tappamisestani. Vihdoin he päättivät, että minä ja Chaka jäämme Kifuran
haltuun ja Dala palaa Kareman luo ilmoittamaan meidät molemmat
kuolleiksi. Huolimatta siitä, että Dala oli halunnut tappaa minut,
lahjoitti Kifura hänelle kanootin, jotta hän pääsisi nopeammin virtaa
alas. Jos häneltä kysyttäisiin, mistä hän oli sen saanut, saisi hän
sanoa anastaneensa sen taistelussa balabalaisilta.
Saatuani käskyn palata Chakan luo menin sinne ja kerroin hänelle
Kifuran ja Dalan keskustelun pääsisällön.
"Ah, kunpa olisin vapaa", sanoi hän, "että voisin tappaa hänet ja
kuolla. Hän on kulkurikoiran synnyttämä saastainen rakki. Mutta, Frank,
niin kauan kuin Chaka saa olla kanssasi, on hän orjasi ja auttaa sinua
parhaan kykynsä mukaan."
Kului pitkä aika, ennenkuin nukuin, sillä huono onneni ja tieto, että
jollen olisi ollut tottelematon Kareman käskyille, olisin nyt omien
kansalaisteni joukossa, ehkä isäni ja veljeni luona, kiduttivat minua
vieden kaiken toivoni. Vihdoin väsyttivät kiivaat tunteenpurkaukseni
minut niin, että vaivuin raskaaseen uneen, josta äänekäs melu ja huudot
minut herättivät.
Nousin katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut, ja näin kaikkien miesten
olevan hereillään ja juoksentelevan kuohuksissaan sinne tänne.
Katsahdin Chakaan, mutta hän ei enää ollutkaan vierelläni. Hetken
kuluttua kuulin jonkun huutavan kuin kuolemantuskissa. Koetin ryömiä
ääntä kohti, sillä pelkäsin urhoollisen toverini joutuneen vaaraan,
mutta pari miestä tarttui minuun heti ja vei minut Kifuran luo. Hänen
vieressään oli Dalan kuollut ruumis puukko rinnassa ja lyhyen matkan
päässä keihästetty Chaka.
Kifura määräsi, että jalastani riippuvan puupölkyn lisäksi oli
orjahaarukka sidottava kaulaani ja käteni sidottava selkäni taakse.
Sillä aikaa kuin hänen käskynsä pantiin toimeen, sain tietää, mitä oli
tapahtunut. Chaka oli huolimatta jalkaansa kiinnitetystä puupölkystä
onnistunut ryömimään Dalan makuupaikalle ja vetäistyään puukon tämän
vyöstä oli hän iskenyt sen Dalan sydämeen. Kun hän nousi, sattui
läheisyydessä palavan nuotion valo häneen, ja muudan balabalainen,
nähtyään mitä hän oli tehnyt, hälyytti silloin heti muut. Ennenkuin
Chaka oli päässyt kahdentoista jalan päähänkään vihollisensa ruumiista,
keihästettiin hänet kuoliaaksi.
Dalan miehet vaativat nyt kiihkeästi, että saisivat minut tappaa,
mutta Kifura ei suostunut luovuttamaan minua heille. Päivän
koittaessa erosivat sitten balabalaiset ja adianalaiset toisistaan,
viimeksimainittujen lähtiessä omaan kyläänsä ja balabalaisten ryhtyessä
jatkamaan matkaansa Ogowaita kohti.
Laahustin eteenpäin vaivalloisesti niin nopeasti kuin voin, sillä
jokainen pysähtymisyritys rangaistiin ruoskanlyönnillä, mutta vihdoin
minä kompastuin ja kaaduin voimatta enää nousta. Saadaksensa minut
jälleen jaloilleni polttivat ja kärvensivät villit vangitsijani minua
tulisilla hiilillä, mutta olin niin kokonaan lopussa ja väsynyt
elämään, ettei minua saanut mikään liikkeelle. Vihdoin käski Kifura,
nähtävästi peloissaan että kuolen, irroittaa pölkyn jalastani ja
haarukan kaulastani, ja koetti sitten miehineen saada minut jälleen
pystyyn. Mutta toivoen heidän tappavan minut pysyin itsepäisesti
paikoillani. Vihdoin oli heidän pakko kaataa muudan puu ja valmistaa
siitä noin yhdeksän jalkaa pitkä korento, johon he sitoivat minut
kiinni puunkuori- ja nahkahihnoilla. Sitten sai neljä miestä käskyn
kantaa minua.
