nuoria, joilla oksat oli köytetty kiinni, että nuo raaoilla olevat
miehet voisivat huomata kuunarin mastojen huiput. Kun olin saanut ne
poikki, putosivat oksat kannelle ja maston pää paljastui kokonaan.
Nousin seisomaan sille ja heiluttaen käsivarsiani koetin kiinnittää
miesten huomion puoleeni. Purjeet oli nyt kiinnitetty ja miehet
valmistautuivat laskeutumaan kannelle. Aloin pelätä, että uhkarohkea
tekoni, jota voitiin melkein sanoa hullun työksi, oli ollut aivan
hyödytön, kun suureksi ilokseni tuulenpuuska kietoi prikin ison maston
huipussa liehuvan lipun merkkilippujen nuoran ympärille ja näin Jimmy
Dudsin kiipeävän selvittämään sitä. Juuri vähää ennen pääsemistään sen
luo katsahti hän minuun päin, jolloin koetin viittoa kahta kovemmin ja
suureksi mielihyväkseni näin hänen huomaavankin minut. Toinenkin mies
kiipesi raa'alle ja seisoen sillä näytti puhuvan kannellaolijoille
minusta.
Juuri tuota katsellessani kuulin Silaksen huutavan kannelta:
"Laskeudu alas sieltä, veitikka! Mitä tulimmaista on sinulla siellä
tekemistä?"
Polvistuin huipulle voidakseni ruveta laskeutumaan viittoen kumminkin
viimeisen kerran käsivarsillani ennen sitä, ja saatuani kiinni
vetonuorista aloin liukua alas niin hitaasti kuin suinkin. Kuulin
silloin kuulan vihellyksen ja näin sen sattuvan mastoon noin jalan
päähän päästäni. En joutanut katsomaan ketä minun oli kiittäminen
tuosta kohteliaisuudesta, vaan irroitin melkein otteeni ja tulin
kannelle pikemmin kuin olin voinut aavistaakaan kaatuen selälleni
maston juurelle.
Päästyäni jaloilleni tarttui Silas minuun ja alkoi lyödä minua
köydenpätkällä. Selkääni saadessani huomasin tuon mulatin seisovan
peräkannella savuava musketti kädessään, joten minun oli häntä
kiittäminen tuosta itseäni vastaan tehdystä murhayrityksestä. Hän tuli
nyt luoksemme ja sanoi Silakselle jotakin, jota en kumminkaan
ymmärtänyt. Mutta hänen tarkoituksensa selvisi minulle kumminkin pian,
nähdessäni ruumasta haetut orjaraudat, joilla minut kytkettiin kanteen
kiinni.
Silas toimi itse vangitsijana ja käytti tilaisuutta hyväkseen
kuiskatakseen minulle: "Sinä ajattelematon nuori pölkkypää turmelet
pian kaiken. No, ole nyt siivosti! Raudat eivät ole lukossa ja
tulevana yönä puoli kahden ajoissa on kanootti tuolla ylähangan
ankkurikettingissä kiinni. Kun kuulet minun ja Reubenin riitelevän
pelatessamme, on sinun paettava heti." Sitten hän löi minua muka
korvalle ja lisäsi: "Luulenpa, että mastoihin kiipeileminen on sinulta
nyt loppunut pitkäksi ajaksi, sinä nuori haisunäätä!" Sanottuaan sen
poistui hän jättäen minut miettimään tilannetta.
Vaikka ruumiini olikin arka ja hellä saamani selkäsaunan jälkeen,
toivoin kumminkin voivan paeta, ollen melkein varma, että prikissä
olevat ystäväni tiesivät missä olin. Olin iloisempi kuin pitkiin
aikoihin ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin pääsisin vapauteen.
Mulatti toi minulle muutamia keksiä ja mitallisen vettä. Olin juuri
kohottamaisillani tuon viimeksimainitun huulilleni, kun näin Silaksen
rypistävän kulmiaan minulle, jolloin pudotin mitan kannelle, niin että
se kaatui. "Koska tuo penikka on noin huoleton, niin olkoon
janoissaan!" huusi Silas silloin niin, että mulattikin sen kuuli.
VIII.
PAKONI ORJALAIVASTA.
