun toivon asuessa rinnassani paranivat haavani niin pian, että
ennenkuin olimme kulkeneet puolta matkaakaan Nyangwehen, voin joka
päivä kävellä paarieni vieressä pitkän matkan. Koetin oleskella aina
Tipolon läheisyydessä ja huomasin hänen aina kohtelevan alkuasukkaita
lempeästi. Kulkiessamme erään kylän läpi tuli kerrankin pari vaimoa
valittamaan, että muutamat etujoukkomme miehet olivat ryöstäneet heidän
majastaan paljon kasviksia. Tipolo kutsui heti miehet luokseen ja
pakotti heidät luovuttamaan takaisin saaliinsa. Hän otti miehiltä
muutamia helmiä antaen ne naisille ja rankaisi rikollisia muutamilla
äänekkäillä keppinsä lyönneillä.
Vihdoin saavuimme tuolle suurelle virralle, jonka rannalla Nyangwe on,
ja hämmästyin nähdessäni niin paljon vettä kaukana merestä. Melkein
koko sen puoleinen ranta, jolle saavuimme, oli matalaa, tulvan aikana
veden alla olevaa alankoa, mutta toisella, oikealla puolella, oli se
jyrkkä ja kallioinen ja noin parikymmentä jalkaa korkea.
Virran vasemmalla rannalla aivan veden läheisyydessä oli kyliä, joissa
ei sadeaikana asuta, mutta jotka nyt olivat Wagenya-nimisen heimon
hallussa. Ne näyttivät kaikki valmistavan mitä erilaisimpia ruukkuja
savesta, jota saatiin tulvaveden muodostamista nyt kuivuneista
kuopista. Metsässä, jonka kautta olimme juuri äsken kulkeneet, oli
kumminkin ollut miehiä kanoottien kovertamispuuhissa paksuista puista.
Saavuttuamme virran rannalle hieman Nyangwen yläpuolella vuokrasi
Tipolo alkuasukkailta muutamia kanootteja, joihin hän vakituisine
seuralaisineen sekä Hatibu, Bilal ja minä astuimme, ja pitkin virtaa,
jonka vauhti oli noin viisi solmunväliä tunnissa, saavuimme Nyangwehen
noin kello yhdeksän aikaan aamulla, erottuamme maitse kulkijoista noin
kuuden aikana. Joessa oli paljon saaria. Suuremmille rakennetuissa
kylissä asuvat heimot olivat elämäntavoiltaan ja näöltään aivan
erilaiset kuin vasemmalla rannalla asuvat wagenyalaiset. Lukemattomilla
hiekkamatalikoilla oli hirmuinen määrä sorsia ja muita lintuja, ja
vedessä uiskenteli paljon kaloja, virtahepoja ja krokotiilejä.
Sivuutimme kulkiessamme monta saarien ja mantereen välillä kalastelevaa
kanoottia. Sitä mukaa eneni sitten niitten lukumäärä, kuta lähemmäksi
pääsimme Nyangweta, jonka sinne päin matkustavien ihmisten lukumäärästä
päättäen täytyi olla suuri kaupunki.
Koettaessani saada selville tovereiltani, miksi ihmiset sinne tänään
niin suurin joukoin riensivät, vastasivat he vain: "Apinapäivä!"
Nähtyäni nuo apinat, jotka olivat esittäneet pääosaa silloin kun Hatibu
minut löysi, hämmästyin kovasti kuullessani heidän sanansa. Mitä he
tarkoittivatkaan tuolla sanallaan: "Apinapäivä?" Aiottiinko noita
suuria apinoita metsästää nyt oikein miehissä, ja siinäkö
tarkoituksessa kaikki nämä ihmiset matkustivat sinne? Kanoottien
lukumäärä eneni vain enenemistään ja kun eräs mäen rinne suurine
olkikattoisine majoineen tuli näkyviin, sanottiin minulle, että se oli
Nyangwe. Päästyämme lähemmäksi huomasin maihinnousupaikan ympärillä
satoja tyhjiä kanootteja.
