kanoottimme suuruista ja yhtä suurella miesjoukolla miehitettyä
kanoottia takanamme. Nähtyään meidät kiljaisivat takaa-ajajamme kovasti
ja kummankin kanootin keulassa oleva mies ampui, mutta onneksi eivät
heidän pyssynsä kantaneet meihin asti.
Koska miehemme alkoivat olla jo kokonaan väsyneitä, ymmärsin selvästi,
että ellemme pian pääsisi johonkin turvalliseen paikkaan tahi jotenkin
voisi vahingoittaa takaa-ajajiamme, joutuisimme pian heidän käsiinsä,
eivätkä he varmaankaan säälisi meitä ollenkaan. Tom viittasi minulle
nyt, että ottaisin pyssyni ja tulisin hänen kanssaan kanootin perään.
Koska takaa-ajajamme kuulat putoilivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi,
oli meidän vihdoin pakko vastata heidän ampumiseensa.
Huomasin pian, että kanootista ampuminen oli kaikkea muuta kuin
helppoa, ja koska pyssyni lataaminen oli melko vaivalloista hommaa,
voimme ampua vain harvoin ja silloinkin epävarmasti. Onneksi oli
takaa-ajajillamme kestettävänä samat vaikeudet, eivätkä he senvuoksi
voineet aiheuttaa meille mitään vahinkoa. Ammuskeltuamme toisiamme noin
puoli tuntia kumpaisenkaan saamatta sattumaa kuulin luodin vihellyksen,
ja räiskähdyksen, kun se sattui johonkin takanani olevaan, ja sitten
äänekkään loiskahduksen.
Takimmainen meloja oli saanut kuulan päähänsä ja pudonnut jokeen, josta
hän ei milloinkaan enää kohonnut ihmisten ilmoille. Hänen putoamisensa
aiheuttama keikkuminen pysähdytti melomisen hetkeksi, jolloin
vihollisemme saavuttivat meitä hieman, ollen nyt ainoastaan noin
viidenkymmenen metrin päässä meistä. Tulin päättäväisemmäksi kuin
milloinkaan ennen ja tähdättyäni hyvin huolellisesti ammuin, jolloin
meitä lähinnä olevan kanootin keulassa oleva mies levitti käsivartensa
ja kaatui selälleen. Tämä aiheutti hetken hämmennyksen hänen
kanootissaan, ja kun Tom samassa onnistui ampumaan erään toisen
kanootin melojan, saimme menettämämme välimatkan takaisin. Koska pian
kumminkin pari meidän miestämme kaatui ja kolmas haavoittui, luulin
takaa-ajajiemme pääsevän heti seuraavassa minuutissa vierellemme ja
ryhtyvän käsikähmään kanssamme.
Sanoin sen Tomille, mutta vastaukseksi näytti hän vain kaikki hampaansa
sanoen: "Hyvä on!" Samassa silmänräpäyksessä kuulin kumeaa
rummunpärinää ja käännyttyäni katsomaan näin meidän juuri saapuneen
erään suuren kylän läheisyyteen. Sieltä riensi miehiä rantaan
työntämään kanootteja vesille. Kun Tom huomasi minun ymmärtäneen
tilanteen, sanoi hän: "Nyt tästä vasta hyvä tulee", ja takaa-ajajamme,
jotka nähtävästi olivat seuranneet meitä pitemmälle kuin heidän
tarkoituksensa oli ollut, kääntyivät ympäri ja alkoivat meloa
myötävirtaan.
Muutamassa hetkessä läksi kylästä kuusi suurta kanoottia ajamaan niitä
takaa niin nopeasti kuin suinkin ja me yhdyimme niihin. Vähemmässä kuin
puolessa tunnissa joutuivat takaa-ajajamme vangiksi ja me kaikki
nousimme maihin kylän rannassa. Tom näytti olevan siellä hyvin ikävöity
vieras ja hänen valkoinen seuralaisensa herätti suurta huomiota, sillä
sen rodun edustajaa ei oltu vielä ennen milloinkaan nähty niin kaukana
Ogowain rannoilla.
Nuo vapauttamamme vangit olivat kotoisin tästä paikasta, ja heidän
vapaaksipääsemisensä kunniaksi pantiin heti toimeen suuri juhla, johon
kaikki ottivat osaa. Meille sanottiin, että saisimme olla kylässä kuin
kotonamme. Alkuasukaslääkärit rupesivat heti hoitamaan haavoittuneita
miehiämme ja Tom sanoi minulle, nähtyään heidän valmistuksensa, miesten
kyllä pian toipuvan.