Päivä kului hitaasti väsyttäen minut kokonaan, ja kun vihdoin aurinko
laski, aloin laskea tunteja kuumeisesti ja kärsimättömästi. Jonkun ajan
kuluttua, kun oli jo aivan säkkipimeä selvästi lähestyvän myrskyn
vaikutuksesta, tunsin miten käsi laskeutui suulleni ja kuulin Silaksen
sanovan: "Hush, nyt on mulatti tuolla alhaalla. Oli hyvä, ettet juonut
tuota vettä, sillä hän oli myrkyttänyt sen. Sanon nyt sinulle, mitä
sinun on tehtävä. Laskuveden aika on juuri tullut ja pian rupeaa
satamaan. Laskeudu silloin kanoottiin ja anna sen ajautua poukamasta,
ennenkuin rupeat melomaan virtaa ylös. Päästyäsi prikiin on sinun
ilmoitettava, että Simon Okopan miesten kanssa aikoo valloittaa laivan.
Käske isäsi lähteä matkoihinsa, äläkä puhu meidän täällä olostamme
mitään. Tässä on sinulle hieman rommia ja lihapalanen", ja ennenkuin
ennätin sanoa sanaakaan kiitokseksi, poistui tuo vieras ystäväni
luotani.
Pian kuulin tuulen humisevan puiden latvoissa, mutta se tyyntyi melkein
heti aivan kokonaan kaikkien muidenkin äänien vaietessa samalla,
lukuunottamatta kajuutassa olevien perämiesten ja keulapuolella
valvovien matruusien puhelua. Äkkiä valaisi kirkas salama taivaan
moniksi minuuteiksi, kuten näytti, ja sitten seurasi sellainen jyrinä
rankkasateineen, että kuvaus "sataa kuin saavista kaataen", tuntui
minusta aivan oikealta.
Irroitin heti kahleeni ja ryömittyäni kannen poikki pujahdin
kettinkiaukosta laidan ulkopuolelle. Tunnustelin haparoiden, mihin
kanootin kiinnitysköysi oli sidottu ja saatuani sen käsiini laskeuduin
veneeseen hiljaa. Leikattuani nuoran poikki pukkasin kanootin menemään
ja laskeuduin pitkäkseni sen pohjalle, ettei sen ajautuessa kukaan
huomaisi minua, jos vene kulkiessaan sattuisi joutumaan laivan
ikkunoista tuikkivien valojen piiriin.
Huomasin pian, etten saisikaan jäädä asentooni, sillä sade täytti
veneen nopeasti vedellä. Minun oli senvuoksi pakko nousta istualleni ja
ammentaa vettä veneestä niin nopeasti kuin suinkin voin. Näin salamain
valossa, että etäännyin kuunareista hyvin nopeasti ja aloin jo toivoa
pääseväni poukamasta kenenkään huomaamatta, kun onnettomuudekseni eräs
mies huomasi minut salamain valossa muutamasta patterista tahi
linnoituksen ampuma-aukosta minun kulkiessa niiden välitse. Hän
hälyytti heti muut ja tartuttuaan muskettiinsa ampui hän jälkeeni.
Tartuin melaani ja painoin menemään niin nopeasti kuin suinkin vain
pääsin, ja vaikka huomasin hälyytyksen kuuluneenkin laivoihin, pääsin
kumminkin poukamasta päävirralle heidän saamatta minua kiinni.
Ollessani poukamassa en ollut tuntenut myrskyn voimaa, mutta samalla
hetkellä kun pääsin päävirralle pyöräytti tuulenpuuska kanoottini, jota
en osannut oikein hoitaa, ympäri ja pian huomasin ajautuvani nopeasti
virran suuta kohti. Silloin tällöin leimahtelevien salamain valossa
näin olevani aivan lähellä rantaa, jossa mangrovepuiden juuret
työntyivät kauas veteen. Onnistuin jollakin tavalla, en oikein tiedä
miten, melomaan kanoottini muutamien esiinpistävien puitten juurelle ja
tartuttuani oksista riippuviin ilmajuuriin hinauduin vähitellen puuhun
Juuri kun olin saanut sellaisesta kiinni, tuli äkkinäinen tuulenpuuska
sateineen vieden kanootin jalkaini alta, ja minä jäin riippumaan
juuresta, johon olin tarrautunut kiinni. Löydettyäni tilavan ja mukavan
haaran sijoittauduin siihen ja koetin saada häilyvät ajatukseni taas
jonkunlaiseen järjestykseen.
