kaikki kuolleet kääpiöiden nuolien aiheuttamista haavoista, tahi olivat
he lähteneet suinpäin pakoon tarkastamatta, olinko tullut mukaan vai
en. Olin kulkenut viidakossa yksinäni jo päiväkausia syöden marjoja ja
puissa kasvavaa jäkälää. Minun oli pakko syödä ne raakana, koska en
voinut mitenkään sytyttää tulta keittääkseni ne tahi lämmitelläkseni,
Koska olin lopulta melkein kuolemaisillani ja hyvin väsyksissä,
paneuduin nukkumaan, luultavasti kuollakseni, ja vaivuin jo horroksiin,
mutta heräsin taasen äkkiä kuullessani kimeitä huutoja. Noustuani
katsomaan näin miten muutamat miehet ahdistaessaan gorillalaumaa olivat
olleet niin voimattomat, että eräs apina oli tarttunut hampain kiinni
erään miehen käsivarteen.
Arvatenkin olivat nuo miehet vain osa gorilloita ahdistavasta joukosta,
sillä kuulin kauempaa pyssyjen pauketta. Näin pian erään kalottipäisen
miehen lähestyvän minua. Lukuunottamatta vyötäistensä ympärille
kiedottua kangaskappaletta, oli hän pukeutunut jonkinlaiseen
hihattomaan takkiin ja piti kädessään savuavaa, äsken tyhjäksi ammuttua
pyssyä.
Nähdessäni tuon pyssyn hyökkäsivät muistot mieleeni ja synnyttivät
toivon, että pyssyjä käyttävät ihmiset tiesivät varmasti jotakin
valkoisistakin miehistä. Jäljelläolevat gorillat oli pian tapettu.
Koettaessani kääntää metsästäjän huomiota puoleeni huomasin olevani
niin heikko, etten kyennyt nousemaan seisoalleni enkä kyennyt saamaan
kurkustanikaan ymmärrettäviä ääniä.
Vihdoin huomasi kumminkin muudan mies minut ja toinen oli jo vähällä
lävistää minut keihäällään, mutta tuo pyssymies esti sen ja tuli
juosten luokseni. Olin luultavasti hyvin kummallisen näköinen, sillä
ylläni ei ollut muuta kuin joitakin likaisia ruohokangaskappaleita ja
kampaamaton, sotkuinen pitkä tukkani riippui hartioillani. Aurinko,
tuulet ja ahava olivat päivetyttäneet minut niin, että ihoni oli
muuttunut melkein mahongin väriseksi, lukuunottamatta otsaani ja
niskaani, joita tukkani oli suojellut. Viime aikoina kasvamaan ruvennut
partani peitti vielä kaiken lisäksi kasvoni melkein kokonaan.
Hänellä oli mukanaan muutamia muitakin miehiä, jotka rupesivat
tarkastelemaan minua hyvin uteliaasti, erittäinkin, kun he nostettuaan
tukkaani ja vaatteitteni jäännöksiä huomasivat ihoni luonnollisen
värin "Valkoihoinen, valkoihoinen!" kuulin heidän huudahtavan
hämmästyksissään ja näin heidän kohottavan kummastuksesta käsivartensa.
Kun pyssyn omistaja sanoi minulle: "Portugalilainen, ranskalainen,
englantilainen", kuin kysyäkseen, mitä kansallisuutta olin, vastasin:
"Englantilainen."
Hän asetti heti molemmat etusormensa vierekkäin ja sanoi: "Arabialaiset
ja englantilaiset ovat veljiä." Hänen käskystään katkaisivat hänen
seuralaisensa oksia ja ruokoa ja valmistivat niistä ja keihäistään
jonkinlaiset paarit, joilla minut kannettiin heidän noin tunnin matkan
päässä olevaan leiriinsä. Siellä ruvettiin minua heti hyvästi
hoitamaan, sain syödä ja peseytyä. Sitten kuin tukkani vielä
lyhennettiin, alkoi elämäni tuntua jo melko mukavalta. Sain ylleni
puhtaan valkoisen paidan, ja muutamasta tavarakäärystä etsittiin
minulle sopiva takki ja palanen kalikookangasta päähineeksi.
Kun olin saanut kokea kaiken tämän, luulin olevani paratiisissa.
