oli laitettu kuntoon, työnnetty vesille ja alkanut etääntyä rannasta
laivaa kohti. Äkkiä kiljaisi hän kumminkin kovasti ja huusi: "Nyt
kaatui vene ja kaikki miehet joutuivat veteen!" Kiipesin heti mastoon
ja Ville lähetti minulle kiikarini haalaten sen luokseni merkkilippujen
nuoralla. Katsoessani sillä näin veneen keikkuvan kumollaan tyrskyssä
ja miesten koettavan pelastua uimalla maihin. Hetken kuluttua heittivät
aallot veneen rannalle ja vähitellen ryömivät miehetkin yksitellen
kuiville. Olin peloissani, pääsisikö isäni maihin, ja lopulta näinkin,
miten neekerit auttoivat hänet rannalle. "Eläköön, Ville, hän on
turvassa!" huusin heti. "Eikä hän ole ollenkaan vahingoittunut!"
lisäsin huomattuani hänen kävelevän rannalla ja määräävän jotakin
tehtäväksi veneelle, jolla oli suuri reikä pohjassa.
Laskeuduin kannelle, jossa Ville juuri määräili, että toinen vene oli
miehitettävä ja lähetettävä maihin, koska hän oli varma, että isäni
halusi tulla laivaan, jos suinkin sellainen oli mahdollista, koska ilma
oli jo muuttunut hyvin uhkaavaksi.
Rukoilin ja pyysin päästäkseni mukaan, mutta Ville kielsi jyrkästi,
käskien minun pysyä laivassa. En ollut ollenkaan halukas tottelemaan,
ja juuri kun vene oli eroamaisillaan laivasta, hyppäsin siihen, ja
koska ei ollut aikaa siekailla, sillä sekä tuuli että aallot uhkasivat
särkeä veneen laivaa vasten, ei Ville käskenyt minua palaamaan.
Ennenkuin olimme päässeet puoliväliinkään, yltyi tuuli oikeaksi
myrskyksi, ja Märssyraaka aikoi jo pari kolme kertaa kääntää veneen
takaisin laivaan päin. Sain hänet kumminkin luopumaan aikeestaan
sanottuani häntä pelkuriksi, johon hän vastasi: "En pelkää ollenkaan,
nuori herra, mutta tyrskyt ovat nyt hirveät. Luultavasti kaatuu
veneemme, ja jos te hukutte, niin mitä kapteeni silloin sanoo?"
"Viis siitä! Kapteeni haluaa nyt kumminkin päästä laivaan. Eteenpäin,
eteenpäin!"
"No sama se minulle on! Soutakaa, pojat, soutakaa!" vastasi hän ja
veneen miehistö ryhtyi melomaan uudistetuin vuoroin. Mutta vaikka he
koettivatkin parastaan, eivät he voineet päästä herra Macarthyn
kauppahuoneen kohdalle ruvetessaan pyrkimään tyrskyjen halki, vaan
ajautuivat sille kohdalle, missä Pentlea oli noussut maihin edellisenä
päivänä. Meiltä oli mennyt niin pitkä aika sinnekin päästäksemme, että
aurinko oli jo laskeutunut, ennenkuin käänsimme veneemme suoraan rantaa
kohti.
Ensimmäisistä tyrskyistä pääsimme kaatumatta ja aloimme juuri pyrkiä
toisten halki, kun äkkinäinen vihuri ja sitä seuraava rankka sade
käänsivät veneemme kyljittäin aaltoja vasten huolimatta Märssyraa'an
ponnistuksista pitää sitä melalla entisessä suunnassa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä olimme jo kaikki vedessä taistellen henkemme
puolesta.