He kohtelivat minua niin säälimättömästi kuin minulla ei olisi ollut
lainkaan tuntoa. Kulkiessaan paiskoivat he minua puita vasten, vetivät
minua piikkisten pensasten läpi, hinasivat minut kaatuneitten runkojen
yli ruhjoen minut kokonaan ja vieden melkein kaiken nahan ruumiistani.
Samaan aikaan kärpäset, pistelevät muurahaiset ja muut miellyttävät
hyönteiset takertuivat haavoihini imien vertani ja kokoutuivat niin
suurissa joukoin silmieni ympärille, että luulin tulevani sokeaksi. Kun
minut vihdoin nakattiin kuin pölkky erään vuotavan kanootin pohjalle,
luulin saaneeni jo tarpeeksi kärsiä kidutuksia, ja vaikka veneeseen
kompuroivat miehet astuivatkin päälleni ja ympärilläni lenteli
kaikenlaisia pörriäisiä, otaksuin nyt saavani levätä ja olla rauhassa.
Mutta hetken kuluttua huomasinkin, etteivät tuskani olleet vielä
loppuneet, sillä vaikka kanootin pohjalla oleva vesi olikin kylmää ja
nuo inhoittavat hyönteiset olivat poistuneet, turposivat kumminkin
siteeni vedessä niin, että ne syöpyivät ihooni kuin rautalangat.
Jäseneni ja koko ruumiini rupesivat ajettumaan, kaulaani kiedottu nuora
oli melkein kuristaa minut, niin että jokainen hengähdykseni oli hyvin
tuskallinen, ja toinen samanlainen otsani ympärille kiedottu tuntui
tunkeutuvan aivoihini.
Huomattuani, että minun oli mahdoton kärsiä sellaisia tuskia ja elää,
rukoilin ja pyysin heitä irroittamaan siteeni. Aluksi eivät he olleet
kuulevinansakaan rukouksiani, mutta lopulta käski Kifura katkaista
siteeni, sillä hän pelkäsi luultavasti minun kuolevan, jolloin hän ei
enää olisikaan voinut ylpeillä olevansa ensimmäinen, joka oli tuonut
elävän valkoisen vangin heidän maahansa. Tunsin heti helpotusta, vaikka
olinkin niin jäykistynyt ja avuton, etten kyennyt nousemaan
istuallenikaan, vaan olin pakotettu makaamaan edelleenkin kanootin
pohjalla muiden veneessäolijain potkittavana, poljettavana ja
syleksittävänä.
Koko päivän meloivat miehet virtaa ylös ja yön vietimme sen rannalla,
jolloin kanootit vedettiin maalle. Ollen iloissaan tietäessään
pääsevänsä pian kotiinsa tanssivat balabalaiset suurien tulien
ympärillä melkein koko yön, huolimatta päivän kuluessa sattuneista
ikävyyksistä. Kuumeisesta mielestäni näyttivät he jonkun tuomitun
sielun tuskista nauttivalta paholaisjoukolta.
Seuraavana aamuna lähdimme jälleen varhain liikkeelle. Noin kahdeksan
aikana, päättäen auringosta, kuulin veden pauhinaa, ja pian sen jälkeen
käännettiin kanootit maihin. Kaikki miehet menivät rannalle ja
kiskottuaan kuorta puista alkoivat he punoa siitä nuoraa. Heidän
puheestaan ymmärsin saapuneemme joillekin putouksille, joita ylös
kanootit oli vedettävä.
Vaikka en voinut kävellä, voimistuin kumminkin kohottautumaan
istualleni ja huomasin lukumme suuresti lisääntyneen, sillä joukkoon
oli ilmestynyt paljon naisia, joita en ollut ennen huomannut olevan
mukana ollenkaan. Otaksuin senvuoksi, ettemme olleet enää kaukana
matkamme päämäärästä.