Pujottauduimme niiden välitse. Näin, että noissa sinne samaan aikaan
saapuneissa toisissa kanooteissa oli paljon myytäväksi tuotua tavaraa,
jota naiset kantoivat suurissa koreissa selässään. Kantamisen
helpottamiseksi oli korista vedetty leveähkö nauha heidän otsansa
ympäri aivan samoin kuin olin nähnyt kalastajain vaimojen Englannissa
kantavan kalakoppiaan.
Saavuttuamme majojen luo huomasin niiden läheisyydessä suuren torin,
joka oli täynnä myyjiä ja ostajia. Tipolon sanottua minulle viitattuaan
ensin ihmisiin: "Ymmärrätkö nyt?" käsitin, että he äsken puhuessaan
apinoista olivat tarkoittaneetkin markkinoita.
Sinne oli kokoutunut vähintäin parituhatta eri heimoihin kuuluvaa
ihmistä, jotka elivät näillä ja muilla markkinoilla sulassa sovussa,
vaikka he muuten olivatkin sodassa keskenään. Wagenyalaiset olivat
tuoneet kaupaksi saviteoksiaan vaihtaen niitä joko kuivattuun tahi
tuoreeseen kalaan. Siat, munat, linnut, ryynit, maapähkinät, banaanit,
palmuöljy ja vuohet vaihtoivat alituisesti omistajia, ja arabialaiset
kauppiaat voivat muutamilla helmillä tahi soljilla ostaa tarpeeksi
elintarpeita suurille miesjoukoilleen. Melu ja sekamelska oli sanoin
kuvaamaton. Ostajat ja myyjät olivat tunkeutuneet niin lähelle
toisiaan, että kulkeminen paikasta paikkaan oli melkein mahdotonta,
vaikka siellä selvästi kyllä olisi ollut niin paljon tilaa, että he
olisivat voineet hajautua laajemmalle alalle tekemään kauppojaan
mukavammasti, sen sijaan että he nyt takertumalla toisiinsa rikkoivat
paljon tavaroitaan.
Kun olimme tunkeutuneet tuon ihmismeren läpi, saavuimme erään suuren
majan suurelle kuistille, jonka lattia oli noin pari jalkaa
korkeammalla maasta. Heittäydyttyämme sinne levitetyille matoille ja
pieluksille kokoutui ympärillemme pian suuri joukko kauppiaita
miehineen kuulemaan uutisia. Hatibun ja Bilalin vaimot tervehtivät
miehiään äänekkäin riemunilmauksin. Tapettujen toveriemme vaimot
ilmaisivat sen sijaan surunsa hyvin äänekkäästi, sirottaen tuhkaa
hiuksiinsa ja kulkien talosta taloon itkien ja lyöden käsiään
tahdikkaasti yhteen.
Kuullessaan kerrottavan Tipolon onnistuneesta matkasta paukuttivat
miehet käsiään, ja saatuaan tietää, miten urhoollisesti Hatibu, Bilal
ja eurooppalainen olivat taistelleet, mykistyivät he kummastuksesta.
Kun meitä oli verrattu leijoniin, norsuihin, krokodiileihin ja
puhveleihin, ruvettiin ihmettelemään, miten minä, valkoinen mies, olin
voinut kulkea näin kauas meren rannikolta, jonka olemassaolosta ja
paikasta näillä tänne kokoutuneilla ihmisillä oli vain hämärät
aavistukset. He hämmästyivät kuullessaan minun viettäneen vuosia
washenzien luona, joiksi Zanzibarin kauppiaat nimittävät kaikkia
Keski-Afrikan pakanakansoja, joutumatta tapetuksi ja syödyksi. Heidän
kummastuksensa muuttui kumminkin rajattomaksi kuullessaan minun
päässeen pakoon kääpiöiltä, joiden myrkytettyjen nuolien kotelon olin
säilyttänyt, sillä, sanoivat he, nuo kääpiöt ovat todellakin pahoja
miehiä ja äkäisiä kuin paholaiset.