Muistan vieläkin, miten siinä kamppaillessani äkkiä tunsin kuin
tuhansia tonneja vettä olisi kaadettu päälleni, jolloin luultavasti
menin tajuttomaksi. Kun tulin tuntoihini, huomasin makaavani eräässä
pienessä huoneessa, jossa oli vain noin kuuden tuuman korkuinen reikä
seinässä ikkunana. Kuun säteet tunkeutuivat siitä sisään, ja kun
katsoin siitä ulos, näytti ympäristö aivan autiolta. Vaatteeni olivat
aivan märät, värisin vilusta ja päätäni pakotti hirveästi. Makasin
ensin aivan hiljaa, ollen liian sairas välittääkseni siitä missä olin
tahi mitä minulle oli tapahtunut, mutta rupesin sitten kumminkin
ajattelemaan, jolloin muistinkin prikistä lähdön ja venheemme
kaatumisen.
Missä olin ja mitä oli tapahtunut kaatumisemme jälkeen? olivat nyt
kysymyksiä, joihin minun välttämättä oli saatava vastaus. En ollut
hukkunut, sen minä nyt ainakin voin huomata, mutta kuka oli kantanut
minut tähän viheliäiseen koppiin, antamatta minulle minkäänlaista
patjaa maatakseni tahi kuivia vaatteita muuttaakseni. Joku oli siis
pelastanut minut hukkumasta, mutta kuka tuo joku nyt mahtoi ollakaan,
niin ei hän ainakaan näyttänyt välittävän paljon mukavuudestani.
Nousin nurkastani, jossa olin maannut, ja aloin tutkia vankilaani,
sillä sellaiseksi luulin varmasti paikkaa, jossa nyt oleskelin.
Kopeloidessani seiniä ja ovea, jotka oli salvettu paksuista,
veistämättömistä hirsistä, olin tukehtua tomuun. Torakoita sekä muita
inhoittavia hyönteisiä juoksenteli kaikkialla, ja säikähtyneet varpuset
olivat sokaista minulta silmät lennellessään sinne tänne.
Tuo pieni reikä, josta kuu paistoi, oli hyvin korkealla, ja sain
ponnistaa kaikki voimani hypätessäni niin korkealle, että sain sen
alalaidasta kiinni voidakseni katsoa ulos. Huoneen edustalla oli pitkä
parveke ja sen edessä ranta, jota vasten tyrskyt pauhasivat. Merellä
ankkurissa olevat laivat näyttivät heiluvan kovasti ja niiden mustat
raa'at kuvastuivat selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Koetin
saada selville, mikä noista laivoista oli Petrel, ja lopulta
onnistuinkin. Huomasin sen paikasta ja vertaillessani sitä toisiin,
että olin joutunut Souzan taloon. Koetin pysytellä kiinni ikkunassa
niin kauan kuin suinkin ja laskettuani nuo ankkurissa olevat laivat
huomasin, että kaksi kuunaria oli tullut satamaan sen jälkeen kuin olin
lähtenyt Petrelistä. Kun en kumminkaan enää jaksanut pysytellä
ikkunassa, irroitin otteeni ja putosin lattialle. Huomasin pian, että
taistelu torakoita vastaan, jotka lentelivät päin kasvojani ja
takertuivat hiuksiini, antoi minulle melkoisesti työtä, ja vaikka
vaatteeni olivatkin märät, kastuivat ne kumminkin pian hiestäni vielä
enemmän.
Jonkun ajan kuluttua tunsin tupakan hajua, sitten kuulin kuistilta
askelia ja tuolien siirtelyä. Kuulin Pentlean sanovan hetken kuluttua
jollekin pojalle, että tämä toisi sinne konjakkia ja kylmää vettä.
Koetin nyt olla niin hiljaa kuin suinkin saadakseni rauhassa kuunnella
luultavasti pian alkavaa keskustelua.
Siellä oli heitä varmasti kolme tahi neljä miestä, ja kuulin heidän
usein mainitsevan Camachon ja Souzan nimiä, ja vaikka en voinut
ymmärtääkään mitään, koska he keskustelivat espanjankielellä, totesin
kumminkin, että nuo molemmat henkilöt sekä Pentlea olivat läsnä. Hetken
kuluttua tuli sinne vielä eräs henkilö, joka oli joko englantilainen
tahi amerikkalainen, kirouksista päättäen, joilla hän höysti puhettaan
tämän tästä.
