minun kylään jäämiseni puolesta väittelijät pääsisivät voitolle, kun
eräänä aamuna päällikön vaimo ilmoitti nähneensä unen, jossa hänelle
oli sanottu, että valkoisen miehen läsnäolo tuo onnea matkailijoille.
Koska yleisesti tiedettiin, että nainen oli melko läheisesti suhteissa
pahoihin henkiin, kuunneltiin hänen sanojaan, ja kun kolmen päivän
kuluttua matkue läksi, olin minä siinä mukana, kumminkin neljän miehen
erikoisen silmälläpidon alaisena. He olivat saaneet ankarat määräykset
tappaa minut heti, jos yritin paeta tahi koetin jollakin tavoin päästä
muukalaisten yhteyteen.
Sitäpaitsi oli ryhdytty ankariin varovaisuustoimenpiteihin, etten voisi
viekkaudella tehdä tyhjäksi vartijaini valppautta. Käteni oli aina,
lukuunottamatta syöntiaikoja, sidottu selkäni taakse, ja ranteisiin
sidottu nuora oli kiinnitetty muutaman vartijani vyötäisten ympärille.
Sitten oli pääni peitetty jonkinlaisella nahkakypärillä tahi hilkalla,
jotten näkisi kuljettavaa matkaa.
Siten sidottuna ja sokaistuna sijoitettiin minut erääseen kanoottiin.
Tunsin pian, että miehet meloivat kovasti. He lauloivat kaikista niistä
ihmeellisistä tavaroista, joita he luulivat saavansa vaihtaa orjillaan
ja norsunluullaan, ja miten he sitten palattuaan saisivat olla aivan
laiskoina, tanssia, laulaa ja juoda aamusta iltaan ja illasta aamuun.
En voinut tietystikään nähdä mitään ympäröivistä maisemista, mutta kuta
kauemmaksi kuljettiin, sitä varmempi olin, että lähestyimme
lähestymistämme merta. Oloni epämukavuudet vaivasivat minua hyvin
vähän, koska tiesin, että jokainen päivä vei minua lähemmäksi vapautta
ja valkoisia, kuten toivoin, sivistyneitä miehiä.
Iltaisin, kun sijoituimme yöksi virran rannalle tahi pysähdyimme
johonkin matkamme varrella olevaan kylään, vietiin minut kanootista
maihin ja vaaleita kasvojani näytettiin sen maan asukkaille, jonka
kautta kuljimme. Isäntäni kerskailivat äärettömästi jumalansa suurta
voimaa, joka oli tehnyt heistä onnellisia valkoisen miehen omistajia,
lisäten aina, että minussa piilevät monet kummalliset voimat olivat
peloittavat.
Onneksi, kun minua näytettiin, huomasin, että minua katsomaan tulleet
ihmiset halusivat saada minut haltuunsa, jotta voisin käyttää noita
voimiani heidän hyödykseen. Lintuja, munia, hunajaa, hedelmiä ja
maapähkinöitä lahjoitettiin minulle usein, ja joskus heidän toivonsa
saada onnea voi niin voittaa heidän synnynnäisen ahneutensa, että
minulle joskus annettiin joku vuohi tahi sikakin. Hymyilin aina,
koettaen näyttää hyvin tyytyväiseltä, koska huomasin, että kuta enemmän
lahjoja tuotiin, sitä paremmin kohtelivat isäntäni minua. Vaikka
ainoastaan sain pitää pienen osan noista lahjoista, toivoin kumminkin,
että isäntäni valppaus minua näyttäessään heikontuisi ja että tuo
kypäri, joka tässä kuumassa ilmastossa oli melkein sietämätön, ajoissa
poistettaisiin, sillä niin usein kun kuulin ihmisten rannalta huutavan
haluavansa nähdä valkoisen miehen ja tahtovansa lahjoittaa tavaroita
saadaksensa katsella hetkisenkään hänen kasvojaan, juolahti karkaaminen
mieleeni.
Matkamme läheni vihdoin loppuaan ja muutamien päivien kuluttua
saavuimme, kuten minusta näytti, saariselle järvelle, jota joka
puolelta ympäröivät jyrkät valkoiset hiekkarannat. Myöhemmin huomasin
kumminkin, että se olikin vain Aliman suussa olevan suuremman virran
laajennus, virran, joka ei ollut mikään muu kuin tuo mahtava Kongo.
