valitettavasti ei hän milloinkaan voinut ilmoittaa englantilaisen
laivan saapuneen. Sen sijaan toi hän kerran sen vastenmielisen uutisen,
että Pentlea ja Camacho olivat rakentaneet suuren laivan tuossa samassa
poukamassa jossa kuunarit olivat olleet piilossa, ja Okopa, joka oli
auttanut heitä voimiensa mukaan, sai joka päivä enemmän pyssyjä ja
ampumatarpeita. Okopa käyttäytyi kuulemma nyt vihollismielisemmästi
kaikkia Hararun puolella jokea asuvia kohtaan ja oli uskaltanut jo
hävittää pari pientä kylääkin, vieden niiden asukkaat orjuuteen,
puhumattakaan tuosta hänen tavallisesta hommastaan vangita kalastajia
ja naisia.
Satoaika ja syksy, kuiva- ja sadeaika menivät menojaan. Koska olin nyt
ollut jo melkein pari vuotta adianalaisten luona, aloin ajatella
keinoa, miten kaikkien vaarojen uhallakin voisin päästä pois. Rupesin
taivuttamaan Karemaa, että hän sallisi minun lähteä maitse tuolle
virralle, josta hän oli kertonut minulle silloin kun tulin hänen
maahansa, kun sattui tapaus, jolla oli mitä merkityksellisin vaikutus
tulevaisuuteeni.
XIII.
IHMISSYÖJÄIN VANKINA.
Olin ollut kylän nuorten miesten kanssa muutamia päiviä
metsästysretkellä, ja meitä oli onnistanut hyvin. Meidän oli juuri
lähetettävä suurin osa hankkimastamme lihasta ja nahoista kylään
jaettavaksi kyläläisten kesken, kun eräs niistä kolmesta miehestä,
jonka olin myöskin saanut tuona päivänä, jolloin olin solminut
veljeysliiton Kareman kanssa ja joka oli niin kiintynyt minuun, että
hän seurasi aina mukanani, sanoi äkkiä minulle: "Frank, olemme
metsästelleet näillä seuduilla niin kauan, että sekä puhvelit että
antiloopit ovat suuresti vähentyneet. Lähtekäämme etemmäksi metsään ja
kauemmaksi kylistä, jotta löydämme enemmän riistaa."
"Niin kyllä, Fumo", vastasin minä, "mutta olemme nyt olleet niin monta
päivää viidakoissa, että mukanamme olevat miehet ikävöivät jo
vaimojensa luo."
"Ei, Frank", sanoi Fumo. "Meitä on seitsemän, jotka haluamme
kauemmaksi. Muut, jotka haluavat palata kotiin, ovat akkoja eivätkä
miehiä."
Kysellessäni miehiltä sain kuulla, että Karema oli käskenyt aina
kahdeksan päivän kuluttua palata kotiin eikä mennä määrättyjen rajojen
ulkopuolelle. Meidän pitäisi nyt, jos tahdoimme totella hänen
käskyjään, lähteä heti paluumatkalle.
Kaikki nuo miehet pitivät minua johtajanaan, ja tiesin, että olisin
menetellyt oikein, jos olisin noudattanut Kareman toivomuksia, koska
hän oli aina kohdellut minua ystävällisesti. Fumon sanat synnyttivät
minussa kumminkin halun nähdä laajemmalti seutua ja toivon päästä
samalla jollakin tavoin pakenemaan. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut
käyttäytyä niin halpamaisesti, että olisin lähtenyt ilmoittamatta
Karemalle, mutta ajattelin tutustuttuani enemmän seutuun voivani
paremmin osata sellaiseen paikkaan, josta voisin löytää englantilaisten
laivoja.
Keskusteltuamme sen pitkää ja tämän lyhyttä päätimme vihdoin, että nuo
kylään takaisin haluavat miehet saisivat mennä ja ilmoittaa kotiin
päästyään Karemalle, että me muut kahdeksan olimme jääneet metsään
toiseksi viikoksi siinä toivossa, että saisimme enemmän suurempaa
riistaa. Eräs miehemme lupasi nimittäin opastaa meidät sellaiseen
paikkaan, jossa ei ainoastaan ollut paljon puhveleita ja antilooppeja,
vaan myöskin usein elefantteja.