Ensin ihmettelin olivatko Jimmy Duds ja nuo toiset miehet tunteneet
minut vai eivätkö. Mutta muistaessani, ettei Whydahin tietäjän
kasvoihini pyyhkäisemä väri eikä Pentlean musta sotku olleet vielä
kuluneet pois, tuntui minusta sellainen melkein mahdottomalta. Kaikissa
tapauksissa olin varma, että isäni nyt tiesi orjalaivojen olevan
virralla ja voi niin ollen olla varuillaan. Mutta miten minulle
itselleni kävisi, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Minulla oli
hyvin pienet mahdollisuudet tunkeutua mangrovesoiden läpi niiden takana
olevalle kuivemmalle maalle, ja vaikka onnistuisinkin, olin varma, että
orjalaivain tahi Okopan miehet saisivat minut pian kiinni tehdäksensä
minusta jälleen orjan. Uimallakin pakeneminen tuntui melkein
mahdottomalta, sillä virta oli aivan täynnä alligaattoreja.
Onnekseni oli tuo tuulenpuuska, joka oli vienyt kanoottini jalkaini
alta, viimeinen. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kaikki tähdet
alkoivat tuikkia niin omituisen kirkkaasti kuin ne ainoastaan lämpimässä
ilmastossa vallinneen myrskyn jälkeen voivat. Olin niin surkeasti
viluissani ja märkänä, etten kyennyt ollenkaan nauttimaan tästä
ihmeellisestä kauneudesta, vaan ponnistin aivojani keksiäkseni jonkun
keinon pelastua tästä vaarallisesta asemasta.
Äkkiä kuulin tykkien ja muskettien pauketta ja jonkun matkan päässä
joella näin laukausten välähdyksiä ja ilmaan nousseen sakean savun.
Oliko prikin kimppuun jo hyökätty ja oliko laivassa olijat yllätetty
vai olivatko he huomanneet viittailuni ja ymmärtäneet niiden
varoittavan merkityksen? Jonkun ajan kuluttua tuntuivat äänet kuuluvan
lähempää ja alkavan sitten vähitellen heiketä. Äkkiä näin prikin komeat
purjeet mangrovepuiden yläpuolelta ja ymmärsin, että se, käyttäen
hyväkseen maatuulta, pyrki äsken juuri kohoamaan alkanutta nousuvettä
vastaan päästäkseen merelle. Melkein heti kun olin nähnyt sen, kuulin
kovaa ampumista jälleen ja päätin siitä aivan oikein, että se silloin
kulki poukaman ohi, johon kuunarit olivat kätkeytyneet ja jonka suussa
olevista pattereista oli ruvettu ampumaan sitä.
Päätökseni, mitä minun oli nyt tehtävä, oli paikalla valmis, sillä
katsellessani edessäni olevaa jokea ajattelin, ettei Petrel
sivuuttaessaan minut voinut olla kauempana kuin korkeintaan noin sadan
metrin päässä. Riisuin senvuoksi vaatteeni ja päätin, että niin pian
kuin laiva tulee näkyviin, laskeudun veteen ja koetan uimalla päästä
siihen.
Odotin kärsimättömästi sen tuloa näkyviin erään hieman ylempänä olevan
niemen takaa ja nähtyäni sen halkaisijain ilmestyvän puiden takaa,
laskeuduin aivan veden rajaan ollakseni valmis heittäytymään veteen
silloin kun arvelin laivan olevan tarpeellisen matkan päässä
ennättääkseni siihen. Mutta prikin takaa ilmestyivätkin tuon toisen
kuunarin purjeet, ja pian olivat molemmat laivat näkyvissä ampuen
toisiaan musketeilla kuin riivatut, sillä molemmat laivat olivat niin
pääksytysten, etteivät ne voineet käyttää tykkejään kumpainenkaan.