Ensin en kiinnittänyt juuri ollenkaan heidän huomiotaan, mutta kun
muutamat naiset tuodessaan nuoranippuja kanootteihin huomasivat minut,
huusivat he heti toisille, että veneessä oli valkoinen mies. He
ympäröivät minut heti repien tukkaani, katsoen silmiini, tutkien
varpaitani ja sormiani, ja huutaen ja hälisten ihmettelivät ihoni
vaaleutta tahi paremmin sanoen sen sellaisia osia, jotka olivat osaksi
säilyttäneet alkuperäisen värinsä. Olin nimittäin niin likainen ja
auringon ja ilman paahtama, ettei luullakseni kukaan englantilainen
olisi voinut luulla minua näöstä päättäen omaksi kansalaisekseen.
Koetin rukoilla heitä huojentamaan jotenkin kärsimyksiäni, mutta he
nauroivat vain puheelleni, ikäänkuin olisin ollut jonkun vieraan
apinalajin edustaja, kunnes eräs vanha nainen tuli kanootille kantaen
raskasta kuorinippua.
Kun hän huomasi minut, ajoi hän ympärilleni kokoutuneet töllistelijät
tiehensä sanoen:
"Hänhän on ihminen kuten mekin ja kärsii samalla tavoin. Menkää
hakemaan lehtiä ja antakaa hänelle vettä!"
Sitten hän tuli kanoottiin ja istuuduttuaan viereeni alkoi hän sitoa
pahimpia haavojani lehdillä, jotka hän sijoitti niin hellävaroen kuin
meikäläisetkin kirurgit kääreensä.
Hänen hoitonsa soi minulle heti helpotusta, ja kun hän vielä antoi
minulle mitallisen raikasta rypälemehua, jota eräs toinen nainen oli
tuonut hänelle, alkoi toivo jälleen kyteä rinnassani. Kun hän osoitti
armeliaisuuttaan minulle, tuli Kifura katsomaan, mitä hän teki,
kieltäen häntä tuhlaamasta aikaansa orjan ja vangin vuoksi.
"Ah, Kifura", sanoi hän, "mies on kyllä kieltämättä orja ja vanki,
mutta onhan orjilla ja vangeillakin hermot ja he voivat kuolla kuten
muutkin. Sitäpaitsi on tämä mies valkoihoinen. Nyt kun Kifura tänä
iltana saapuu kotiinsa, ylistävät kyläläisemme tanssiessaan sinua
sanoen: 'Missään ei ole Kifuran laista miestä, sillä hän on
ensimmäinen, joka on tuonut valkoisen vangin Kitakaan' Kun huhu Kifuran
tuomasta valkoisesta miehestä leviää, saapuvat kaikki etäisten
kylienkin asukkaat häntä katsomaan ja sanovat, että Kifura todellakin
on suuri päällikkö Mutta jos nyt tämä vanki kuolee, ei tuo toteudukaan
ja ihmiset sanovat Kifuran valehtelevan eivätkä pidä häntä ollenkaan
muita parempana."
Naisen todistelu näytti hieman vaikuttavan Kifuraan. Hän käski vaimon
jatkaa hoitoaan, mutta samalla varoa, etten pääse pakenemaan, sillä
siinä tapauksessa menettäisi hänkin henkensä. Saatuaan niin ollen luvan
auttaa minua valmisti tuo vanhus, Teta, kuten hän sanoi nimensä olevan,
kanoottiin jonkinlaisen tuolin, jolla voin istua. Tehtyään kaiken mitä
hän voi mukavuudekseni sanoi hän minun saavan olla kanootissa
putouksissakin, sillä kukkuloiden yli kiipeäminen näytti olevan minulle
mahdotonta. Kun sitten illalla saavuttaisiin Kitakaan, sanoi hän
vievänsä minut omaan suojaansa ja hoitavansa minua kuin omaa poikaansa.
Kanootit tyhjennettiin nyt kokonaan ja kuhunkin jätettiin vain kolme
miestä pitämään niitä kohdallaan ja tyrkkimään niitä alemmaksi
kallioista ja vedenalaisista kivistä silloin kun niitä kiskottiin
putouksista ylös nuorilla, joiden valmistamiseen kaikki olivat ottaneet
ahkerasti osaa.
Päästyään rannasta sauvoivat miehet kanootit erään kapean niemen
toiselle puolelle, jolloin putoukset tulivat kokonaan näkyviin.