Tiesin Kareman mielellään suovan meille anteeksi viipymisemme hänen
määräämänsä ajan sivu, jos vain onnistuisimme tuomaan hänelle
elefantinluuta, mutta koska en voinut varmasti sanoa, hyväksyisikö hän
meidän poistumistamme kylästä niin kauaksi siinäkään tarkoituksessa,
päätin lähteä tuohon paikkaan palaamatta ensin kylään ilmoittamaan
hänelle tarkoitustani.
Fumo, minä ja kaikki muut vaihdoimme katkenneet keihäämme ehyihin
noilta poislähteviltä. Sitäpaitsi otimme heiltä kaikki solmiamattomat
jousenjänteet ja kaikki nuolet, joita he eivät tarvinneet. Olin koko
joukon ainoa pyssymies ja ampumavarani olivat niin vähissä, että
käyttelin niitä hyvin säästävästi, ja olinpa jo monta kertaa päättänyt,
etten ampuisi laukaustakaan muuten kuin suurimmassa hädässä, vaikka en
ollut malttanut pitää lupaustani.
Niin pian kuin toverimme olivat lähteneet paluumatkalleen, lähdimme
mekin erään Wanda-nimisen miehen johdolla matkalle, koska hän sanoi
tietävänsä tien. Koko sen päivän kuljimme me sitten eteenpäin mitä
tiheimmässä viidakossa ja vietimme yömme erään kapean joen
rantaäyräällä.
Seuraavana aamuna pääsimme jo hieman harvempaan metsään ja hajaannuimme
hakemaan riistaa. Heti kun olimme eronneet toisistamme, kuulin
äänekästä rasahtelua eräästä läheisyydessä olevasta pensaikosta, ja
melkein heti syöksyi suuri antilooppi sieltä tiemme poikki koettaen
pudistaa pois hartioilleen hypännyttä leopardia. Yhtä pian kuin ennätin
sitä ajatella lensi pyssykin poskelleni ja kuula sattui leopardin
kylkeen.
Se laski heti saaliinsa irti ja läksi tulemaan minua kohti. Koska
pyssyni nyt oli tyhjä, laskin sen maahan aikoen tarttua keihääseeni,
jonka olin pannut syrjään silloin kun ammuin, mutta en voinut löytää
sitä. Kuullessani Fumon, jonka huomion ampuminen oli kiinnittänyt,
minulle huutavan: "Juokse, Frank, juokse!" otin jalat alleni leopardin
seuratessa minua kintereillä.
Juoksin paria toveriani kohti, joilta toivoin saavani keihään ja joiden
avulla luulin voivani kääntää asiat hieman toisin päin, kun kuulin
takaani murinaa ja huutoja. Pyörähdettyäni katsomaan huomasin
urhoollisen Fumon hyökänneen leopardin kimppuun keihäineen, mutta
jostakin syystä ei hänen pistonsa ollutkaan onnistunut ja raivostunut
peto oli syössyt hänen kimppuunsa silloin kun hän oli kääntynyt
paetakseen ja iskenyt hampaansa ja kyntensä hänen perälihaksiinsa.
Siepattuani keihään lähinnä olevalta mieheltä sinkautin sen leopardia
kohti ja lävistin sen kupeen. Peto päästi heti otteensa irti Fumosta,
joka kaatui suulleen veren vuotaessa hänen haavoistaan, ja kääntyi
uusia vihollisiaan vastaan. Löydettyäni Fumon ja oman keihääni
pistelimme kaikki kolme petoa sen koettaessa temmata meidät maahan.
Elleivät kuulani ja keihääni aiheuttamat haavat olisi onneksi
heikontaneet leopardin voimia, olisi meille käynyt huonosti
taistelussa. Mutta lukuunottamatta paria pientä haavaa, jotka sain
ranteeseeni iskiessäni keihääni leopardin rintaan, ei se voinut
vahingoittaa meitä muuten. Kuultuaan huutomme tulivat muutkin toverimme
juosten, ja heidän avullaan me pian kukistimme vastustajamme.