Heidän keskustelunsa kesti kauan, mutta lopulta läksivät Camacho, Souza
ja Pentlea tiehensä jättäen nuo toiset juomaan ja tupakoimaan
keskenään.
Hetken kuluttua jatkuikin keskustelu ja heidän äänensä soi kuin soitto
korvissani, sillä nyt tapahtui se englanninkielellä. Toivoin heidän
puheestaan saavani selville jotakin siitä, mitä oli tapahtunut.
"Annahan minulle tuota!" "Varo pulloa!" olivat ensimmäiset kuulemani
lauseet, mutta vihdoin sanoi eräs: "Puhun ehkä joutavia, mutta tuo
Simon on mielestäni ovela mies."
"On todellakin, Bill. Hän ryöväsi kapteeninsa ja pääsi turvaan tänne.
Eikä päällikkö ole niin tyhmä, että hän luovuttaa herrasmiehen yhtä
helposti kuin mustan elefantinluun."
"En sitä luulekaan, mutta tuon prikin läheisyys huolestuttaa minua
hieman, koska sen kapteenin poika oli tuossa kaatuneessa veneessä, ja
nyt he tietysti etsivät koko rannikon löytääkseen hänet."
"Mutta kai hän saa mennä, sillä ei suinkaan meillä ole hänestä mitään
hyötyä."
"On paljonkin. Simon vihaa tuota kapteenia, ja nyt hän voi pitää hänet
kurissa tuon pojan avulla. Olemme kumminkin saaneet kuulla, että muudan
inhoittava englantilainen sotalaiva on tulossa tänne. Rover purjehti
heti kuultuaan meidän olevan Kap Mountissa ja nyt saimme tietää,
ettemme ole turvassa täälläkään. Meidän on poistuttava täältä niin pian
kuin suinkin. Camacholla on täällä noin viisikymmentä orjaa, jotka on
otettava mukaan. Tuo poika viedään myöskin, sillä hän voi olla suureksi
hyödyksi Simonille."
Nyt tuli muudan poika kutsumaan noita arvoisia herroja jonnekin, ja
melkein heti niiden poistuttua avautui koppini ovi ja Pentlea ilmestyi
huoneeseen valaisten tietään lyhdyllä. Hänen mukanaan oli muutamia
neekereitä, jotka riisuivat vaatteeni ja hieroivat minut yltä ja päältä
jollakin aineella, joka muutti ihonvärini aivan mustaksi.
Pentlea katsoi minuun arvostelevasti ja sanoi: "Nyt, herra Frank, on
teistä tehty kaunis neekeripoika, eivätkä nuo rannoilta etsijät voi
tuntea teitä ollenkaan."
Kun hän sanoi tämän, syttyi eräs toivo sydämessäni, sillä luulin
varmasti voivani huutaen ilmaista, kuka olen, jolloin joku kai ottaisi
selvän asiasta, sillä englannin kieltä puhuvat orjat olivat luultavasti
Whydahissakin harvinaiset.
Niin pian kuin he olivat saaneet minut kauttaaltaan aivan mustaksi ja
leikanneet tukkani niin lyhyeksi kuin suinkin, ettei sekään ilmaisisi
eurooppalaista syntyperääni, vietiin minut pihalle, jossa oli lukematon
joukko orjia, ja kytkettiin yhteen viiden muun orjan kanssa. Niin pian
kuin se oli tehty, löi Pentlea minua ja sanoi: "Nyt, penikka, on sinulla
hyvä tilaisuus tutustua neekereihin joista tiedät pian yhtä paljon kuin
tuo Livingstone, josta aina puhua löpiset."
