huolellisesti nahalla. Heidän takanaan käveli neljä muuta, joista
kullakin oli samalla tavalla vaikkakin hieman yksinkertaisemmasti
päällystetty kilpi käsivarressaan kiinni. Sitten seurasi noin
neljästäkymmenestä henkilöstä kokoonpantu soittokunta rumpuineen,
marimboineen ja reijillä varustettuine kurpitsankuorineen, jotka
äänsivät kuin kimeä-ääniset torvet, kun niihin puhallettiin.
Soittokunnan mentyä ohitse saapui tuo kuuluisa päällikkö itse,
näyttäytyen olevan vielä nuori noin viidenkolmattavuotias mies, joka
noiden tänne kokoutuneiden alkuasukasten joukossa oli ainoa, jolla oli
eurooppalaisesta kankaasta tehty puku. Hänen ylämaalaismallinen
hameensa oli räikeän punaista, keltaisilla ompeluksilla koristettua
verkaa, ja samanlaisesta kankaasta valmistetun puseron etupuolet, selkä
ja hihat olivat kaikki eriväriset. Koska kangas nähtävästi oli loppunut
kesken, oli sitä jatkettu ruohokankaan kappaleilla, ja lopuksi oli koko
puku reunustettu kauniilla ja harvinaisella kirjavalla apinannahalla
sellaisin seurauksin, että kokonaisvaikutus oli hyvin naurettava. Hänen
kaulassaan, käsivarsien ja reisien ympärillä oli suunnaton määrä
helmiä, ja hame oli kiinnitetty kolmella opaalinvärisellä kyyhkysen
munan kokoisella lasihelmellä.
Mutta hänen päänsä näytti kumminkin olleen suurimman vaivan esineenä.
Hänen ohut partansa oli letitetty ja luullakseni keinotekoisesti
pitennetty. Siihen oli kiinnitetty kolme aivan yhtä suurta helmeä kuin
hänen hameeseensakin ja sen päähän oli kiinnitetty komea solki.
Kummastakin korvasta riippui kiiltävä simpukankuoren kappale, jollaiset
ovat sisämaan alkuasukkaitten halutuimpia tavaroita. Hänen ohimoittensa
ympärille oli kääritty noin pari tuumaa leveä soljilla ja
helmiompeluksilla koristettu nauha, johon oli pistelty kuru-kurun
punaisia höyheniä, joita eivät saa käyttää muut kuin kuuluisimmat
päälliköt. Hänen tukkansa oli jaettu neljään osaan ja koottu
puunkuoresta valmistetun punaisen tyynyn ympärille. Kokonaisvaikutus
oli epäilemättä hyvin repäisevä, kun vielä ajatellaan, että hänellä
erotukseksi naapureistaan oli punainen verkalakki, joka oli pistetty
muun komeuden huippuun lisäämään miehen ennestäänkin jo naurettavaa ja
sopimatonta pukua.
Hänellä oli mukanaan neljä kääpiötä, joista toiset kaksi olivat
muodottomat ja raajarikkoiset, ja taas toiset olivat aivan täynnä
suuria paiseenmuotoisia joko luonnollisia tahi keinotekoisia
näppylöitä. Heiluttaen suuria päristimiä huusivat he kimeästi herransa
arvonimet kuuluville.
Kääpiöiden jäljessä tuli muudan mies kantaen noin parin jalan korkuista
epäjumalankuvaa ja hänen kintereillään kolme kurpitsan kuorien ja
laatikoitten kantajaa. Sitten tuli neljä vaimoa ja viimeksi suuri
joukko aseellisia miehiä.
Mielestäni näytti tuo kaikki hyvin vakavalta, mutta hämmästyin
nähdessäni, että Hatibu ja hänen miehensä olivat hyvin levolliset.
Ymmärsin sittemmin, että he nähtyään Mona Mkullan kulkueessa naisia
olivat käsittäneet päällikön rauhalliset tarkoitukset eivätkä enää
pelänneet mitään hyökkäystä.