Koitti sitten hetki, jolloin arvelin voivani lähteä uimaan, ja
laskeuduttuani veteen aloin ponnistella prikiä kohti. Uin niin nopeasti
kuin voin aivan sen lähelle, ja luulin jo parin kolmen minuutin
kuluttua pääseväni niin sen viereen, että minut voitaisiin nostaa
kannelle, jonne päästyäni saisin syleillä isääni ja Villeä, kun äkkiä
tunsin joutuneeni niin voimakkaaseen virtaan, että huomasin heti kaikki
ponnistukseni turhiksi. En ollut muistanutkaan nousuvettä, jonka
voimakkain haara sieppasi minut mukaansa. Näytti siltä kuin minun olisi
pakko turvautua kuunariin, joka selvästi oli saavuttamaisillaan prikin
siinä tarkoituksessa, että sen miehistö sitten voisi hyökätä prikin
kannelle, mutta vaikka pääsinkin noin kuuden metrin päähän siitä, en
voinut saavuttaa sitä, ja minun oli jäätävä keskelle virtaa, sillä
ylöspäin virtaava nousuvesi oli niin voimakas, että minun oli melkein
mahdotonta taistella sitä vastaan.
Koetin toivottomuudessani uida vähän aikaa laivojen jäljessä, mutta
huomasin pian jääväni nopeasti jälkeen, ja karttaakseni hukkumista oli
minun pakko ruveta ponnistelemaan takaisin rannalle. Koetin kumminkin
vielä, vaikkakin pienin toivein, huutaa ja viheltää kääntääkseni jonkun
kuunarissa olijan huomion puoleeni, mutta yhtä hyvin olisin voinut
ruveta herättämään kuollutta. Ja niin ollen oli minun pakko
puolikuolleena toivottomuudesta ja väsymyksestä kääntyä rantaa kohden,
jota en luullut enää voivani saavuttaakaan.
En enää voinut uida yhtä tarmokkaasti kuin äsken, vaan liikutin
ainoastaan vaistomaisesti käsiäni ja jalkojani, pikemmin säilyttääkseni
henkeni kuin päästäkseni maihin, jossa en kumminkaan olisi tiennyt
mihin ryhtyä. Siinä hitaasti uiskennellessani näin äkkiä edessäni veden
pinnalla jonkun pitkän, tumman esineen. Muistin silloin Silaksen puheet
krokotiileistä, ja luullen tuota edessäni olevaa esinettä sellaiseksi
lakkasin uimasta ja rupesin kellumaan pelosta, että pieninkin liike
voisi kääntää pedon huomion puoleeni.
Aika, jonka pysyttelin hiljaa tuon peloittavan esineen kelluessa aivan
vierelläni, tuntui äärettömän pitkältä, vaikka se todellisuudessa
lienee kestänyt vain muutamia minuutteja, sillä kääntäessäni päätäni
huomasin metsän yläpuolelle nousseen kuun valossa, että tuo luulemani
krokotiili olikin tyhjä kanootti.
Toivo palasi mieleeni ja hytkäytti minua kummallisesti, kun
ponnisteltuani hetkisen onnistuin pääsemään siihen. Nyt oli minulla
aikaa katsella ympärilleni ja huomasin, että Petrel ja kuunari olivat
kiinni toisissaan ja päättäen laukauksista taisteltiin siellä nyt mies
miestä vastaan.
Katselin laivoja levottomasti ja äkkiä näin niiden molempain
hypähtävän, jolloin niiden mastot heiluivat niin, että ne näyttivät
melkein katkeavan. Sitten näin Petrelin eroavan kuunarista, joka
ajauduttuaan sivuittain tyrskyihin joutui niiden pieksettäväksi. Sen
kokkapuomi oli nähtävästi katkennut ja Petrel oli senvuoksi päässyt
irti. Olisin nyt antanut vaikka mitä, jos olisin voinut päästä sen
kannelle katsomaan, olivatko isäni ja Ville vielä hengissä, mutta minä
ajelehdin nopeasti nousuveden mukaan virtaa ylöspäin ja minun oli
ruvettava ajattelemaan, mitä voisin tehdä turvallisuuteni
säilyttämiseksi.
Tämä kanootti oli nähtävästi sama, jolla olin paennut Santa Mariasta,
mutta aallot olivat vieneet sen melan, joten en voinut mitenkään sitä
ohjata, vaan minun oli annettava sen ajelehtia virran mukana. Totesin,
että kaikkien onnettomuuksieni syy oli tottelemattomuuteni Villeä
kohtaan, ja kaduin katkerasti, etten kuunnellut häntä silloin, kun hän
käski minun pysyä laivassa eikä lähteä tyrskyveneessä Whydahiin. Tein
mikä oli mielestäni parasta näissä olosuhteissa ja rukoilin kiihkeästi
Jumalaa suojelemaan minua kaikilta vaaroilta.
