nuo ensimmäiset ampumamme merkkilaukaukset ja ymmärrettyään ne
joidenkin Hamees ibu Sayfin miesten ampumiksi olivat he ruvenneet
tunkeutumaan meitä kohti. Avonaisilla paikoilla oli heidän matkansa
edistynyt jotensakin nopeasti, mutta tiheissä viidakoissa olivat
viholliset päässeet lähemmäksi ja keihästäneet tahi ampuneet heistä
toisen toisensa jälkeen. Kun mies oli kerran kaatunut, oli heidän ollut
pakko jättöä hänet siihen, sillä jos he olisivat pysähtyneet auttamaan
haavoittuneita, olisi heidän osakseen tullut sama kohtalo. Pari kertaa
oli heidän tielleen sattunut ruohoa kasvavia aukeamiakin, mutta niissä
oli heille ollut käydä vielä huonommasti kuin tiheässä viidakossa,
sillä tuo kymmentä jalkaa korkea ruoho oli ollut niin tiheää ja paksua,
että se oli helposti kannattanut sitä vasten nojautuvan miehen. Heidän
oli senvuoksi ollut pakko enimmäkseen seurata noita kapeita polkuja,
joita alkuasukkaatkin käyttivät kulkiessaan kylästä kylään. Kun he
olivat juosseet ensimmäistä sellaista pitkin ajatellen, että heidän
vihollistensakin oli käytettävä samaa polkua, joutuivatkin he äkkiä
ruohikkoon muodostettuihin aukkoihin piiloutuneitten vihollisten
hyökkäykselle alttiiksi. Nuo aukot olivat olleet tiestä vain noin parin
jalan päässä tien reunalle pystyyn jätetyn ruohon suojassa. Mutta
toivottomuuden aivan hurjiksi raivostuttamina olivat he onnistuneet
murtautumaan tuon hyökkääjien ketjun läpi menetettyään siinä hötäkässä
kuusi miestä.
Sen jälkeen oli viidakko harvennut huomattavasti ja voidessaan nyt
käyttää pyssyjään olivat he voineet pitää vihollisensa loitompana.
Saavuttuaan toiselle ruohokolle olivat he päättäneet kiertää sen
välttääksensä uutta hyökkäystä, ja olivat huomanneet olleensakin
oikeassa, sillä kun he olivat saapuneet sen toiselle puolelle, oli
ruohokosta syössyt suuri joukko miehiä heidän jälkeensä.
Tapellen ja ampuen olivat he sitten tunkeutuneet eteenpäin. Kun he
pimeän tultua eivät olleet löytäneet linnoitustamme, olivat he olleet
vähällä joutua toivottomiksi, mutta kuultuaan toiset merkkilaukauksemme
oli se tuntunut heistä aivan kuin taivaalliselta sanomalta, ja
huolimatta vihollistensa kiihtyvistä hyökkäyksistä olivat he syösseet
ääntä kohti. Kuinka he olivat päässeet luoksemme, eivät he oikein
voineet kertoa, mutta kaikki olivat he haavoittuneet. Niiden
kohtalosta, jotka olivat joutuneet vihollistemme käsiin, ei voinut olla
epäilystäkään, mutta ettei näiden pakoon päässeitten haavat olleet
vaaralliset, sen huomasimme heti tarkastaessamme niitä.
XIX.
TULINEN TAISTELU.
Asemamme oli nyt kriitillinen. Kun tarkastimme elintarvevarastomme ja
inventoimme ne, näimme, ettei meillä ollut ruokaa kuin muutamiksi
päiviksi, mutta sen sijaan kyllä riittävästi vettä, josta meidän oli
kiittäminen Hatibun taitoa valita paikka. Meitä ei ollut kyllä, minä,
Hatibu ja nuo vasta tulleetkin mukaanluettuina, enempää kuin
kolmekymmentäneljä miestä, joista seitsemällätoista oli pyssyt, mutta
siinäkin oli enemmän kuin tarpeeksi väkeä, sillä meillä ei ollut pyssyä
kohti kuin neljä panosta. Useat meistä olivat haavoittuneet, tosin
eivät niin pahasti, etteivät he voisi ottaa osaa luultavasti pian
alkavaan käsikähmään, mutta kumminkin sen verran, etteivät he enää
olleet terveitten miesten arvoiset. Pahinta oli kumminkin, että nuo
tänään kaatuneet kuusi miestä olivat olleet pyssymiehiä, joilla oli
ollut ampumatarpeet mukanaan. Sitäpaitsi olivat viholliset saaneet
siepatuksi pienen tynnyrillisen ruutia tuon ensimmäisen yllätyksen
sattuessa.