Mona Mkulla kiersi kulkueineen kolmasti katoksen ympäri, ennenkuin hän
meni paikoilleen. Sitten tanssi eräs hänen vaimonsa majan edustalla
vakavasti ja hätiköimättä noin neljännestunnin, parin muun asettuessa
seisomaan herransa istuimen viereen, toinen toiselle ja toinen toiselle
puolelle. Epäjumalan kuva asetettiin hänen eteensä levitetylle
leijonannahalle, johon myös koottiin epäjumalan kantajan toverien
tuomista kurpitsankuorista ja laatikoista hirmuinen paljous koristuksia
ja taikakaluja.
Nuo neljä miestä istuutuivat nahan kulmille ja kääpiöt kyyristyivät
herransa jalkoihin. Jokainen sinne tullut päällikkö vannoi nyt
uskollisuuden valan Mona Mkullalle, asettaen samassa jonkun pienen
lahjan, kuten solkia, simpukankuoria, kuru-kurun höyheniä tahi jotakin
tuollaista, leijonannahalle alamaisuutensa merkiksi.
Viimeksi meni Hatibu sinne asettaen lahjansa muiden joukkoon ja puhuen
kauan Mona Mkullalle. Iloitsin nähdessäni puhujan vihaa silloin, kun
muutamat päälliköt kysyivät, mikä olisi oikea menettelytapa kaikkia
muukalaisia kohtaan, sillä huomasin pian, että norsunluun myyminen,
jonka vuoksi olimme tulleet tänne, oli vain Mona Mkullan keksimä
veruke, että hän saisi tilaisuuden näyttää meille valtansa laajuutta,
ja suuruutta.
Katselin Hatibuta hänen kuunnellessaan puhujain lausuntoja ja hänen
kasvojensa ilmeistä voin nähdä, milloin väittely oli meille
suosiollinen, milloin vihamielinen. Kuulin sitten myöhemmin, että useat
päälliköt olivat halunneet tappaa meidät heti siinä paikassa,
uhmatakseen arabialaisia päälliköitä, joita he olivat alkaneet pelätä,
mutta koska toiset, niiden joukossa Mona Mkulla itse, halusivat olla
kauppasuhteissa arabialaisten kanssa saadaksensa enemmän kankaita ja
helmiä, olivat he taipuvaiset sovintoon.
Vihdoin Hatibu vastasi, osaten hyvin mestarillisesti kumota heidän
väitteensä ja vieläpä uhatakin heitä. Hän sanoi Mona Mkullalle, ettei
tämä voinut saada haluamiaan tavaroita keiltään muilta kuin
arabialaisilta, ja vaikka hän tappaisi viisikymmentä, tulisi pian sata
tahi tuhatkin heidän sijaansa huolimatta vaaroista. Sen sijaan että he
nyt tulivat ystävinä, tulisivat he silloin vihollisina, joita eivät
alkuasukkaat kykenisi voittamaan.
Huomasin hänen puhuessaan, miten kaikkein kiihkeimpienkin
vastustajaimme kasvot muuttuivat, ja kun hän lopetettuaan puheensa
istuutui, mumisivat kaikki päälliköt hyväksyvästi. Luulin nyt kaiken
loppuneen, mutta erehdyinkin. Epäjumalan kuvan ympärillä olevat miehet
eivät olleet vielä neuvotelleet jumalansa kanssa asiasta. Sen he
tekivät hyvin kummallisin elein ja muuttelemalla ja siirtelemällä
alituisesti kuvaa ympäröivien koristeiden paikkaa, valmistautuen kuten
voin huomata kaikesta, meille hyvin vihamieliseen lausuntoon.
Nuo miehet, jotka Hatibu todisteillaan oli saanut puolelleen, alkoivat
jälleen murista ja näyttää vihaisilta ja katsahdettuani tuohon meitä
ympäröivään asestettuun armeijaan, näin heidän odottavan vain käskyä
hyökätäksensä kimppuumme ja keihästääksensä meidät kuoliaiksi,
ennenkuin ennättäisimme nostaa kättäkään puolustukseksemme.
Tällä merkityksellisellä hetkellä nousi Hatibu paikoiltaan ja
lähestyessään miehiä otti hän eräästä sisätaskusta neljä samanlaista
simpukkakoristetta kuin kuninkaalla oli korvissaan, antaen ne noille
ennustajille ja asettaen loput epäjumalan kuvan jalkojen juureen.