Niin pian kuin meidän uutisvarastomme oli loppunut, rupesi Tipolo
kyselemään, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Heti tuli hänen
luokseen pari sinne iltaa ennen meidän tuloamme saapunutta miestä
ilmoittamaan, että hänen veljensä, Hamed ibu Sayf, saapuu Nyangwehen
muutaman päivän kuluttua Ujijista, josta hän oli lähtenyt hakemaan
Tipolon sinne jättämiä tavaroita. Miehet sanoivat myöskin, että Ujijin
ja Unyanyemben välinen tie, jota watutalaiset olivat pitäneet
suljettuna jonkun aikaa, oli jälleen avattu liikenteelle. Kun Tipolo
oli kuullut nämä asiat, sanoi hän heti veljensä tultua varustavansa
karavaanin viemään koottua norsunluuta rannikolle. Hän ilmoitti
minulle, että saisin lähteä sen mukana, ja sanoi antavansa sen
päällikkyyden Hatibulle. Tunnustukseksi Hatibun ja Bilalin osoittamasta
urhoollisuudesta vapautti hän heidät nyt kokonaan lahjoittaen Hatibulle
kaksitoista orjaa ja kuusi torahammasta ja Bilalille kahdeksan orjaa ja
neljä hammasta.
Järjestellessämme näitä asioita loppuivat markkinatkin. Hetken kuluttua
ei voitu huomata mistään muusta kuin poljetusta maasta ja roskien
paljoudesta, miten paljon ihmisiä siellä vielä äsken oli ollut. Menin
jyrkälle rantatörmälle katselemaan, miten kanootit hajautuivat kaikkiin
suuntiin.
Tipolon talosta luovutettiin nyt minulle mukava huone asunnoksi. Sain
uusia vaatteita, sokeroitua kahvia ja vehnäjauhoista leivottua leipää,
kaikki ylellisyyksiä, joita ei ollut tullut osakseni pitkiin aikoihin.
Vaikka tiesinkin, että minulla oli pitkä, tarmoa kysyvä ja ehkä
hyvinkin vaarallinen matka kestettävänä vielä päästäkseni rannikolle,
ei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aavistuksia. Paneutuessani
nukkumaan sinä iltana kiitin Jumalaa sydämeni pohjasta, että hän oli
suojellut minua kaikissa vaaroissa, joihin olin joutunut samoillessani
Afrikaan, tunnustaen Tipolon ja Hatibun ystävällisyyden ja tämän
lopulliseen turvapaikkaankin pääsemisen hänen ansiokseen.
XXI.
LÄHTÖ RANNIKOLLE.
Tipolo ja hänen läheisimmät ystävänsä kohtelivat minua hyvin
ystävällisesti; mutta monet vähäpätöisemmät kauppiaat, jotka
olisivatkin paremmin sopineet ryöväreiksi ja joita Tipolon määräämät
rajoitukset heidän suhtautumisestaan alkuasukkaihin ärsyttivät, eivät
olleet ollenkaan suosiollisia minulle. He sanoivat suoraan, että oli
hulluutta sallia englantilaisen, joka oli saanut selville kaikki heidän
toimensa Keski-Afrikassa, poistua maasta, koska hän varmasti on kertova
päälliköilleen heidän orjakaupastaan, johon jo "beni harit", kuten he
meriupseerejamme nimittivät, sekautuivat kauppiaitten kuljettaessa
orjia Zanzibarista Muncullaan ja Muscatiin. Tipolo vastasi heille,
että täällä pakanain keskuudessa oli kaikkien sivistyneitten
henkilöitten autettava toisiaan, ja velvoittivathan heitä sitäpaitsi
vieraanvaraisuuden lait, arabialaisen rodun perimätavat ja Muhametin,
jota Jumala siunatkoon, opetukset auttamaan minua niin paljon kuin
suinkin vaatimatta mitään korvausta ja pelkäämättä seurauksia.