Meillä ei siis enää ollut sitä etua, että yksin olisimme olleet
pyssyillä varustettuja. Saimmekin pian kokea, että he osasivat niitä
käyttää, sillä yön kuluessa ammuttiin meitä metsästä monta kertaa. He
tähtäsivät kumminkin niin huonosti, etteivät kuulat sattuneet, vaan
ainoastaan pitivät meidät valppaina.
Työskentelimme koko yön ahkerasti lujittaaksemme varustuksiamme. Koska
eivät parvekkeet voineet suojata meitä pyssyjen kuulilta yhtä hyvin
kuin nuolilta ja keihäiltä, kaivoimme ehdotuksestani kuoppia eri
paikkoihin aidan sisäpuolelle ja yhdistimme ne ojilla, jotta voisimme
rientää uhattuihin paikkoihin kuulista välittämättä.
Päivän koittaessa, vaikka näimmekin alkuasukasten kokoutuneen läheiseen
metsään hyökätäksensä heti kimppuumme, jos vain uskaltaisimme
hetkeksikään poistua turvapaikastamme, saimme hieman levähtää,
jätettyämme muutamia miehiä vahtimaan heidän liikkeitään. He antoivat
meidän olla rauhassa iltapäivään saakka, mutta sitten tuli viidakosta
miehiä, joista ensimmäiset olivat varustautuneet noilla menettämillämme
musketeilla muiden riemukkaasti kantaessa tuota meiltä ryöstämäänsä
ruutitynnyriä. Ammuimme pari kolme laukausta saadaksemme heidät
vastaamaan, mutta karkoitimmekin heidät vain pyssynkantomatkan
ulkopuolelle, ja koskeivät ampumavaramme sallineet tuhlausta, saivat he
kuljeskella miten halusivat, meidän ollenkaan sekautumatta heidän
toimiinsa.
Jonkun ajan kuluttua näimme heidän rupeavan rakentamaan jonkinlaista
aitausta aukeaman ympärille paaluista ja oksista. Heidän tarkoituksensa
oli nähtävästi saartaa meidät niin, ettemme voisi murtautua läpikään,
ja vangita meidät kuin rotat loukkuun.
Muutamat miehet tulivat nyt toivottomiksi sanoen luulevansa, että
kaikki nuo vapauttamamme orjat oli siepattu kiinni. Tipolo ei niin
ollen voinut tulla avuksemme, joten meidän oli parasta antautua, sillä
pahempaa kohtaloa kuin orjaksi joutuminen ei meille kumminkaan
valmistettaisi. "Ja mieluummin", sanoivat he, "rupeamme Mona Mkullan
orjiksi kuin kuolemme."
Kun Hatibu kuuli tämän raukkamaisen ehdotuksen, oli hänen vihansa ja
suuttumuksensa niin rajaton, että jonkun maalarin olisi pitänyt olla
mukanamme sitä ikuistuttamassa. Hän haukkui noita miehiä pelkureiksi ja
koiriksi, sanoen, ettei Zanzibarista kotoisin olevien miesten
rupeaminen orjiksi tuolle pakanalle voinut tulla ollenkaan
kysymykseenkään. Mutta jos he olivat sellaisia raukkoja, että he
halusivat mennä, oli heidän lähdettävä heti, jotta muille jäisi enemmän
ruokaa ja ruutia. Tämä tulinen suuttumus lopetti heti kaikki puheet
antautumisesta, ja kaikki mitä nyt voimme tehdä oli vain
kärsivällisesti odottaa apua tai kuolemaa, joka kumminkin lopulta
vapauttaisi meidät kärsimyksistämme.