Niin pian kuin olimme saaneet leopardin hengiltä, kiinnitin huomioni
Fumoon, joka oli peloittavassa kunnossa, sillä peto oli repinyt hänen
perälihaksensa niin, että luut näkyivät. Koska en ymmärtänyt ollenkaan,
miten hänen kauheat haavansa olisi pitänyt sitoa, leikkasin suuria
lihapalasia leopardista ja peitettyäni niillä haavat sidoin ne niin
hyvin kuin osasin. Sitten oli meidän pakko rakentaa pieni maja hänen
ympärilleen, koska hän ei sietänyt liikuttamista. Käsivarteni oli
kumminkin niin kipeä saamistani haavoista, etten voinut auttaa
tovereitani, ja istuuduin senvuoksi Fumon viereen hoitamaan häntä.
Toisten hakatessa polttopuita ja raivatessa leiripaikkaa, menivät
toiset hakemaan riistaa ruoaksemme.
Fumo-raukka! En tiedä, mitä olisimme voineet tehdä hänen hyväkseen, jos
meillä olisi ollut kirurgisia tietoja ja hyviä sidetarpeita.
Päiväkausia pysyi hän aivan samanlaisena tulematta paremmaksi tahi
nähtävästi huononemattakaan. Otaksuin senvuoksi olevan parasta lähettää
sana Karemalle tapahtumasta ja ilmoittaa, että jatkuvan viipymisemme
syy oli Fumon kykenemättömyys kävellä. Kun puhuin asiasta tovereilleni,
hämmästyin huomatessani, että muutamat heistä halusivat jättää Fumon
oman onnensa nojaan, koska heistä hänen parantumisensa tuntui
mahdottomalta. Meidän oli, sanoivat he, lähdettävä kotimatkalle niin
nopeasti kuin suinkin, sillä ilmeisesti oli joku jumala meihin
suuttunut.
Tuo ehdotus suututti minua niin, että käskin kaikkien haluavien lähteä,
mutta uhkasin kumminkin palattuani ilmoittaa Karemalle, etteivät he ole
miehiä, vaan akkoja, joita naiset saavat uhata ja pojat ivailla ja
jotka eivät milloinkaan enää kelpaa kunnon miesten tovereiksi
sota- tahi metsästysretkille.
Kun olin lopettanut puheeni, nousi Chaka, joka oli nuorin joukosta ja
suunnilleen siis minun ikäiseni, seisoalleen ja sanoi: "Kuulkaahan nyt,
tuo Frankin puhe oli miehen puhetta. Vaikka kaikki muut lähtisivätkin
kotiin, jään minä kumminkin Frankin luo?" Sanottuaan sen istuutui hän
jälleen.
Seurasi hetken vaitiolo ja sitten sanoi Wanda: "Olen odottanut niiden
sanovan jotakin, jotka haluavat jättää Fumon tänne kuolemaan. Koska
Frank halusi jäädä tänne ja samoin Chaka, niin en minäkään, Wanda,
halua olla heitä huonompi mies, vaan tahdon auttaa ystäviäni hädän
hetkellä. Menkää vain takaisin, mutta päästyänne kylään saatte nähdä,
että Karema ottaa teiltä keihäät pois ja pistää kuokan käteenne ja
panee teidät työskentelemään vaimojen kanssa pelloilla."
Tähän vetoamiseen ei kukaan vastannut mitään ja pian näimme, miten
raukkamaiset toverimme kokosivat vähät tavaransa valmistautuen
poistumaan luotamme. Näin nyt, miten omituisesti muuttuvainen neekerin
luonto on. Nämä samat miehet olivat muutamia tunteja aikaisemmin olleet
valmiit uhraamaan henkensä auttaakseen tuota miestä, jonka he nyt
olivat valmiit jättämään kuolemaan yksinään ja hoidotta, kaikki
yksinkertaisesti vain senvuoksi, että he olivat jotenkin saaneet
päähänsä hänen olevan onnettoman, tahi toisin sanoen, että hänen
jumalansa oli hylännyt hänet. Sain todellakin kiittää onneani, että nuo
molemmat urhoolliset miehet, Wanda ja Chaka, olivat päättäneet jäädä
tovereikseni hoitamaan haavoittunutta ystäväämme. Toverimme, jotka
olivat päättäneet lähteä kotiin, eivät viivytelleet valmistuksissaan,
ja vaikka he eivät voineetkaan enää sinä iltana kulkea kuin lyhyen
matkan, poistuivat he heti, auttamatta edes Chakaa ja Wandaa aidan
rakentamisessakaan majojemme ympärille suojaksi petoja vastaan.