Liukuessani varustusten sivu näin tulen tuikkivan niiden
ampuma-aukoista ja tultuani kauemmaksi näin joen kummallakin rannalla
suuria kyliä. Sitten alkoi virta kaveta hyvin nopeasti ja noin pari
tuntia ajelehdittuani tarttui kanoottini eräälle joen etelärannalla
olevalle matalikolle. Poukama, jossa kuunarit olivat olleet, oli joen
pohjoisrannalla. Olin hirveästi viluissani, ja koska olin vaatteitta
eikä minulla ollut minkäänlaista keinoa sytyttää tulta, tein sen, mikä
luullakseni sellaisissa olosuhteissa olikin paras mahdollinen. Kaivoin
nimittäin kuopan nousuveden rajan yläpuolella olevaan kuivaan hietaan
ja pistäydyin sinne. Vuoteeni oli pehmyt ja lämmin, ja pian vaivuin
raskaaseen uneen.
IX.
ALKUASUKASTEN JOUKOSSA.
Kun heräsin, paistoi aurinko ja kuulin ääniä läheisyydestä. Katsoessani
varovaisesti sinnepäin, näin suuren joukon nuoria naisia ja tyttöjä
tulleen joen rannalle täyttämään vesipullojaan. Työskennellessään he
nauroivat ja leikkivät. Ajattelematta ollenkaan mitä tein, nousin
seisoalleni ja huudahdin, jolloin he heti sieppasivat pullonsa ja
huudettuaan varoitukseksi piiloutuivat pensaihin.
Katsoessani ympärilleni näin, että tuon leveän tien vieressä, jota
myöten he olivat tulleet, oli kapeampikin polku. Lähdin kulkemaan sitä
ja pian kääntyivät muutamat noista pakolaisista ympäri ja nähtyään,
ettei minulla ollut aseita, tulivat minua kohti. Eräs, joka nähtävästi
oli rohkeampi kuin toiset, koski minuun huutaen samalla jotakin
tovereilleen, jotka purskahtivat nauramaan. Sitten kokoutuivat he
kaikki ympärilleni katsellen hämmästyneenä tukkaani ja ihoani, jotka
pitkäaikainen vedessäolo oli muuttanut melkein luonnollisen värisiksi.
He puhua pärpättivät hirveästi ja tekivät minulle luultavasti paljonkin
kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, koska en ymmärtänyt sanaakaan
heidän kielestään. Huomattuaan, etteivät he saaneet tietää mitään
minulta, läksi pari juoksemaan polkua jonnekin muiden istuutuessa
ympärilleni ja viittaillessa, että minäkin tekisin samoin.
Odotettuamme noin kymmenen minuuttia palasivat nuo molemmat tytöt neljä
miestä mukanaan. Kahdella miehellä oli vanhat piilukkoiset pyssyt ja
kahdella pitkät keihäät, joilla he viittasivat minua nousemaan
seisoalleni, ja sidottuaan nuoran kaulaani taluttivat he minut erään
suuren kylän keskellä olevalle torille.
Kylä oli ympäröity paksuista puunrungoista kyhätyllä aidalla, jonka
sisäpuolella oli lukematon joukko matalampien ruokoaitauksien
ympäröimiä majoja. Kylän keskellä olevan komean silkkipumpulipuun
juurella oli katos, jonka alla oli neljän suuren rummun ympäröimä
karkeasti veistetty ja sanomattoman suuri epäjumalankuva. Taluttajani
veivät minut tuohon suojaan ja pakottivat minut istuutumaan niin, että
eräs katon kannatinpylväs tuli lalkojeni väliin. Sitten sitoivat he
nilkkani yhteen ja köytettyään vielä kätenikin selkäni taakse saivat he
minut niin varmasti kiinni, että minun oli mahdoton paeta.