Pari kolme kertaa näyttivät alkuasukkaat aikovan ryhtyä hyökkäykseen,
mutta tultuaan meidän pyssyjemme ulottuville, kääntyivät he joka kerta
takaisin täyttämättä aikomustaan. Heidän hyökkäyksensä muuttuikin pian
vain loukkausten ja ivasanojen huutamiseksi ja illan pimeydessä
lähettivät he pyssyillämme asestamansa miehet pitämään meitä valveilla
kytevän nuotiomme ääressä. Niin pian kuin olimme päässeet suojaan
kuoppiimme, emme välittäneet heidän ampumisestaan rahtuakaan, vaan
olimme päinvastoin iloiset tietäessämme heidän tuhlaavan
ampumavarojansa tyhjään.
Saartomme kolmantena päivänä oli meidän kestettävä uusi ja
tuskallisempi tapaus kuin vielä siihen asti. Eräs mies, jota nuoli oli
haavoittanut hyvin lievästi käsivarteen, tuli ilmoittamaan Hatibulle,
että hänen käsivarttaan hieman kihelmöi. Koetimme auttaa häntä
hautomalla tuota kipeää kohtaa kylmällä vedellä, mutta tuskat vain
lisäytyivät, ja pian tärisyttivät häntä hirmuiset suonenvetokohtaukset.
Hän pyysi vettä sanoen kuolevansa janoon, mutta ei voinutkaan niellä
tippaakaan, sillä hänen kurkkunsa kuristui kokoon eivätkä leuatkaan
enää hetken kuluttua auenneet. Hänen tuskansa olivat nyt niin hirveät,
että hänen ruumiinsa muuttui niin jäykäksi kuin teräskisko, ja
puupalaset, joita hän tempoi käsiinsä, murskautuivat hänen kourissaan
säpäleiksi. Joskus vetivät suonet hänen lihaksiansa niin voimakkaasti,
että hän taipui taaksepäin kuin luokka, höltyäkseen sitten vähitellen
sellaisin töytäyksin, että luulimme hänen repeytyvän kappaleiksi.
Hän sai kestää noita tuskia neljä tahi viisi tuntia, ja ennenkuin hän
kuoli, oli kolme muutakin haavoitettuamme sairastunut samoin. Emme
voineet huojentaa heidän tuskiansa mitenkään, vaan ainoastaan
toimettomina katsella, miten nuo hirmuiset kohtaukset kiduttivat heitä.
Noiden kaikkien neljän haavat olivat nuolien aiheuttamat, ja viisi
muuta toveriamme, joilla myöskin oli samanlaisia haavoja, säikähti niin
nähdessään toveriensa hirmuiset tuskat, että he saivat myöskin
kouristuskohtauksia. En voi kuvailla kymmenettä osaakaan heidän
kauheista tuskistaan, ja jos voisinkin, ei minua luultavasti
uskottaisi. Mainitsen kumminkin väitteeni todisteeksi, että eräs heistä
puri tuskissaan hampaansa niin syvälle kovaan keihäänvarteen, ettei
sitä hänen kuolemansa jälkeen voitu vetää pois hänen suustaan.
Omituista kyllä eivät ne eloon jääneet haavoittuneet, joilla
keihäiden aiheuttamat haavat olivat paljon suuremmat ja selvästi
vaarallisemmatkin kuin nuolien tekemät, saaneet ollenkaan
kouristuskohtauksia, vaan heidän haavansa paranivat säännöllisesti.
Sairaat itse luulivat tuskiensa aiheutuneen myrkytetyistä nuolista,
mutta sain sitten myöhemmin selville heidän erehtyneen, sillä
alkuasukkaat eivät käytä myrkytettyjä nuolia sodassa, vaan säästävät ne
metsästysretkilleen. He varustavat sotanuolensa hyvin kovasta puusta
valmistetuilla kärjillä, jotka on teroitettu niin teräviksi kuin
neulat, ja olen siinä luulossa, että pistohaava aiheuttaa usein
kouristuksia, mutta viilletty tahi lyöty ei.