Olin hyvin levoton, koska en tiennyt, mitä minulle aiottiin tehdä ja
pitikö minun vielä matkustaa etemmäksi. Olin nyt koko tämän ajan
etääntynyt rannikolta, ja vaikka selvästi huomasinkin, että olin
päässyt pakenemaan Camachon, Pentlean ja Okopan kynsistä, tuntuivat
minusta mahdollisuuteni päästä jälleen Petreliin yhä pienemmiltä.
Tom vastasi vain kaikkiin kysymyksiini "Hyvä on!", ja huomasin pian,
että sekä hän että muut miehemme olivat juoneet niin paljon
palmuviiniä, katajaviinaa ja muita väkijuomia, joita heille tarjoiltiin
voittomme johdosta, etten voinut toivoakaan saavani heiltä kunnollista
vastausta ennen juhlallisuuksien loppumista.
XII.
SISÄMAASSA.
Tom ei unhottanut kumminkaan hankkia minulle ruokaa ja paikkaa, jossa
voin nukkua. Alistuin senvuoksi katselemaan noiden orjuudesta
vapautettujen ihmisten huvituksia. He olivat nyt, sen sijaan että
olisivat olleet vankeja, joiden olisi ollut pakko elää alituisessa
pelossa tulla lähetetyiksi pois maastaan ystäviensä ja omaistensa
luota, vapaat ja onnelliset, jota vastoin nuo, jotka olivat ryöstäneet
heidät ja heidän toverinsa, oli nyt kahlehdittu jaloista puupölkkyihin
ja sidottu nuorilla kaulasta yhteen. Kylän kaikki lapset ja naiset
ivasivat ja uhkailivat heitä.
Jonkun ajan kuluttua käski päällikkö, jonka nimen Tom sanoi olevan
Karema, neuvonantajiensa, vaimojensa, rumpaliensa ja soittajiensa
kokoontua torille. Ne ryhmittyivät puoliympyrään hänen ympärilleen,
jolloin muu kansa vetäytyi hieman taaksepäin, niin että he jäivät
yksikseen aukeaman keskelle. Nyt pärisytettiin rumpuja ja soitettiin
torvilla noin parikymmentä minuuttia, ja vaikka minusta heidän
soittonsa kuulostikin kaikkea muuta kuin sopusointuiselta, näyttivät
sekä kuulijat että soittajat olevan hyvin tyytyväiset.
Mutta kesken kaikkea nosti Karema kätensä, jolloin soitto lakkasi. Hän
hyppäsi seisoalleen ja alkoi kiihkeästi puhua, kulkien edestakaisin ja
huitoen käsillään. Aina silloin tällöin hänen keskeyttäessään
pärisytettiin rumpuja ja torvensoittajat puhalsivat pitkään ja
kimeästi, ja kaikki läsnäolijat huusivat: "Eh-a-a-a-a-n! Karema!
Eh-a-a-aa-n!" ilmaistakseen hyväksyvänsä hänen puheensa.
Vihdoin Karema lopetti ja vaipui hengästyneenä istumaan tuoliinsa.
Silloin Tom ja muut veneemme miehet hyökkäsivät esiin huitoen käsillään
ja aloittaen hurjan sotatanssin, johon Karemankin miehet yhtyivät.
Miesten liikkeet ja huudot ja rumpujen ja torvien pärinä muodostivat
kummallisen ilmenäytelmän. Hämmästyin nähdessäni, että Tomkin, jota olin
luullut jokseenkin sivistyneeksi, käyttäytyi yhtä hurjasti ja
mielettömästi kuin nuo toisetkin.
Tällaista menoa jatkui tunnin tahi pari. Nuo hurjistuneet tanssijat
tempasivat minutkin silloin tällöin mukaansa kiidättäen minua
ympäriinsä tahi kantaen minua olkapäillään, jolloin Tom kiljui kuin
mieletön: "Englantilainen on hyvä mies!" Olin iloinen, kun tämä
vihdoinkin loppui, sillä miehet väsyivät viimein niin, etteivät enää
jaksaneet.