Erääseen majaan valmistettiin minulle mukava vuode ja heittäydyttyäni
sille nukuin raskaasti ja ensimmäisen kerran moneen päivään, voinpa
sanoa luullakseni kuukausiin, hyvin rauhallisesti.
Seuraavana aamuna tuli pelastajani päällikkö luokseni ja istuuduttuaan
sanoi hän viitaten itseensä: "Hatibu, hatibu", tahtoen luultavasti
ilmaista minulle nimensä ja kuulla, miksi minua sanottiin.
Vastasin "Frank", sillä olin niin tottunut tuohon villien isäntieni
käyttämään nimeen, että olin melkein unhottanut sukunimeni. Hatibu
nauroi niin, että hampaat näkyivät. Taputtaen päätäni ja viitaten, että
menisin jälleen nukkumaan, sanoi hän: "Näyt tarvitsevan vielä lepoa."
Sitten hän poistui sulkien mentyään majan oviaukon jonkunlaisella
ruohoista valmistetulla matolla, jottei päivänvalo häiritsisi untani.
En voinut nukkua, vaan makailin ainoastaan mukavalla vuoteellani
arvaillen, missä olin ja oliko mahdollista, että lopultakin olin
pääsemäisilläni pois Afrikasta. Keitä olivatkaan nuo miehet, jotka
kohtelivat minua niin hellästi? Koska heillä oli eurooppalaiset
vaatteet, pyssyjä ja ruutia, olivat he varmasti liikeyhteydessä
rannikon kanssa, ja tuo tuntemani välinpitämätön toivottomuus muuttui
kiihkeäksi toivoksi.
Makasin niin kauan aikaa ja aloin jo luulla kaikkea tätä suloiseksi
uneksi, josta minun pian olisi pakko herätä vanhaan kovaan orjuuteeni,
kun oviverho vedettiin syrjään ja Hatibu tuli majaan tuoden minulle
saviruukullisen paistettua lihaa ja riisiä ja käskien viittauksella
minun nousta syömään. Siihen ei minua tarvittukaan kahdesti käskeä, ja
hetken kuluttua tunsin jo olevani niin voimissani, että halusin nousta
ja lähteä katsomaan ympäristöä.
Heti kun Hatibu huomasi tarkoitukseni, aukaisi hän erään nurkassa
olevan kääryn tuoden sieltä minulle pari paksua pitkulaista
puupalikkaa, joiden toiselle puolelle oli kumpaankin pystytetty ohut
puikko. Otettuani ne käsiini tarkastelin niitä, mutta en voinut
ymmärtää, mihin niitä käytettiin. Hatibu hymyili ja otettuaan ne
minulta asetti hän ne maahan eteensä. Sitten nousi hän niille seisomaan
ja puristettuaan puikon ison ja etuvarpaan väliin käveli hän niillä
majan lattian poikki monta kertaa. Lopetettuaan ilmaisi hän
viittauksella antavansa ne minulle.
Koetin seurata hänen esimerkkiään, mutta en onnistunut ja hyvän
seuralaiseni suureksi suruksi oli minun pakko lähteä majasta paljain
jaloin. Tultuani ulkopuolelle huomasin olevani noin neljäkymmentä majaa
sisältävän ympyrän muotoon rakennetun pienen kylän keskellä.
Läheisyydessäni oli avoin katos, jossa oli muutamia tavaramyttyjä ja
viitisenkolmatta suurta norsun torahammasta. Toiset miehistä, joita oli
paljon, keittivät, toiset tupakoivat ja juttelivat, mutta muutamat,
jotka näyttivät aivan erilaisilta kuin uudet ystäväni, olivat
kyyristyneet erääseen nurkkaan parin suuren torahampaan viereen.
Menin katsomaan heitä siinä toivossa, että joku heistä kuuluisi
johonkin niistä heimoista, joiden keskuudessa olin viettänyt niin monta
vaikeata päivää. Mutta puhutellessani heitä eivät he ymmärtäneet
sanaakaan. Hatibu tuli luokseni ja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti
tuloksettomia yrityksiäni päästä keskustelun alkuun noiden miesten
kanssa ja rupesi sitten juttelemaan minulle kokonaan toisenlaisella
murteella. Koska en voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan, lopetti
hän pian ja rupesi hieromaan kauppaa miesten kanssa heidän
omistamastaan norsunluusta.