Heidän mentyään ryhtyivät Chaka ja Wanda tuohon välttämättömään työhön,
ja koska nuo poistuneet heittiöt olivat koonneet suuren läjän puita ja
oksia, ennenkuin olin tehnyt tuon onnettoman ehdotuksen sanan
lähettämisestä Karemalle Fumoa kohdanneesta onnettomuudesta, voimme
auringon laskiessa katsoa olevamme jotensakin turvassa. Lisäksi
sytytimme vielä suuria nuotioita karkoittaaksemme villipedot kauaksi.
Leopardin haavoittamat käsivarteni olivat vähitellen kipeytyneet niin
kovasti, etten voinut ollenkaan auttaa tovereitani noissa tärkeissä
töissä. Fumo-raukalla oli niin kovat tuskat, että hän vaikeroi
äänekkäästi. En saanut nukkua koko yönä silmäntäyttäkään ja aamulla
tunsin olevani kuumeessa. Sairastin monta päivää niin huonona, että
olin tajuissani vain silloin tällöin, ja kerran sellaisessa
tilaisuudessa kertoivat uskolliset ystäväni Fumon kuolleen.
Paranemiseni edistyi kumminkin varmasti, vaikkakin hitaasti, ja olin
hyvin iloinen huomattuani käsivarteni melkein terveiksi. Istuessani
eräänä päivänä majani ovella odottamassa Chakaa ja Wandaa, jotka olivat
lähteneet hakemaan jotakin riistaa ruoaksemme, kuulin äkkiä
huudettavan: "Frank, Frank!" Koska silloin juolahti heti mieleeni, että
Karema kuultuaan meidän jääneen Fumon hoitajiksi oli lähettänyt meille
apua, nousin ja läksin kävelemään ääntä kohti. Kulkiessani hitaasti
sinne päin näin Chakan ja Wandan hyökkäävän viidakosta tiheässä
keihäs- ja nuolisateessa.
Ilmeisesti olivat he joutuneet otteluun jonkun vihamieliseen heimoon
kuuluvan joukon kanssa. He huusivat: "Frank, pakene aitaukseen, tahi
muuten sinut tapetaan!" ja ennenkuin Wanda-raukka ehti tuohon
jotensakin suolaiseen paikkaan, kaatui hän kuolleena maahan kahden
keihään mentyä suoraan hänen lävitseen.
Heti kun Chaka pääsi pieneen linnoitukseemme, sulki hän portin ja
sanoi: "Ah, Frank, olimme juuri saaneet erään antiloopin tapetuksi ja
nylkiessämme ja paloitellessamme sitä säikähdimme kuullessamme
muutamien nuolien lentävän ylitsemme. Pyörähdettyämme katsomaan näimme
puiden välissä paljon miehiä, jolloin läksimme juoksemaan pakoon ja
paetessamme huusimme sinulle."
Tuo joukko, joka oli hyökännyt ystävieni kimppuun tappaen Wanda-raukan,
ympäröi nyt aukeaman, jonka keskellä olevassa aitauksessa pienet
majamme olivat. Heidän käsivarsistaan, kiivistään ja helmi- ja
höyhenkoristeistaan, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni,
huomasin heidän kuuluvan johonkin minulle aivan vieraaseen heimoon.
He huusivat meille käskien meidän tulla esille aitauksestamme, jos
halusimme säilyttää henkemme. Heidän kielensä, vaikka se erosikin
adianalaismurteesta, jota jo puhuin täydellisesti, muistutti kumminkin
niin paljon sitä, että ymmärsimme heidän sanansa.
Chaka pelkäsi nähtävästi hirveästi. Hän pyysi minua, etten
rupeaisi vastarintaan, vaan neuvottelisin noiden miesten kanssa
antautumisehdoista, sillä ahdistajamme olivat hänen sanojensa mukaan
sellaisia villejä, jotka söivät tappamansa viholliset. "Tuntuu
kauhealta joutua syötäväksi", sanoi Chaka vapisten.
Huusin heille tulevamme esille, jos he vain säästävät henkemme, mutta
elleivät he lupaa olla hyökkäämättä kimppuumme, sanoin taistelevamme
viimeiseen hengenvetoomme saakka. Ensin he nauroivat meille, mutta
huomattuaan minut pyssyllä varustetuksi valkoiseksi mieheksi, sanoivat
he säästävänsä henkemme. Niin pian kuin tuo lupaus oli annettu, juoksin
Chakan kanssa katsomaan Wandaa, mutta emme voineet auttaa häntä enää.