Kaikki nuo yhdeksän miesraukkaa kuolivat, vähentäen lukumäärämme siten
neljäksikolmatta. Haudan kaivaminen kuolleille tovereillemme oli
helpommin sanottu kuin tehty, mutta lopulta saimme kuin saimmekin
raapituksi maahan noin neljä jalkaa syvän kuopan. Laskettuamme heidät
sen pohjalle levitimme heidän päälleen ruohoa ja oksia, ettei multa
suoraan putoilisi heidän ruumiilleen. Hatibu, joka oli kasvatettu
Hamees ibu Sayfin kodissa Zanzibarissa, siunasi heidät muutamilla
koraanin säkeillä. Eloonjääneet tekivät kaikkensa haudataksensa nuo
toveriraukkansa uskontonsa sääntöjen mukaan.
Tämä kauhea tapaus näytti vähentävän toveriemme rohkeutta hyvin paljon,
ja kuiskaukset, että antautuisimme, alkoivat jälleen kiertää. Vihdoin
keksin keinon rohkaistakseni tovereitani, ja kerrottuani sen Hatibulle
hyväksyi hän sen heti. Piirittäjämme olivat nimittäin suojellaksensa
itseään auringolta rakentaneet olkikattoisia suojuksia vallinsa
viereen, ja koska aika heistäkin oli alkanut tuntua pitkältä, olivat he
huvitelleet jakamalla ne moneen osaan ruohoista valmistetuilla
seinillä, jotka aurinko oli jo ennättänyt kuivata rutikuiviksi.
Ehdotin, että neljän aikaan aamulla, jolloin kaikki nukkuivat
raskaasti, ryömisin sinne tulivehkeet mukanani ja sytyttäisin kaikki
nuo ruohomajat tuleen, mutta Hatibu ei olisi mitenkään sallinut minun
lähteä yksinäni. Selitin, että yhdellä miehellä oli paljon suuremmat
mahdollisuudet onnistua kuin useammalla, ja tunnustettuani olevani
velvollinen tottelemaan häntä pyysin, että saisin kumminkin suorittaa
tuon työn yksinäni. Pitkän keskustelun jälkeen hän suostuikin. Kun hän
nyt huomasi, että vihollisemme voisivat menetellä samoin meitä kohtaan,
jolloin ei meillä olisi mitään pakopaikkaa, kuten heillä, käski hän
miesten purkaa kattomme ja suojuksemme ja polttaa ne ollaksemme varmat,
ettei meidän ainakaan tarvitsisi pelätä yleistä tulipaloa.
Huomattuaan toimenpiteemme alkuasukkaat näyttivät luulevan meidän pian
antautuvan, ja illalla kuulimme rumpujen ja marimbojen pärinää heidän
ruvettuaan huvittelemaan. He lauloivat, tanssivat ja rummuttivat sitten
melkein kahteen asti yöllä. Minua se huvitti myöskin, sillä tiesin
heidän sitten nukkuvan sitä raskaammasti loppuyön. Kun vihdoin kaikki
äänet olivat hiljenneet, pujahdin kentälle ja ryömin erästä heinäsuovan
kokoista majaa kohden, jossa Mona Mkullan päämaja oli. Saavuttuani
alkuasukasten rakentaman aidan juurelle heitin tulisoihdun sen yli
majaan. Luulin olleeni ainoa linnoituksestamme poistunut, mutta
huomasinkin tuon suuren majan sytyttyä palamaan, että Hatibu ja pari
muuta miestä olivat pujahtaneet aitauksesta hetken kuluttua minun
lähdöstäni ja sytyttäneet kolme muuta majaa.
