Jack Adams ja Sam Peters tulivat luoksemme ja sanoivat luulleensa

meidän voivan estää Pentlean lähdön. Mutta kun se ei ollut tapahtunut,

oli heidän ollut pakko totella hänen määräyksiään.

"Kerran tapahtunutta ei voida enää peruuttaa", sanoi veljeni. "En

minäkään olisi voinut poistua vastoin perämiehen tahtoa, eikä kukaan

meistä voinut aavistaakaan, mitä hän kajuutassa hommasi!"

Keskustellessamme Pentlean paosta ja järjestäessämme vaatteita isämme

meille antaman luettelon mukaan tuli Warspite juosten huoneeseemme

tuoden muassaan pari pientä muistikirjaa, jotka hän sanoi löytäneensä

Pentlean hytistä. Niihin oli kirjoitettu muistiin kaikissa Gaboonin ja

Kongon lahdissa ja joissa olevat ankkuripaikat ja luettelot orjista,

joita oli otettu laivaan eri paikoista.

"Ah, tuo mies on todellakin oikea orjakauppias! Tähän kirjaan on

merkitty kaikkien laivojen ja niiden kapteenien nimet. Tällä sivulla on

luettelo kaikista eskaaderin laivoista. Siinä ilmoitetaan, mitkä ovat

höyrylaivoja ja mitkä purjehtivat parhaiten hankatuulessa, ja tässä on

täydellinen kuvaus Petrelistä ja selostus, missä kaikissa paikoissa

aiomme käydä."

Villen selaillessa kirjasten sivuja katsoin hänen olkansa yli ja

totesin näiden muistiinpanojen olevan Pentlean tekemiä. Hän oli

merkinnyt, mihin meidän laivaamme voitaisiin käyttää, huomauttaen muun

muassa, että siihen voidaan helposti sijoittaa kaksisataaviisikymmentä

orjaa.

"Mitä? Oliko hänen tarkoituksensa saada se haltuunsa?"

"Kukapa sen tietää", sanoi Sam Peters. "Mutta varoitettu

on jo valmiiksi asestettu, eivätkä luullakseni hänenlaisensa

espanjalaisroistot kykene anastamaankaan bristolilaisten miesten

miehittämää bristolilaisprikiä."

"Teidän on kumminkin pidettävä suunne kiinni tästä asiasta, ja jos minä

saan kuulla, että te, Warspite, olette puhunut tästä, lähetän teidät

työskentelemään neekerien loukkoon", sanoi veljeni.

Juuri kun hän sai sen sanotuksi, huusi tähystäjä kapteenin tulevan, ja

me olimme hyvin iloiset ajatellessamme, että hän pian saapuisi

luoksemme ja voisi itse päättää, mihin toimenpiteisiin olisi

ryhdyttävä.

V.

MAISSA KÄYNTI.

Niin pian kuin isäni oli tullut laivaan sanoi hän: "Mitä tämä tällainen

merkitsee? Mihin Pentlea läksi ja mitä tämä sinun kirjeesi oikein

tarkoittaa?"

Kerroimme hänelle heti, miten Simon Pentlea oli lähtenyt ja missä

kunnossa kajuutta oli ollut meidän murtauduttua sinne. Tarkastettuaan

paikat sanoi hän, että olisi voinut käydä paljon huonommastikin, sillä

lukuunottamatta noita Camachon antamia rahoja ja noin viittäkymmentä

puntaa, jotka perämies oli varastanut, ei hän ollut löytänyt paikkaa,

jossa isäni säilytti muita rahojaan, korallejaan ja viidensadan punnan

arvoista helmivarastoaan. Laskettuaan yhteen kaiken varastetun tavaran

arvon lukuunottaen rahatkin nousi hänen kärsimänsä vahinko noin

kahteensataan puntaan. Mutta kronometerin ja ilmapuntarin särkeminen

oli hänen mielestään paljon vakavampi asia, eikä hän ymmärtänyt, miten

hän saisi ne uusituiksi. Koska yö alkoi jo pimetä, emme voineet päästä

päällikön puheille ennen aamua, ja senvuoksi oli hyvin luultavaa, että

Pentlea pudistaisi tomun jaloistaan ennen sitä. Emme nimittäin voineet

toivoakaan saavamme minkäänlaista apua hänen ystäviltään, jotka olivat

itsekin orjakauppiaita.