Batekelaiset, joiksi tuon jokijärven pohjoisen rannan asukkaita
sanottiin, olivat viekkaita ja innokkaita kauppiaita. Muutamia päiviä
tulomme jälkeen heidän luokseen vaikutti minuun hyvin omituisesti eräs
mitätön tapaus, koska se näytti minusta ennustavan, ettei vapautumiseni
hetki kurjista olosuhteistani ollut enää kaukana.
Sattui nimittäin, että kun erään kylän päällikkö, joka oli halukas
ostamaan sinne kaupaksi tuomamme orjat ja norsunluun, tuli sopimaan
isäntäini kanssa, toi hän mukanaan muutamia suuria astioita täynnä
heidän panemaansa olutta. Sen sijaan että hän olisi tuonut mukanaan
noita siellä tavallisesti juoma-astioiksi koverrettuja kurpitsankuoria,
olikin hänellä kädessään tavallinen savikannu, jossa oli eräs
cliftonilainen maisema ja sen alla kirjoitus: "Lahja hyvälle
cliftonilaiselle pojalle."
Kaikki eurooppalainen rihkama, lukuunottamatta helmiä ja
kangaskappaleita, oli ollut kauan poissa näkyvistäni, ja nähdessäni nyt
tuon kannun, jollaisia olin nähnyt satoja kauppojen ikkunoissa hauskan
kouluaikani kestäessä, hyökkäsi oikea muistojen armeija sydämeeni
tahtoen kuin lohduttaa minua, ettei minun tarvitse olla huolissani.
Epäilemättä oli tuo kannu, jouduttuaan Englannissa johonkin
bristolilaiseen laivaan, ehkä Petreliin itseensä, kulkeutunut tähän
vieraaseen ja tuntemattomaan maahan teitä, joita myöten minäkin ehkä
voin päästä meren rannikolle.
Minusta tuntui kuin tohtori Poynter, vanha Abe ja koulutoverini
olisivat lähettäneet näin sanan minulle, että pysyisin rohkeana.
Katsoessani sitä jouduin niin oudon ja voimakkaan mielenliikutuksen
valtaan, että, kun käteni eivät silloin sattuneet olemaan kiinni,
kiersin ne tuon tuntemattoman savipalasen ympärille ja peitin sen
suuteloilla.
Kun omistajat huomasivat, miten tuon kannun näkeminen liikutti
mieltäni, luulivat he sitä heti joksikin mahtavaksi taikakapineeksi,
joka, jos vain onnistuisin saamaan sen omakseni, auttaisi minua
aiheuttamaan heille joitakin ikävyyksiä tahi vapauttaisi minut.
Batekelaisten päällikkö luuli sitä myöskin sellaiseksi ja sieppasi sen
heti kädestäni, etten ennättäisi pakottaa kaikkia läsnäolevia
tottelemaan käskyjäni. Käteni sidottiin jälleen lujasti selkäni taakse
ja sitten kytkettiin minut läheisyydessä olevaan paaluun. Uudesta
paikastani näin kumminkin kaiken, mitä tapahtui.
Omistajani halusivat niin kiihkeästi tuota kannua omakseen, että he
lupasivat antaa siitä paljon norsunluuta ja orjia. Kun päällikkö
huomasi heidän kiihkeän toivonsa, hylkäsi hän kaikki heidän
tarjouksensa, ja lopulta ymmärsin heidän viittauksistaan ja minuun päin
suunnatuista katseistaan, että kysymyksessä oli minun vaihtamiseni
tuohon kannuun.
Tuo batekelainen päällikkö oli nähnyt satoja tuollaisia nyt
kysymyksessä olevia kannuja, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt valkoista miestä, ja isäntäni, vaikka he olivatkin ylpeitä
omistaessaan valkoisen orjan, halusivat vielä kiihkeämmästi saada tuon
kannun omakseen, jota he sen aiheuttaman mielenliikutukseni takia
luulivat hyvin voimakkaaksi taikakaluksi. Kuten sitten myöhemmin sain
kuulla, olivat he perustelleet päätöstään siten, että koska luultavasti
meidän molempien omistaminen olisi käynyt heille hyvin vaaralliseksi,
sillä olisihan jonakin laiminlyönnin hetkenä tuo kannu voinut joutua
minun haltuuni, jolloin olisin sen avulla voinut kostaa heille kaikki
kärsimäni vääryydet ja loukkaukset, pitivät he parempana luopua minusta
vaihtamalla minut tuohon kannuun, joka korkeintaan oli neljänkymmenen
pennin arvoinen.