Alkuasukasten majat paloivat iloisesti, ja näimme, miten he
työskentelivät ankarasti pelastaaksensa omaisuutensa. Noin viisi
minuuttia sen jälkeen kuin Hatibu ja nuo toiset miehet olivat palanneet
aitaukseen, putosi tuon suuren sytyttämäni majan katto sisään ja
melkein heti kuului sieltä kumea räjähdys. Varmasti oli tuo heidän
meiltä anastamansa ruutitynnyri ollut sijoitettu sinne ja nyt se
oli räjähtänyt. Paukauksen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan
hiiskahdustakaan, mutta pian ruvettiin siellä huutamaan entistä
kovemmin, ja kuulemistamme surun ilmauksista voimme päättää, että joku
kuuluisa henkilö tahi ehkä useampikin oli kuollut räjähdyksessä.
Päivän koittaessa huomasimme, etteivät ainoastaan majat olleet
palaneet, vaan alkuasukasten aitaankin oli ilmestynyt suuria aukkoja.
Miehet korjailivat ahkerasti niitä, ja rummuilla ilmoitettiin tapahtuma
toisiin läheisyydessä sijaitseviin kyliin. Miehemme sanoivat niiden
levittävän ilmoitusta Mona Mkullan kuolemasta ja kutsuvan kaikkia
sotilaita kostamaan hänen puolestaan.
Hatibu sanoi meidän linnoituksemme siinä tapauksessa joutuvan pian
hyökkäyksen esineeksi, sillä nyt he varmasti huomaisivat, että heidän
oli tapettava meidät uhreiksi heidän kuninkaansa hengelle. Hän antoi
sitten miesten valita, kumpiko heistä tuntui miellyttävämmältä, tulla
mestatuksi päällikön haudalla, vai kuollako ase kädessä. "Meille ei
varmastikaan esitetä mitään antautumisehtoja", sanoi Hatibu, "ja
senvuoksi on minusta ainakin kunniakkaampaa kuolla taistelussa." Nyt,
kun ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ellei pelastus
yhtäkkiä ilmestyisi meille Hamees ibu Sayfin haamussa, yhtyivät kaikki
yksimielisesti Hatibuun ja päättivät myydä elämänsä niin kalliista kuin
suinkin.
Koska meidän nykyinen aitauksemme oli liian suuri puolustettavaksi, jos
kimppuumme hyökättäisiin kaikilta suunnilta yht'aikaa, aloimme rakentaa
sen sisäpuolelle pienempää, voidaksemme paeta sinne sitten kuin
ahdistajamme olisivat päässeet ensimmäisen edustalle ja aiheuttaaksemme
heille niin suurta haittaa kuin suinkin heidän tunkeutuessaan vanhan
aitauksemme läpi. Meiltä menikin sitten koko päivä sen valmistamiseen.
Yöksi jakauduimme kahteen joukkoon, että toisten vartioidessa toiset
voisivat nukkua, sillä emmehän me tienneet, milloin hyökkäys tulisi
tapahtumaan, vaikka aavistimmekin, että piirittäjämme saivat
apujoukkoja melkein joka tunti.
Mutta yö menikin kumminkin menojaan alkuasukasten meitä ollenkaan
hätyyttämättä. Tuntia jälkeen auringonnousun saimme kumminkin kokea
toista, sillä neljä satamiehistä joukkoa hyökkäsi yht'aikaa kimppuumme.
Niin pian kuin he tulivat ampumamatkan päähän, laukaisimme pyssymme,
jotka oli ladattu sekä kuulilla että kivillä. Yhteislaukauksemme
vaikutus oli mitä tehokkain pysähdyttäen hetkeksi hyökkääjät, joista
toiset kääntyivät pakoon, mutta heidän päästyään metsään keihästivät
heidän omat toverinsa heidät armotta. Kun jäljelle jääneet huomasivat,
että heidän ainoa keinonsa säilyttää henkensä oli meidän tappaminen,
hyökkäsivät he uudestaan, mutta meillä oli ollut aikaa ladata pyssymme
uudelleen ja ennätimme ampua heitä toisen kerran ennen heidän
saapumistaan ulommaisen aitauksemme edustalle. Silloin oli meidän pakko
peräytyä uuteen linnoitukseemme.