Hämmästyin nähdessäni mitä meillä oli edessä ja epäilin voivani
nykyisessä heikossa tilassani kestää koko kulkua, sillä vesi syöksyi
alaspäin kuudenkymmenen asteen kulmassa kuohuen ja kohisten vaahdosta
esiinpistävien ja terävien kallioiden ympärillä.
Kun kanootit oli saatu putouksen alla olevaan tyyneen kohtaan,
kiinnitettiin niiden keuloihin köydet, joihin rannalle ja sen
yläpuolella oleville kallioille kokoutuneet miehet tarttuivat. Mutta
ennenkuin kanootit aloittivat oikean nousunsakaan putouksesta, heitteli
putouksen alla olevassa kattilassa kuohuva vesi niitä sinne tänne,
ollen vähällä täyttää ne vedellä tahi kaataa. Kanootti, jonka avuton
matkustaja minä olin, oli viimeinen, joten minulla oli kosolti aikaa
katsella ja punnita noita vaaroja, jotka meidänkin oli läpäistävä.
Ensimmäinen pääsi turvallisesti putouksen alla olevista kiehuvista ja
pärskyvistä kuohuista itse putoukseen, johon sen keula heti sukelsi
niin, että se täyttyi vedellä. Mutta kanootti ei kumminkaan kaatunut ja
vesi virtasi perästä takaisin jokeen vieden mennessään paljon pieniä
esineitä, joita niiden omistajat eivät olleet viitsineet korjata
talteen. Huomasin heti, että jos meidän kanootille käy samoin, vievät
aallot minut mennessään, jolloin varmasti hukun.
Tuo ystävällinen vanha nainen, Teta, seisoi rannalla lähellä minua.
Kutsuin hänet luokseni ja ilmaisin hänelle pelkoni. Hän nauroi ja
lohdutti minua kuin avutonta lasta sanoen varmasti, että sellainen oli
mahdotonta, mutta lopulta hän kumminkin tuli hieman levottomaksi ja
irroitettuaan vyötäreiltään vaatekappaleen sitoi hän minut sillä
kainaloitteni alta varmasti takanani olevaan kanootin laitoja
yhdistävään poikkipuuhun.
Juuri kun hän sai työnsä lopetetuksi, ilmaisi kova huuto ensimmäisen
kanootin turvallisesti saapuneen putouksen niskaan. Köydet
juoksutettiin nyt jälleen alas ja kiinnitettiin toiseen kanoottiin.
Näin, miten se päästyään putoukseen sukelsi siihen samoin kuin
edellinenkin, ja olin iloinen, että Teta oli suostunut sitomaan minut
kiinni. Koska minulla ei ollut muutakaan työtä, katselin tuota nousua
hyvin tarkkaavaisesti ja huomasin, että kanootissa olevien miesten oli
hyvin vaikea estää sitä musertumasta kallioihin ja kaatumasta ja näytti
se usein aivan mahdottomalta. Mutta sekin pääsi perille turvallisesti
ja samoin kolmas ja sitten tuli meidän vuoromme.
Minusta ei tuntunut ollenkaan mukavalta ensimmäinenkään tutustuminen
kuohuihin, jotka täyttivät kanootin puoleksi vedellä. Kun kanoottimme
sukelsi putoukseen sen juurella, painoi vesi minua sellaisin voimin,
että luulin viimeisenkin hengenpihauksen lähtevän ruumiistani. Mutta
kanootin keula kohosi jälleen vedestä noustessamme ylemmäksi, jolloin
melkein kaikki vesi virtasi pois perästä vieden kaiken irtaimen
mennessään.
Tarkastellessani hidasta ja vaarallista kulkuamme näin, ettemme
useinkaan päässeet tuumaakaan eteenpäin, vaan liuvuimme takaisin,
joutuen joskus hyvin lähelle kallioita. Kanootissa olevat miehet saivat
ponnistaa niin paljon kuin jaksoivat estääkseen sitä murskautumasta
kiviin.
Kuljettuamme jonkun matkaa huomasin meidän joutuneen keskemmälle
putousta kuin muut kanootit, ja rannalta kanoottiimme ulottuva köysi
lauloi kuin harpun kieli veden painaessa meitä takaisinpäin. En tiedä
mistä se johtui, mutta eräs parin sylen päässä keulasta oleva solmu
veti omituisesti huomioni puoleensa ja pian näinkin sen antavan perään.