Luulin tuollaisen avonaisen lahjomisen pahentavan vain asiaa, mutta
Hatibu tunsi miehensä paremmin kuin minä. Sillä sitten kuin koristeet
ja taikakalut oli jälleen asetettu paikoilleen, sanoivat papit jumalan
haluavan, että Mona Mkulla ja me olisimme ystävät.
Tätä päätöstä eivät kaikki päälliköt kannattaneet, vaan lausuivat
äänekkäästi paheksumisensa. Mutta huomattuaan muodostavansa vain
vähemmistön, kokosivat he joukkonsa ja poistuivat kokouksesta hyvin
vihoissaan. Heidän lähtönsä ei aiheuttanut mitään huomautusta, ja
hetken kuluttua tuli parikymmentä norsunluulla kuormitettua orjaa kylän
keskelle. Mona Mkulla lahjoitti ne Hatibulle ystävyytensä ja suosionsa
merkiksi.
XVIII.
PUOLUSTUSTOIMENPITEITÄ.
Hatibu ei ollut kumminkaan niin ihastunut lahjaansa kuin olin luullut,
ja jonkun ajan kuluttua sainkin syyn selville. Hänellä oli nyt
tarpeeksi norsunluuta ja muita tavaroita kantamuksiksi melkein kaikille
miehilleen, mutta jos heidän kuljettaessaan oli vahdittava noita orjia
ja mahdollisesti vielä puolustauduttava heidän ystäviään vastaan, ei
hän voinut ymmärtää, miten me turvallisesti pääsisimme Hamees ibu
Sayfin leiriin. Pian hänen levottomuutensa vielä lisäytyi saadessaan
sanan Mona Mkullalta, että hänen olisi annettava yhtä arvokas
vastalahja, tahi ellei hän voi, oli hänen jäätävä tänne niin kauaksi
aikaa, kunnes hänen isäntänsä tulee lunastamaan hänet.
Hatibu neuvotteli kauan toveriensa kanssa ja sitten he päättivät,
luullen sen parhaimmaksi nykyoloissa, lähettää sananviejiä ilmoittamaan
Hamees ibu Sayfille, miten meidän oli käynyt. Hän päätti myöskin kutsua
kaikki entiseen leiripaikkaan jääneet miehet tänne, saadakseen koko
joukkonsa jälleen kokoon, jott'eivät alkuasukkaat, jos nyt jonkunlainen
kahnaus syntyy, voisi hyökätä yksityisten osastojen kimppuun ja tuhota
niitä.
Mona Mkulla tuli monta kertaa vierailemaan Hatibun luokse muutamien
keihäsmiestensä ja kääpiöittensä kanssa, joita ilman hän ei näyttänyt
lähtevän milloinkaan mihinkään. Hän pyysi hyvin kiihkeästi, että Hatibu
luovuttaisi hänelle matkueen pyssyt, sanoen niiden olevan täydellisesti
hänen lahjansa arvoiset. Tähän ehdotukseen, joka olisi aivan
yksinkertaisesti jättänyt meidät lukuisten alkuasukasjoukkojen
armoille, ei Hatibu tietystikään voinut suostua. Heti kun sananviejät
olivat lähteneet, rupesi hän jäljellä olevien miestensä ja orjiensa
avulla rakentamaan jonkinlaista linnoitusta lyhyen matkan päähän
kylästä. Siellä sanoi hän meidän voivan paremmin puolustautua
hyökkäyksiä vastaan kuin ollessamme kylässä alkuasukasten joukossa, ja
siellä luuli hän meidän olevan paremmin turvassa yllätykseltäkin.
Valitsemamme paikka oli ruohoa kasvava, metsän ympäröimä pieni kenttä,
jonka keskellä pulppusi pieni lähde ja johon, sitten kuin
linnoituksemme paikka ja muoto oli määrätty, jäi noin sataviisikymmentä
metriä leveä aukeama ensimmäisten puitten ja linnoituksen väliin joka
puolelle.