Niin pian kuin kauppa oli tehty, irroitettiin minut paalusta ja
luovutettiin uudelle isännälleni. Hän vei minut kanoottiinsa ja
kuljetti minut noin neljä penikulmaa alempana olevaan kyläänsä, jossa
hän antoi minut äitinsä, ryppyisen seitsenkymmenvuotiaan akan haltuun.
Tämä näytti hallitsevan poikansa lukuisia vaimoja ja orjia rautaisin
kourin.
Huomasin pian, miten vähän tuo vanha syöjätär kunnioitti valkoista
ihoani. Minun oli pakko työskennellä hänen pelloillaan ja koota risuja,
kuten muidenkin orjien; ainoat erotukset minun ja heidän välillään
supistuivat vain siihen, että olin tarkemmasti vartioitu ja kun minua
luultavasti pidettiin arvokkaampana, minulle annettiin parempaa ruokaa
ja siistimpi asunto.
Vanhat isäntäni matkustivat takaisin omaan maahansa pian sen jälkeen
kuin he olivat luopuneet minusta. Jonkun ajan kuluttua luulin
huomaavani, että karkaaminen batekelaisten luota meren rannikolle
voipi ehkä käydä päinsä, sillä vartiointini muuttui vähitellen
huolettomammaksi. Tuo meidän kaitsijaksemme määrätty vanha velho sokeni
ja vanheni niin, ettei hän kyennyt vahtimaan poikansa omaisuutta niin
tarkasti kuin ennen. Voin senvuoksi useinkin keskustella muiden
miesorjien kanssa ja solmia ystävyysliiton erään Duma-nimisen minua
pari vuotta vanhemman orjan kanssa.
Duma kertoi minulle kuuluvansa erääseen alempana joessa olevien
vaarallisten putousten alapuolella asuvaan heimoon, ja ellei hän olisi
pelännyt noita putouksia, olisi hän jo aikoja sitten varastanut
kanootin ja palannut oman heimonsa luo ja omaan kotiinsa.
Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei ollut koettanut päästä noiden
putousten ohi maitse, vastasi hän matkan olevan pitkän ja vaivalloisen.
Villien petojen ja villien miesten taholta pelättäviä vaaroja oli niin
paljon ja suuria, ettei hän sanonut yksinään uskaltaneensa antautua
niille alttiiksi. Muiden miesorjien joukossa ei ollut ketään, johon hän
olisi voinut luottaa niin paljon, että hän olisi voinut tahtoa häntä
mukaansa. Hän ei ollut uskaltanut puhuakaan heille karkaamisesta
pelosta, että he kavaltaisivat hänet. Mutta jos halusin yhtyä hänen
kanssaan tuohon uhkapeliin, koettaisi hän varastaa kanootin paetaksemme
sitten ensi uudenkuun aikana, jolloin yöt olivat pitkät ja pimeät.
Meidän oli pakko odottaa ainakin pari viikkoa, ennenkuin tuo sopiva
aika paollemme koittaisi. Kokosimme tuona aikana eväitä matkallemme,
muutamia keihäitä, jousen ja nuolia, pienen verhon ja muutamia muita
pieniä esineitä, kuten tulen sytytysvehkeitä, saviruukun ja pienen
kirveen. Kaikki nämä esineet piilotimme erääseen virran äyräässä
olevaan luolaan lähelle kylän kanoottien tavallista satamapaikkaa.
Karttaaksemme epäluuloa, jonka alituinen oleskelemisemme kanoottien
luona ehkä voi herättää, kalastimme ahkerasti ja veimme hyvin tarkasti
kaiken saaliimme vanhalle vartijattarellemme, joka piti paljon kalasta
ja saadessaan niitä oli aina hyvällä tuulella.
Noin kolme päivää ennen määrättyä karkaamispäiväämme tuli Duma hyvin
kiihdyksissään luokseni. Hän kertoi minulle, että eräs naisorja, joka
kuului hänen kansaansa, oli saanut selville karkaamisaikeemme ja tahtoi
itsepäisesti päästä mukaamme. Ellemme suostu, oli hän aikonut ilmoittaa
pakoaikeemme päällikölle.