Häneen osuneet keihäät olivat lävistäneet hänen sydämensä, niin että
hän oli kuollut silmänräpäyksessä.
Emme saaneet pitkää aikaa surraksemme kuollutta toveriamme, sillä
miehet ympäröivät meidät heti, ja riisuttuaan meidät aseista sitoivat
he käsivartemme selän taakse ja panivat nuoran kaulaamme. Otettuaan
majoistamme kaiken, mikä heidän silmissään oli arvokasta, leikkasivat
he Wandan ruumiin palasiksi, ja jaettuaan ne keskenään läksivät he noin
viiden penikulman päässä olevaan leiriinsä.
Siellä oli suuri joukko metsästys- ja ryöstöretkelle lähteneitä miehiä,
jotka olivat ottaneet useita naapuriheimojemme miehiä vangeikseen.
Chakan ja minun oli pakko asettua noiden onnettomien joukkoon, ja
sitten kuin suuret puunkappaleet oli köytetty nilkkoihimme, emme
voineet mitenkään liikkua muuten kuin hitaasti nilkuttamalla.
Vangitsijamme näyttivät meille pian vastenmielisen näytteen
villiydestään, sillä aivan meidän nähtemme söivät he Wanda-raukan
ruumiin. Chaka, joka oli hyvin peloissaan, sanoi minulle sanomasta
päästyäänkin: "Näit nyt, että jos olisimme vastustaneet, olisivat he
syöneet meidätkin." Luultavasti en ollut vielä silloin tarpeeksi paljon
filosoofi suhtautuakseni asiaan tyynesti, vaan kauhistuin tuota
ajatusta yhtä paljon kuin hänkin.
Seuraavana aamuna päivän valjettua kokosivat vangitsijamme tavaransa
kokoon. Ymmärsimme heidän keskustelustaan, että he aikoivat matkustaa
niin nopeasti kuin suinkin kaukana Ogowain yläjuoksun varrella olevaan
kyläänsä. Kuulimme myöskin, että matkamme vastavirtaan tulee
tapahtumaan kanooteilla, jotka he olivat kätkeneet virran
rantapensaikkoihin. Nuo olivat minusta hyviä uutisia, sillä tuo
jalkaani sidottu puukapula, jota minun oli nostettava siinä olevasta
nuorasta joka askeleella, vaikeutti kävelyäni suuresti. Olin senvuoksi
ollut peloissani, että he huomattuaan sairauteni jättäisivät minut
sidottuna hyenain ja shakaalien saaliiksi tahi kuolemaan janoon tahi
nälkään.
Sain kärsiä kauheasti. Jalkani nilkasta polveen asti oli pian yhtenä
haavana, ja pysähtyessäni hetkeksi levähtämään pakottivat miehet minut
eteenpäin lyönneillä ja ivasanoilla. Chaka-raukka, joka oli sidottu
minuun kaulamme ympärille kiedotulla nuoralla ja jota kohdeltiin vielä
pahemmasti kuin minua, koetti rohkaista minua sanomalla, että me
varmasti päästyämme joelle saamme pian tilaisuuden paeta, tahi että
miehet, jotka Karema varmasti oli lähettänyt meitä etsimään, voivat
kyllä vapauttaa meidät.
Mutta kumpainenkaan mahdollisuus ei voinut sytyttää toivoa rintaani,
sillä ponnistellessamme vaivalloisesti eteenpäin en voinut olla
ajattelematta, että nämä minua kohdanneet uudet vaikeudet johtuivat
vain omasta tottelemattomuudestani. Ajatellessani miten suuri ja
horjumaton Kareman ystävällisyys minua kohtaan oli ollut koko hänen
kylässään oloaikanani, olisi hänen pieninkin toivomuksensa pitänyt olla
kuin laki minulle.
Luulin sitäkin mahdottomaksi, että Karema olisi tiennyt lähettää
tarpeeksi miehiä hyökkäämään vihollistemme kimppuun menestyksellä,
sillä mitenkäpä hän olisi voinut aavistaa nämä meitä kohdanneet uudet
onnettomuudet. Erehdyin kumminkin, kuten seuraavasta pian nähdään.