Kun tuo kymmenkunta jalkaa korkea kuiva ruoho oli poltettu, rupesivat
kaikki miehet ahkerasti rakentamaan linnoitusta. Olin usein Afrikassa
oloaikanani ihmetellyt neekerien taitoa rakentaa itselleen suoja
aurinkoa, myrskyä, vihollisia ja villejä petoja vastaan, mutta en ollut
milloinkaan nähnyt saatavan aikaan niin ihmeellisiä asioita kuin nämä
Zanzibarista kotoisin olevat miehet nyt saivat. He olivat kaikki
kokeneita matkailijoita, joiden päivittäisiin töihin majojen ja
suoja-aitauksen rakentaminen niiden ympärille kuului.
Ensin he rakensivat oksista yhteisvoimin yksinkertaisen keskustaa
kohden kallellaan olevan ympyrän, mutta lisättyään siihen sitten
suurempia oksia ja pieniä puupaaluja muodostivat he siitä pian
kunnollisen aitauksen. Kun se oli saatu valmiiksi, rakennettiin sen
sisäpuolelle pieniä parvekkeita vartijoille. Ne vahvistettiin lujasti
puupölkyillä, jotta siellä olijat voisivat olla aivan turvassa nuolilta
ja keihäiltä, mutta samalla kumminkin ampua musketeillaan kaikkia
linnoitusta vastaan hyökkääviä.
Niin pian kuin nämä välttämättömät työt oli tehty, rupesimme keräämään
maissia, perunoita, maapähkinöitä ja muita elintarpeita. Heti ne
saatuamme piilotimme ne samaan paikkaan kuin norsunluumme ja muut
tavaramme, joita emme halunneet säilyttää sellaisessa paikassa, jossa
ne olisivat olleet aina ihmisten nähtävinä, sillä kylän asukkaat olivat
mitä julkeimpia kerjäläisiä, jotka joskus, elleivät he saaneet
haluamaansa kapinetta tahi tavaraa omakseen, käyttäytyivät hyvin
uhkaavasti.
Mona Mkulla tuli hyvin usein pyytämään musketteja ja ampumatarpeita
ja kysyi tavallisesti samalla, oliko Hatibulla vielä noita
simpukkakoristeita. Muutamia sellaisia vaihtoi Hatibu lintuihin,
vuohiin tahi kypsymättömiin hedelmiin. Kului muutamia päiviä näin
mitään sen kummempaa tapahtumatta ja me aloimme tulla jo hyvin
levottomiksi sananviejiemme ja vanhaan leiriimme jääneiden toverien
turvallisuudesta, koska ei heistä alkanut mitään kuulua. Joka päivä
näimme asestettuja miehiä kulkevan asuntomme ohi, ja usein näytti aivan
siltä kuin he olisivat halunneet hyökätä kimppuumme. Muutamat tulivat
sinne pari kolmekin kertaa lisäten joka kerta lukumääräänsä. Joskus
olivat nämä vastenmieliset vieraat hyvin ylimielisiä käytöksessään
koettaen selvästi hangata riitaa kanssamme, mutta Hatibu piti
miehensä niin kovassa kurissa, että hän onnistui karttamaan kaikki
yhteentörmäykset heidän kanssaan, vaikka hän samalla selvästi näyttikin
vieraille, että hän oli valmistautunut viimeiseen asti taistelemaan
oikeuksiensa puolesta.
Mutta koska emme vieläkään saaneet kuulla mitään tovereistamme, aloimme
jo uskoa, että heidät oli yllätetty ja tapettu. Kun Hatibu huomasi,
että me todellisuudessa olimme vankeja, kutsui hän miehensä
neuvotteluun eräänä yönä, sitten kuin linnoituksemme portti oli
suljettu, koska hän pelkäsi, että meidän kimppuumme voitaisiin hyökätä
milloin hyvänsä. Siihen aikaan juuri aloin ymmärtää heidän puhettaan ja
huomasin pian heidän jakautuneen kahteen puolueeseen. Toiset olivat
sitä mieltä, että meidän oli pysyttävä siellä, missä nyt olimme, ja jos
meidän kimppuumme hyökättäisiin, oli meidän puolustauduttava niin
urhoollisesti kuin suinkin, sillä ennemmin tahi myöhemmin oli Hamees
ibu Sayf kumminkin saava tietää tukalan asemamme ja kiiruhtava apuun
Toiset taasen sanoivat, että oli parasta lähteä asunnostamme yöllä
karkuun ja ottaa niin paljon kuin suinkin ruokavaroja mukaan. Jos me
sitten päivisin piileskelisimme viidakoissa ja kulkiessamme
karttaisimme niin paljon kuin suinkin kyliä, pääsisimme varmasti
vihdoin Hamees ibu Sayfin leiriin.