Hämmästyin nähdessäni heidän myyvän nuo molemmat torahampaat, joista
kumpainenkin painoi vähintäin seitsemänkymmentä naulaa, neljästä
kuparisesta rannerenkaasta ja kourallisesta lasihelmiä, näyttäen olevan
hyvin tyytyväiset kauppaansa. Heti kun Hatibu oli lopettanut kaupan,
viittasi hän hampaihin ja nosti toisen kätensä ylös koettaen saada
minut ymmärtämään, että hän saatuaan vielä kymmenen tuollaista hammasta
aikoi heti poistua tästä paikasta. Viitaten aurinkoon ja nostaen
kätensä sai hän minut käsittämään, että kahdentoista vuorokauden
kuluttua saavumme sitten erääseen Nyangwe-nimiseen paikkaan, jossa on
paljon aasialaisia ja jossa eräs Hamees ibu Sayf ottaa minut hoitoonsa.
Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen ja odotin kärsimättömästi, milloin
tuo norsunluumäärä saataisiin kokoon. Mutta kun kului joskus montakin
päivää varastomme lisääntymättä, rupesin kehoittamaan Hatibuta, jonka
puhetta vähitellen aloin ymmärtää, lähtemään heti. Mutta hän kertoi
saaneensa käskyn tuoda niin ja niin paljon norsunluuta eikä mitenkään
palata ilman tuota määrää, jolleivät hänen vaihtotavaransa loppuisi, ja
hän ei sanonut missään tapauksessa uskaltavansa olla tottelematon
isännälleen. Vihdoin tuli muutamia alkuasukkaita leiriin tuoden
mukanaan pari hammasta ja ilmoituksen, että eräässä parin päivänmatkan
päässä olevassa kylässä oli sellaisia suuri varasto, jonka Hatibu,
lähettämällä miehiä sitä noutamaan, luultavasti saisi helposti
ostetuksi.
Hatibu päätti lähteä sinne itse parinkymmenen miehen kanssa, jättäen
loput vartioimaan leiriä ja sinne kokoamaansa norsunluuta. Koska
kykenin jo kävelemään kuten ennenkin, läksin hänen ehdotuksestaan
mukaan. Myötämme ottamamme tavarat eivät vieneet paljon tilaa, sillä
lukuunottamatta miesten makuuverkkoja ja keittiöastioita oli meillä
vain laatikollinen kuparirannerenkaita ja toinen helmiä. Hatibu otti
sitäpaitsi palasen punaista villakangasta lahjoittaakseen sen matkamme
päämääränä olevan kylän päällikölle.
Matkamme kulki miellyttävän puuttoman maan kautta, jossa suurien
ruohoaavikoitten keskellä oli vain siellä täällä pieniä puusaarekkeita
ja lukemattomien pienten jokien rannoilla viidakkoa. Siellä täällä
olevat maissi- ja maapähkinäistutukset ilmaisivat, että ihmiset asuivat
jossakin läheisyydessä, ja silloin tällöin näimmekin heidän
öljypalmulehtojen keskellä olevat kylänsä.
Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme suuren joen rannalle, jonka
poikki emme voineet kahlata ja jonka rannalta emme löytäneet yhtään
kanoottia. Hatibu rupesi moittimaan oppainamme toimivia alkuasukkaita
siitä, että he olivat saattaneet hänet sellaiseen pulaan. Mutta he vain
hymyilivät viitaten polkuun, joka kääntyi rannalla seuraamaan jokea, ja
sanoivat kahlaamon olevan vain lyhyen matkan päässä.
Kuljettuamme noin penikulman saavuimme eräälle joen yli noin kolme-
tahi neljäkymmentä jalkaa pitkistä paaluista rakennetulle kalapadolle.
Nähtyämme siitä, ettei joki siltä kohdalta ollut hyvinkään syvä, vaan
helposti kahlattava, pääsimme pian turvallisesti yli, toiset
kahlaamalla ja toiset patoa pitkin.
Päästyämme joen yli tulimme pian erääseen paikkaan, jossa joukko naisia
parhaillaan muodosteli ahkerasti saviruukkuja. Niin pian kuin he
huomasivat meidät, huudahtivat he kauhusta juosten pensaikkoon. Pian
sen jälkeen kuulimme aivan läheisyydestä suuren rummun pärinää, johon
eri paikoista samoin vastattiin.