En ollut ollenkaan pahoillani, että joku kolmaskin henkilö tahtoi yhtyä
seuraamme, mutta mieluummin olisin suonut, että tuo kolmas olisi ollut
mies. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin ilmeinen, ja ettei hän vääjännyt
mitään, sen hän todisti pian toisellakin tavalla.
Läksin Duman ehdotuksesta katsomaan tuota hänen kansalaistaan, joka oli
solakka noin kahdeksantoista vuotias vahva tyttö. Hän sanoi olevansa
yhtä taitava melomaan kanoottia kuin miehetkin ja kehui jaksavansa
kantaa raskaita taakkoja ja marssia kauas lepäämättä. Heti kun hän näki
minut, kysyi hän, osaanko käyttää valkoisten miesten rautaputkia, jotka
sylkevät tulta.
Tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan pyssyä ja sanoin senvuoksi
osaavani varmasti käyttää sellaista. Silloin hän kertoi, että
päälliköllä oli sellainen majassaan, ja hän lupasi koettaa varastaa sen
minulle. Sanoin hänelle, etten voi tehdä pyssyllä mitään, ellen saa
myöskin tuota mustaa pulveria, jota se syöpi, ja siihen kuuluvia
sytytinkiviä, joten jos hän onnistuu saamaan pyssyn, on hänen
hankittava siihen ampumatarpeetkin. Sen hän sanoi heti muuttavan asian
vaikeammaksi, mutta jos lupaan antaa hänelle tuon Tetan erotessamme
kaulaani ripustaman helminauhan simpukankuoripalasineen, lupasi hän
taivuttaa erään päällikön vaimon, jonka haltuun pyssyyn kuuluvat
ampumatarpeet oli jätetty, tuomaan ne meille kanoottiin.
Hän sanoi myöskin, että meidän oli karattava heti seuraavana yönä ja
lähdettävä nyt heti kalastamaan, ettei poissaolomme orjien asunnosta
herättäisi huomiota. Nyt kun hän oli yhtynyt meihin, oli hän todellakin
paljon rohkeampi kuin Duma ja minä yhteensä. Suostuttuamme hänen
ehdotukseensa päätimme lähteä, ja vähän ennen auringon laskua työnsimme
kanoottimme vesille lähteäksemme muka kalastamaan, mutta pimeän tultua
palasimmekin takaisin ja sijoitettuamme matkavarusteemme niiden
piilopaikasta kanoottiimme rupesimme odottamaan Pipaa, joksi
liittolaistamme sanottiin.
Kun me siinä levottomasti odotimme hänen tuloaan, näimme äkkiä suuren
joukon kanootteja joella. Peläten hänen kavaltaneen meidät, aioimme
juuri lähteä viemään matkatavaroitamme niiden kätköpaikkaan takaisin,
kun me iloisesti hämmästyimme kuullessamme hänen huutavan meille, että
hän oli onnistunut saamaan pyssyn ampumatarpeineen. Sitten hän oli
irroittanut kaikki nuo kanootit, jotka äsken olivat niin hirveästi
säikähdyttäneet meitä, ja pyysi nyt meitä tulemaan hänen avukseen, että
hän saisi irroitetuksi loputkin, joita hän ei yksin kyennyt saamaan
liikkeelle.
Tunnustan, että Pipan rohkeus ja pyyntö sekä ilahduttivat että
hämmästyttivät minua. Kiiruhdin Duman kanssa heti hänen avukseen.
Saimme pian kaikki kylän kanootit veteen ajelehtimaan myötävirtaan,
lukuunottamatta kolmea tahi neljää, joita emme yhteisin voiminkaan
saaneet liikkeelle, koska ne olivat niin suuret. Etteivät batekelaiset
voisi käyttää niitä takaa-ajoomme, sitten kuin he olivat huomanneet
meidän pakomme, särjimme ne käyttökelvottomiksi. Niin pian kuin olimme
saaneet tämän viisaan ja välttämättömän turvallisuustoimenpiteen
suoritetuksi, sijoituimme omaan kanoottiimme. Duman ja Pipan ruvetessa
melomaan sain minä tilaisuuden tarkastella Pipan tuomaa pyssyä, joka
oli ainoa batekelaisten siihen aikaan omistama ampuma-ase.