Tämä viimeinen ehdotus ei miellyttänyt ollenkaan Hatibuta. Jos teemme
niin, sanoi hän, on meidän silloin luovuttava ostamastamme
norsunluusta, ja tuonne toiseen leiriin jääneet toverimme tapetaan
varmasti, kun huhu leviää, että olemme poistuneet Mona Mkullan luvatta.
Rummut kuuluttavat uutisen kaikkiin ympäristössä oleviin kyliin paljon
nopeammin kuin me voimme kulkea, ja kaikki polut miehitetään.
Kaikki huomasivat keskusteltuaan hetken asiasta hänen syynsä päteviksi
ja hylkäsivät tuuman, mutta huomauttivat kumminkin samalla, että
toveriemme saavuttua luoksemme tuosta vanhasta leiristämme lisäytyy
vain ruokittavain lukumäärä, semminkin kun nuo Mona Mkullan
lahjoittamat orjatkaan eivät voineet auttaa meitä muussa kuin
syömisessä.
Kuullessaan tämän näytti Hatibu muuttuvan hyvin vakavaksi ja istui
muutamia minuutteja ääneti. Sitten hän huudahti sanoen: "'Kaikki keinot
ovat hyvät, jos ne vain onnistuvat'! Veljet, nuo sanat ovat kullan
arvoiset! Huomenna saavat orjat ruokaa niin paljon, ettei heidän
tarvitse olla sen puutteessa. Yön tultua, kun kaikki muut nukkuvat,
paitsi pedot, lähetämme heidät viidakkoon ja erämaahan. Annamme heille
sanat suuhun, että he saavuttuaan suuren hallitsijamme Hamees ibu
Sayfin ja omien heimojensa luokse voivat totuudenmukaisesti kertoa
tukalista oloistamme. Sitten yhtyvät heidän isänsä ja veljensä Hamees
ibu Sayfiin ja tulevat tänne kukistamaan Mona Mkullan miehineen, saaden
palkaksensa paljon norsunluuta. Sanokaa nyt, veljet, te saarista ja
Zanzibarista kotoisin olevat miehet, eivätkö sanani ole viisaat ja
totuudenmukaiset?"
Kaikki myönsivät sen. Orjat, jotka makailivat aitauksen keskellä
palavan suuren nuotion ympärillä, kutsuttiin heti majaan Hatibun
puheille. Muutamat sanoivat, etteivät he tienneet suuntiakaan, missä
Hamees ibu Sayfin leiri sijaitsi. Sellaisia oli viisi ja Hatibu sanoi
pitävänsä ne luonaan viimeiseen silmänräpäykseen asti, "sillä voimmehan
me", sanoi hän, "ajaa ne tiehensä milloin vain haluamme huomattuamme,
että ruokavaramme alkavat loppua. Väliaikana voivat he olla meille
hyödyksi kokoamalla elintarpeita ja risuja." Jäljelläolevat sanoivat
tietävänsä, missä Ibu Sayfin leiri on, ja sanoivat, että Tipolo, kuten
he häntä nimittivät, oli hyvä mies, joka kerran annettuaan sanansa
pysyikin siinä. He lupasivat kehoittaa heimojaan yhtymään häneen
kostaakseen Mona Mkullalle, joka oli tehnyt heille paljon kiusaa.
Orjat, kuultuaan, että he nyt pääsevät vapaiksi, antoivat meille monta
hyvää neuvoa. Tärkein mielestäni oli järjestely, että he poistuisivat
leiristä parittain, jolloin ei heidän poissaoloaan niin helposti
huomattaisi, sillä parin orjan karkaaminen silloin tällöin, sanoivat
he, oli siksi tavallinen asia, ettei sellaista kukaan kummastellut.