Heidän tunkeutuessaan aitauksen läpi ammuimme heistä monta, mutta
ampumavaramme alkoivat pian loppua. Olisimme kyllä vieläkin voineet
vähentää heidän lukumääräänsä heittämällä keihäämme heitä vastaan,
mutta silloin olisimme jääneet ilman aseitta, lukuunottamatta muutamia
puukkoja ja kirveitä, käsikähmään, joka nyt varmasti oli alkava. Emme
niin ollen voineet muuta kuin katsella, miten he hävittivät nuo meidän
huolellisesti valmistamamme varustukset.
Vihdoin saivat he työnsä tehdyksi ja hengähtivät hetkisen ennen
lopullista hyökkäystään. Asemamme oli nyt seuraava: Pienen,
puunrungoista ja oksista kyhätyn, noin parikymmentä metriä leveän
ympyränmuotoisen aitauksen sisäpuolella puristivat miehemme,
neljäkolmatta luvultaan, pyssyjään valmiina myymään henkensä niin
kalliista kuin suinkin. Aitauksen ulkopuolelle taasen oli kokoutunut
noin kaksisataaviisikymmentä myöskin toivottomuuden rohkaisemaa miestä,
jotka kokosivat juuri voimiaan viimeiseen hyökkäykseen. Ampumisen
aikana metsän suojassa piileskelleet villit lähestyivät meitä nyt
myöskin ampumavarastojemme loputtua, ja epäilemättä kiihoittaisi heidän
taistelunhalunsa muutamassa minuutissa heidät niin rohkeiksi, että he
syöksyisivät kimppuumme.
Nyt vallitsi hetken aikaa painostava hiljaisuus, minkä kumminkin pian
alkuasukasten rummut rikkoivat. Sitten hyökkäsivät he huudahtaen
raivosta kimppuumme heittäen ensin keihäänsä ja nostaen sitten kilpensä
päänsä yläpuolelle suojellakseen itseään. Heidän ensimmäinen
keihässateensa tappoi neljä miestämme, mutta nyt me voimme heittää ne
takaisin, ja kun otetaan huomioon meidän ja vihollistemme välinen lyhyt
välimatka, tappoi luullakseni jokainen meistä pari vihollista. Taistelu
muuttui nyt vähitellen käsikähmäksi, sillä vastustamattomasti
tunkeutuivat vihollisemme viimeiseenkin turvapaikkaamme. Vihdoin
ahdistettiin meidät aitauksen keskelle, jossa me viisi, enempää ei
ollut enää hengissäkään, tappelimme kuin pedot seisoen selkä selkää
vasten. Syöstyäni keihään niin syvälle erään kimppuuni hyökkäävän
miehen ruumiiseen, etten jaksanut kiskaista sitä irti, vetäisin kirveen
vyöstäni käyttääkseni sitä viimeisenä puolustusaseenani. Tuon äsken
tappamani miehen sijalle tuli heti toinen ahdistaen minua hurjasti.
Onnistuin kääntämään hänen keihäänsä syrjään ja upottamaan kirveeni
hänen aivoihinsa. Toverini taistelivat myöskin kuin miehet, ja pian
alkoi ympärillemme muodostua oikea ruumisvalli. Olimme jo kaikki
haavoittuneet, ja kaksi oli jo vaipunut polvilleen.
Luulin jo viimeisen hetkeni koittaneen, kun eräs suuri mies,
viskattuaan syrjään nuo meitä hetkisen suojanneet ruumiit, kohotti
keihäänsä lävistääkseen minut. Heitin häntä kirveelläni, ja onneksi
osuikin sen terä miehen kasvoihin. Hän kaatui selälleen, mutta hänen
paikallaan oli heti toinen. Sain kiinni uuden viholliseni keihäästä, ja
nyt rupesimme tappelemaan sen omistamisesta. Tiesin, ettei
eloonjäämiseni enää ollut mitenkään mahdollinen, mutta minussa oli
vielä jäljellä niin paljon isiltämme perittyä sotaista henkeä, etten
voinut kuolla, ennenkuin olin tappanut tämänkin miehen.