"Ah, herra Pentlea", vastasin minä, "mitä aiotte tehdä minulle? Jos
päästätte minut menemään, olen varma, ettei isäni ahdista teitä enää."
"Luultavasti ei hän uskaltaisikaan, mutta minulla on eräs vanha lasku
selvittämättä hänen kanssaan, vaikka hän ei siitä tiedäkään. Aion
panna hänet muistamaan sen ennen lopullista eroamistamme."
"Kuinka? Isänihän oli teille aina niin ystävällinen."
"Ystävällinenkö? Luuletko minun muistelevan Petrelissä oloani? Ei,
poikaseni, laskuni on vanhemmilta ajoilta. Olisin nyt rikas mies, mutta
isäsi lähetti pari sotalaivaa jälkeeni. Menetin laivani lasteineen ja
olinpa vähällä menettää henkenikin. Nyt olen saanut sinut haltuuni,
olethan ainakin yhden orjan arvoinen, ja aion anastaa Petrelinkin
jonkun ajan kuluttua."
"Päästäkää minut, oi, päästäkää minut! Olen varma, että isäni maksaa
teille hyvästi, jos laskette minut vapaaksi."
"Hiljaa, penikka, ei ollenkaan! Olen tehnyt päätökseni. Etkä sinä tule
saamaan tilaisuutta huutaa rannalle." Hän käski tukkia suuni kapulalla,
ja eräs suuri neekeri, joka nähtävästi oli jonkunlainen päällysmies,
täyttikin heti hänen käskynsä.
Pihan portit avattiin nyt ja orjat ajettiin rannalle, jossa heidät
sijoitettiin parin suuren tyrskyveneen pohjalle. Sitten ne työnnettiin
vesille ja melottiin tyrskyjen halki toisen kuunarin viereen, joka ei
ollut mikään muu kuin vanha tuttavani Santa Maria. Niin pian kuin olimme
päässeet kannelle, irroitettiin minut noista orjista, joihin olin ollut
sidottu, ja suukapula poistettiin. Orjat sijoitettiin heti ruumaan, ja
eräs mies, jonka tunsin äänestä toiseksi niistä, jotka olivat juoneet
ja puhelleet kuistilla, sanoi minulle: "Kuulehan, veitikka, luullakseni
on parasta, että menet tuonne perälle nukkumaan, mutta olekin hiljaa."
Tottelin ja muutamien minuuttien kuluttua kuulin, että ankkuri
nostettiin ja Santa Maria läksi tovereineen satamasta maatuulen
pullistaessa laivojen purjeita.
Muutamiin päiviin ei tapahtunut mitään kummempaa. Sain tehdä
kaikenlaista työtä kannella ja palvella Camachoa, Pentleaa ja tuota
amerikkalaista, joka oli puhutellut minua laivaan tullessani, ja vaikka
minua ei kohdeltukaan hyvin, en voi sanoa, että he olisivat olleet
julmiakaan minulle. Ilmatkin olivat aivan tavalliset, sillä silloin kun
ei tuullut tahi satanut, paistoi aurinko tahi oli aivan tyyni. Silloin
tällöin säikähdyttivät taivaanrannalta näkyvä savu tahi joku näkyviin
ilmestynyt purjelaiva, jonka raa'at näyttivät tavallista komeammilta,
vangitsijoitani, jotka pelkäsivät tuollaisen laivan voivan pian muuttua
heitä takaa-ajavaksi sotalaivaksikin. Vihdoin kumminkin saavuimme erään
suuren joen suulle, jonne Pentlea ohjasi Santa Marian. Hän näytti
tuntevan joen niin hyvin, että hän osasi luotsata laivan erääseen
poukamaan, josta ei laiva, sitten kuin sen mastojen latvat oli laskettu
kannelle, ollenkaan näkynyt päävirralle. Santiago sijoittui hetken
kuluttua aivan meidän viereemme.