Vaikka Tipolo olikin niin ystävällinen minulle, ikävöin kumminkin
päivää, jolloin saisin poistua Nyangwesta. Hänen läheisyydessään ei
minua uskallettu loukata, mutta muutoin eivät muutamat ilkeät kauppiaat
häikäilleet nimittämästä minua nazarealaiseksi, peikoksi ja
saastaiseksi, ja olisivat epäilemättä kohdelleet minua oikein
kovakouraisesti, elleivät he olisi pelänneet Tipoloa. Huomasin hyvin
pian, että nuo henkilöt kohtelivat pahasti muitakin. Omia orjiaan
kohtelivat he mitä julmimmin, aivan eri tavalla kuin Tipolo
palvelijoitaan. Kumminkin on minun pakko huomauttaa, että vaikka nuo
viimeisellä matkalla vangitut orjat saivatkin kylläkseen syödä, olivat
heidän asuntonsa kurjat, ja niissäkin saivat he oleskella
yhteensidottuina, kymmen- tai viisitoistamiehisissä kimpuissa,
jotteivät karkaisi.
Eräänä iltana juodessani kahvia Tipolon kuistilla hänen ja Hatibun
kanssa, jolle hän juuri oli antanut ohjeita tulevaa matkaamme varten
rannikolle, uskalsin ruveta puhumaan hänelle orjuudesta, joka kuljetti
nuo surkuteltavat olennot kauas pois heidän kansansa ja omaistensa
luota. Mutta suureksi ilokseni huomasinkin hänen suhtautuvan asiaan
rauhallisesti. Hän näytti vain ajattelevan, että kaikilla
englantilaisilla oli nurinkurinen käsitys orjuudesta, jota hän sanoi
aina olleen ja tulevankin olemaan, lisäten, että Davidilla ja hänen
pojallaan Salomolla ja profeetta Jobillakin oli ollut orjia, joiden
kauppaa hän sanoi Koraaninkin suosivan. Vastasin siihen, ettei Koraani
varmastikaan käskenyt ruveta sotimaan orjien hankkimiseksi. Myönsin,
ettei hän puheista päättäen ollut ikinä lähettänytkään miehiä vasiten
tuollaiselle matkalle, kuten Muinyi Dugumbi ja muut kauppiaat, mutta
sanoin hänen sittenkin menettelevän väärin pitäessään noin suurta
miesjoukkoa kahleissa.
Hän sanoi, ettei Muinyi Dugumbin ja hänen laistensa miesten teot
oikeastaan liikuttaneet häntä ollenkaan, vaikka hän usein käyttikin
vaikutusvaltaansa estääksensä heitä hyökkäämästä alkuasukasten kimppuun
syyttä ja pelottaaksensa heidät kohtelemaan vankejaan ystävällisesti.