Pysähdyimme heti ja varustauduimme kaiken varalta. Pian näimmekin
puiden välissä liikkuvan jousilla ja nuolia täynnä olevilla viineillä
varustettuja miehiä. Pelkäsin kovin, että meidän oli ryhdyttävä
taisteluun, sillä kun oppaamme koettivat lähestyä heitä neuvotellakseen
heidän kanssaan, saivat he oikean nuolisateen vastaansa ja taistelua en
luullut enää mitenkään voitavan karttaa. Oppaamme nostivat kätensä
huutaen, ettei meillä ollut mitään sotaisia tarkoituksia. Jonkun ajan
kuluttua tuli vastapuolueenkin miehiä esille ja oppaamme menivät heitä
vastaan. Neuvoteltuaan sitten kauan aikaa opastettiin meidät erästä
polkua pitkin suureen linnoitettuun kylään.
Koska Hatibu oli matkueemme päällikkö, sai hän erikoisen majan
asunnokseen, ja sinne hän otti minut toverikseen. Huhun levittyä, että
vierasten joukossa oli valkoinenkin mies, kokoutuivat ihmiset katsomaan
tuota kummallista olentoa. Koska naisten käytös, jotka tahtoivat oikein
perusteellisesti tutkia käsiäni ja jalkojani ja kysellä kaikenlaista,
alkoi tuntua hyvin kiusalliselta, käski Hatibu kylän päällikön määrätä,
että minun oli annettava olla rauhassa ja että minuun sai vain katsoa,
mutta ei koskea.
Olin hyvin kiitollinen hänen sekautumisestaan asiaan, mutta koska
päälliköllä oli paljon vaimoja, oli hän pahemmassa kuin pulassa niiden
kanssa, ja ne pakottivat hänet kysymään Hatibulta, enkö haluaisi tulla
kylän siihen osaan, jossa he asuvat, että he saisivat katsella minua
tarvitsematta samalla joutua alhaisempiarvoisten kanssasisariensa
joukkoon.
Huomasimme, että päällikölle ja hänen haaremilleen oli kylästä erotettu
erikoinen suuri osa, jonka keskellä hänen oma suuri majansa oli. Sen
kummallakin puolella oli tusinan verran pienempiä, joissa kussakin asui
aina kaksi vaimoa lapsineen ja palvelijoineen. Hänen äitinsä, jonka
tehtäviin kuului luullakseni tuo hyvin vaikea työ pitää nuo monet
vaimot kurissa, asui aivan päällikön oven edustalla olevassa majassa.
Hatibulle ja minulle annettiin tuolit istuaksemme. Päällikkö istui
leikkauksilla koristellulla jakkaralla, joka esitti kyykkysillään
olevaa ja kyynärpäitään polviinsa nojaavaa miestä. Jakkaran istuin oli
miehen pään varassa ja patsaan käsissä oli palmun oksia. Eräs hänen
vaimonsa istuutui maahan hänen jalkojensa juureen ja nosti sitten hänen
jalkansa syliinsä. Muudan asettui seisomaan hänen oikealle puolelleen
kannattaen hänen ruovoista tehtyä ja pitkäkarvaisen mustan apinan
nahasta leikatuilla suikaleilla koristettua kilpeään, kolmannen
pysähtyessä hänen vasemmalle puolelleen näyttämään hänen kupariteräistä
keihästään, jonka varsi oli huolellisesti koristeltu seepran- ja
puhvelinnahkakaistaleilla.
Päällikkö puhui kauan aikaa Hatibulle ja sillä aikaa tuijottivat hänen
vaimonsa minuun. Noin neljännestunnin kestäneen yksityiskohtaisen
tarkastelun jälkeen aloin väsyä ja Hatibu pyysi päällikköä, annettuaan
naisille muutamia helmiä ja rannerenkaita, joista he näyttivät paljon
pitävän, käskemään vaimonsa pois. Sitten vei päällikkö meidät omaan
majaansa, joka oli hyvin puhdas ja sievä värillisine mattoineen ja
ruohokangasverhoineen. Lattia oli tehty punaisesta savesta, joka oli
poljettu kovaksi ja hangattu sitten hyvin kiiltäväksi. Seinille
ripustetut keihäät, jouset ja kilvet oli järjestetty hyvin
aistikkaasti. Kalusto sitä vastoin oli melko yksinkertainen sisältäen
vain muutamia tuolia, kolmesta kahdeksantoista tuumaa leveästä ja
korkeasta savitiilestä valmistetun tulisijan, matoilla peitetyn
ruohovuoteen ja muutamia punaisesta savesta valmistettuja ja
kiilloitettuja penkkejä, joille oli levitetty villien eläimien nahkoja.