Nuo molemmat kuunarit ankkuroitiin siten, että niiden tykit
suuntautuivat sisäänkäytävää kohti. Muutamia tykkejä vietiin maihinkin
ja sijoitettiin laivojen molemmilla puolilla oleviin pieniin
pattereihin, jotka nähtävästi oli rakennettu sinne jo kauan aikaa
sitten. Laivat eivät saaneet olla pitkää aikaa rauhassa tässä
piilopaikassa, sillä kanootteja alkoi ilmestyä niiden ympärille, ja
niin paljon kuin ymmärsin valmistuksista, oli orjakauppiailla aikomus
mennä tervehtimään erään läheisyydessä sijaitsevan suuren kylän
päällikköä saadakseen aikaan sopimuksen, joka täyttäisi heidän
laivojensa jäljellä olevat tyhjät ruumat orjilla.
Katselin maalla kasvavia puita. Kookos- ja öljypalmuja kasvoi aivan
lähellämme ja banaani-istutuksista voin aavistaa kylän olevan lähellä.
Vaikka olinkin vanki, en voinut olla toivomatta päästä maihin, ja koska
tiesin, ettei Pentlealta kannattanut kysyäkään, odotin, kunnes hän oli
poistunut kuunarista jonnekin, ja käännyin sitten tuon amerikkalaisen
perämiehen puoleen, joka oli ollut ystävällisempi minulle kuin kukaan
muu laivassa olija, ja kysyin häneltä: "Herra Silas, saanko käydä
maissa?"
Hän katsoi minuun hämmästyneenä pyörittäen mälliä suussaan. "Tuli ja
leimaus, mitä tuo poika tahtoo! Luullakseni, nuori mies, on parempi,
ettei Pentlea näe sinua maissa. Parasta on, että kiilloitat tuon
kompassikaapin messingit."
Huomattuani maihinpääsyn mahdottomaksi, tottelin hitaasti määräystä.
Työskennellessäni huomasin veneen eroavan Santiagon kyljestä ja
soutavan luoksemme. Heti kun siinä oleva mies oli noussut kannelle,
sanoi hän. "Huomenta, Silas! Luullakseni ovat päällikkösi menneet
maihin, joten voimme kerrankin rauhassa keskustella, mikä on melkein
mahdotonta, koska olemme eri laivoissa."
"Olet aivan oikeassa", vastasi Silas. "Luuletko, Reuben, että voin
suostua tuon Pentlean englantilaisesta laivasta ryöstämän pojan
pyyntöön päästä maissa käymään?"
"Luullakseni ei ystävämme Simon pitäisi siitä ollenkaan, sillä ellen
ole erehtynyt, on tämä viimeinen tämän pähkinärannikon paikka, jota hän
sallisi tuon pojan tutkia."
"Miten niin? Täällähän ei nähdäkseni ole muita kuin alligaattoreita,
käärmeitä ja neekereitä, jotka englantilainenkin kyllä voi huomata ja
haistaa."
"Huomaan, että Simon ja Camacho ovat osanneet pitää suunsa kiinni.
Juuri tästä asiasta halusin puhellakin kanssasi ja selittää sinulle,
miksi olemme tulleet tänne."
"Saat olla aivan varma, että tulimme tänne neekerien vuoksi."
"Niin kylläkin, mutta oli meillä tänne muutakin asiaa."
"Mitä sitten, perämies? Älkää nyt siinä soutako ja huovatko, vaan
sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte."
"No niin, tuo Simon on niin sanomattoman viekas ja hän on saanut
Camachonkin yhtymään tuumaansa. Tuo priki, josta tuo poika on kotoisin,
tulee tänne ottamaan lastia. Sen kapteeni on sopinut muutaman täällä
olevan Kuningas Okopa-nimisen miehen kanssa lastista. Okopalla on
öljyä, elefantinluuta ja kumia varastossa, joten priki tultuaan voi
lastata pian."
"Kuinka se kävisi päinsä. Luullakseni on Simon varovaisempi, sillä jos
tuo englantilainen vain aavistaa meidän olevan täällä, lähtee se
tiehensä ja lähettää jonkun sotalaivan kimppuumme."