Hänen ja kaikkien muidenkin todellisten arabialaisten talouteen
kuuluvia orjia kohdeltiin kuin muitakin perheen jäseniä, joten heillä
ei ollut mitään valittamista. "Heidän olonsa ovat päinvastoin", sanoi
hän, "paremmat kuin vapaitten miesten, ja he voivat aina, jos he vain
sellaista toivovat, päästä vapaiksi. Noita ottamiani vankia en voi
kohdella yhtä hyvin, mutta sille en oikeastaan mahda mitään. Minulla on
täällä suuret määrät suurella vaivalla ja uhrauksilla koottua
norsunluuta, jolla ei ole täällä mitään arvoa. Ansaitakseni sillä on
minun kuljetettava se rannikolle myytäväksi, mutta miten, siinäpä se
juuri kysymys onkin. Jos lähetän omat mieheni, nuo Zanzibarista tänne
kuljettamani ja wanyamwesiläiseni viemään sitä, jään tänne aivan
turvattomaksi; enkä voi palkata täältä kantajiakaan, sillä he eivät
suostu lähtemään niin kauaksi. Orjain ruokkiminen maksaa kyllä enemmän
kuin vapaitten miesten, joita käytämme kantajina Unyanyembestä Kilwaan
ja Bogamoyoon antaen heille palkan lisäksi vielä ruoankin, mutta
rannikolle mennessämme on meidän käytettävä orjia, vaikka emme
haluaisikaan, sillä useinkin on se hyvin vastuksellista. Kun kymmenestä
yhteenkahlehditusta orjasta yksikin pysähtyy, niin silloin pysähtyvät
kaikki. Kymmenen orjaa ei voi kantaa niin paljon kuin viisi vapaasti
kulkevaa miestä. Jos vain voisin kuljettaa norsunluuni orjitta, olisin
iloinen, sillä silloin saisin sen nopeasti ja pienemmin kustannuksin
rannikolle. Vapaa mies haluaa päästä matkansa päähän niin nopeasti kuin
suinkin saadakseen palkkansa, mutta orjalle on toinen päivä samanlainen
kuin toinenkin, eikä hän ollenkaan välitä matkan joutumisesta. Ei, jos
vain voisin saada tarpeeksi kantajia kuljettamaan norsunluutani, en
milloinkaan käyttäisi orjia! Ja sitäpaitsi, ellemme ostaisi noita
pakanain sodassa vangitsemia ihmisiä orjiksemme, niin millaisen
kohtalon uhriksi he joutuisivatkaan? Heidät tapettaisiin ja syötäisiin,
joten orjuus siinäkin tapauksessa on heidän pelastuksensa."
En osannut vastata mitään, mutta hän ei saanut minua muuttamaan
vakaumustani, että kaikki orjuus on anteeksiantamatonta vääryyttä.
Vihani sitä kohtaan kasvoi päivittäin suuremmaksi nähdessäni, miten
noita viimeisissä taisteluissa saatuja vankeja kohdeltiin, vaikka
niiden olot olivatkin kymmentä kertaa paremmat kuin noiden toisten
kauppiasten käsiin joutuneitten. Minulla ei ollut kumminkaan paljon
aikaa väitellä Tipolon kanssa tuosta asiasta, sillä hänen veljensä
saavuttua työskenteli hän aamusta iltaan kauppamatkueitten
järjestämisessä sisämaahan ja norsunluun lähettämisessä rannikolle.
Olin iloinen tietäessäni, että Hatibu, tuo ensimmäinen arabialainen
tuttavani, oli tuleva karavaanimme päälliköksi ja Bilal sen
apulaisjohtajaksi, sillä heidän seurassaan tiesin saavani olla
turvassa. Jos vain joku toinen mies, joka ei pitänyt suorasta
puheestani orjuutta vastaan, olisi saanut johtajan toimen, ei hän olisi
kohdellut minua niin ystävällisesti kuin Hatibu, jonka kanssa olin
solminut hyvin lämpimän ystävyysliiton, semminkin noiden yhdessä
kokemiemme vaarojen jälkeen. Tunsin, että paitsi Jumalalle olin
hänellekin suuressa kiitollisuuden velassa elämästäni ja tästä
suunnitelmasta päästä omien kansalaisteni luo ja lopulta omaan maahani.
Valmistuksemme eivät olleet hyvinkään suuret. Paitsi Hatibuta, Bilalia
ja heidän vaimojaan, määräsi Tipolo parikymmentä zanzibarilaista ja
kolmekymmentä wanyamwesilaista mukaamme. Sata kantamusta norsunluuta
sälytettiin yhtä monen orjan selkään ja viisikymmentä muuta orjaa
otettiin mukaan siltä varalta, että jotkut noista muista kaatuisivat,
myytäisiin tahi joutuisivat hukkaan matkan varrella. Siihen asti saivat
he kantaa vartijainsa tavaroita ja pieniä helmi- ja solkilaatikoita,
joiden sisällöllä oli määrä ostaa ruokaa. Muinyi Dugambi ja muut
kauppiaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen rannikolle
orjia ja norsunluuta, määräten omien tavaroittensa ja orjiensa
vartijoiksi muutamia omia miehiään.