Se oli niin omituisen näköinen vehje, että se Englannissa olisi
varmasti ostettu johonkin museoon tahi vanhain tavarain kauppaan, sillä
sellaisella ei siellä kukaan olisi uskaltanut ampua. Piippu oli hirveän
pitkä ja kiinnitetty tukkiin useilla kapeilla vaskirenkailla. Perä,
johon oli naulattu pieni norsunnahkapalanen estämään sitä kulumasta,
oli koristettu leikkauksilla ja seepran nahasta valmistetulla
kärpäsläpällä, puhumattakaan siitä, että se oli hyvin suora ja kömpelö.
Mutta vaikka se olikin tuollainen kömpelö ja raskas ase, huomasin sen
lukon kumminkin olevan hyvässä kunnossa. Tuolla Tetan lahjalla
vaihtamassani patruunakotelossa oli paitsi ruutia ja muutamia rautaisia
kuulia myöskin piikiven kappaleita. Pantuani sellaisen paikoilleen
latasin pyssyn ja harjoittelin vähän aikaa sillä tähtäämään. Sitten
asetin sen huolellisesti kanootin pohjalle saadakseni sen heti käsiini
tarpeen tullen. Tartuin sitten melaan yhtyäkseni Duman ja Pipan
ponnistuksiin pidentää meidän ja entisten isäntiemme välistä matkaa,
ennenkuin pakomme huomattaisiin.
Virran suosiollisella avulla olimme päässeet noin seitsemän penikulman
päähän, kun tulen loimu ilmaisi meille, että kylän asukkaat oli
hälyytetty liikkeelle. Huomasimme pian, ettei vaara uhannut meitä
ainoastaan takaa, vaan myöskin edestäpäin. Hälyytys levisi pian, ja
tulet syttyivät palamaan sekä takanamme ja sivuillamme että edessäkin
päin. Jouduimme nyt pulaan, uskaltaisimmeko mennä virran keskelle,
jolloin mahdollisesti olisimme voineet eksyä suunnasta sen
järvimäisellä laajennuksella, vai pysyttelisimmekö lähellä rantaa,
jolloin varmasti osaisimme oikeaan.
Pipan mielestä oli tuo viimeiseksi mainittu ehdotus parempi, mutta Duma
puolusti ensimmäistä. Luotin niin paljon naistoverimme vaistoon ja
urhoollisuuteen, että yhdyin häneen, ja me pysyttelimme kulkiessamme
noin viidensadan metrin päässä rannasta. Vaikka meidän joskus
olikin herettävä melomasta ja oltava aivan hiljaa, karttaaksemme
sivuuttamistamme kylistä lähteneitten kanoottien miehistöjen huomiota,
onnistuimme välttämään kaiken takaa-ajon ja pääsemään paikkaan, jossa
virta jälleen kapeni entisensälaiseksi, noin viisisataa metriä leveäksi
joeksi. Virta oli nyt niin voimakas, että me ennen päivänkoittoa
toivoimme pääsevämme viimeisen batekelaiskylän ohi sellaisten ihmisten
luo, jotka mielellään auttaisivat Dumaa ja Pipaa pakoon.
Auringon noustua saavuimme erään kylän läheisyyteen, jossa Pipa sanoi
kerran ennenkin käyneensä ollessaan veljensä kanssa kauppamatkoilla.
Hänen mielestään oli meidän rohkeasti turvauduttava tuon kylän
asukkaihin, ennenkuin takaa-ajajamme meidät saavuttaisivat. Suostuin
Duman kanssa hänen ehdotukseensa, koska koko yön kestänyt aherrus oli
väsyttänyt meidät kokonaan. Päästyämme maihin pyysi Pipa heti rohkeasti
saada puhutella päällikköä,> jonka nimenkin hän sattui muistamaan. Mies
tulikin heti katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Sitten kuin Pipa oli sanonut sanottavansa, vastasi päällikkö olevansa
voimaton vastustamaan batekelaisten hyökkäystä. Mutta jos me suostuimme
antamaan hänelle vanhan pyssymme, lupasi hän kätkeä sekä meidät että
kanoottimme ja jos batekelaiset tulisivat, sanoa heille, että me olimme
sivuuttaneet heidän kylänsä pysähtymättä lepäämään. Sitten hän lupasi
opastaa meidät suorinta tietä maitse Pipan omaan kylään, jonne hän
luuli meidän ehtivän noin viidessä päivässä, jos jaksamme kulkea
nopeasti.
