Itämainen tarina kertoo
Tähden syttyvän taivaallen,
Joka kerta kun mailmaan tänne
Pieni syntyvi lapsonen. --
Säteillen sun tähtes kun tuikki
Minun usmana vielä ui,
Sinun siellä loistossa seilas,
Minun syrjässä kirkastui.
Ja ne sinilaella siellä
Toinen toisensa sivuutti;
Radat niiden loitolla kulki,
Kunnes kerran ne läheni. --
Niinp' on käynyt meidänki täällä
Elonlaaksoa kulkeissa,
Sinä mailman melskeissä liikuit,
Kodin nurmella leikin ma.
Enkä tiennyt sinusta silloin,
Sua nähnyt en milloinkaan,
Eikä soinut äänesi mulle --
Ventovieras sa olit vaan.
Sitten kerran talvisen illan
Hämärissä me tavattiin --
Hetki lyhyt -- mut ei se meiltä
Joudu konsana unhoksiin.
Ja sa heitit melskehet mailman,
Ristiaalloista riensit sen,
Kuni rauhan tyynehen rantaan
Tulit suojahan koivujen.
Silloin alkoi talvinen hanki
Kevätkukkia nostattaa,
Mailma soi ja säteili meille,
Kaikk' ol' armasta, ihanaa. --
Mutta myöhään, liiaksi myöhään
Yhteen tähtemme osuivat;
Ken ei usko onnehen, siltä
Kukat kuihtuvi kauniimmat.
Koivun juurella.
Me koivun juurelle istuttiin
Vihantain oksien alle,
Ja koivun latva se huminoi
Ja rastaan laulu se sieltä soi
Armaalle kuuntelevalle.
Ja silloin kerroit sa minulle
Elosi synkeän tarun,
Sen kuinka kuihtuivat kukkaset,
Sen kuinka murtuivat toivehet
Pakosta kohtalon karun.
Ma sua ääneti kuuntelin
Ja sielun silmälle aukes
Elämän kalsea onteluus,
Ja kolkko, pimeä pohjattuus,
Sun johon onnesi raukes.
Kevättä luonto se soitteli --
Mun kaiho painalsi mieltä.
Sun synkkää taruas kuunnellen
Myös oman kuuntelin sydämmen
Suruisen armasta kieltä.
Kun Luojan päivyt se kevään toi,
Niin järvet jäistä ne irkos,
Viritti lintuset laulujaan,
Maa nuori nostatti kukkiaan
Ja koko luonto se virkos.
Sun elos' synkeä tarina
Keväimen herätti mulle,
Herätti kukkaset laulujen --
Mut niiss' on kastetta kyynelten
Ja hiljaa soipi ne sulle.
Lumohetkinä.
Lumohetkinä kahden kun istutaan
Minä katselen hiljaa sua.
Näen kunnian kaartavan otsaasi
Ja se tenhoo niin jalosti mua,
Ja ma riemuitsen:
Ylväs oot
Sinä sieluni ainoinen!
Sinun henkeäs hienoa kuvastaa
Silmäs säihkyvä sinisyvyys,
Jalo luonne se kirkasna kimmeltää,
Jalo luonne ja syömmen hyvyys.
Ja ma vaikenen,
Pyhä on
Silloin miel'ala sydämmen.
Pyhä syttyvi välkkyvä aavistus,
Luopi sieluhun kirkkaan valon.
Miten suuri on hän, joka kaiken loi,
Hyvän ihmisen loi ja jalon!
Häntä aavistan,
Kun ma nään
Kasvos ilmehen kirkkahan.
Lumohetkinä kahden kun istutaan,
Minä katselen hiljaa sua,
Näen valmihin ihmisen eessäni
Ja se tenhoo niin jalosti mua.
Ja ma riemuitsen:
Ylväs oot
Sinä sieluni ainoinen!