"Pentlea ja Camacho eivät tule sitä sallimaan, saat olla aivan varma
siitä."
"Kuinka he voisivat sen estää?"
"Se ei ole niinkään vaikeaa. Simon on hyvin vihoissaan tuolle prikin
kapteenille, joka noin neljä vuotta sitten oli lähettänyt pari
risteilijää hänen kimppuunsa, jolloin hän menetti laivansa. Nyt hän on
uskotellut Camacholle, että priki voidaan valloittaa ja sen lastilla
vaihtaa niin paljon orjia, että sekä nämä, että tuo prikikin tulee
niistä täyteen."
"Mutta perämies, tuohan on rosvoamista."
"Eikö orjakauppa mielestäsi sitten sellaista ole?"
"Ei samalla tavalla. Olen sitä mieltä, että neekerit on luotu orjiksi,
mutta ryövätä valkoisilta miehiltä on kokonaan eri juttu."
"En tästä hommasta minäkään paljon välittäisi, mutta nämä laivoissamme
olevat miehet tekevät Camachon käskystä mitä tahansa. Kun joku
sotalaiva meidät tapaa, paistetaan meidät halsterilla, kuten nuo
toisetkin, vaikka olemmekin amerikkalaisia kapteeneja, joiden paperit
ovat kunnossa ja jotka eivät täällä ole minkään arvoiset noiden kahden
rinnalla, jotka määräävät kaiken."
"Aivan niin. Niin kauan kuin ei ketään tapeta, annan asiain mennä
menojaan. Tehkööt Camacho ja Pentlea mitä haluavat. Mennään nyt alas
saamaan ryypyt."
Niin pian kuin olin ymmärtänyt, mistä he aikoivat keskustella, lopetin
kompassikaapin puhdistamisen ja ryömin ketjulokeroon, johon voin
selvästi kuulla jokaisen heidän puhumansa sanan. Kun he olivat menneet
alas, hiivin keulaan ja annoin heidän odottaa kauan aikaa, ennenkuin
vastasin heidän kutsuunsa tuoda heille konjakkia ja vettä ja tulta
heidän piippuihinsa.
Ilmeisesti ei kumpikaan heistä ollut muistanutkaan minua, ja nyt he
olivat niin syventyneet pelaamaan jotakin peliä, etteivät he
välittäneet mitään muusta, lukuunottamatta konjakkia ja piippuja. Niin
pian kuin olin täyttänyt heidän pyyntönsä, ryömin ketjulokeroon
takaisin, joka oli sellainen paikka, mihin ei kukaan tiennyt tulla
minua häiritsemään, ja rupesin miettimään, mihin toimenpiteisiin minun
oli parasta ryhtyä. Oli selvää, että isälläni oli tapana käydä tässä
paikassa, johon eivät tavalliset kauppalaivat milloinkaan poikenneet ja
josta hän senvuoksi voi saada nopeammin lastin kuin mistään muualta. Ja
sekin oli melkein varmaa, ettei Pentlea jättäisi käyttämättä
tilaisuutta hyväkseen saadakseen prikin haltuunsa.
VII.
MIELENKIINTOINEN KESKUSTELU.
Muutamia päiviä myöhemmin alkoi orjien ottaminen laivaan. Ne
tuotiin alukseen noin kuusimiehisissä joukoissa, ja nuo molemmat
amerikkalaiset perämiehet sijoittivat ne heti ruumaan. Camacho ja
Pentlea tulivat vain harvoin laivoihin. Vihdoin muutamana iltana kuulin
noiden molempien perämiesten keskustelevan keskenään ja sanovan, että
Petrel oli eräässä joen toisessa haarassa noin kymmenen peninkulman
päässä. He kertoivat, että Pentlea ja Camacho olivat taivuttaneet
Okopan lähettämään sanan isälleni, että hänellä oli paljon lastia
varattuna hänelle, ja samalla ilmoittamaan, että isäni pitäisi
purjehtia niemen ympäri ja ankkuroida hänen kylänsä edustalle, joka
sijaitsi noin penikulman ylempänä tätä poukamaa, johon nämä molemmat
kuunarit olivat sijoittuneet.