Silloin kuulimme pyssyjen pauketta ja hetken kuluttua miesten huutoja.
Vieressäni seisova Hatibu alkoi huutaa: "Allah il Allah! Wanguana,
Wanyamwesi, Tipolo! Tapelkaa, miehet, tapelkaa, olemme saaneet apua!"
Ahdistajamme kääntyivät nyt ympäri ja pakenivat. Seuratessamme heidän
pakoaan näimme noin viisisataa pyssyillä varustettua miestä ajavan
heitä takaa kuin lampaita.
XX.
NYANGWEHEN.
Niin, me olimme saaneet apua, mutta, voi, pyörähdettyämme katsomaan
näimmekin, että pari meistä viidestä viimeisestä taistelijasta oli
kuolettavasti haavoittunut. Ainoastaan Hatibu, minä ja eräs kolmas
Bilal-niminen mies voimme toivoa paranevamme haavoistamme, vaikka
luullakseni kirurgeista olisivat meidänkin saamamme naarmut olleet
huomiota herättävät.
Uteliaat kyselijät ympäröivät meidät pian ruveten hoitamaan haavojamme.
Muutamien pelastajaimme ajaessa takaa pakenevia vihollisiamme
puhdistivat toiset paikan taistelun merkeistä kantaen toveriemme
ruumiit hieman syrjään haudattaviksi ja heittäen Washenzien, joiksi
näitä alkuasukkaita sanottiin, raadot viidakkoon tervetulleeksi ruoaksi
petolinnuille, shakaaleille ja hyenoille.
Majat ja katokset kohosivat pian maasta kuin sienet sateen jälkeen.
Jonkun ajan kuluttua palasivat takaa-ajajatkin ajaen edellään vangiksi
ottamiaan alkuasukkaita. Sitten saapui leiriin aina tämän tästä
melkoisia miesjoukkoja, joissa oli useita valkoisiin paitoihin ja
turbaaneihin pukeutuneita vaaleaihoisia miehiä.
Heidän päällikkönsä oli muita hieman pitempi mies, jonka mustassa
parrassa ja viiksissä oli jo paljon harmaita karvoja. Hänen ihonsa oli
aivan vaalea vaikkakin hieman kellahtava, nenä oli ylpeästi kyömyssä ja
tummissa silmissä oli mitä ystävällisin ilme, vaikka olikin selvää,
että suuttumus voi sen pian muuttaa ankaraksi ja välähteleväksi.
Vasemmassa kädessään oli hänellä tupessaan oleva kaksiteräinen miekka,
joka näytti melko vaarattomalta. Hänellä oli mukanaan eräs
kaksitoistavuotias poika, jolla oli kaksipiippuinen nallinlyöpä
luodikko olallaan.
Tämä mies oli tuo kuuluisa Hamees ibu Sayf eli Tipolo, kaikkien
norsunluuta ja orjia hakevien Tanganjikajärven toisella puolella
käyneitten arabialaisten päällikkö ja suojelija. Hänellä oli sellainen
vaikutusvalta miehiinsä, etteivät muut kyenneet hänen kanssaan
ollenkaan kilpailemaankaan. Ollen useamman kuin parinsadan Zanzibarista
kotoisen olevan pyssyillä varustetun vapaan miehen ja orjan ja
kuudensadan alkuasukkaan päällikkö voi hän hyvin suoriutua
kaksoistehtävästään pitää kurissa sekä kantajia että ryösteleviä
säännöttömiä joukkoja, koska kaikki nuo miehet tottelivat häntä
ehdottomasti ja olivat hänelle uskolliset.
Paitsi joukon ainoata puhdasveristä arabialaista, Hamees ibu Sayfia,
olivat siellä Zanzibarista kotoisin oleva Wasuahili, Wamerima
rannikolta, Muinyi Dugumbi, Habib wadi Nassur, Juma wadi Hamed, Muinyi
Heri ja Hamad ibu Ghasib, kaikki kauppiaita, mutta eivät kumminkaan sen
mahtavampia kuin noin seitsemänkymmenen sotilaan komentajia kukin.