Tulen lähellä, jossa muutamia puunkappaleita savusi, oli pari kolme
puunkuoresta valmistettua laatikkoa. Melkein tulisijan vieressä oli
kaksi huolellisesti valmistettua epäjumalankuvaa, mies- ja
naispuolinen, joiden kauloissa riippui raskaita helmi- ja
simpukankuorinauhoja ja joiden käsivarret ja jalat oli koristeltu
lukemattomilla kuparirannerenkailla. Majassa ei ollut muuta aukkoa kuin
ovi, ja savu oli värjännyt katon sisäpuolen kiiltävän mustaksi. Kului
hetkinen, ennenkuin voimme nähdä selvästi. Tuon ajan kuluessa askaroi
päällikkö muutamine vaimoineen jotakin hyvin nopeasti vuoteen luona,
asettaen sitten jotakin keskelle lattiaa. Kun silmämme olivat tottuneet
hämärään, näimme edessämme kolme melko suurta norsun torahammasta,
jotka päällikkö sanoi mielellään myyvänsä Hatibulle. Hetken tinkimisen
jälkeen suostui hän luovuttamaan ne seitsemästä kuparirannerenkaasta ja
sadastaviidestäkymmenestä nuppineulasta.
Kun kauppa oli saatu päätetyksi, oli jo iltakin pimennyt, ja senvuoksi
menimme majaamme nukkumaan. Seuraavana aamuna läksivät muutamat kylän
asukkaat viemään hampaita meidän omaan leiriimme parin Hatibun miehen
kanssa. Me loput läksimme tuohon kylään, johon meillä oli ollutkin
aikomus matkustaa, ja saavuimme sinne mitään sen kummempaa
tapahtumatta.
Oppaamme olivat kotoisin sieltä. Nähtävästi meitä odottavat
alkuasukkaat olivat tulleet meitä vastaan ja nähtyään meidät
toivottivat he meidät tervetulleiksi hyvin ystävällisesti. Mutta
saavuttuamme heidän kyläänsä emme nähneet jälkeäkään Mona
Mkulla-nimisestä päälliköstä, jonka, niin oli meille kerrottu, piti
olla siellä meitä odottamassa.
Meidät vietiin ensin suuren katoksen alle, jossa kylän päällikkö,
Russuna, lausui meidät tervetulleiksi. Hänen vieressään oli suuri
tynnyrillinen alkuasukasten valmistamaa olutta, jota hän nyt ryhtyi
tarjoilemaan meille juoden itse hieman joka mitallisesta merkiksi,
ettei olut ollut myrkytettyä. Meidän oli pakko tyhjentää tuo tynnyri
kokonaan, sillä ennen ei hän ruvennut mihinkään keskusteluihin
kanssamme kauppa-asioista.
Mutta kaikkien asioiden on pakko jollakin tavalla loppua ja vihdoin:
loppui Russunan olutkin. Hän kertoi sitten, että Mona Mkulla oli niin
suuri päällikkö, etteivät muukalaiset saaneet milloinkaan tulla hänen
kyläänsä, mutta seuraavana aamuna auringon noustua puiden latvojen
yläpuolelle tulee Mona Mkulla sinne, missä nyt olemme, jolloin Hatibu
saa keskustella hänen kanssaan monista asioista.
Huomasin, ettei tämä ollut Hatibulle ollenkaan mieleen, sillä hän oli
otaksunut norsunluun kaupan olevan ainoan merkityksellisen asian. Nyt
hän pelkäsi, että Mona Mkulla ryhtyy penkomaan muutamien arabialaisten
kauppiaitten käyttäytymistä matkoilla ja heidän suhtautumistaan
orjakauppaan. Muutamat norsunluuta ostamaan lähetetyt joukot olivat
nimittäin ryöstäneet niitä niin paljon, että kauppiasten ja
alkuasukasten välit olivat kovasti huonontuneet, ja Hamees ibu Sayf
oli ankarasti kieltänyt sen kokonaan.