Kaikki kylän asukkaat tulivat katsomaan minua ja muutamat lapset,
oikeammin pienet mustat lihavat pikkupirut, jotka ensin kovasti
pelkäsivät valkoista miestä, tulivat kumminkin rohkeammiksi
huomatessaan, etten voinut liikkua. Ne pistivät sormensa silmiini ja
silittivät tukkaani, mikä niistä näytti tuntuvan hyvin hauskalta, ja
hieroivat ihoani nähdäkseen oliko valkoinen oikea värini vaiko ei.
Niiden vanhemmat nauroivat kakarainsa vehkeille ja hyödyttömille
ponnistuksilleni saadakseni olla rauhassa.
Luullakseni sain istua siinä uteliaisuuden esineenä melkein tunnin,
ennenkuin kuvan ympärillä olevia rumpuja alettiin paukuttaa ja eräs
hyvin vanha valkotukkainen neekeri istuutui vieressäni olevalle
tuolille. Toinen aivan yhtä vanha mies asettui hänen viereensä ja
huomasin selvästi, että kyläläiset kunnioittivat noita molempia
vanhuksia hyvin suuresti.
Kun he olivat istuutuneet, lakkasivat rummut pärisemästä, ja tytöt
jotka olivat löytäneet minut joenrannalta, kutsuttiin esiin ja saivat
he nähtävästi selittää tapahtuman. Sitten saivat nuo neljä miestä,
jotka olivat kuljettaneet minut kylään, tehdä vuorostaan selkoa, mitä
tekemistä heillä oli ollut asiassa. Tämän jälkeen neuvotteli toinen
vanhus, jonka kasvoissa oli mitä ihmeellisimpiä juovia ja ryppyjä,
toisen vanhuksen kanssa ja antoi sitten muutamia määräyksiä, jotka
toivat näyttämölle erään naamioidun miehen. Tuolla hurjimuksella oli
kädessään suuri käyrä veitsi ja häntä seuranneella vaimolla iso puinen
sanko, jonka hän laski maahan aivan viereeni. Mies pani toimeen
suurenmoisen elenäytelmän osoittaakseen, että hän oli tullut paikalle
katkaistakseen minulta pään.
Tunsin joutuneeni tukalampaan asemaan kuin uidessani joessa ja
luullessani kanoottia krokotiiliksi. Päätin kumminkin olla pelkäämättä,
ja jos nyt niin kävisi, että minut tapettaisiin, niin päätin kuolla
täysin englantilaisen syntyperäni mukaisesti. Vanhus piti nyt pitkän
puheen mainiten usein Okopaa ja lopetettuaan kääntyi hän puoleeni ja
sanoi minulle jotakin murteellisella englanninkielellä, josta en
ymmärtänyt muuta kuin sanat: "Okopa", "Kapteeni" ja "Orjat".
Menetin vihdoin kärsivällisyyteni ja huudahdin: "En ole espanjalainen
enkä ymmärrä sanaakaan puheestanne! Olen englantilainen."
Kansan käytös muuttui heti, ja tuo minun pyövelikseni aiottu mies
katkaisi siteeni niin nopeasti kuin suinkin, ja vanhus sanoi:
"Englantilaiset ovat yhtä hyviä miehiä kuin espanjalaiset ovat pahoja.
Olet siis englantilainen?"
"Olen", vastasin minä. "Olen englantilainen, mutta olen saanut olla
espanjalaisten vankina."
"Kauan aikaa sitten", sanoi vanhus, "soti Hararu Okopan isää vastaan,
jolloin Okopan isä tappoi säälimättömästi Hararun vaimon. Hararun hän
otti vangiksi ja myi espanjalaisille, joiden laivoissa Hararu sai olla
niin kauan, kunnes englantilaiset voitettuaan espanjalaiset vapauttivat
hänet, jolloin hän sai palata kotiinsa. Kaikki englantilaiset olivat
hyviä Hararulle."
Minut vietiin nyt erääseen aitaukseen, jossa Hararu perheineen asui.
Hararu käski minun tulla erääseen majaan ja avattuaan erään suuren
arkun sanoi hän minulle: "Siinä on paljon vaatteita, valitse niistä,
mitä tarvitset." Halusin kiittää häntä, mutta hän jatkoi: "Sinun ei
tarvitse, sillä englantilainen on aivan samanlainen kuin mustakin mies.
Kun hän saa vaatteet päälleen, rupeaa hän syömään ja syötyään
juttelemaan."