Näiden kuuluisain kauppiasten joukkoon oli myöskin yhtynyt useita
Zanzibarissa asuvien kauppiaitten vapaita tahi uskottuja orjia pienine
kymmenmiehisine osastoineen.
Muut näistä miehistä eivät ansaitse sen suurempaa huomiota, paitsi
Tipolo, joka oli hyvin merkillinen mies. Jos hän olisi saanut elää,
olisi hän nyt tuon Tipo-Tipon eli Hamed ibu Hamedin paikalla, joka nyt
on kauppamaailman mahtavin edustaja Tanganjikasta Stanley-putouksiin
asti Kongossa. Tipolo oli orjakauppias hänkin, ei sen kummempi, mutta
hän ei ollut ikinä syypää sellaisiin julmuuksiin kuin hänen toverinsa,
joiden mukana hän ei aina voinut kulkea heitä hillitsemässä. Hän itse
oli hyvin rauhaarakastava, ja vaikka hän olikin rohkea kuin leijona
eikä suinkaan haluton sotaan silloin, kun se oli välttämätön tahi
hänelle edullinen, oli hän kumminkin aina valmis keskustelulla
ratkaisemaan asiat alkuasukasten kanssa, eikä oltu milloinkaan kuultu,
että hän olisi rikkonut sanansa. Monta kertaa, kun muut kauppiaat
riitelivät sellaisten päälliköitten kanssa, joita hän oli luvannut
auttaa, sai hän vaa'an kallistumaan alkuasukasten puolelle aseellisten
miestensä avulla, elleivät kauppiaat muuten totelleet hänen sanojaan
tahi määräyksiään, ja päinvastoin kuin muut Zanzibarista kotoisin
olevat kauppiaat, antoi hän miehilleen helmiä ja muita tavaroita,
joilla he voivat vaihtaa ruokaa, sallimatta miestensä ollenkaan elää
ilmaiseksi alkuasukasten kustannuksella.
Hän istuutui nyt Hatibun, Bilalin ja minun viereeni ja sanoi vakavasti
ja kohteliaasti: "Hyvää huomenta!" Oli kulunut jo niin kauan aikaa
siitä kuin viimeksi olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan, että se
liikutti kovasti mieltäni ja kyyneleet virtasivat vastustamattomasti
silmistäni vastatessani, vaikka puhuessani kuulosti englannin kieli
vieraalta omasta suustanikin. Mutta pettymykseni oli suuri huomattuani,
ettei hän ymmärtänytkään sanojani, sillä koko hänen englanninkielen
taitonsa supistui noihin pariin sanaan: "Hyvää huomenta!"
Hän kysyi nyt Hatibulta viimeisistä tapahtumista. Muutamat
vapauttamamme orjat olivat olleet niin uskolliset, että he olivat
tuoneet hänelle sanan meidän hädänalaisesta tilastamme, jolloin hän oli
vitkastelematta lähtenyt liikkeelle miehineen. Hän sanoi nyt haluavansa
vahvistaa Mona Mkullan voittajan maineensa niin perinpohjaisesti,
etteivät alkuasukkaat enää ikinä opittuaan tämän läksyn uskaltaisi
hyökätä hänen asiamiestensä kimppuun.
Jäimme muutamiksi päiviksi entiseen leiriimme ja pahoilla mielin on
minun pakko tunnustaa, että Tipolon määräykset täytettiin
kirjaimellisesti. Leiriin tuotiin joka päivä suuria alkuasukasjoukkoja
kuormitettuina norsunluulla ja muilla tavaroilla, jotka heidän
vangitsijainsa mielestä olivat ansainneet korjaamista. Keskustelumme
muuttuivat vain kuvauksiksi, miten monta kylää oli poltettu, paljonko
viljelyksiä oli hävitetty ja kuinka monta miestä oli tapettu heidän
puolustaessaan kotiaan, omaisuuttaan ja perheitään ryöstäjiä vastaan.