Kuulin sitten Silaksen lisäävän: "On suoraan sanoen synti ja häpeä
ryövätä tuon miehen priki ja ajaa hänet maihin täällä, jossa hän
varmasti kuolee."
"Miten niin?" kysyi hänen toverinsa. "Eikö hän voi elää maissa samalla
tavalla kuin Camacho ja Pentleakin?"
"Se on aivan toinen asia. Camacho omistaa täällä suuren talon ja voi
epäilemättä elää hyvin, mutta tuo musta paholainen, Okopa, ei salli
kenenkään valkoisen miehen oleskella täällä, ellei hän voi jotenkin
hyötyä hänen kustannuksellaan."
"Ah, Silas, et sinäkään näytä pitävän enemmän tästä sikamaisesta
hommasta kuin minäkään. Mutta mitä voimme tehdä?"
"Tehdäkö, Rube. Emme mitään. Jos me vastustamme sanallakaan Pentleaa
tahi Camachoa, on niillä heti tikarit ja pistoolit valmiina, jolloin
meidän vastustuksemme loppuu lyhyeen."
"Kuulehan, Silas, minulla on eräs suunnitelma, jolla voimme estää tuon
tapahtumasta ja pettää nuo meitä muka viisaammat."
"Millainen sitten? Kerro se minulle heti!"
"Tuo kapteenin poika, tiedäthän hänet, ei ole mikään pölkkypää, sillä
hän on aina niin kirotun tyyni. Kun priki tulee tänne, annamme hänen
paeta sinne."
"Eikö mitä, sillä eihän hän voi uida maihin. Täällä on yhtä paljon
alligaattoreja kuin Floridassa ja vaikka hän pääsisikin maihin ehein
nahoin, ei hän voisi sivuuttaa kylää, sillä noiden soiden poikki ei
kukaan kuolevainen ihminen voi päästä."
"Varmasti, mies, sillä enhän minäkään nyt niitä aivan tyhmimpiä ole,
että puhuisin sulaa roskaa. Ajattelehan nyt, että priki saapuu tänne
huomenna iltapäivällä niin myöhään, ettei Camacho enää kerkiä
suunnitella mitään. Lähetämme pojan matkaan kanootilla, sanokaamme noin
yhden aikana yöllä, ja ellen nyt aivan suuresti erehdy, voimme sen
hyvin järjestää."
"Ehkä, mutta meidän on meneteltävä hyvin varovaisesti, sillä jos
Camacho ja Pentlea aavistavat vähäisenkään, että olemme olleet pelissä
mukana, heittävät he luullakseni meidät heti yli laidan."
"Heittäkööt, mutta en aio ruveta rosvoksi, perämies! Ellet luule
voivasi minua auttaa, teen sen yksinäni, ja sittenhän on kumma, ellen
saa tuota poikaa Petreliin."
"Suostun tuumaasi, jottet voisi sanoa minun jänistäneen. Mutta pidähän
suusi visusti kiinni, ettei kukaan arvaa suunnitelmaamme."
"Kyllä, perämies. Mutta lähtekäämme nyt tuonne alas pelaamaan."
Kuultuani tämän edellä olevan keskustelun, tulin hyvin iloiseksi, ja
voin tuskin uskoa sen olevan totta. Olivatko he vain puhelleet
koetellakseen minua? Ei, sillä mitäpä heitä sellainen olisi hyödyttänyt
ja miten olisin enää kiinteämmin voinut joutua Camachon ja Pentlean
valtaan kuin nyt jo olin? Kävelin kuunarin kannella edestakaisin niin
onnellisena kuin olisin ollut jo vapaa, ja kun kajuutasta kuuluva huuto
ilmoitti, että minun oli tultava sinne, juoksin sinne yhtä nopeasti
kuin koulussa ollessani olin rientänyt hakemaan mailaani ja palloani
krikettierää varten.