Katsoessani arkkuun huomasin sen olevan täynnä kaikenlaisia vaatteita,
silkki- ja kalikookangaskappaleita, ja jonkun aikaa haettuni löysin
sieltä paidan, takin ja housut, jotka sopivat minulle niin hyvin, että
puin ne heti ylleni "Tahdotko hatunkin?" kysyi Hararu ja mennen erään
toisen arkun luo otti hän sieltä kuluneen meriupseerin lakin ja antoi
sen minulle.
Kun olin pukeutunut, vei hän minut erääseen toiseen suojaan. Siellä
tarjottiin minulle jonkinlaista paistia, joka olisi muuten ollut
erinomaista, ellei siinä olisi ollut niin paljon pippuria, että minun
oli sitä hyvin vaikea syödä, muutamia banaaneja ja suuri tuopillinen
palmuviiniä.
Söin ja join vanhan Harurun seisoessa vieressäni ja kehoittaessa minua
syömään enemmän. Olin kumminkin niin kärsimätön saamaan selville, mikä
tuon heidän käytöksensä muutoksen oli saanut aikaan, että lopetin pian
ja sanoin Hararulle, joka ei ollut suostunut vastaamaan kysymyksiini,
ennenkuin olin syönyt kyllikseni, etten jaksanut enempää.
Sitten alkoi Hararu selittää: "Olin yhteen aikaan espanjalaisen orjana,
joka kohteli orjiaan hirveän pahasti pieksäen ja polttaen heitä. Sitten
tapasi muudan englantilainen tuon espanjalaisroiston kohdellen häntä
ansion mukaan ja vieden Hararun Sierra Leoneen, jossa hänet ristittiin
Jack Spratiksi, joka on hyvä englantilainen nimi. Sitten läksi eräs
englantilainen kauppalaiva tänne Ogowai-joelle ja minä pääsin mukaan.
Isäni, veljeni ja sisareni elivät silloin vielä, mutta ovat nyt jo
kaikki kuolleet, ja tuo englantilainen antoi minulle pyssyjä,
vaatteita, rommia ja paljon muita tavaroita, jolloin jäin tänne ja
minusta tuli suuri mies. Okopa on suuri varas, mutta hän on voimakas,
sillä hän on saanut espanjalaisilta paljon pyssyjä ja muita tavaroita
orjillaan."
Kerroin Hararulle eli Jack Spratille, kuten hän halusi minun häntä
nimittävän, kaikki mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin vene oli
kaatunut Whydahin tyrskyissä. Kuvasin hänelle, miten olin paennut Santa
Mariasta ja nähnyt isäni prikin poistuvan virralta.
"Nuo espanjalaiset ovat pahoja miehiä, kuten Okopakin, ja ovat
koettaneet anastaa isäsi laivan", sanoi vanhus. "Nyt he ovat
suuttuneet, ja jos he saavat kuulla sinun oleskelevan täällä,
lähettävät he jonkun ryöstämään sinut täältä ja katkaisevat kurkkusi,
sillä Okopa on niin suuri roisto, että hän on valmis vaikka mihin."
En viitsinyt muistuttaa uutta ystävääni, että kun hän luuli minua
espanjalaiseksi, oli hänkin valmis katkaisuttamaan kurkkuni, vaan
sanoin ainoastaan: "Ette suinkaan aio luovuttaa minua heille?"
"En anna sinua Okopalle ainakaan vapaaehtoisesti, mutta jos Okopa
hyökkää kimppuumme monine pyssyineen ja espanjalaistovereineen ja satut
olemaan kylässämme, niin mitä voimme tehdä. Jos he saavat tietää
valkoisen miehen oleskelevan kylässämme, lähettävät he jonkun miehen
katsomaan, ja jos tuo mies huomaa sinut englantilaiseksi, kuten minäkin
olen, rientää hän kertomaan Okopalle, jolloin hän, Camacho ja tuo
Pentlea-roisto tulevat miehineen vangitsemaan sinut. Luullakseni on
parasta, että lähdet kauemmaksi sisämaahan erään suuren tietäjän luokse
ja oleskelet siellä jonkun aikaa. Poikani Tom, joka puhuu englannin
kieltä ja on kaikessa yhtä mieltä kanssani, vie sinut sitten toiseen
maahan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on englantilaisia laivoja,
jolloin voit jälleen päästä isäsi ja veljesi luo."