Kanootissa olevat miehet näkivät sen myös ja huusivat kaikin voimin
rannalla ja kalliolla oleville ystävilleen, että he antaisivat veneen
liukua takaisin köyden uudestaan kiinnittämistä varten, mutta kuohujen
pauhu esti heidän huutonsa kuulumasta selvästi, ja rannalla olevat
miehet rupesivat kiskomaan vain kovemmasti luullen veneessä olevien
toverien kehoittavan heitä vain suurempiin ponnistuksiin.
Solmusta esiinpistävät köydenpäät lyhenivät lyhenemistään ja meidän oli
nyt vain odotettava, kestääkö se niin kauan, että pääsemme putouksen
niskaan, vai aukeneeko se. Matkamme edistyi hitaasti ja olimme jo
melkein turvassa, kun eräs myötävirtaan uiva tukki törmäsi kanoottimme
keulaa vasten. Tätä lisäpainoa ei solmu voinut kestää, vaan aukesi.
Kanootti kääntyi heti kallioita vasten liukuen muutaman alapuolelle
veden syöksyessä sen yli. Se kaatui melkein kyljelleen, jolloin siinä
olevat kolme miestä syöksyivät kuohuihin. Olin joutunut mitä
vaarallisimpaan tilanteeseen, sillä huolimatta ylitseni pursuavasta
vedestä, joka oli melkein tukehduttaa minut, odotin joka silmänräpäys,
että toinen köysi hankautuu poikki kallioita vasten, jolloin kanootti
ja minä heti olisimme murskautuneet kuohuissa palasiksi. En voinut
tehdä mitään pelastuksekseni, ja aika, jonka vietin tuossa asennossa
odotellessani loppua, tuntui minusta iankaikkisuudelta.
Olin jo menettänyt kaikki toivoni ja rupesin rukoilemaan syntejäni
anteeksi, kun tunsin kanootin tärisemisen loppumisesta, ettei köysi
enää hankautunutkaan kallioita vasten. Sitten tunsin, miten minua
jälleen kiskottiin veden läpi, ja kanootin pyörähdellessä ympäri
kallioiden yli kulkiessaan jouduin usein sukkeloonkin.
Juuri viimeisellä hetkellä löin pääni niin kovasti jotakin
puunkappaletta tahi kiveä vasten, en voi sanoa kumpaako, että pyörryin.
Kun tulin tajuihini, huomasin makaavani rantakalliolla ja vanha Teta
oli kumartunut puoleeni valellen otsaani vedellä. Huomattuaan, että
olin avannut silmäni, käski hän minun olla iloinen, koska minulla on
niin voimakas jumala, ettei hän ollut sallinut minun hukkua kuohuihin.
Hänen lohdutuksensa ei tyynnyttänyt mieltäni juuri ollenkaan, sillä
luultavasti oli tulevaisuudella varastossa minulle yhtä paljon
kärsimyksiä kuin menneisyydelläkin oli ollut, ja kuolema niin ollen
olisi ollut suuri laupeuden osoitus minulle. Teta kertoi minulle, että
nuo kanootissa olleet kolme miestä olivat hukkuneet, jolloin en voinut
olla ajattelematta, että kaikki kanssani vaaroihin joutuneet näyttivät
joutuneen saman kovan kohtalon uhreiksi. Ensin Fumo ja Wanda, sitten
Chaka ja Dala, ja nyt nämä kolme balabalaista olivat kaikki kuolleet,
kun sitä vastoin minä, joka olin ollut suuremmissa vaaroissa kuin
yksikään heistä, olin vielä hengissä.
Ajatellessani tätä haihdutti kumminkin kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan
pelastuksestani toivottomuuteni, ja Tetan avulla nousin istumaan ja
katsoin ympärilleni. Näin, että tuo sivuuttamamme putous oli vain
noustavanamme olevien koskien alimmainen osa, sillä niskassa olevan
suvannon takana oli monta noin parinkymmenen jalan korkuista jyrkkää
putousta, joiden niskaan miehet parhaillaan kiskoivat kanootteja.
Minut sijoitettiin nyt toiseen kanoottiin ja melottiin suvannon päähän.