Mutta juuri kun laskeusin portaita, kuulin airojen loisketta ja muudan
vene toi Camachon ja Pentlean laivaan. Minun oli riennettävä auttamaan
heitä kannelle, ja Silas ja Reuben tulivat kajuutasta heitä
tervehtimään. Kaikki neljä menivät jälleen alas, ja niin pian kuin
luulin voivani tehdä sen turvallisesti, ryömin ilmanvaihtoluukun
viereen kuuntelemaan heidän puhettaan. Olin juuri päässyt mukavasti
sijoittumaan, kun eräs Camachon palvelija, Pedro, huomasi minut ja
potkaisten minua kylkeen käski minun mennä keulaan.
Tottelin, ja vaikka odotinkin tuntikausia, en saanut kumminkaan
lähestyä kumpaakaan amerikkalaista perämiestä, sillä Camacho ja
Pentlea jäivät laivaan koko yöksi poistuen sieltä vasta yhdeksän
jälkeen seuraavana aamuna. Mutta ennen lähtöään, vaikka ei mastojen
nokkia eikä ylimmäisiä raakoja asetettukaan paikoilleen, järjestyttivät
he kuunarit kumminkin matkakuntoon aikoen purjehtia vain alimmaisilla
purjeilla. Mastojen nokkiin sidottiin puiden oksia sitä varten, ettei
mistään jokea ylös purjehtivasta laivasta huomattaisi aluksiamme. --
Kun he olivat menneet, sain käskyn viedä aamiaisen kajuuttaan
Silakselle ja Reubenille. Tultuani alas katsoin odottavasti heihin,
toivoen heidän puhuttelevan minua, mutta kun he eivät sanoneet
sanaakaan, rohkaisin luontoni ja kysyin: "Odotetaanko tänne jotakin
laivaa tänään?"
Molemmat säpsähtivät ja toinen sanoi: "Mitä se sinulle kuuluu, nuori
mies? Pidä sinä huolta vain omista asioistasi sotkeutumatta muuhun."
Juuri silloin laskeutui Camachon mulattipalvelija kajuuttaan. Hän oli
ilmeisesti jätetty laivaan siinä tarkoituksessa, että hän pitäisi
silmällä noiden molempien perämiesten toimia. Heti tultuaan käski hän
minun mennä kannelle sanoen haluavansa itse palvella herroja. Vetäydyin
keulaan portaitten suojaan ja huomasin pian, että laivat juuri
parhaillaan kääntyivät nousuveden mukana. Katsoessani rannalle näin
merituulen heiluttelevan puiden latvoja ja samalla juolahti mieleeni
kiivetä mastoon tarkastelemaan, huomaisinko mitään merkkiä Petrelin
tulosta joelle.
Onnistuin pääsemään sinne mulatin huomaamatta ja koetin sijoittautua
niin mukavasti kuin suinkin noiden sinne kerättyjen oksien suojaan.
Jonkun ajan kuluttua näin puiden latvojen yli katsoessani erään suuren
joella purjehtivan prikin valkoiset ylimmäiset purjeet. Olikohan tulija
Petrel? Katsoin kauan ja tarkasti koettaen saada selville isonmaston
huipussa liehuvasta lipusta, oliko laiva isäni, mutta se oli niin
purjeiden takana, etten nähnyt siitä kuin osan. Kun laiva oli saapunut
melkein rinnallemme, koottiin sen ylimmäiset purjeet ja silloin eroitin
selvästi lipussa olevan punaisen tähden. Näin selvästi raaoilla
työskentelevät miehetkin, sillä laiva ei ollut meistä kuin korkeintaan
viidensadan metrin päässä.