Ilmeisesti oli tämä parhain keino päästä pakoon. Nousimme heti maihin,
ja kanoottimme vedettiin erääseen läheisyydessä olevaan poukamaan ja
upotettiin sinne. Sitten opasti päällikkö meidät paikkaan, jossa hän
sanoi meidän voivan olla aivan turvassa takaa-ajajiltamme ja jossa me
saisimme oleskella niin kauan, kunnes meidän etsimisestämme oli
luovuttu. Voidakseni olla kiinnittämättä kenenkään huomiota vaaleihin
kasvoihini olin maalannut koko ruumiini joen mudalla, ja oleskellen
syrjässä Duman ja Pipan selvitellessä asioita onnistui minun pysyä
tuntemattomana. Vaikka uudet ystävämme olivatkin suostuneet pettämään
batekelaiset niin mitättömän asian kuin kolmen karanneen orjan vuoksi,
olisivat he luultavasti sittenkin kavaltaneet meidät, jos he olisivat
huomanneet minut valkoiseksi mieheksi.
Päällikön meille neuvoma piilopaikka oli erään suuren puun onkalo,
johon me pääsimme maasta noin viidentoista jalan korkeudella olevasta
reiästä. Siellä oli tilaa yllinkyllin meille kolmelle nukkua, ja koska
sen pohja oli lahonnut hauraaksi ja peittynyt lehdillä, oli se melko
pehmoinenkin makuupaikka. Niin pian kuin olimme päässeet turvaan sinne,
poistui päällikkö luvaten lähettää auringonlaskun jälkeen jonkun
tuomaan meille ruokaa ja juomaa. Odotusaikana kielsi hän meitä jyrkästi
poistumasta turvapaikastamme.
Hänen mentyään nukuimme heti, koska koko yön kestänyt työ oli meidät
kokonaan väsyttänyt. Olimme kai nukkuneet raskaasti muutamia tunteja,
kun puun juurelta kuuluva äänekäs puhelu herätti meidät. Koska luulin
puhujia noiksi henkilöiksi, jotka päällikkö oli luvannut lähettää
tuomaan meille ruokaa ja juomaa, aioin heti kiivetä reiälle katsomaan,
keitä ne olivat, mutta Pipa tarttui käsivarteeni ja ehkäisi aikeeni
käskien meitä olemaan hiljaa ja kuuntelemaan.
Huomasimme pian, että puhujat olivat meitä etsimään tulleita
batekelaisia, sillä maihinnousumme oli huomattu päällikön
turhamaisuuden vuoksi. Ylpeillessään tuolla meiltä saamallaan
vaskihelaisella vanhalla pyssyllä ei hän ollut malttanut olla
laukaisematta sitä. Tuo tavaton ääni oli heti ohjannut suuren
batekelaisjoukon paikalle, sillä tiedettiin yleisesti, ettei niillä
seuduin ollut muuta pyssyä kuin tuo meidän varastamamme.
Pipa kuunteli hörölläkorvin saadakseen selville, oliko päällikkö
kavaltanut meidät. Hän oli pyytänyt anteeksi ja sanonut luulleensa
meitä karkurien takaa-ajajiksi, jotka olivat antaneet hänelle pyssyn
ystävyytensä osoitukseksi ja merkiksi, että päällikkö oli heidät
lähettänyt. Batekelaiset neuvottelivat juuri, mihin suuntaan heidän oli
jatkettava takaa-ajoaan, ja niin paljon kuin ymmärsimme, ei meille
jäänyt muuta pakotietä avoimeksi kuin joki.
Hetken kuluttua läksivät batekelaiset tiehensä. Pian jälkeenpäin
saapui luoksemme päällikön lähetti kertoen päällikön olevan hyvin
pahoillaan, että hänen ajattelemattomuutensa oli ilmaissut meidän
maihinnousupaikkamme. Mies sanoi saaneensa käskyn opastaa meidät
erääseen paikkaan, jossa kanootti eväineen oli meitä odottamassa.