Emme siis voineet muuta tehdä kuin järjestää kajuutan ja odottaa aamua.

Isäni aikoi silloin jälleen lähteä maihin ja ottaa minut mukaansa

kirjoittamaan muistiin kaikki hänen myymänsä tavarat ja ne, joihin hän

ne suostui vaihtamaan.

Ihastuin suuresti päästessäni mukaan ja pukeuduin parhaisiin valkoisiin

vaatteihini. Laskeutuessani veneeseen sanoi toisen veneen perämies,

Märssyraaka, minulle: "Herra, luullakseni saamme vettä venheeseemme ja

valkoinen pukunne menee pilalle." Nousin jälleen kannelle hakemaan

öljytakkiani, jonka aioin pukea ylleni, mutta veljeni Ville esti sen

käskien minun vain heittää sen hartioilleni, että voisin vapautua siitä

heti, jos vene sattuisi kaatumaan.

Erottuamme laivasta istuutuivat neekerit veneen pohjalle lähelle

laitoja ja katsoivat eteenpäin meloessaan venettä. Työskennellessään

rupesivat he ajankulukseen laulamaan jotakin hurjaa laulua, johon

Märssyraaka, seisoessaan perässä ja ohjatessaan venettä yhdellä

airolla, lauloi yksinlauluosat, jos nyt tuota mölyämistä voitiin sanoa

lauluksi, sillä sellaiselta se ei ainakaan englantilaisen mielestä

tuntunut.

He meloivat niin voimakkaasti, että veneemme oikein ratisi, ja näytti

aivan lentävän lasimaisilla aalloilla, jotka vyöryivät rantaa kohden.

Luulin pääsevämme sinne minuutissa tahi parissa. Äkkiä käski

Märssyraaka miesten lopettaa melomisensa ja isäni sanoi: "Nyt,

poikaseni, on sinun istuttava niin hiljaa kuin suinkin, ja jos vene

sattuu kaatumaan, on sinun heti koetettava päästä siitä niin etäälle

kuin suinkin ja sitten turvauduttava neekereihin, jotka vievät sinut

varmasti ja turvallisesti maihin."

Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran todella, että tyrskyjen halki

kulkeminen oli kuin olikin vaarallista. Vaikka olin kuullutkin

kaikenlaisia merimiesjuttuja tyrskyissä kaatuneista veneistä ja niille

sattuneista tapaturmista ja olin toivonut, kuten pojat tavallisesti

toivovat pääsevänsä seikkailuihin, että saisin olla mukana jossakin

sellaisessa tapauksessa voidakseni näyttää urhoollisuuttani, en ollut

kumminkaan aavistanut, että nuo toiveeni täyttyisivät näin pian. Kun

näin edessämme olevat korkeat aallot ja kuulin niiden pauhun, kun ne

syöksyivät rantaa vasten, aloin toivoa jotakin toista sijaani

osoittamaan rohkeutta tällaisessa leikissä.

Istuin hiljaa, kuten isäni oli käskenyt, ja katselin Märssyraakaa, joka

huolellisesti tarkasteli noita päällemme hyökkääviä vuorenkorkuisia

aaltoja. Ne näyttivät voivan täyttää veneemme silmänräpäyksessä

vaahtoavalla vedellään. Miehet meloivat jälleen tyynesti eteenpäin,

mutta pysähdyttivät veneen äkkiä, kuultuaan Märssyraa'an lyhyen

komennon, ja kun me samalla kohosimme erään suuren aallon harjalle,

vetäisivät he melansa vedestä valmistautuen melomaan kuin henkensä

puolesta oikean hetken tultua.

Eteemme avautui syvä kuilu ja veneemme näytti liukuvan taaksepäin

aallosta, joka ryskyen ja vaahdoten syöksyi tuohon kuoppaan. Silloin

pistivät miehet melansa veteen ja me kiisimme eteenpäin pikajunan

vauhdilla veden kuohuessa valkoisena vaahtona ympärillämme ja

Märssyraa'an koettaessa pitää airollaan venettämme suorassa. Vähitellen

pääsi tuo kuohuva vesi etääntymään meistä ja toinen mahtava aalto

kohosi uhkaavasti takanamme. Pysähdyimme jälleen antaaksemme sen mennä

sivu ennen sen harjan kouristumista ja muuttumista vaahdoksi.