Tom oli nyt nähtävästi tanssinut kaiken alkoholin ja hurjuuden
ruumiistaan ja vei minut Kareman majaan neuvottelemaan päällikön
kanssa, miten voisin päästä maasta pois.
Kareman maja oli erään erikoisaitauksen keskellä, ja hänen vaimojensa
pienemmät majat oli sijoitettu pitkin aidan vieriä. Maja oli muurattu
siististi savesta ja katettu oljilla. Siellä oli muutamia
yksinkertaisia tuoleja nähtävästi arvokkaimmille vieraille. Koska olin
valkoinen mies ja hänen vieraansa, käskettiin minutkin istuutumaan
sellaiseen. Karema itse paneutui pitkäkseen nurkassa olevalle
ruokovuoteelle ja rupesi vetelemään haikuja kokospähkinän kuoresta
tehdystä kaislavarrella varustetusta vesipiipusta. Tom istuutui eräälle
huolellisesti valmistetulle tyylikkäälle jakkaralle.
Tom puhui kauan ja, kuten näin, vakaumuksella. Karema, maaten mukavasti
vuoteellaan, tuprutteli vakavasti piippuaan puhaltaen aina silloin, kun
Tom erityisesti korosti jotakin, suuria savupilviä ja myrähdellen
hyväksymisensä tahi paheksumisensa merkiksi.
Kun Tom vihdoin lopetti, vastasi Karema yhtä pitkästi ja
monimutkaisesti, ja Tomin selityksen mukaan oli hänen puheensa sisältö
tällainen: -- Karema oli hyvin ylpeä ja mielissään, että valkoinen mies
oli tullut vierailemaan hänen luokseen, koska se enensi hänen
merkitystään naapuriheimojen päälliköiden silmissä, mutta hän ei voinut
päästää minua pois maastaan, koska hänen kilpailijansa silloin voisivat
myöskin kerskata nähneensä valkoisen miehen. Hän sanoi senvuoksi
välttämättömyyden pakosta jyrkästi hylkäävänsä Tomin ehdotuksen, että
Tom ja minä matkustaisimme maitse eräälle suurelle joelle, johon
valkoisten kauppiasten oli tapana tulla. -- Otaksuin hänen
tarkoittavan, koska nyt olimme Ogowain rannalla, joko Gaboonia tahi
Kongoa.
Käskin Tomin jälleen pyytää Karemalta, että tämä sallisi minun lähteä,
sillä aikomukseni ei ollut jäädä ikuisiksi ajoiksi Afrikaan, vaan
päästä jälleen omaan maahani omien kansalaisteni luo.
Tom täytti pyyntöni, mutta Karema hylkäsi jyrkästi rukoukseni saada
poistua hänen maastaan. Hän sanoi pitävänsä minusta niin hyvää huolta
kuin omasta pojastaan, niin kauan kuin tulisin olemaan hänen luonaan,
mikä ei suinkaan tulisi kestämään ikuisesti, sillä varmasti, sanoi hän,
tulee jonakin päivänä joku englantilainen laiva joen suulle, jolloin
voin matkustaa tarvitsematta antautua pitkän maamatkan rasituksille ja
vaivoille alttiiksi.
Ajateltuani hänen ehdotustaan, tuntui se minusta parhaalta
mahdolliselta näissä olosuhteissa. Ehkä isäni tapaa jonkun sotalaivan
ja lähettää sen rankaisemaan Okopaa, koska tämä oli uskaltanut hyökätä
Petrelin kimppuun. Voisin silloin ehkä heti matkustaa.
Tuumani tuntui Tomistakin hyvältä, sillä, sanoi hän, vaikka en
voinutkaan oleskella hänen isänsä kylässä vaaratta, koska espanjalaiset
ja Okopa olisivat luultavasti aiheuttaneet ikävyyksiä, voin olla aivan
turvassa Kareman luona, ja senvuoksi oli minun paras hyväksyä hänen
tarjouksensa.
Kun Karema kuuli meidän suostuvan hänen ehdotukseensa, murahti hän
iloisesti tyytyväisyydestä ja sanoi heti seuraavana päivänä
sekoittavansa vertansa kanssani kaikkien kylän asukasten nähden ja
siten ottavansa minut omaksi pojaksensa. Hän lupasi myöskin antaa
minulle majan omakseni, sekä vaimoja ja orjia viljelemään minulle maata
ja keittämään ruokaa.