Pienet miesjoukot voivat sitäpaitsi matkustaa maiden kautta paljon
turvallisemmasti joutumatta kiinni tahi tulematta huomatuiksi kuin
suuremmat.
Tässä heidän puheessaan oli kaikkien mielestä järkeä ja kolme heistä
läksi heti saatuaan Hatibulta todistukset ja banaanin lehdelle, sillä
paperia meillä ei ollut, kirjoitetun kirjeen Tipololle, että hän
kiiruhtaisi viipymättä avuksemme saatuaan orjilta kuulla tarkemmin
tilastamme.
Kun tämä oli tehty, oli ihmeellistä katsella, miten kaikkien meidän
vielä äsken niin alakuloinen mielemme yhtäkkiä virkistyi. Sen sijaan
että ennen makaillessamme talon ympärillä oli vain keskusteltu siitä,
milloin voisimme odottaa alkuasukasten hyökkäystä ja kuinka kauan
voisimme puolustautua, puhuttiin nyt vain, kuinka paljon norsunluuta ja
orjia tulisi kunkin osalle sodassamme Mona Mkullaa vastaan. Muutamat
pääsivät kuvittelussaan jo niin pitkälle, että he ruvettuaan
itsenäisiksi kauppiaiksi ja rikastuttuaan aikoivat rakentaa suuret
kivitalot itselleen rakkaaseen Zanzibariinsa.
Lähimpinä seuraavina päivinä ei tapahtunut mitään sen kummempaa.
Vapauttamamme orjat saivat poistua vihollistemme kiinnittämättä heihin
sen suurempaa huomiota, mutta huomasimme pian, että elintarpeitten
hankkiminen tuli päivä päivältä vaikeammaksi ja alkuasukasten
suhtautuminen meihin yhä vihamielisemmäksi. Vihdoin eräänä päivänä löi
eräs alipäällikkö, joka oli ollut hyvin vihainen meille aina tuosta
suuresta kokouksesta asti, erästä miestämme. Hän antoi takaisin,
jolloin alkuasukkaat läksivät ajamaan takaa häntä ja neljää hänen
seurassaan olevaa toveria. Miehet pääsivät pakoon näytettyään
roistoille osaavansa tapella ja käytettyään pyssyjään. Tultuaan
linnoitukseen ilmoittivat he tappaneensa muutamia alkuasukkaita, niiden
joukossa tuon alipäällikön, ja sanoivat itsekin haavoittuneensa
keihäistä ja nuolista.
Onneksi eivät nuo haavat olleet vaarallisia ja miehet voivat niin ollen
auttaa meitä puolustamaan linnoitusta hyökkäystä vastaan, joka nyt
varmasti oli uhkaavan lähellä. Ja jo samana iltana kuulimme kaikkien
läheisyydessä olevien kylien rumpujen pärisevän, ja juuri ennen
auringonlaskua erotimme pyssyjen pauketta. Sitä eivät voineet aiheuttaa
muut kuin jotkut ystävämme tahi nuo entisestä leiristämme luoksemme
pyrkivät miehet, joten, vaikka ampumavaramme olivatkin vähissä,
ammuimme pari kertaa ja, odotettuamme hetkisen, taas pari laukausta.
Hatibu sanoi sitä merkiksi, jonka jokainen Tipolon mies ymmärtää
kuultuaan sen.
Harvalukuinen joukkomme miehitti nyt rakentamamme parvekkeet, ja kaikki
katselivat levottomasti, näkyisikö jo avuksemme rientäviä ystäviä,
sillä emme voineet sanoa, oliko tuo ampuminen niiden aiheuttamaa, jotka
olivat jääneet tuonne vanhaan leiriimme, vai avuksemme rientävien
Hamees ibu Sayfin miesten.
Ampuminen jatkui ja lähestyi selvästi meitä, mutta se kuulosti niin
harvalta ja säännöttömältä, ettei taistelijoita ilmeisesti ollut kuin
muutamia. Sitäpaitsi alkoi jo tulla pimeäkin.