Onnistuimme aikomuksessamme, ja jälleen kuului tuo äskeinen pauhu, ja

tuulispään tapainen vauhtimme uudistui. Unhotin vähitellen kaiken

pelkoni, sillä veneen ja veden liikkeet sekä toisiaan äärimmäisiin

ponnistuksiin kehoittavien miesten huudot hurmasivat minut kokonaan.

Toivoin lopulta, että tyrskyt, joiden läpi meidän oli kuljettava,

olisivat olleet viisi kertaa leveämmät ja olin pahoillani, kun me

vihdoinkin pääsimme maihin.

Samassa silmänräpäyksessä, kun veneen köli koski pohjaan, nakkasivat

neekerit melansa veneeseen ja hypättyään veteen ja tartuttuaan veneen

laitoihin vetäisivät sen kauas rannalle, minne aallot eivät enää

ylettyneet.

Isäni, joka ei ollut kääntänyt katsettaan minusta tyrskyjen halki

tullessamme, sanoi: "Nyt se on tehty, poikaseni. Millaiselta sinusta

Afrikan ranta nyt tuntuu?"

"Isä, tuo oli suurenmoista! En muista kokeneeni mitään niin mukavaa

kuin tuo äskeinen aaltojen harjoilla liukuminen oli."

"Niin, mukavalta se kyllä tuntuu, mutta se on vaarallista. Nyt on

meidän kumminkin kiiruhdettava saadaksemme tuon Pentlea-roiston vielä

käsiimme. Käske sinä, Märssyraaka, neljä miestä viemään nämä tavarat",

isäni viittasi muutamiin näytepaaluihin, "herra Macarthyn taloon ja

lähetä pari miestä sanomaan Billy Barlowille, että hän tuo veneensä

tänne tämän toisen veneemme viereen. Tulkaa sitten molemmat luokseni

tuonne taloon."

Whydahin ranta oli minusta hyvin kummallisen näköinen. Siellä oli

kaikkien noiden satamassa olevien erilaisten laivojen veneitä tuomassa

ja noutamassa tavaroita, siat ja kalkkunat telmivät liassa ja

kaikenlaisissa jätteissä, suuret orjalaumat työskentelivät

alkuasukasvirkailijoiden johdolla, Dahomeyn kuninkaan sotilaat

kävelivät sinne tänne piilukkoisine pyssyineen ja pienillä vireillä

ponyilla ratsastavat valkoiset ja mustat miehet kiiruhtivat asioilleen.

Eurooppalaisten kauppiaitten suuret varastohuoneet aidattuine

pihoineen, orjakauppiasten suuret parakit ja alkuasukasten kylä, joka

oli todellinen kaikensuuruisten ja -lajisten majain sekasotku, josta

päällikköjen ja muiden kuuluisain miesten asunnot erottuivat kuin

sotalaivasto kalastajalaivastosta, muodostivat yhdessä niin väririkkaan

taulun, etten ollut sellaisesta voinut uneksiakaan, saati sitten

sellaista ennen nähnyt.

Saavuimme hetken kuluttua herra Macarthyn taloon ja noustuamme

porraskäytävää myöten suurelle parvekkeelle tapasimme siellä valkoiseen

pukuun pukeutuneen omistajan, joka juuri antoi määräyksiä muutamille

apulaisilleen, jotka hän kumminkin lähetti heti pois nähtyään meidät.

"Hyvää huomenta, kapteeni Baldwin, onko tuo nuorukainen poikanne?"

Isäni vastasi hänen tervehdykseensä ja kysyi sitten, oliko hän saanut

mitään uutisia Pentleasta.

"En vielä", vastasi hän. "Olen lähettänyt miehiä koettamaan, saisivatko

he tietoja hänestä Souzan kaupasta, jonne hän on mennyt, mutta siellä

ovat järjestään kaikki sellaisia roistoja, etteivät he halua sanoa

mitään. Siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, kun he hyökkäsivät tämän

varastoni kimppuun, ja minulla oli täysi työ puolustaessani

omaisuuttani. Päällikkö on tuominnut heidät maksamaan minulle

viisisataa naulaa palmuöljyä, mutta varmasti en saa milloinkaan

tippaakaan heiltä. Olen lähettänyt sanan päällikölle ja hän tulee tänne

päivän kuluessa. Oletteko ilmoittanut tapauksen sotalaivan

kapteenille?"