Kun tämä kysymys oli näin saatu ratkaistuksi, nousi Karema vuoteeltaan
ja opasti minut ja Tomin kylän keskellä olevaan vasta valmistettuun
aitaukseen, jossa oli uusi ennen käyttämätön maja ja rakennustarpeita
toisiin. Sen sanoi hän nyt antavansa minulle, ja luvattuaan lähettää
ruokaa ja juomaa entiseen asuntoomme palasi hän jälleen omaan majaansa.
Päästyämme vihdoinkin rauhaan omaan majaamme hiljeni muualta kuuluva
melukin vähitellen, sillä kylän asukkaat panivat nähtävästi varhain
levolle sinä iltana, väsyneet kun olivat päivän huvituksista. "Nyt ovat
kaikki asiat hyvin", sanoi Tom. "Jonkun ajan kuluttua tulee
englantilainen laiva teitä noutamaan ja siihen asti voitte elellä
täällä kuin Herran kukkarossa."
"Niin kyllä, Tom, mutta ellei tuo englantilainen laiva tulekaan, niin
mitä sitten?"
"Ikäviä asioita ei saa ajatella", vastasi Tom, jolle englanninkieli
alkoi nyt muistua nopeasti mieleen. Hän kertoi nyt minulle olleensa
niin kauan eräässä englantilaisessa laivassa panttivankina kunnes hänen
isänsä oli saanut velaksi saamansa tavarat maksetuiksi. Silloin sanoi
hän oppineensa puhumaan englannin kieltä täydellisesti.
Mutta siihen tarvittiin kumminkin aikaa, ennenkuin hän voi
ymmärrettävästi selvittää minulle, miten tuollainen veren sekoittaminen
tapahtuu, ja sanottuani hänelle, etten halunnut mustaa vaimoa, vastasi
hän: "Miksi ette? Ellette ota vaimoa, niin kuka keittää ruokanne,
sytyttää tulen, kantaa vettä ja tekee kaikki majassanne esiintyvät
työt?"
"Niin kylläkin, Tom, mutta voivathan naiset tehdä sen olematta silti
vaimojani. Isäsihän antoi minulle niin paljon vaatteita ja helmiä, että
voin palkata niillä itselleni palvelijoita."
"Ei, herra, sillä ostoihin menettäisitte pian kaikki helmenne. Paras on
ottaa vaimo."
"Mutta, Tom, jos palaan kotimaahani, miten voin viedä sinne mustan
naisen, ja mitä hän osaa siellä tehdä?"
"Ah, ellette halua viedä vaimoanne Englantiin, antakaa hänet minulle.
Pidän naisista, ja kun miehellä on monta vaimoa, on hänen hyvä elää."
Koetin turhaan selittää hänelle mielipiteitäni avioliitosta, mutta
lopulta hän sanoi: "Kerron Karemalle teidän uskonne olevan sellaisen,
ettette saa ottaa vaimoa. Mutta siinä tapauksessa on teidän saatava
sitä enemmän orjia."
Koetin selittää hänelle senkin, ettei englantilaisilla ollut tapana
pitää orjia, mutta Tom ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin
päätin mukautua parempaan kahdesta pahasta ja suostua rupeamaan
nimellisesti niiden orjien isännäksi, jotka Karema mahdollisesti
lahjoittaisi minulle. Kumminkin päätin mielessäni, että poistuessani
maasta vapauttaisin ne kokonaan ja palkitsisin hyvin niiden kaikki
minulle tekemät palvelukset.
Kun tämä pitkä keskustelumme loppui, oli jo aika mennä nukkumaan.
Jäätyäni yksikseni rukoilin ja heittäydyttyäni nahoille ja matoilla
peitetylle vuoteelleni nukuin pian uneksien kaikenlaisista asioista.
Joskus olin olevinani jälleen Petrelissä ja joskus taasen Pentlean ja
Camachon kynsissä.
Nukuin kauan ja raskaasti. Kun Tom minut herätti, oli aurinko jo
korkealla taivaalla ja kaikki järjestetty valmiiksi tuota
juhlallisuutta varten, jossa Kareman ja minun oli vahvistettava
liittomme verisiteellä.