Ennen poistumistamme Nyangwesta käski Tipolo minun kertoa Zanzibarissa
olevalle Englannin konsulille, että hän oli tehnyt kaikki voitavansa
puolestani. Hän sanoi, että hänen siellä oleva asiamiehensä antaa
minulle varoja kotimatkaani varten. Hänen ystävällisyytensä liikutti
minua niin, etten ymmärtänyt, miten oikein kiittäisin tuota
ystävällistä ja hyväsydämistä miestä. Velvollisuuteni on esittää hänet
sellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli ja pahoitella, että sellainen
mies melkein pakotettiin tuohon häpeälliseen orjakauppiaan ammattiin.
Hän saatteli meitä pari tuntia lähdettyämme liikkeelle. Erotessamme
sanoi hän antaneensa Hatibulle minun erikoisesti käytettäväkseni
laatikollisen riisiä, curry-maustetta ja hieman kahvia, että voisin
aterioida hieman paremmin kuin jos minun olisi pakko elää aivan
matkamme varrelta saamallamme ruoalla.
Ensimmäisinä päivinä kulki tiemme melko puuttomien maiden kautta, jossa
oli vain vähän asukkaita kaukana toisistaan olevissa kylissä. Totellen
Tipolon käskyä maksoi Hatibu kaiken noiden kylien asukkailta ottamansa
ruoan, mutta toisten osastojen päälliköt lupasivat miestensä varastaa
ja ryöstää, ja meidän oli helppo huomata, että jolleivät ryöstetyt
kovasti olisi pelänneet pyssyjämme, olisivat he hyökänneet kimppuumme.
Kun huhu tulostamme levisi, pakenivat naiset ja lapset heti
lähestyessämme ja ainoastaan miehet jäivät kyliin. Koska he olivat
asestautuneet raskailla keihäillä ja suurilla puukilvillä, näyttivät he
hirveän sotaisilta. Joka ilta leiriydyttyämme määräsi Hatibu, ettei
kukaan saanut poistua yksinään karavaanista, koska me juuri olimme
tulossa Manyuemaan, jossa asukkaat olivat niin vihamieliset kaikille
muukalaisille, että he tapettuaan aina söivät ne. Keskustellessani
Hatibun ja Bilalin kanssa loikoillessamme leiritulemme ääressä
huomasin, ettei tuo varoitus ollut aiheeton, sillä he kertoivat monta
tapausta, jolloin joku joukosta eronnut oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi,
ja usein päivisin huomasimmekin me sitten suuria miesjoukkoja
vahtimassa kulkuamme, selvästi valmiina hyökkäämään kimppuumme
sopivassa tilaisuudessa.
Päästyämme etemmäksi alkoivat seudut muuttua tiheämmästi asutuiksi, ja
päivittäisin sivuutimme aina monta suurta kylää, joiden rakennustapa ja
järjestely olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni. Punaisesta
savesta valmistetut olkikattoiset majat oli niissä kaikissa järjestetty
pitkiin riveihin. Pienemmissä kylissä oli majarivejä vain kaksi, jotka
oli rakennettu jonkun avonaisen paikan kummallekin puolelle. Sen
keskelle oli tavallisesti istutettu rivi öljypalmuja, joiden välissä
olivat kyläläisten vilja-aitat ja kovat savilattiat suurine,
puoliväliin korkeuttaan sinne upotettuine puulaatikkoineen. Sitten oli
niissä vielä suuria reikiä, joissa naiset voivat survoa maissia
jauhoiksi.