Teta, joka oli jälleen käärinyt vartalonsa ympärille tuon siteenäni ja
luultavasti hänen ainoana vaatetuksenaan olleen kangaskappaleen, jäi
myöskin veneeseen ja sain nojata päätäni hänen syliinsä. Hänen
johdollaan kannettiin minut sitten hellävaroen kallioiden yli ja
sijoitettiin toiseen kanoottiin, jossa me pian pääsimme balabalaisten
kylistä suurimpaan, Kifuran komeaan hökkelikaupunkiin.
Päästyämme sinne vei Teta minut omaan majaansa ja rupesi hoitamaan ja
ruokkimaan minua huolellisesti. Vaikka paranemiseni tapahtuikin
hitaasti ja pitkäpiimäisesti, sain kumminkin vihdoin terveyteni ja
voimani takaisin. Heti kun voin ruveta kävelemään, rupesin kiihkeästi
suunnittelemaan pakoa ja aioin, jos suinkin oli mahdollista, lähteä
myötävirtaan päästäkseni jälleen yhteyteen ystävieni Kareman, Tomin ja
Jack Spratin kanssa. Huomasin kumminkin, että kaikkia liikkeitäni
vahdittiin niin tarkasti, etten voinut ajatellakaan karkaamista. Kun
uskoin aikomukseni Tetalle, sanoi hän, ettei sellaista kannattanut
ajatellakaan. Hän käski minun vain jäädä tyynesti sinne, missä nyt
olin, ja odottaa kärsivällisesti hetkeä, jolloin Kifura sallisi minun
poistua.
Kysyttyäni, oliko kauppiasten tapa matkoillaan tulla aina Kitakaan
asti, vastasi hän, etteivät putousten alapuolella asuvat ihmiset
milloinkaan nousseet niiden niskaan ja senvuoksi voivatkin balabalaiset
hallita koko joen yläjuoksun varrella tapahtuvaa kauppaa.
Näin lähetettävän suuria orjajoukkoja ja norsunluumääriä jokea alas, ja
yritin lupaamalla mitä suurimpia korvauksia taivuttaa noita miehiä
viemään sanan Karemalle, että olin vielä hengissä, mutta ponnistukseni
saivat vain aikaan sen, että minun toimiani ruvettiin seuraamaan vielä
tarkemmasti kuin ennen ja minut muutettiin Tetan asunnosta Kifuran
majan vieressä olevaan pienempään majaan. Balabalaisten joukossa
oloaikanani ei minua milloinkaan kohdeltu huonosti, koska minua
pidettiin jonkinlaisena pyhänä olentona. Minulle annettiin aina
tarpeeksi ruokaa ja kangasta, josta koetin valmistaa itselleni
eurooppalaistyylisiä vaatteita. Alkuasukkaat ihailivat niitä niin
kovasti, että minusta tehtiin heti Kifuran ja hänen ministeriensä
hoviräätäli.
Koska minulla oli aina riittävästi ruokaa ja juomaa, vaivuin vähitellen
sellaiseen välinpitämättömyyteen, ettei mieltäni kiinnittänyt muu kuin
kuluvan päivän tapaukset enkä tiennyt ajan kulusta enää mitään.
Seuraavat tapaukset herättivät minut vihdoin tuosta tilasta.
Kifura balabalaisineen tappeli aina jonkun naapuriheimon kanssa orjista
ja norsunluusta ja muutamassa taistelussa kaatui sitten paljon
balabalaisia ja Kifura itse joutui vangiksi. Tiedon hänen tappiostaan
ja vangiksi joutumisestaan toi kylään eräs pappi, jonka piti viedä
paljon kankaita, helmiä ja muuta tavaraa hänen lunnaikseen.
Kylän vanhimmat kutsuttiin kokoon neuvottelemaan asiasta, ja koska
halusin tietää heidän päätöksensä, menin kuuntelemaan heidän
keskusteluaan. Heti kun pappi huomasi minut, kysyi hän, mistä olin
tullut ja mitä tekemistä valkoisella miehellä oli Kifuran kylässä. Kun
hänelle kerrottiin, että olin Kifuran valkoinen mies, sanoi hän,
etteivät he voi sietää, että Kifuralla on jotakin sellaista, jota ei
heillä, hänen voittajillansakaan, ole. Mutta jos he luovuttavat minut
heille, vapauttavat he Kifuran ja hänen miehensä enemmittä maksuitta.