Ohjasimme niin ollen heti eteläiselle rannalle päästäksemme erääseen
pieneen lahteen, mutta virta olikin niin voimakas, että se vei meidät
sivu. Saimme kumminkin kiinni muutamista oksista ja voimme ruveta
kantamaan maihin pieniä tavaroitamme. Olin juuri viemässä rannalle
meloja, jotka olimme aikoneet ottaa mukaamme aseiksemme ja
senkinvuoksi, että ehkä putousten alapuolelta sattuisimme löytämään
uuden kanootin, kun kuulin takaani molskahduksen ja huutoja.
Riennettyäni katsomaan näin että toinen toverini oli pudonnut jokeen ja
toinen oli hädissään irroittanut otteensa puusta, josta hän oli pitänyt
kiinni. Nyt ajelehtivat molemmat sekä kanootti nopeasti koskea kohti.
Olin voimaton auttamaan. Unhottaen oman turvallisuuteni kiiruhdin niin
nopeasti kuin voin rantaa pitkin, saapuakseni kuitenkin vasta pitkän
ajan kuluttua onnettomuudesta noiden putousten niskaan, joista heidän
oli ollut pakko syöksyä alas.
Vaikka sellainen ei voinutkaan olla mahdollista, kuvittelin kumminkin
heidän ehkä voineen päästä putouksista hengissä ja läksin kiipeämään
putouksen sivulla olevien kallioiden yli sen alle, ja päästyäni sinne
huusin monta kertaa niin kovasti kuin vain voin: "Duma ja Pipa, hoi!"
Huutoihin en kumminkaan saanut muuta vastausta kuin jonkun
säikähdyttämäni yölinnun kirkaisun tahi hiiviskelevän hyenan ulvomisen
Kun nouseva aurinko lopetti tämän pitkän tuskallisen yön, huomasin,
että virta oli heittänyt molempien ystävieni runnellut ruumiit ja
kanootin jäännökset melkein jalkojeni juureen.
Luultavasti menetin silloin järkeni joksikin aikaa, sillä muistan vain
hämärästi kiinnijoutumiseni, köyttämiseni ja viemiseni takaisin tuon
vanhan syöjättären, isäntäni äidin luo, joka oli täydellinen taituri
keksimään kaikenlaisia kidutuskeinoja. Kuumehoureissani luulin usein
joutuneeni ystävieni luo. Ihmettelen vieläkin, miten voin kestää
kuolematta kaikki tuon ajan minulle tuottamat kärsimykset, jotka eivät
ole voineet olla unta, vaan todellisuutta, koska useat ja
ilkeännäköiset arvet sen vieläkin näyttävät.
XVI.
YSTÄVÄLLISIÄ ARABIALAISIA.
Batekelaisten luona oleskelin luullakseni sitten vielä noin vuoden.
Sitten vietiin minut erään toisen päällikön luo, joka tahtoi myöskin
ylpeillä valkoisella orjalla. Tällä tavoin kulkien kädestä käteen
jouduin vähitellen yhä kauemmas Afrikan sisämaahan, ja toivoni päästä
vielä joskus synnyinmaahani isäni ja veljeni luo väheni vähenemistään.
Menetin pian kaiken elämänhaluni, Söin ja join vaistomaisesti mitä
minulle annettiin, mutta en juuri välittänyt siitä, mitä ympärilläni
tapahtui. Tästä elämäni ajanjaksosta on minun hyvin vaikea kertoa
mitään tarkasti. Muistan hämärästi vain monet matkat, kuumeet,
taistelut ja ajan, jolloin näimme nälkää, mutta kaikista huonoimmin
ehkä sen, miten eräällä matkalla kääpiöt rupesivat ampumaan meitä
puista ja pensaista myrkytetyillä ohuilla nuolilla, joiden aiheuttamat
haavat tappoivat melkein heti. Tiedän tämän muistoni perustuvan
tositapaukseen, koska minulla vieläkin on hallussani pien tapaisella
aineella kitattu, puunoksista valmistettu viini täynnä noita nuolia.
Kuu erään arabialaisen kauppiaan Hamees ibu Sayfin orja, Hatibu, löysi
minut kahdensadan penikulman päässä Tanganjika-järvestä länteen päin
olevista metsistä, oli se ollut ainoa minulla mukanani ollut kapine.