Pesin korvani ja käteni Tomin minulle tuomassa maljassa, ja tultuani
ulos hänen kanssaan majastamme näin kaikkien kylän asukkaitten
istuutuneen kyykkysilleen erään avonaisen paikan ympärille, jonka
keskelle oli asetettu pari tuolia Karemalle ja minulle voidaksemme
istua juhlallisuuden aikana. Heti kun kylän asukkaat huomasivat minut,
huudahtivat he riemusta ja siirtyivät hieman syrjään, jotta Tom voi
ohjata minut tuolille. Istuuduttuani jäi hän viereeni seisomaan
toimiakseen kumminani.
Niin pian kuin olimme asettuneet paikoillemme, tuli Karema hänen
majojaan ympäröivästä aitauksesta vaimojensa ja rumpaliensa kanssa.
Kaikki hänen seuralaisensa jäivät ympyrän ulkopuolelle lukuunottamatta
erästä miestä, jonka piti toimia hänen hommissaan, ja pappia, jonka
piti toimittaa tuo veremme sekoittaminen. Papin koko ruumis, kasvot ja
käsivarret oli maalattu valkoisiksi ja hän kantoi kaulassaan ja
vartalonsa ympärillä lintujen kalloja, antiloopin sarvia, luita ja
hedelmien kuoria ja muita esineitä, joissa mahtavien voimien arveltiin
asuvan.
Karema istuutui minua vastapäätä olevalle tuolille tarttuen vasemmalla
kädellään minun oikeaan ja oikealla minun vasempaan käteeni. Tom ja
Kareman kummi asettuivat taaksemme, Tom minun ja tuo toinen mies
Kareman tuolin taakse. Piirrettyään ympyrän maahan ympärillemme kohotti
pappi käsivartensa päänsä yläpuolelle aloittaen yksitoikkoisen laulun,
johon ympärilläistujat silloin tällöin yhtyivät.
Kun hän lopetti, toi eräs nainen suuren kansiniekka kurpitsan viereemme
ja poistui sitten. Pappi aukaisi sen ja otti sieltä kaksi suurta
puhvelin sarvea ja joitakin ruohoja, lehtiä ja multaa. Sekoitettuaan
niistä jonkinlaista taikinaa pisti hän vähän sitä kumpaankin sarveen ja
painoi ne pystyyn maahan Kareman ja minun jalkojeni väliin.
Sitten hän pani onttoon pukinsarveen paljon pieniä piikiviä, helmiä ja
pyöristettyjä puunkappaleita, ja pudistettuaan sitä hetkisen kaatoi hän
sen sisällön maahan tarkastaen innokkaasti, millaisia kuvioita ne
pudotessaan olivat muodostaneet. Hän uudisti sen monta kertaa, ja koska
Tom aina vähän väliä sanoi: "Hyvä on, hyvä on!" otaksuin, että papin
niiden perusteella lausumat ennustukset olivat minulle suosiolliset.
Seuraavassa silmänräpäyksessä otti hän kurpitsasta neliskulmaisen
mustan katajaviinapullon, jonka öljyllä hän valoi sekä minun että
Kareman pään. Se näytti Karemasta tuntuvan mukavalta, mutta koska öljy
oli härskiytynyt ja haisi pahalta, ei tuo voiteleminen tuntunut minusta
ollenkaan miellyttävältä.
Kun hän vielä oli valmistanut hienonnetusta porsliinista, ruudista ja
öljystä jonkinlaista taikinaa, avasi hän paitani niin että rintani
paljastui ja leikkasi jotensakin terävällä veitsellä pienen haavan
rintani yläosaan puristaen siitä muutamia tippoja verta, jotka Tom
kokosi hänelle siihen tarkoitukseen annetulle lehdelle.
Karema sai myöskin samanlaisen haavan rintaansa ja hänen kumminsa
kokosi hänen verensä toiselle lehdelle. Kun se oli saatu tehdyksi,
saneli pappi jonkun pitkän rämsyn, jonka Tom ja hänen virkaveljensä
uskollisesti toistivat. Tom käänsi sen minulle jälkeenpäin ja se
osoittautui mitä huolellisimmin valmistetuksi rangaistusluetteloksi
Karemalle ja minulle, ystävillemme ja tuttavillemme, jos me vain
aiheutamme toisillemme jotakin ikävyyksiä tahi ellemme hädän ja vaaran
hetkellä kiiruhda toistemme avuksi. Meitä olisi todella rangaistu
kuin Rheimsin naakkaa, jos olisimme laiminlyöneet keskinäiset
velvollisuutemme, mutta koska olen vielä terve ja hyvissä voimissa,
täytin siihen aikaan luullakseni ne täsmällisesti. Kun siitä oli
päästy, vaihtoivat nuo molemmat kummit veriset lehtensä, ja pappi
kasteltuaan sormensa minun vereeni hieroi sitä Kareman rinnassa olevaan
haavaan ja päinvastoin. Sitten hän otti hieman ruutia ja öljyä hieroen
sitäkin haavoihin, ja pani lopulta nuo veriset lehdet ja ruudin
molempiin puhvelin sarviin.