Huolimatta tästä kiellosta olivat muutamat pienet kauppiaat, joilla oli
omat varastonsa, saatuaan usein luvan matkustaa Hamees ibu Sayfin
karavaanin mukana, kun asettivat pyssynsä hänen käytettäväkseen,
edelleenkin syylliset tuollaiseen, sillä vaihdettuaan kaiken tavaransa
norsunluuhun, jota he sitten eivät suostuneet luovuttamaan Hamees ibu
Sayfille tämän tarjoamasta hinnasta, ei heillä enää ollutkaan, millä
ostaa ruokaa miehilleen, vaan oli heidän pakko turvautua konnan
koukkuihin elääkseen. Tämän kaiken sain kuulla vasta myöhemmin, mutta
nytkin jo voin huomata, että Hatibu nähtävästi oli hyvin levoton siitä,
miten hänen keskustelunsa Mona Mkullan kanssa päättyisi.
Illan kuluessa puhui Hatibu kauan ja vakavasti miehilleen, jotka
nostivat käsivartensa uskollisuuden merkiksi. Sitten he asestautuivat
vanhoilla piilukkopyssyillä, jotka ladattiin ja joihin kiinnitettiin
uudet piit. Sitäpaitsi eivät he hajautuneetkaan kylään yöksi, kuten
heidän tapansa oli, vaan pysyivät yhdessä joukossa ja sytytettyään
suuret nuotiot palamaan paneutuivat nukkumaan majan viereen, jossa
Hatibu ja minä asuimme.
XVII.
ALKUASUKASNEUVOSTO.
Seuraavana aamuna herätti rumpujen pärinä meidät hyvin varhain. Kun
tulimme majastamme, huomasimme, että kylän kaikki miehet olivat
kokoutuneet keihäineen ja kilpineen toiselle puolelle tuota katosta,
jossa me tultuamme joimme olutta Russunan kanssa. Naiset ja lapset
taasen olivat keräytyneet aivan kylän ulkoreunoille päästäkseen pakoon
niin pian kuin suinkin heti ensimmäisen rauhattomuuden merkin nähtyään.
Katselin Hatibuhun levottomasti, sillä tällainen näytti aivan siltä
kuin alkuasukkaat olisivat aikoneet hyökätä kimppuumme. Koska pieninkin
pelon ilmaus olisi kiiruhtanut yhteentörmäystä, järjesti hän vain
miehemme niin, että pyssymiehet, jos nyt meitä ruvettiin ahdistamaan,
voivat käyttää aseitaan esteettömästi. Ennenkuin hän läksi liikkeelle,
odotti hän sanaa Russunalta.
Pian saapuikin eräs vanhus pari kääpiötä mukanaan, joilla oli
kummallakin äärettömän suuri kalistin sylissään. Oppaamme välityksellä
ilmoitti hän Hatibulle, että tämän oli tultava tuonne suureen katokseen
keskustelemaan Mona Mkullan kanssa. Russuna näytti olevan sinne juuri
menossa keihään- ja kilvenkantajineen. Rumpuja pärisyttäviä ja
marimba-nimistä soittovehjettä helskyttäviä miehiä oli suuri joukko
myöskin matkalla sinne.
Läksimme heti katokseen, jossa Russuna tervehti meitä hyvin
juhlallisesti. Viitattuaan pariin tuoliin, jotka oli aiottu Hatibulle
ja minulle, halusi hän, että muut miehemme menisivät hänen omien
miestensä joukkoon. Koska Hatibu ei halunnut erota miehistään, ei hän
suostunut ehdotukseen. Asia aiheutti pitkän keskustelun, joka oli
vähällä jo muuttua hyvin kiivaaksi, mutta Hatibu ei antanut perään, ja
lopulta päätettiin, että hänen miehensä saivat joko seisoa tahi
istuutua maahan hänen taakseen.