"En! Voisiko hän mitenkään auttaa minua?"

"Tosin hän ei voi lähettää miehiä ajamaan takaa varasta. Mutta

toivoakseni tulee kapteeni ja muutamia upseereita seuraamaan teidän

keskusteluanne päällikön kanssa. Koetan saada ne lupaamaan enemmän kuin

vaatimaan, mutta miten ne sitten täyttävät lupauksensa, en voi mennä

takaamaan."

"Hyvä on! Kirjoitan kirjeen ja lähetän sen laivaan. Miksi tuota

kapteenia sanotaan ja mikä on laivan nimi?"

"Laivan nimi on Rover ja kapteenia sanotaan Howardiksi."

"No silloinhan asia on selvä. Saanko kynän, paperia ja mustetta, niin

kirjoitan heti ja Frank saa mennä viemään sen perille."

"Miksi ette mene itse?"

"En halua menettää mitään tilaisuutta kaupantekoon, ja päällikköhän voi

saapua tänne sillä aikaa kuin olen poissa."

"No onhan tuo niinkin. Muistakaa kumminkin pyytää anteeksi, ettette

tule itse."

"Tietysti ja ilmoitanpa vielä syynkin."

Kirje oli pian valmis ja Märssyraaka sai käskyn viedä minut hänen

majesteettinsa, kuudellatoista tykillä varustettuun Rover-nimiseen

prikiin.

Huomasin, että tyrskyjä vastaan meneminen olikin aivan toisenlaista

hommaa kuin tuleminen maihin niiden halki, ja vaikka se ei olekaan niin

vaarallista, on se kumminkin paljon vaivalloisempaa. Se ei aiheuttanut

mitään tuollaista riemuitsevaa tunnetta kuin aallon harjalla liukuminen

oli minulle tullessa suonut.

Pääsimme niiden läpi sen suuremmitta vaurioitta, saimme ainoastaan

hieman vettä veneeseen ja pian olimme Roverin sivulla.

Muudan laskuportaitten vieressä oleva vahti kysyi minulta mitä halusin

ja vastattuani tuovani kirjettä kapteenille käski hän minun kiivetä

sukkelasti kannelle paria käytettäväkseni heitettyä köyttä myöten.

Tartuin niihin ja päästyäni kannelle menin perälle unhottamatta isäni

määräystä, miten minun oli tervehdittävä.

Hämmästyin nähdessäni jokaisen erikoisosan puhtauden ja sirouden, mutta

minulla ei ollut paljon aikaa osoittaa ihastustani, sillä eräs

merikadetti kysyi minulta heti, mitä halusin. Vastasin hänelle tuovani

kirjettä kapteenille.

"No antakaa se sitten minulle", sanoi hän, ja otettuaan kirjeen minulta

meni hän erään peräkannen ylihangan puolella kävelevän upseerin luo ja

tehden kunniaa antoi kirjeen tälle.

Luulin ensin tuota herraa kapteeniksi, mutta hän menikin takaportaita

kajuuttaan ja palasi hetken kuluttua kapteeni Howardin kanssa, jota

kaikki kannella olijat tervehtivät.

"Kuulehan nuorimies", sanoi kapteeni Howard minulle, "tuletko

Petrelista? Miksi ei kapteeni tullut tänne itse?"

"Suokaa anteeksi, herra", vastasin, "mutta luullakseni toivoi isäni

voivansa saada paremmin selville tuon asian jäämällä maihin."

"Ah, oletko sinä kapteenin poika! No kerropas nyt minulle, mitä tiedät

tuosta karkurista -- mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan?"

"Pentlea, herra kapteeni. Perämiehemme Hammond katkaisi jalkansa ja

meidän oli otettava Pentlea hänen sijaansa juuri iltaa ennen lähtöämme.

Hän oli meistä kaikista hyvin vastenmielinen ja lisäksi puhuu hän vielä

espanjankieltäkin."

"Puhuuko hän espanjankieltä? Mistä sen tiedät?"