Koska tuloni aiheuttama kummastus ja mielenkiinto olivat jo haihtuneet,
eivät vanhimmat pitäneet minua enää juuri minkään arvoisena, vaan
suostuivat mielellään ehdotukseen. Seuraavana päivänä läksi joukko
miehiä, ottaen minut mukaansa, paikalle, jossa vaihdon piti tapahtua.
Ennen poistumistani sain kumminkin sanoa jäähyväiset ystävälliselle
suojelijattarelleni Tetalle, joka itki erotessamme, sanoen
rakastaneensa minua kuin omaa poikaansa miehensä ja lastensa kuoleman
jälkeen. Avattuaan erään tuohirasian, jossa hän säilytti kalleimpia
aarteitaan, otti hän sieltä helminauhan, josta riippui kiiltävä
simpukan kuoren kappale. Antaessaan sen minulle sanoi hän sen
suojelevan minua monilta vaaroilta, sillä hänen miehensä oli saanut sen
eräältä henkilöltä, joka oli vaeltanut melkein koko maailman ympäri.
Eroaminen vanhasta ystävästäni tuntui minustakin hyvin ikävältä, ja
luullakseni ei minun tarvitse ollenkaan kainostella sanoessani, että
itkin katkerasti, kun seuralaiseni veivät minut hänen luotaan
päästäksensä lähtemään matkalle.
Uudet isäntäni asuivat kaukana Ogowain lähteillä ja matkamme heidän
maahansa oli pitkä ja vaivalloinen. Minua ei kohdeltu huonosti, vaan
ainoastaan vartioitiin tarkasti, etten pääsisi pakenemaan. Päästyämme
perille kuulin päällikön kylän olevan Alima-nimisen joen rannalla. Joki
laski kuulemma monen päivän matkan päässä erääseen toiseen suurempaan,
jonka varrella asuvat ihmiset kävivät kauppaa valkoisten miesten
kanssa.
XV.
PAKO JA KIINNIJOUTUMINEN.
Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli minut vaihdettu Kifuraan, ja kun
sadekausi loppui, herättivät matkavalmistukset Alimaan, jonne piti.
vietämän paljon orjia ja koottu sellaiset määrät, että päällikkö itse
aikoi tulla johtajaksi, ja minä kuulin vanhusten keskustelevan siitä,
otetaanko minut mukaan vai ei.
Muutamat sanoivat, että jos toiset heimot, joiden maiden kautta meidän
oli matkustettava, näkevät minut, tulee heille varmasti sellainen halu
saada minut haltuunsa, että he hyökkäävät matkueen kimppuun, ja
senvuoksi oli minun läsnäoloni vain vahingoksi kaikille. Toiset taasen
olivat sitä mieltä, että koska useimmat heimot olivat vain kuulleet
puhuttavan valkoisista miehistä, jotka valmistivat jonkun ihmeellisen
voiman ja taikatemppujen avulla noita Afrikan alkuasukasten niin
suuressa arvossa pitämiä helmiä, messinkinappeja, huiveja ja kankaita,
niin he, nähdessään nyt erään tuon oudon ja yliluonnollisen rodun
edustajan olevan heidän maansa kautta kulkevien miesten orjana,
tunnustavat heidän jumalansa vahvemmaksi valkoisen miehen jumalaa ja
heidät itsensä kaikkia muita mustia heimoja paljon voimakkaammiksi.
Asiain niin ollen eivät he uskalla hyökätä matkueen kimppuun eivätkä
ahdistaa sitä muullakaan tavalla.
Näitä molempia seikkoja punnittiin puolelta jos toiseltakin ja, kuten
ymmärrettävää on, kuuntelin minä hörölläkorvin. Toivoin nimittäin,
saavuttuamme tuolle matkamme päässä olevalle suurelle joelle, tapaavani
joskaan en valkoista miestä, niin ainakin jonkun, joka olisi
alituisessa vuorovaikutuksessa rannikon kanssa. Löydettyäni sellaisen
ajattelin voivani taivuttaa hänet lunastamaan minut vapaaksi ja
lähettämään minut johonkin valkoisten miesten luo. Otaksuin, että
vaikka joutuisinkin orjakauppiasten haltuun, voisi seikkailujeni ja
kärsimysteni kuuleminen taivuttaa kovasydämisenkin heistä auttamaan
minua pääsemään omaan maahani.