Suuremmissa kylissä sitävastoin oli kolme, jopa neljäkin tällaista
kaksinkertaista riviä, joskus rinnan, mutta useammasti säteentapaisesti
lähtien jostakin suuremmasta aukeamasta. Jokaisessa kylässä oli
sitäpaitsi ainakin yksi ellei useampia suuria katoksia, joiden alla
olevissa valimoissa rautaa sulatettiin. Saadakseen kuumuuden nousemaan
tarpeeksi olivat he keksineet mitä omituisimmat palkeet. Sulatusuunin
ympärillä oli usein toistakymmentä kyykkysillään olevaa miestä
työskentelemässä kukin omilla palkeillaan. Rauta valettiin niin kolmen
tahi neljän naulan suuruisiin kävynmuotoisiin, neljä tuumaa pitkiin
kappaleihin. Valmistajat vaihtoivat näillä kaikenlaisia elintarpeita ja
Keski-Afrikassa käytännössä olevia herkkuja. Hatibu ja muut
seuralaisemme vaihtoivat niitä suuren määrän olettaen meidän helposti
voivan vaihtaa niillä ruokatavaroita matkustettuamme kauemmaksi.
Nuo raudanvalajat hankkivat mainetta raudalleen muullakin tavalla,
sillä he olivat hyvin taitavia seppiä. Heidän takomansa puukot, keihään
kärjet ja kirveet oli hyvin huolellisesti koristettu siselöidyillä
kuvioilla ja olivat usein reiälliset. Kaikkein kalleimmat oli
koristettu kupariupotuksilla, useinkin hyvin maukkaasti. Päälliköiden
aseet olivat tavallisesti niin täynnä koristuksia, että ne olivat
melkein kelvottomat taisteluvälineiksi.
Noiden raudanvalajien kylät sivuutimme noin seitsemässä päivässä, ja
pian sen jälkeen saavuimme eräälle Luama-nimiselle joelle, jonka poikki
meidän oli kuljettava kanooteilla. Juuri ylikulkiessamme säikäytti
meidät virtahepolauma, joka myötävirtaan uidessaan joutui hyvin lähelle
kanootteja. Eräs tuli todellakin niin lähelle kanoottia, jossa Hatibu
ja minä olimme, että olisin voinut hypätä sen selkään, ja olin
kauheasti peloissani, että veneemme kaatuu, mikä ei kumminkaan
tapahtunut.
Koska oli jo liian myöhäistä jatkaa matkaa kaikkien päästyä poikki,
pystytimme leirimme joen törmälle, ja illan kuluksi aloimme jutella
virtahevosista. Muutamat alkuasukkaat sanoivat aikovansa odottaa noita
petoja maalla pistääksensä ne kuoliaaksi silloin, kun ne nousevat
vedestä. Niiden meille aiheuttaman vaaran ja kiusan vuoksi halusin
minäkin tuhota ne ja ehdotin senvuoksi Hatibulle, että koettaisimme
tuotakin urheilua, jos vain onnistuisimme löytämään paikan, missä ne
tulevat maihin.
Kun alkuasukkaat kuulivat sen, sanoivat he opastavansa meidät paikalle,
johon virtahepoja pian ilmestyy paljonkin, mutta koska tuon aikeen
toteuttaminen oli jo tänä iltana myöhäistä, ehdottivat he, että
jäisimme sinne seuraavaksi päiväksi antaaksemme miesten levähtää ja
hankkia ruokaa. Se sopikin meille hyvin, sillä sieltä voimme saada
halvalla paljon maissia. Hatibu oli kyllä aikonut matkustaa vielä pari
päivää ja sitten levähtää ja varustaa samalla karavaaninsa
ruokavaroilla, mutta nyt saikin hän kuulla, että nuo kylät, joihin hän
oli aikonut pysähtyä, oli poltettu, joten meidän elintarpeidemme
hankkiminen sieltä ei olisi onnistunutkaan.
XXII.
VIRTAHEPOJEN KEIHÄSTÄMINEN.