"Kap Mountissa tuli eräs Camacho-niminen espanjalainen

luoksemme orjalaivastaan ja Pentlea tunsi hänet puhutellen häntä

espanjankielellä."

"Todellako? Ja nyt hän on varastanut rahaa ja muutamia tavarapaaluja ja

paennut Souzan kauppaan. No saadaanpas nähdä! Perämies, käskekää

ensimmäinen luutnantti puheilleni."

Luutnantti tuli heti ja kapteeni Howard sanoi: "Kuulkaahan, Stannard,

tuo täältä hakemamme roisto Camacho onkin Kap Mountissa. Millaiset

olivat hänen laivansa, poikaseni?"

"Hänellä oli pari kuunaria. Santa Maria ja Santiago."

"Vai pari! Mitä asioita teillä niiden kanssa oli?"

"Möimme heille elintarpeita."

"Olivatko nuo laivat täynnä orjia?"

"En tiedä. Minä en kumminkaan nähnyt ainoatakaan."

"Olivatko niiden kyljet puhtaat vai likaiset?"

"Hyvin puhtaat, herra kapteeni. Mielestäni olivat ne aivan huvipursien

näköiset."

"Vai niin. No siinä tapauksessa eivät ne olleet ottaneet orjia vielä

laivoihin. Stannard, lähden maihin katsomaan, voisinko jollakin tavalla

auttaa kapteeni Baldwinia ja sillä aikaa on teidän laitettava kaikki

merikuntoon. Hinatkaa veneet ylös ja vääntäkää ankkurikettinki

lyhyeksi. Lähden maihin tämän nuorukaisen veneessä. Sanokaa Smithille,

kirjurilleni, että hän saa tulla mukaani. Perämies, tuokaa miekkani ja

sadetakkini!"

Melkein lyhyemmässä ajassa kuin voin kirjoittaa olimme veneessä ja

matkalla maihin. Roverin kannella alkoi heti kuumeinen työ purjeiden

irroittamisessa ja ankkurin nostamisessa.

"Toivoakseni saamme tuon Camacho-roiston pian käsiimme. Hän on tehnyt

meille pari rumaa kepposta, vai mitä, Smith", sanoi kapteeni Howard.

"Kyllä, kapteeni, ne ovat meillä vielä hyvässä muistossa", vastasi

Smith, josta ei tyrskyjen halki kulkeminen näyttänyt tuntuvan ollenkaan

miellyttävältä.

Pääsimme pian turvallisesti maihin ja menimme suoraan herra

Macarthyn kauppaan. Isäni ja hän olivat jo odottaneet meitä hieman

kärsimättömästi, sillä heille oli juuri tuotu sana, että paikan

päällikkö tulee pian keskustelemaan Pentlean paosta ja varkauksista.

Tarkoitusta varten tyhjennettiin heti eräs kauppahuoneen alakerroksessa

oleva suuri huone, ja kapteeni Howard, isäni ja herra Macarthy menivät

sinne heti, istuutuen seinän vierustalla olevalle penkille. Herra Smith

ja minä asetuimme pöydän ääreen kirjoittamaan muistiin päätökset, joita

asiassa tultaisiin tekemään.

Rumpujen ja torvien pärinä sekä pyssyjen pauke ilmaisivat suuren

päällikön tulon. Laskeuduttuaan kantotuolista, jolla hänet oli sinne

kuljetettu, tuli hän huoneeseen tulkkineen, päivänvarjon kantajineen ja

muine miehineen, jotka kantoivat virkansa merkkinä kultakahvaisia

miekkoja. Päällikkö istuutui kapteeni Howardia vastapäätä olevalle

tuolille.

Hän oli pukeutunut huolellisesti päärmättyyn vormuun ja lakeijan

hattuun, jossa oli kultainen nauha ja kukon höyhenillä koristettu suuri

kokardi. Vyötäreitten ympärillä oli komea silkkivyö, johon oli pistetty

pari hopeahelaista pistoolia, ja hänen sääriensä ympärillä oli niin

paljon helmiä ja kulkusia, että hänen oli hyvin vaikea kävellä. Smith

kuiskasi minulle, että tuon komeuden kaikkein huomattavin ja kallein

osa oli kaulan ympärille kiedottu suurista helmistä kokoonpantu nauha.