XIV.
KUOLEMAAKIN PAHEMPAA.
Illalla ennen päivää, jolloin toivoimme pääsevämme Ogowain rannalle,
makailimme, Chaka ja minä, väsyneinä ja janoissamme erään suuren puun
juurella, sillä aikaa kuin vangitsijamme tekivät kovasti työtä
saadaksensa yömajan valmiiksi. Silloin hyökkäsivät muutamat metsässä
ruohoa ja oksia keräämässä olleet miehet luoksemme huutaen, että suuri
joukko adianalaisia hyökkäisi pian kimppuumme. Ilmoitus aiheutti heti
pakokauhun ja tartuttuaan nopeasti aseihinsa riensivät miehet
pensaikkoon, jättäen Chakan ja minut puun juurelle.
Huomio, että olimme pääsemäisillämme vapaiksi, soi meille vangeille
uusia voimia. Nousimme seisomaan ja huusimme niin kovasti kuin vain
jaksoimme ilmoittaaksemme tulokkaille olevamme vielä elossa.
Pian näimmekin heidän lähestyvän meitä ja kuulimme heidän huutonsa.
Ajattelimme jo parin kolmen minuutin kuluttua tulevamme vapautetuiksi
noiden puunkappalten meille aiheuttamasta kidutuksesta, kun miesten
tultua lähemmäksi ja nähtyäni heidän kasvonsa hämmästyin huomatessani
heidän toimivan Dalan johdolla. Rupesin aavistamaan pahaa, erittäinkin
senvuoksi, että näin joukossa vain hänen omia ystäviään ja miehiä
muutamasta Kareman kylän vieressä olevasta kylästä, joka oli Dalan
erikoista omaisuutta.
Sen sijaan että Dala olisi vapauttanut minut, kumartuikin hän puoleeni
sanoen: "Frank, nyt et enää ikinä pääse kansalaisteni luo etkä myöskään
juoruamaan Karemalle minusta."
Sanoin hänelle, etten ollut milloinkaan aiheuttanut hänelle
minkäänlaista vahinkoa ja ainoa toivoni oli aina ollut päästä omaan
maahani niin pian kuin suinkin. Hän ei kumminkaan ottanut puhettani
kuuleviin korviinsakaan, vaan käski rummuttamaan merkiksi noille
paenneille, että hänen tarkoituksensa olivat rauhalliset eivätkä
sotaiset.
Kuulimme pian heidän huutonsa, ja Dala ja heidän johtajansa
neuvottelivat jonkun aikaa keskenään huutaen toisilleen. Sitten
pakolaiset tulivat takaisin leiripaikalle nauraen, laulaen ja puhellen
ja näyttäen olevan mitä parhaimmissa väleissä adianalaisten kanssa,
joiden Chaka ja minä olimme luulleet tulleen vapauttamaan meitä.
Hetken kuluttua tuli eräs mies luoksemme ja sivallettuaan minua
kasvoihin virtahevon nahasta tehdyllä ruoskalla niin, että veri rupesi
vuotamaan, käski hän minun seurata tulen luo, jonka vieressä olevalla
lieolla Dala ja vangitsijaimme päällikkö istuivat. Nousin ja lähdin
miehen mukaan. Tultuani lähemmäksi käski Dala hyvin raa'asti minua
kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Ensin hän luetteli kaikki
kuvitellut minun muka hänelle tekemät vääryydet ja sanoi minun aina
myrkyttäneen Kareman mielen häntä vastaan, mikä oli kokonaan valetta.
Sitten hän syytti minua, etten ollut totellut Kareman määräystä palata
ajoissa takaisin ja että siten olin aiheuttanut Fumon ja Wandan
kuoleman.
Koetin puolustautua kumotakseni syytökset, mutta hän sanoi kieltäni
käärmeen kieltäkin liukkaammaksi ja vannoi, etten enää milloinkaan saa
tilaisuutta suhista myrkkyäni Kareman korviin. Hän kohotti jo keihäänsä
luultavasti tappaksensa minut, mutta hänen toverinsa Kifura, joksi
häntä sittemmin kuulin nimitettävän, esti sen tapahtumasta. "No olkoon,
sallikaamme hänen elää", sanoi Dala, "mutta luullakseni hän pian
toivookin kuolemaa." Ja käännyttyään puoleeni sanoi hän minulle:
"Frank, englantilaiset ovat tulleet ja odottavat sinua. Hararu on
lähettänyt kanootteja noutamaan sinua omien kansalaistesi luo."