Odotimme hetkisen siinä toivossa, että miehemme pimeän turvissa
pääsisivät pakoon vihollisiltaan meidän luoksemme. Jonkun ajan kuluttua
kuulimmekin heidän lähestyvän ja rupesimme jo odottamaan heidän
ilmestymistään linnoitustamme ympäröivälle aukeamalle, kun kuulimmekin
heidän sivuuttavan sen. Koska he selvästi olivat eksyksissä, käski
Hatibu jälleen ampua neljä kertaa.
Vähän ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja ammuskelevan
tullessaan. Pian voimme yhä selvemmin kuuluvista huudoista ja
karjumisista päättää, että miehet olivat joutuneet käsikähmään, ja
hetken kuluttua näimme jo laukausten välähdyksetkin. Hatibu käski nyt
sytyttää juuri tähän tarkoitukseen kuivasta ruohosta valmistamamme
soihdut. Heti kun ystävämme huomasivat ne, syöksyivät he niitä kohti
aukeaman poikki vihollisten ajaessa heitä takaa. Soihtujen valossa
voimme onneksi erottaa heidät vihollisista ja aukaistuamme aitauksessa
olevan portin päästimme siitä luoksemme yksitoista miestä, joitten
kintereillä ahdistajat jo olivat. Tulematta kumminkaan soihtujen
piiriin alkuasukkaat kokoutuivat juuri sen rajalle pimeään ampuen
sieltä meitä jousillaan.
Niin pian kuin portti oli jälleen suljettu, sammutimme soihdut, jotka
vain olisivat näyttäneet meidät alkuasukkaille. Toisten pysyessä
paikoillaan kokoutuivat toiset tulijain ympärille kuuntelemaan uutisia.
Tulijat sattuivat olemaan kaikki noita miehiä, jotka olivat jääneet
vanhaan leiriimme. He kertoivat, että lähtömme jälkeen oli kaikki
mennyt entistä latuaan jonkun aikaa, mutta sitten eräänä päivänä oli
muudan mies tuonut heille Hatibulle kuuluvan puukon. Mies oli sanonut
tuoneensa sen merkiksi, että hän oli Hatibun lähettämä. Kuultuaan
häneltä, että Hatibu oli saanut niin paljon orjia ja norsunluuta, että
hän aikoi matkustaa suoraan Zanzibariin poikkeamatta enää heidän
luokseen, olivat he totellen hänen käskyään, koonneet heti tavaransa ja
lähteneet orjineen ja norsunluineen suorinta tietä luoksemme.
Matka oli sujunut aluksi onnellisesti. Mies, joka oli tuonut tuon
veitsen, toimi oppaana koettaen kuljettaa heitä vain sellaisia teitä,
etteivät he herättäisi huomiota. Eräänä iltana kumminkin heidän juuri
kulkiessaan muutaman tiheän ja suoperäisen viidakon läpi kiipesivät
oppaat äkkiä puihin, ja he huomasivat joutuneensa suuren miesjoukon
hyökkäyksen esineeksi. Yllätyksen ensimmäisinä hetkinä eivät he olleet
voineet puolustautua tehokkaasti, sillä heidän vihollisensa olivat
olleet niin hyvin piilossa puitten takana, etteivät he olleet saaneet
kuuliansa sattumaan.
Koska norsunluun ja muiden tavarain suojeleminen ei noissa olosuhteissa
ollut voinut tulla kysymykseenkään, olivat he koettaneet tunkeutua
muutamaan paikkaan, jossa puut näyttivät olevan harvemmassa ja maa
kovempaa. Päästyään sinne hajautuivat he ympyrään päättäen myydä
henkensä niin kalliista kuin suinkin. Heitä oli silloin ollut vielä
kolmekolmatta miestä, niiden joukossa onneksi kaikki nuo pyssyillä
varustetut neljätoista, jollaisia ei matkueessa useampia ollut
alkujaankaan. Muut olivat kaatuneet heti tuossa ensimmäisessä heitä
vastaan suunnatussa keihäs- ja nuolisateessa.