Niin pian kuin tavanmukaiset kohteliaisuudet oli vaihdettu ja

välttämättömät likööri- ja viiniryypyt kulautettu, joita ilman ei

mitään asiaa tuolla rannikolla voida panna alullekaan, avasi kapteeni

Howard kokouksen sanoen päällikölle Dahomeyn kuninkaan olevan Englannin

kuningattaren ystävän, jonka velvollisuus oli huolehtia, että hänen

maassaan noudatettiin lakia. Lopuksi hän huomautti päällikölle, että

tämä lähettäisi heti miehiä Souzan kauppaan noutamaan Pentlean

kuulusteltavaksi.

Mutta päällikkö pyyteli vain anteeksi sanoen Souzankin olevan kuninkaan

ystävän, joten hän ei voinut tunkeutua Souzan kauppaan.

Kapteeni Howard ei kumminkaan hellittänyt, ennenkuin päällikkö jotenkin

myrskyisen keskustelun jälkeen lupasi, että jos Pentlea vain

löydettäisiin, hänet tuotaisiin heti luoksemme.

Nyt tarjottiin jälleen ryyppyjä, ja ne nautittuaan poistui päällikkö.

Kun hän oli mennyt, sanoi kapteeni Howard: "Niin, herrat, luullakseni

en voi nyt tällä kertaa auttaa teitä tämän paremmin. Minun on

purjehdittava heti hakemaan noita teidän Kap Mountissa näkemiänne

kuunareita, mutta tänne saapuu päivän tahi parin kuluttua

Dragon-niminen rataslaiva, jonka kapteeni on kyllä ottava tämän asianne

hoidettavakseen. Haluaisin kyllä hyvin mielelläni tutustua tuohon

Pentleaan, sillä luullakseni on hän hyvin tunnettu ja kauan etsitty

mies, sillä jos hän on tuo luulemani henkilö, on hän yhtä suuri

merirosvo kuin orjakauppiaskin ja ansaitsee tulla hirtetyksi paremmin

kuin moni muu roisto."

Kerroin nyt kapteenille noista muistikirjoista, jotka stevartti oli

löytänyt Pentlean hytistä. Saatuaan ne isältäni ja katseltuaan niitä,

sanoi kapteeni: "Näytän olleen aivan oikeassa. Jos voisin tehdä, kuten

haluan, toisin mieheni maihin ja hakisin tuon miehen Souzan talosta

joko kuolleena tahi elävänä, mutta ohjeeni ovat niin ankarat, etten

uskalla ryhtyä siihen. Kapteeni Baldwin, teidän on oltava hyvin

varuillanne, sillä tuo mies ei tilaisuuden sattuessa epäröi ollenkaan

koettamasta saada teidän prikiänne haltuunsa. Voitteko luottaa jäljellä

olevaan miehistöönne?"

"Toivoakseni, kapteeni Howard. Ne ovat kaikki Bristolista kotoisin

olevia miehiä ja olen tuntenut heidät jo vuosikausia."

"No tuohan kuulostaa hyvältä, mutta muistakaa kumminkin varoa noita

orjakauppiaita, erittäinkin herra Camachoa. Hän ei kyllä Caillandin

piirissä uskalla tehdä mitään kepposia kenellekään, sillä vaikka

tuo ranskalainen onkin orjakauppias, on hänellä kumminkin

jonkunlaiset käsitteet kunniasta ja oikeuksista. Jos Camacho ja tuo

puoliespanjalainen Pentlea vain pääsevät yhteen, muodostavat he silloin

niin arvokkaan roistoparin, ettei sellaista ole vielä milloinkaan

hirtetty. Mutta nyt on minun lähdettävä. Saako veneenne tulla viemään

minua laivaan?"

"Kyllä, kapteeni. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne."

"Hyvä! Tutustuin teihin mielelläni. Ja muistakaa nyt Dragonin tultua

mennä kapteeni Thompsonin puheille. Hän tekee kyllä voitavansa

pakottaakseen päällikön ryhtymään toimenpiteihin tässä asiassa."

Kapteeni Howardin poistuttua syventyivät isäni ja herra Macarthy

liikeasioihin ja minä sain erään kirjurin johdolla lähteä katselemaan

kylää.