Heti kun ihmiset näkivät tapahtuman, rupesivat he huutamaan ja kaikki
rumpujen, torvien, kulkusien ja muiden soittokoneiden omistajat
nostivat sellaisen metelin välineillään, että korvat olivat särkyä.
Tuota melua kesti noin viisi minuuttia, ja se lakkasi papin
viittauksesta yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.
Luulin toimituksen nyt päättyneen, mutta huomasin pian erehtyneeni,
sillä ympyrään ilmestyi pari ryppykasvoista vanhaa naista, joista
toinen kantoi kookospähkinän kuorta ja kurpitsapullollista vettä ja
toinen suurta nelikulmaista katajaviinapulloa. Pappi otti nyt tuosta
suuresta kurpitsakuoresta, joka näytti aivan tyhjentymättömältä,
joitakin juuria ja puunkuoren kappaleita, jotka hän leikkasi pieniksi
palasiksi ja pani tuohon kookospähkinän kuoreen. Sitten hän valoi sinne
hieman vettä ja hämmennettyään sekoitusta kovasti antiloopin sarvella
täytti kuoren katajaviinalla ja ojensi sen Karemalle, joka ryypättyään
siitä aika kulauksen antoi sen takaisin papille. Tämä antoi sen nyt
minulle käskien minua viittauksella noudattamaan Kareman esimerkkiä.
Otin sitä suullisen ja huomasin sen maistuvan hyvin katkeralta. Viina
poltti kurkkuani niin, että minun oli hyvin vaikea hengittää.
Kuori jatkoi nyt matkaansa Tomille ja Kareman kummille, jotka
maistoivat niin, ettei pappiparalle jäänyt muuta kuin pieni tippa,
jonka hän kumminkin tyytyväisenä imaisi suuhunsa. Nyt otettiin
puhvelinsarvet maasta ja täytettiin mullalla. Minun jalkojeni välissä
ollut annettiin Karemalle ja hänen minulle. Sitten talutettiin meidät
molemmat asuntomme aitauksen portille, jonka pieleen sarvi sidottiin
pitämään kaikkia pahoja henkiä ja vihollisia loitolla niistä. Meidän
oli kumminkin pakko palata vielä kerran kylän keskelle, jossa pappi
jyrisevin äänin julisti Frankin Kareman veljeksi. Sen hän teki
neljästi, katsoen ensin pohjoiseen, sitten etelään ja itään, ja lopuksi
länteen.
Joka kerta, kun hän julisti sen, huusivat ihmiset: "Eh-a-a-a-n,
eh-a-a-a-n! Frank ja Karema, Karema ja Frank!" lisäten melua
rummuillaan, kulkusillaan, torvillaan ja vihellyspilleillään.
Toimitus loppui siihen ja niin oli minusta tehty adianalainen, kuten
Kareman alamaisia sanottiin. Sain kaikilta kyläläisiltä lahjoja, jotka
olivat enimmäkseen pieniä, kuten tupakanlehtiä, munia, jonkun linnun
ynnä muuta sellaista, mutta Karema lähetti kolme naista ja kolme miestä
tuomaan saviruukkuja, mattoja, kuokkia, jakkaroita, aseita ja kuusi
vuohta. Tom sanoi minulle, että nämä ihmiset samoin kuin niiden tuomat
tavarat olivat nyt omaisuuttani. Niiden oli nyt viljeltävä maata ja
tehtävä kaikkea, mitä vain käskin. Eräs naisista oli niin nuori ja
sievän näköinen, että Tom suositteli häntä minulle vaimoksi.
Toistin hänelle sen olevan mahdotonta ja vihdoin hän lopetti
kehoituksensa sanoen: "Hyvä on! En ymmärrä valkoisen miehen syitä,
mutta jos musta mies saa hyvän ja sievän naisorjan, menee hän tämän
kanssa naimisiin."