Kiitollisuuden tunne värisytti koko olemustani ja huolimatta tuskista,
puupölkyistä ja muista vastuksista huudahdin: "Ah, Dala, vapauta minut
pian, hyvin pian, että voin lähteä omien kansalaisteni luo'
Saavuttuamme sinne annan sinulle paljon tavaroita -- pyssyjä, ruutia,
helmiä, vaatteita ja mitä ikinä vain haluat."
"Kuulkaa nyt hänen puhettaan!" sanoi Dala. "Koiraakin huonompi orja
lupaa minulle pyssyjä ja ruutia. Vaikka saisin kaikki valkoisten
miesten omassa maassaan valmistamat tavarat, en sittenkään veisi sinua
noihin englantilaisiin laivoihin, sillä vihaan sinua."
Polvistuin ja rukoilin itkussa silmin tuota kovasydämistä villiä
säälimään minua. Sanoin hänelle, että poistuttuani maasta ei Karema
mitenkään voinut määrätä minua perijäkseen, ja lupasin, etten puhu
sanaakaan hänen käytöksestään minua kohtaan, mutta turhaan, ja hän
kohotti jälleen keihäänsä tappaakseen minut, mutta Kifura ei sallinut
sen tapahtua.
"Kuulehan, adianalainen Dala!" sanoi Kifura. "Mitä tuon valkoisen
miehen tappaminen sinua hyödyttää? Hän on nyt minun omaisuuttani ja on
edelleenkin oleva. Jos tapat hänet, lähetän sanan Karemalle etkä sitten
ikinä pääse hänen sijaisekseen. Kuuntele neuvoani ja tule järkiisi.
Voiko kanssasi olevien miesten sanoihin luottaa yhtä hyvin kuin sinun?"
"Varmasti, sillä mitä minä sanon, sanovat hekin. He ovat minun ja
heidän henkensä on minun hallussani."
"Ota nyt järkesi vangiksi ja palattuasi Kareman luo sano hänelle:
'Löysimme tuon paikan, johon Frank oli jäänyt, mutta siellä oli
ainoastaan hänen kuollut ruumiinsa. Lähdin ajamaan takaa hänen
murhaajiaan, joita jäljistä päättäen oli ollut paljon, ja huomasin,
että toinenkin meikäläinen -- tuo toinen vankimme -- oli joutunut
heidän kynsiinsä. Saavutettuani viholliset onnistuin vapauttamaan
hänet.' Ota nyt tuo mies mukaasi ja englantilaiset antavat sinulle
kyllä pyssyjä, koska matkasi tarkoitus oli tuon valkoisen miehen
vapauttaminen."
"Mutta, Kifura, tuo orja, tuo Chaka, on Frankin ystävä ja kertoo pian
Karemalle, että Frank elää. Haluan tappaa hänet, ettei hän voi kavaltaa
minua."
"Malta mielesi, Dala! Elävä mies voi työskennellä ja minä voin käyttää
häntä hyväkseni. Lahjoita hänet minulle ja sano hänenkin kuolleen."
"Puhuakseni totta, Kifura, ei tuon orjan henki olisikaan minulle muuten
minkään arvoinen, mutta hän voi palata kyläämme ja kertoa Karemalle
totuuden."
"Ei, Dala, hän ei tule milloinkaan takaisin. Kukaan kerran Kifuran
kynsiin joutunut ei voi milloinkaan paeta."
"No, anna hänen sitten elää. Mutta Frank, anna minun tappaa hänet,
sillä niin kauan kuin hän on elossa, ei minulla ole rauhaa."
"En, älä luulekaan, sillä Kifuralla ei ole milloinkaan ennen ollut
valkoista vankia. Saavuttuani omaan kylääni sanovat kaikki minua
suureksi päälliköksi. Naiset tanssivat ja laulavat, ettei balabalaisten
joukossa ole ketään minunlaistani miestä, sillä ei milloinkaan vielä
ole kukaan balabalainen omistanut valkoista orjaa."