Hämmästyin suuresti nähdessäni pyssyillä ja suurilla käyrillä veitsillä

varustettuja naisia liikuskelevan kujilla, ja jouduin vallan ihmeisiin

kuullessani niiden kuuluvan Dahomeyn kuninkaan säännölliseen

sotajoukkoon, jonka luotettavimman osan nuo naispataljoonat kuuluivat

muodostavan. Toinen omituinen asia, jota tuo kirjuri vei minut

katsomaan, oli pyhien käärmeiden temppeli. Erään pihan keskellä

olevassa suuressa majassa oli tuollaisia matelijoita sadoittain,

luullakseni olivat ne kaikki python-käärmeitä. Ne olivat niin kesyjä,

että niitä palveleva pappi sai aivan vapaasti liikkua niiden joukossa.

Pappi salli, saatuaan rommia, meidän heittää niille muutamia eläviä

lintuja nähdäksemme miten ne hyökkäävät saaliinsa kimppuun.

Sattui, että eräs noista linnuista oli komea pitkäpyrstöinen valkoinen

kukko, jonka suurin käärme heti sieppasi suuhunsa.

Heti kun muudan pappi huomasi sen, riensi hän luokseni ja vetäisi

kasvoihini pitkän viirun jollakin iljettävällä sekoituksella. Aioin

työntää tuon miehen menemään ja pyyhkäistä pois tuon haisevan saastan

naamastani, mutta oppaani pyysi minua olemaan rauhallinen, sillä meidän

henkemme ei olisi minkään arvoinen, sanoi hän, jos jotenkin

loukkaisimme noita tietäjiä. Pysyin sen vuoksi niin hiljaa kuin

suinkin. Pari muuta pappia tarttui käsiini alkaen tutkia kämmeniäni, ja

tuo ensimmäinen aukaisi paitani, ja nähtyään rinnassani olevan

syntymämerkin viittasi hän siihen ja alkoi puhua pärpättää hyvin

nopeasti ja kiihkeästi toverilleen.

Kysyin kirjurilta, mitä tämä kaikki merkitsi. Hän ei sanonut oikein

ymmärtävänsä, mutta luuli sen merkitsevän jotakin ikävyyksiä minulle.

Jonkun ajan kuluttua lopettivat kiusaajani, sillä muuksikaan en voi

heitä sanoa, hommansa, jättäen minut rauhaan. Oppaani sai nyt heidät

selittämään, että olin suuri tietäjä, jonka aikomus oli kulkea kauas ja

nähdä paljon asioita. Noilla matkoillani joutuisin minä moniin

vaaroihin, mutta lopulta kumminkin selviytyisin niistä kunnialla ja

palaisin terveenä kotiini. Tämän ennustuksen palkaksi oli minun

ostettava heille enemmän rommia, mutta sitten minä kiiruhdinkin

kauppaan peseytymään puhtaaksi tuosta saastasta ja heidän likaisten

sormiensa jäljistä.

Mutta peseydyttyäni huomasinkin, ettei tuo aine lähtenytkään

kasvoistani aivan tarkkaan. Isäni käski minun mennä laivaan heti ja

pysyä siellä, kunnes jälleen voisin esiintyä kristityn ihmisen lailla.

Ilta oli kumminkin jo niin myöhäinen, että hänkin tuli kanssani.

VI.

MINUT VANGITAAN.

Seuraavana päivänä meni isäni maihin jälleen ja minun oli jäätävä

työskentelemään laivaan, jossa miehet minua härnäsivät tuon kasvoihini

saamani viirun vuoksi, joka oli hyvin ruskean punainen eikä lähtenyt

ollenkaan pois, vaikka olisin hangannut sitä miten kauan tahansa. Jack

Adams lohdutti minua sanomalla, ettei se katoaisi naamastani kuuteen

viikkoon, hankaisinpa sitä miten paljon tahansa.

Iltapäivällä alkoi ilma näyttää hyvin myrskyiseltä, ja Ville, jota

uuden virkansa vastuunalaisuudet ensimmäisenä perämiehenä hyvin

huolestuttivat, irroitutti ylimmäiset raa'at ja sijoitti ne kannelle.

Sitten hän käski erään neekerin kiivetä mastoon katsomaan, milloin

isämme lähtee rannalta laivaan.

Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä · 第 3 / 18 段