Uusi majani alkoi pian näyttää kodikkaalta, ja Kareman käskystä toivat
kaikki kylän asukkaat paaluja, olkia ja pajunkuoria sen kuntoon
saattamiseksi. Ennen iltaa olivatkin palvelijani, sillä orjiksi en
aikonut heitä milloinkaan nimittää, laittaneet suojat ja
varastohuoneeni melkein valmiiksi.
Seuraavana päivänä saimme ne kuntoon, ja sitten menin Kareman kanssa
valitsemaan kylän ulkopuolelta maapalasta, jonka sain viljeltäväkseni
ja johon hän antoi minulle siemenet. Tom jäi vielä siksi päiväksi
luokseni ja auttoi minua lahjojen valitsemisessa uusien kansalaisteni
etevimmille miehille hänen isänsä minulle antamista tavaroista. Emme
silloin unhottaneet pappiakaan, joka oli toimittanut tuon veljeysliiton
Kareman ja minun välilläni. Seuraavana päivänä läksi Tom palatakseen
Jack Spratin kylään, ja sanottuaan minulle hyvin lämpimät jäähyväiset
nousi hän tuohon samaan kanoottiin, jolla olimme tulleet ja läksi
melomaan myötävirtaan.
Hänen matkustettuaan tunsin oloni hyvin yksinäiseksi, sillä vaikka
olinkin nyt Kareman veli, en voinut puhua sanaakaan hänen kanssaan,
enkä tiennyt ollenkaan, miten pitkäksi ajaksi minun oli jäätävä sinne
asumaan. Kumminkin sain lohtua ajatuksesta, että voisin olla vielä
paljon huonommissa olosuhteissa, ja päätin käyttää käsilläolevia
olosuhteita niin paljon hyödykseni kuin suinkin mahdollista.
Huomasin pian oppineeni niin paljon alkuasukasten kieltä, että sain
heidät ymmärtämään tarkoitukseni. Sain työtä tarpeeksi kuluttaakseni
päiväni ruvettuani seuraamaan palvelijaini toimia ja viljelemään
maatani, metsästämään ja ampumaan, opettamaan heitä käyttämään keihästä
ja jousta ja rakentamaan kanootteja, joissa kaikissa toimissa kehityin
pian hyvin taitavaksi. Näin alkuasukkaitten, sitten kuin heidän
ensimmäinen liiallinen kunnioituksensa valkoista miestä kohtaan oli
haihtunut, rupeavan pitämään minua melkein huonompana itseään. Mutta
kun he näkivät, että voin voittaa heidät heidän omissa askareissaan,
olin nimittäin aina ensimmäinen metsästäessämme läheisissä metsissä
olevia villiä eläimiä tahi tuossa jännittävämmässä ja vaarallisemmassa
urheilussa, virtahepojen keihästämisessä veneistä, jolloin ei kukaan
muu voinut viskata keihästään tarkemmasti ja kauemmaksi eikä saada
nuoliaan syvemmälle saaliiseen kuin minä, rupesivat he pitämään minua
jonkunlaisena johtajanaan ja julkisesti sanomaan minua Kareman
seuraajaksi.
Koko kansan joukossa ei minulla ollut kuin muutamia vihollisia, niiden
joukossa Kareman nuorin Dala-niminen veli, joka ennen tuloani oli
toivonut pääsevänsä Kareman perilliseksi ja hänen erityiseksi
ystäväkseen. Koetin usein selittää Dalalle, miten mahdotonta minun
rupeamiseni adianalaisten päälliköksi oli, koska tarkoitukseni oli niin
pian kuin olin kuullut jonkun englantilaisen laivan saapuneen virralle
heti matkustaa päästäkseni siinä omaan maahani. Vaikka Dalan nähtävästi
oli pakko uskoa puheeni, oli hän niin kateellisuuden sokaisema, että
hän koetti kaikin voimin tehdä minulle harmia. Istutukseni oli usein
poljettu, lintuni varastettu ja vuoheni tapettu.
Karema täytti uskollisesti kaikki veljeytemme aiheuttamat
velvollisuudet minua kohtaan, korvaten aina tappioni. Ainoa minulle
aiheutunut vahinko supistui niin ollen vain ilmoittamisvaivaan, koska
Dala, aavistettuaan sen, koetti siinäkin, kuten kaikessa muussa, tehdä
aikeeni tyhjäksi.