Heti sen jälkeen, kun tuo asia oli ehditty järjestää, alkoi kylän
ulkopuolelta kuulua rumpujen ja marimbojen pärinää, johon Russunan
soittokunta vastasi. Sitten ilmestyivät näkyviin erään naapurikylän
päällikön keihään- ja kilvenkantajat ja hänen soittokuntansa ja lopuksi
hän itse ilveilijöineen. Heillä oli kummallakin suuri kalistin
sylissään. Kulkueen lopussa olivat hänen sotilaansa, noin neljäkymmentä
miestä. Ne oli asestettu keihäillä ja kilvillä, ja usealla oli
sitäpaitsi jousi monine kaislajänteineen ja suurine nuoliviinineen
olallaan. Kun Hatibu näki heidät, tarttui hän käsivarteeni ja
viitattuaan miehiin sanoi hän kaikkien varustautuneen aivan kuin
taisteluun. Hän ei kumminkaan näyttänyt pelkäävän ollenkaan.
Heti kun kulkue oli ehtinyt kylän keskelle, pysähtyi se. Tuo
vanhus, joka oli kutsunut meidätkin katokseen, ollen nähtävästi
juhlallisuuksien airut ja järjestäjä, meni heitä vastaan molempine
kääpiöineen, kysyen matalin laulavin äänin jotakin, johon tulijan
ilveilijä vastasi, ilmoittaen isäntänsä viran ja kaikki arvonimet. Sen
jälkeen alkoivat soittokunnat soittaa ja sotilaat asettuivat Russunan
sotilaitten viereen. Päällikkö itse lähestyi juhlallisesti katosta, ja
tultuaan sen edustalle hän alkoi mitä hullunkurisimman tanssin, sillä
aikaa kuin hänen ilveilijänsä heilutteli kalistintaan ja huuteli
isäntänsä korkeat arvonimet julki. Kun tuo vihdoinkin loppui, tuli hän
katokseen ja istuutui airueen näyttämälle paikalle. Ilveilijä kyyristyi
hänen jalkojensa juureen ja soittokunta asettui hänen taakseen.
Sitten kuin tämä päällikkö oli asettunut paikoilleen, tuli toinen
läpäistäkseen samat juhlallisuudet, sitten kolmas ja neljäs, kunnes
sinne oli kokoutunut, Russuna mukaan luettuna, kaksikymmentä päällikköä
ja noin kahdeksansataa asestettua miestä, jotka seisoivat asennossa
katoksen vieressä olevalla avonaisella paikalla kasvot meihin päin
käännettyinä. Kaikki melu hiljeni vähäksi aikaa, sillä ei kukaan
sanonut sanaakaan odottaessaan tuon suuren miehen, Mona Mkullan, tuloa.
Hänelle ja hänen ministereilleen oli varattu viisi tuolia majan
perälle, minun ja Hatibun istuimia hieman korkeammalle. Katselin
levottomasti tovereihini nähdäkseni mitä he ajattelivat tästä
sotaisesta järjestyksestä, ja vaikka he eivät näyttäneet pelon
merkkiäkään, olivat he kumminkin nähtävästi kaikki hyvin huolestuneet.
Kukin mies näytti aina silloin tällöin koettelevan salavihkaa pyssynsä
piitä, oliko se kunnossa ja oikealla paikallaan. Hatibu istui aivan
liikkumatta sallimatta pelon värähdyksenkään vapisuttaa ruumistaan,
vaikka silloin tällöin tunsinkin hänen tarttuvan käsivarteeni ja
puristavan sitä suonenvedontapaisesti. Minä puolestani tunsin olevani
hirveästi kiihdyksissä. Hiljaisuus oli niin painostava, että halusin
huudahtaa ja hyökätä jonkun kimppuun, mutta ymmärtäen tilanteen
vakavuuden hillitsin mieleni pysyen ääneti ja liikkumatonna.
Vihdoin kuulimme rumpujen ja muiden soittokoneiden pärinää, johon
kaikki kylään kokoutuneet soittokunnat vastasivat. Sitten siirtyivät
aukeaman toisella laidalla olevat sotilaat syrjään ja eräs mitä
hienoimpaan villikomeuteen pukeutunut lähettiläs tuli ilmoittamaan Mona
Mkullan virat ja arvonimet. Vastaukseksi luetteli airut kaikkien sinne
Mkullan käskystä kokoutuneitten päälliköiden nimet.
Kun tämä oli saatu tehdyksi, oli Mona Mkullan kulkueen etujoukko tullut
jo näkyviin. Ensin tuli viisi miestä kantaen keihäitä, joista yksi oli
hyvin suuri kuparista valmistettu ja hyvin huolellisesti koristettu.
Sen kantaja kulki muiden neljän edellä.